Part 6

Hetkisen kuluttua Salme taas istui paikallaan takan ääressä ja Holgerin kynä liukui paperilla entistäänkin nopeammin.

Kerran näin istuessaan ja Holgerin tehdessä ahkeraan työtä, nousi Salme hiljaa ja pujahti, kuten luuli, Holgerin huomaamatta huoneesta. Hän pistäytyi puutarhaan, pysähtyi siellä hetkeksi puhelemaan kahden pikku marjatytön kanssa ja meni sitte huoneeseensa kirjoittamaan kirjettä äidille.

Häntä vaivasi se, että äiti sai kovin niukkoja tietoja häneltä. Ja kuitenkin oli äiti yhtenään mielessä. Mutta Holger anasti niin ihmeen paljo aikaa, -- ja Holgerin ilona oleminen, sehän oli hänen suuri ja ainoa elämäntehtävänsä.

Mutta kun tapasivat päivällispöydässä, oli Holger väsyneen näköinen. -- Minä väsyin, kun sinä poistuit, sanoi hän.

-- En minä toiste mene, en koskaan, vakuutti Salme, hiipien hänen käsipuoleensa aterian päätyttyä ja seuraten häntä hänen työhuoneeseensa. -- En ikänäni tahdo sinua väsyttää, aina vain kuormaasi kantaa.

-- Kanna sillä, että pysyt luonani. -- Holger heittäytyi pitkäkseen sohvalleen, kietoi kätensä Salmen kaulaan ja veti hänet vierelleen. -- Nyt olen valmis nukkumaan.

Salmen täytyi nauraa. Mutta ei aikaakaan niin hän jo huomasi, että Holger nukkui. -- Sinä suuri lapsi, mutisi hän hellästi pistäen huivin hartioiltaan Holgerille pään-aluseksi. Sitte makasi hän hiljaa kuin hiiri, jottei häiritsisi.

Mutta toisena päivänä Holgerin taas nukkuessa päivällisuntaan, koetti hän hiljaa hiipiä tiehensä. Hän irroitti varovaisesti kätensä Holgerin kädestä. Mutta tämä heräsi siitä.

-- Anna minun nukkua, sanoi hän raukeasti. -- Eikö sinulla ole aikaa minua varten?

Silloin Salme painautui takaisin sohvalle ja jäi siihen ajattelemaan, mikä mitätön pikkusielu hän oli, miten yksinkertaisesti ja pintapuolisesti hän kaikkea ajatteli.

Hän oli aivan yksinkertaisesti arvellut, että samapa se, missä hän on, kun Holger nukkuu. Hän hiipii pois, saa vihdoinkin kirjeensä kotiin valmiiksi, järjestää kukkasia kahvitarjottimelle ja herättää sitte Holgerin. Mutta vähän hän vielä käsitti tuota voimakasta, suurta sydäntä, joka valvoissaan ja nukkuissaan, työn ja levon hetkinä aina tahtoi tuntea sen läheisyyttä, jota rakasti.

Mistähän oikeastaan johtui, että hän, vaikka hän niin rakasti Holgeria, ei vielä sen paremmin häntä käsittänyt? Oliko siihen syynä se, että he ennen naimistaan siksi vähän olivat olleet yhdessä? Tai luontainen erilaisuusko sen vaikutti? Mahdollisesti myöskin eri kansallisuus ja se, että Holger oli mies, hän nainen.

Miesten rakkautta mainittiin itsekkääksi, mutta Holgeriin ei se syytös ainakaan sopinut. Jos joku heistä oli itsekäs, oli se paremmin hän itse, joka aina vain otti vastaan ja taas vastaan, sekä itse että omaistensa kautta.

Hänen tuli tätä ajatellessaan äkkiä tukahduttavan vaikea olla. Miten hirveää olisi ottaa vastaan näin paljo, ellei Holger antaisi vain rakkautensa vaatimana. Jos olisi toisin, -- jos särkyisi suhde, miten polttavana kahleena joka lahja silloin painaisi, miten tukahduttavana joka suupala kurkkuun tarttuisi!

Mutta hetken pahantuntemus väistyi samassa. Mitä hän tässä turhia ajatteli. Holger antoi niin mielellään. Hän rakasti niin suuresti. _Sen_ vuoksi saattoi Salme iloita kaikesta hyvästä ja kauniista, jota osakseen sai.

Hän hymyili, kun ajatteli mitä veljet ja sisaret sanoisivat, jos näkisivät hänen joutilaana kuluttavan aikaansa näissä suurissa suojissa, kuljeksivan puutarhassa kukkien ja hedelmäpuitten keskellä, tai ratsastavan kauniilla liinakolla Holgerin rinnalla.

Mikä vastakohta tämä kaikki oli elämälle siellä kotona! Siellä oli paikat pienet ja joukko suuri. Siellä oli työtä paljo, niin että usein sai päivää yöllä jatkaa. Mutta hyvä oli siellä ollut olla. -- Se soma, pieni puutarhakin, miten suureksi iloksi se oli ollut ja miten suurelta se silloin tuntui joskin se nyt kutistui mitättömän pieneksi.

Ei ihmettä, jos omaisista kaikki tuntui satumaiselta, kun Salme kirjoitti heille nykyisistä oloistaan. Satuahan se yhä hänestä itsestäänkin oli, kaunista satua, ihanaa, ihmeellistä unta, jolta puuttui -- todellisuutta.

Holger ja hänen rakkautensa oli ainoa, mikä täällä oli todellista. Thorsgaard kaikkine aarteineen oli Holgerin kautta Salmelle tavallaan rakas, mutta läheinen ei se sittekään ollut, tuskin voisi siksi tullakaan. Hän oli toisessa maaperässä kasvanut kukka. Nykyinen ympäristö voisi tuskin koskaan hänessä herättää kodin tyynnyttävää, rauhallista tunnetta.

Hän käännähti.

Samassa heräsi Holger, hieroi hetken silmiään ja kavahti sitte pystyyn.

-- Miten mainiosti olen nukkunut. Kiitos vartijatoimestasi, sinä sydämeni ilo, sinä kotini hyvä hengetär! -- Hän sulki Salmen syliinsä, suuteli käsiä, otsaa, silmiä, kuten hänen tapansa oli, oikaisihe sitte kuin karistaakseen tulvehtivat tunteet luotaan ja asettui työhön.

-- Ei ole koti minulle muuta kuin loihdittu linna, mutta mitäpä muusta kunhan saan tehdä sinut onnelliseksi, ajatteli Salme pistellessään ompelustaan roihurahilla. Samassa katsoi Holger häneen ja nyökkäsi päätään. Ilon välähdys kirkasti Salmen kasvot. Hän ei mitään rakastanut niin kuin noita silmäyksiä, jotka hänelle sanoivat, että Holger kesken töitään muisti häntä. Hänestä se oli suuriarvoisempaa kuin hellimmät hyväilyt ja tulisin onnen huumaus.

Mutta Holger ja hän olivat siinäkin hyvin erilaiset. Holger saattoi valmistaa hänelle tuollaisia ilohetkiä silloin tällöin, vaan hän saattoi myös ainakin näennäisesti unohtaa kaikki sentähden, mikä milloinkin hänen mieltään kiinnitti. Hän saattoi usein syrjäyttää Salmen töittensä tähden, mutta sitte taas ikävöidä häntä ja hänen seuraansa, niin rajusti että hän itse kärsi siitä ja sai Salmenkin kärsimään.

He olivat perin erilaiset kaikessa, sen Salme jo oli huomannut. Mutta erilaisuudet kai vain rikastuttivat. Mitä saisi toisiltaan oppia, mikä toisi tuoreutta ja uutuutta jokapäiväisiinkin pikku seikkoihin, jos joka tunne olisi toiselle edeltäkäsin tunnettu, joka ajatus toisen oma jo syntyessään.

Jos olisi kaikki kodissa saman väristä, miltä se näyttäisikään? Miltä kuuluisi soitto, jota ei sointujen erilaisuus rikastuttasi?

Mutta sointujen rikkauteen tarvittiin sopusointua ja missä sopusointua oli syntynyt, tarvittiin usein vielä viritystäkin. Sitä tarvittiin varsinkin kun kaksi niin erilaista kuin Holger ja Salme olivat toistensa toveriksi joutuneet ja kun aikaisemmin niin vähän olivat yhdessä olleet.

Salme hymyili itsekseen, ajatellessaan, miten vastoin kaikkia periaatteitaan hän oli menetellyt naimisiin mennessään. Hän oli ennen ajatellut, että tahtoi hyvin tutustua jo ennen kuin meni kihloihinkaan ja sitte oli kihlaus-aika tunnollisesti käytettävä yhä täydellisempään tutustumiseen.

Mutta miten kävikään? Niinkuin keväinen koski särkee sulut tieltään, niin hänen rakkautensakin oli pyyhkäissyt olemattomiin kaikki periaatteet ja päätökset. Ja eiköpä siinä ollut paras todistus sen arvosta ja aateluudesta.

Mutta nyt oli suoritettava se, mikä aikaisemmin oli jäänyt tekemättä. Viritystyö oli oleva hänen osansa, sopusoinnun aikaansaaminen ja säilyttäminen. Hänen työttömät laiskanpäivänsä saisivat sisältöä hänen pyrinnöstään "pikkusielusta" kasvaa "tunturisieluksi", kasvaa Holgerin mittaiseksi.

Hän oli sitä jo koettanut, mutta nyt koettaisi hän vieläkin paremmin. Huomenna oli täsmälleen kaksi kuukautta heidän häistään. Hän oli jo siksi paljo perehtynyt oloihin Thorsgaardissa, että tiesi, mitä häneltä vaadittiin. -- Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta kuin elää Holgeria ja hänen onneaan varten. Mutta siinä suhteessa oli päämäärä asetettava korkealle.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Salme varhain liikkeellä. Ensi kertaa hiipi hän huoneesta ennen kuin Holger oli ehtinyt edes herätäkään. Hän haki puutarhasta kastehelmistä kosteat kukkaset Holgerin työpöydälle, poimi toisia maljakkoon, minkä nosti kahvipöydälle ja asettui sitte Holgeria odottamaan ajatuksissa mieleensä palauttaen minkälaista oli ollut kotona Suomessa kaksi kuukautta sitte, heidän hääpäivänään.

Samassa avautuikin ovi. Kukitetun juhlapöydän ääressä, huoneessa, missä auringon säteet heidän ympärillään iloisesti hyppelivät, joivat he kahvinsa.

-- Minäpä anastan tänään oikein lupapäivän itselleni, sanoi Holger. -- Me satuloimme liinakot ja teemme huvimatkan putoukselle, jota niin kauan olen luvannut näyttää sinulle.

Salme oli ihastuksissaan. Aamiainen syötiin kiireimmän kautta. Jens toi satuloimansa liinakot portaitten eteen, sai kuulla tavanmukaisen kiitoslauseen ja palasi sen johdosta tyytyväisenä askareihinsa. Mutta kun Holger ja Salme rinnan ratsastivat lehmuskäytävää pitkin, pysähtyi Jens hetkeksi heitä katselemaan.

-- On heillä nyt hauskaa, sanoi hän ja sylkäsi. Mutta mitenkäs muuten, kun on semmoiset hevoset!

-- Sinua saan kiittää tästäkin ilosta. -- Salmen posket hehkuivat. -- Kaikki tämmöinen oli minulle tuntematonta ennen. Pikkutyttönä istuin kyllä Pollen selässä, kun heiniä ajettiin, mutta ei Polle huvimatkoille joutanut. Aloin ymmärtämättömyydessäni pyytää isältä satulaa ja ratsuhevosta, mutta kun vähän vanhenin, en enää pyytänyt.

-- Sitte se tuli pyytämättä.

-- Tuli kuten muukin ilo, samalla kun sadun prinssi!

Katse suli katseeseen. Auringon kimmellystä oli kaikkialla.

He ratsastivat ison aikaa äänettöminä toistensa rinnalla. Viimein Salme äkkiä kysäsi: -- Holger, mistä se johtuu, että niin harvoin yhdessä kunnolla keskustelemme.

-- Rakkauden hulluudesta. -- Holger nauroi. -- Samaa valitit kerran Suomessakin. Etkö muista?

Puna nousi Salmen poskille. -- Muistan, mutta ei puhuta siitä nyt -- juhlapäivänämme.

Ääni värähti hiukan. Muisto sorasäveleestä teki kipeää.

-- Nyt juuri siitä puhutaankin. -- Holger ohjasi nauraen hevosensa lähemmä. -- Kerro nyt kiltisti kaikki, mikä silloin jäi kertomatta. Annetaan hevosten astua.

Mutta Salme ei tahtonut.

-- Vai onko oikein vaikea tunnustaa, härnäsi Holger. -- Sano pian, niin pääset siitä. Monenko ilona on perhoseni ennen liehunut, tai paremmin, paljoko on ollut perhoseni pyytäjiä?

-- En minä pidä siitä, että sanot minua perhoseksi. Minä en sitä ole. -- Hän nykäsi hermostuneesti ohjaksia.

-- Pidätpä tai et, minä sanon mitä olet. -- No, kerro nyt.

-- Ei niitä monta -- sillä minä en ole ollut enkä ole mikään perhonen, en missään suhteessa. -- Minä olen aina ollut hirmuisen ujo herrojen seurassa. Ainoastaan joskus erityisten asianhaarain vallitessa olen voinut lähemmin tutustua heihin.

-- Mitkä erinomaiset asianhaarat sitte tekivät meidät niin tutuiksi?

-- Se että se olit sinä!

-- Kuningattareni! Se oli kuninkaallinen vastaus.

Joka sanasta helähti sydänten riemu soimaan.

-- Mutta se asia, se kertomus, intti Holger taas hetken kuluttua. -- Johan olen sitä vuoden odottanut.

-- Ei sitä niin olisi kannattanut odottaa. -- Mistä minä nyt sitte alan? Kerronko, että virastossamme oli kaksi hupsua herraa, toinen keikari, huolellisesti kierretyin viiksin, toinen ihrasilmäinen onnenonkija.

-- Älä sinä niistä.

-- No siitäkö sitte, että kaikki herrat, joista enin olen pitänyt, -- paria poikkeusta lukuun ottamatta -- ovat olleet vanhoja kelpo setiä tai ystävieni miehiä.

-- Puhu poikkeuksista.

Salme suuntasi hevosensa lähemmä Holgeria. -- Toinen niistä, sanoi hän, oli kihloissa, toinen naimisissa. Jälkimäinen tuli meille kun olin kahdenkymmenen vanha. Hän oli hiukan sukua meille ja viipyi terveytensä tähden luonamme koko kesän. Me olimme paljon yhdessä ja ymmärsimme toisiamme harvinaisen hyvin. -- Minä olin varomaton ja vapaa. -- Olihan hän naimisissa. -- Sitte säikähdin, kun aloin ymmärtää. -- Olen sitä oikein surrut. Hänessä oli paljo rehellistä ja luotettavaa. Olisin tahtonut säilyttää hänestä kokonaan hyvän kuvan.

Holger ei puhunut sanaakaan. Silloin Salme loi pikaisen katseen häneen, mutta Holger käänsi päänsä pois päin.

-- Se toinen, jatkoi Salme, oli kihloissa. Olin silloin vanhempi ja ymmärsin varoa. Kaikki loppui alkuunsa. Meistä tuli sitte vain erinomaisen hyvät ystävät. -- Et usko, miten hauskasti hän kirjoitti kihlauksemme johdosta.

Salme katsoi taas Holgeriin. -- Miksi olet niin vaiti? Miksi et vastaa?

-- Mitä ja mihin? -- Ääni oli kalsea.

-- Siihen, mitä olen kertonut.

-- Sanoisinko sitä kenties kauniiksi hääpäivälahjaksi? -- Hän nauroi.

-- Holger!

-- Salme!

-- Mikä sinun on? Minä en käsitä.

-- Vai et. Etkö tiedä, mitä se tuntee, jonka povelta puhdas kukkanen lokaan viskataan, jonka ainoinen, viaton karitsa viedään?

-- Holger, oletko sinä hullu?

Ei vastausta.

Silloin Salme käänsi hevosensa suoraan Holgerin tielle ja katsoi häntä tuikeasti silmästä silmään. -- Sinä teet minulle vääryyttä. Jos olin varomaton, olin sitä ymmärtämättömyydessäni. Sinä et ikänäsi voi surra sitä enemmän kuin minä surin.

Samassa käänsi Holger hevosensa kotiin päin. Salme teki samoin.

He ratsastivat kauan, puhumatta sanaakaan. Viimein sanoi Salme: -- Sinä pelkäät mielikuvituksesi peikkoja.

Holger ei vastannut.

-- Etkö sinä ensinkään ajattele minua etkä vääryyttä, mitä teet minulle?

-- Minä en nyt jaksa ajatella muuta kuin sitä puhdasta koskematonta kukkasta, jonka luulin tuntureilta poimineeni.

-- Etkö usko minua, vai etkö jaksa käsittää, mitä sinulle sanoin?

-- En jaksa käsittää, että se Salme, joka naineitten ja kihlattujen ilona on liehunut, on minun oma, kirkaskatseinen ja puhdas pulmuni.

-- Hän ei koskaan ole tehnyt sitä tarkotuksella riistää itselleen toisen omaa. -- Salme ohjasi taas hevosensa niin, että sai katsotuksi Holgeria silmästä silmään.

Holger vastasi katseeseen, mutta hän oli kalpea eikä ilon värettä näkynyt hänen kasvoillaan.

He ratsastivat taas ison aikaa äänettöminä toinen toisensa rinnalla.

-- Holger! sanoi Salme viimein -- Etkö sinä aijo puhua kanssani?

-- Minä en jaksa.

Silloin kuohahti Salmen mieli. -- Muistatko vielä, että kun tuntureilla tutustuimme, sanoit rakastavasi suoruuttani ja totuuden rakkauttani? Mutta minä sanon sinulle: Tuollainen käytös surmaa suoruuden ja tappaa totuuden.

Hän singahutti piiskaa hevoselleen ja antoi mennä täyttä ravia. -- He tapasivat toisensa vasta kotona päivällispöydässä.

Kirkassilmäinen Margit oli nostanut aamuisen kukkamaljakon pöytään ja kattanut kuin juhlaa varten. Mutta juhlavieraat söivät vaitelijaina ateriansa.

Kohta päivällisen päätyttyä meni Holger huoneeseensa, Salme puutarhaan. Hän oli aamulla iloisena ajatellut, että tänään hän kirjoittaa kotiin Suomeen, kertoo "hääpäivän" vietostaan, ratsastusretkestä ja näkemästään putouksesta. Mutta nyt oli mahdoton sitä tehdä. Täytyi vain etsiä yksinäisyyttä ja sieltä sydämen viihdytystä.

-- Äiti, äiti! -- Se nousi kuin tuskan huuto syvyyksistä. Mutta huuto herätti muiston viime illasta äidin seurassa. -- Sinun täytyy selviytyä paremmin kuin minä. -- Parantaa, missä minä pahensin. -- Rakastaa, missä minä rikoin.

Salme lyykähti istumaan puutarhapenkille. Hän ei tiennyt tällä hetkellä, mikä koski kipeämmin, oma suruko, vaiko muisto vanhempien tuntemasta tuskasta.

Hänelle tuli mieleen sorasävel toisensa jälkeen, jonka sisällön hän nyt vasta ymmärsi. Ja nyt hän myöskin tiesi, miltä tuntui pettyä sen suhteen, jota rakasti.

Äiti parka, hän ei ollut surrut ainoastaan kerran ja kahdesti eikä vain kovia, kiivaita sanoja. Hän oli vuosikausia surrut suuren elämän päämäärän kukistumista. Ja isä raukka, -- kyllä hänkin oli kärsinyt. Vähitellen ja huomaamatta hän oli luisunut pois siltä tieltä, jolle nuorena oli kääntynyt ja jonka kulkijana äiti oli ruvennut häntä rakastamaan. Ilo hänen sisimmässään sammui, rauha rikkoontui. Ajalliset pienet pyyteet siirtyivät etualalle hänen elämässään. -- Sitte myöhemmin sai hän korjata katkeran sadon, -- pettymyksiä, huolia ja suruja. -- Silloin hän tunsi olevansa köyhä ja yksin. -- Niihin aikoihin Salme tuli täysi-ikäiseksi. Hän tiesi, että huolet painoivat. Silloin rupesi hän työtoverina ja ystävänä kulkemaan isän rinnalla.

Rakas isä, -- isä raukka! Miksi olikaan elämä sellaista, miksi niin raskasta, niin vaikeaa, -- vaikeaa saada vireeseen ja vireissä pysyttää?

Salme heräsi taas muistamaan omaa suruansa.

Mutta se oli äkkiä kutistunut kumman pieneksi. Mitä hän oikeastaan suri? Sitäkö, ettei Holger häntä käsittänyt ja että arvosteli liika ankarasti?

Tunsihan hän Holgerin. Sanat sointuivat usein ankarilta siksi, että sydän rakasti niin rajusti.

Mitäpä muuta tämäkään oli kuin Holgerin suuren sielun rajua sykintää? Kun Salme kiertää kätensä hänen kaulaansa, katsoo häntä silmästä silmään, -- ei tuimasti niin kuin maantiellä, vaan lempeästi, sydämellisesti kotilieden lämmöstä katseellaan muistuttaen, -- silloin taas kaikki selvenee.

Hän kiiruhti sisään. Tuli ikävä Holgeria. Mutta Holgeria ei löytynyt mistään. Hän etsi työhuoneesta, etsi kirjastosta, palasi puutarhaan, haki ansaristakin, -- kaikki turhaa.

Silloin läksi hän astumaan maantielle päin.

Lehmuskäytävällä tuli Holger vastaan.

Salme arveli hetken, kiiruhti sitte kulkuaan, asettui suoraan Holgerin eteen, laski molemmat kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin. -- Ymmärrätkö minua, uskotko, -- sinua, yksin sinua olen rakastanut.

Salme ei saanut vastausta. Hän vaan tunsi tukehtuvansa Holgerin syleilyyn, tunsi, miten sydän rajusti sykki sydäntä vastaan.

-- Etkö sinä ymmärrä, miten äärettömän korkealle sinut asetan, -- yläpuolelle kaikkia muita. Siksi olen tällainen. -- Holger veti Salmen polvelleen penkille lehmuskäytävässä.

-- Salme minä rakastan sinua, rakastan niin äärettömästi, mutisi hän.

Salme ei vastannut mitään, hän painoi vain Holgerin pään povelleen hyväillen hiljaa kuin äiti lastaan.

Äkkiä kohotti Holger päätään. -- Mutta tiedätkö, mitä olen tehnyt? Minä olen sähköttänyt Einarille ja kutsunut tulemaan. Tein sen suutuksissani, ja nyt kadun, kadun kauheasti. Tahtoisin rauhassa nauttia.

Salme ei vastannut. Hän vain hymyili suurelle, katuvalle Holgerilleen.

-- Etkö ymmärrä, miten nälkä minun on, nälkä nähdä silmiesi onnesta säteilevän, nähdä katseesi ilosta kirkkaana? -- Holger suuteli Salmen silmiä, hiuksia, otsaa.

-- Ymmärrän, että sorasävelkin voi rikastuttaa ja korottaa sävellyksen kokonaisarvoa. Ymmärrän, että side, mikä ei ensi iskuista katkea, lujittuu yhä luotettavammaksi.

-- Ja minä ymmärrän, että janoan, janoan jakaa ja saada rakkautta.

-- Mutta Einar tulee. -- Salme nauroi.

-- Tulkoon vain, tulkoon näkemään onneamme.

* * * * *

Kun Einar Sten sai sähkösanoman, vihelsi hän pitkään. -- Vai ovat kuherruskuukaudet lopussa, virkkoi vihellys. Sitte hän katsoi kelloaan, meni vanhan rouva Gudrun Thoresenin luo ja ilmoitti iltajunassa matkustavansa Thorsgaardiin.

Tunnin kuluttua hän jo istui junassa, nukkui yönsä aseman läheisyydessä ja tapasi aamulla pojan ja hevosen, jotka Holger oli lähettänyt vastaan.

Hevosen juosta jolkuttaessa Thorsgaardiin päin, istui Einar puoleksi torkkuen karioolissaan. Väliin hän ohimennen kysäsi jotain kyytipojalta, väliin silmäili seutua, arvostellen maamiesten toimia ja syyssatoa.

Kyytipojalta hän sai kuulla, että Holger häittensä jälkeen ei isoon aikaan pitänyt sanottavaa lukua talon töistä, -- ei ainakaan niin, että itse kävi kaikkea katsomassa, kuten tavallisesti. Mutta nyt kävi.

Silloin Einar vihelsi.

Rouva liikkui harvoin missään yksin. Hän oli hiljainen ja talon väki sanoi, että hän oli hyvä ihminen, sillä hänellä oli hyvät silmät. Mutta enempää ei kukaan hänestä tietänyt, ei edes vanha Birgitte.

Muutamat luulivat hänen ikävöivän Suomea. Mutta ei hän surulliselta näyttänyt, ei ainakaan kun kulki käsityksin herran kanssa ja puhua liverteli kuin lintu. Hänen silmänsä loistivat silloin aina niin kirkkaasti kuin tähdet pakkasöinä.

Einarin huulet kipristyivät ja vihellys oli syntymäisillään. Mutta se katkesi samassa. Kyytipoika ei ollut tyhmimpiä ja Einarin vihellyksiä oli usein helppo tulkita. Sentähden hän päätti olla varovainen.

Mutta itsekseen hän ajatteli, että hän osasi laskea ja ennustaa yhtä hyvin kuin viheltää. Kaikki, minkä hän oli kuullut, oli hänelle kuin ennestään tuttua. Hän ei suotta ollut kymmenen vuotta työskennellyt Holgerin toverina.

Mutta kun perille tultiin, pettivät laskut.

Holger, Salme rinnallaan, seisoi portailla hänelle huiskuttaen lakkiaan. -- Terve, terve, vanha veikko!

Harvoin Einar hämilleen joutui, mutta tällä kertaa joutui.

-- Tervetuloa! On hauska saada tutustua. -- Salme ojensi hänelle kätensä.

Einar teki kömpelön kumarruksen. Eihän hän ollut tottunut naisiin. -- Onnea, sanoa tokasi hän, sieppasi matkalaukun pojan kädestä ja kiiruhti portaita ylös.

-- Mitä nyt? Älä pelkää, vanha karhu! -- Holger nauroi. -- Tämä meidän muorimme ei välitä keikareista. Kaikki on täällä entisellään, ollaan mekin.

Mutta Einar ei ollut. Häntä harmitti kaikki.

Miksi hän oli tullut tänne? Mitä Holgerin oikkuja tämäkin taas oli? Sähkötti, määräsi ja komensi, kun päähän pisti, ajattelematta sopiiko toiselle vai ei. Ja annas olla, sitte kun tullaan, on tuuli jo kääntynyt. Ei muuta kuin nauretaan ja näytellään ja kehutaan -- katsein ja sanoin -- että: tällainen se nyt on täällä ja näin se minua rakastaa.

Niitä naisia! Joka paikkaan ne kerkesivätkin! Eikö tuollakaan ollut muuta tehtävää maailmassa, kuin asettua tänne Thorsgaardiin? Kauan oli täällä tultu toimeen emännättä, ja olisi vastakin tultu. Mutta nyt sen piti istua pöydän päässä, hymyillä Holgerille, keikkua kintereillä ja yks kaks kiepsahtaa käsipuoleen.

Einar tömisytti tuolia huoneessaan ja sysäsi suuttuneena vaatekaapin oven kiinni.

Mutta illalla, kun hän asettui levolle, oli hänen mielentilansa melkoisesti muuttunut. Holger ei päivän kuluessa paljoakaan ollut leikkinyt lelunsa kanssa. Hän oli laajasti ja levollisesti puhunut Einarille asioistaan ja oli illalla tapansa mukaan pelannut kaksi pitkää peliä shakkia.

Talon uutta asukasta ei koko iltapäivällä näkynyt kuin kerran. Silloin hän kurkisti ovesta ja hymyili kaiketi, koska sai Holgerinkin hymyilemään. -- Se harmitti. Mutta kun ei kujetta uudistettu, saattoi sen antaa anteeksi.

Einar töykkäsi tyytyväisenä pehmoista päänalustaan. Yhtä hyvä se oli kuin ennenkin. Mitäpä siitä sitte vaikka emäntä olikin talossa, kunhan kaikki muuten pysyi entisellään.

Einar oikaisihe ja kääri peitteen paremmin ympärilleen. -- Kyllä hänellä todella oli hyvä katse, tuolla uudella, -- sydämellinen ja syvä, -- mutta hän oli niin hento ja pieni. Kestäisiköhän hän täällä tunturien maassa?

Siihen ajatukseen Einar nukkui.

8.

-- Minun täytyy heti lähteä Kristiaaniaan. -- Holger työnsi kahvikupin kauemmaksi luotaan, viskasi kirjeen kädestään ja tarttui sanomalehteen.

-- Millä junalla?

-- Tänä iltana tai huomenna, kohta kun kerkiän. -- Hän ei hetkeksikään herennyt sanomalehteä lukemasta, selaili, silmäili, ahmi ajatukset ankarassa työssä ja kulmakarvat kurtussa.

Salmekaan ei katsettaan kohottanut Hardanger-ompeluksestaan. Hän tunsi jo Holgerin tavat, tietääksensä, että paras palvelus nyt oli antaa hänen olla rauhassa. Vasta kun Holger nousi poistuakseen, kohotti Salme katseensa. Mutta Holgerilla oli kiire. Hän ei huomannut kysyvää silmäystä, joka saattoi hänet ovelle.

Samassa kun ovi painui kiinni, nousi Salmekin, kokosi työtarpeet pöydältä, soitti Margitille, merkiksi, että aamukahvit olivat pois korjattavat, ja vetäytyi omaan huoneeseensa, pukeutuakseen päivää varten.

Mutta pukeutuminen kävi hitaasti. Salme oli hajamielinen. Pari kertaa otti hän pöydältä vasta Suomesta saapuneet kirjeet, luki kappaleen matkaa, hymähti toisinaan iloisesti, nauru suupielessä, toisinaan surunvoittoinen, kaipaava ilme kasvoillaan, Sitte pisti hän kirjeet takaisin pöydälle, heitti hiuksensa hajalleen, asettui peilin eteen ja rupesi suorimaan pitkää, tummaa tukkaansa.

-- Miten hiukseni heltiävät. -- Hän kääräsi niitä tukon kammasta käteensä. -- Ja tuossa pitkä harmaa hius, tuossa toinen. Rupeanko minä vanhenemaan?