Part 5

Samassa huomasi hän laivamiesten tarttuvan siltaan. -- Älkää vielä. Minun täytyy mukaan. -- Hengästyneenä pysähtyi hän Holgerin rinnalle.

-- Arpa on heitetty. -- Holgerin käsivarsi kiertyi hänen ympärilleen. -- Sinä olet omani ainaiseksi ja kokonaan.

Salme painautui lähemmä häntä. Holger tunsi, että hän vapisi. -- Sano, että se on riemua, sulaa riemua! -- Ääni oli kiihkeä ja rukoileva.

Salme ei vastannut.

-- Omani, iloni, mitä sinä ajattelet? Etkö jaksa riemuita rinnallani? Onko ero niin raskas? -- Hän puhui yhä hiljaa ja kiihkeästi. -- Sano, että rakastat minua tarpeeksi, jättääksesi kaiken!

-- Eikö tekoni sitä sano?

-- Sanoo, mutta sinä vapiset. -- Tahtoisin nähdä sulaa onnea katseessasi.

Salme pudisti päätään. -- Voisinkohan silloin todella rakastaa? kysyi hän hiljaa.

-- Sinä olet oikeassa, -- minä vain muistin omaa rajatonta riemuani.

He eivät senjälkeen paljo puhelleet, istuivat vain käsityksin, katsellen saaria ja niemiä, joita sivuuttivat.

Ilta saapui. Kultaisena keränä painui aurinko aaltoihin. Taivaan rannalla paloi iltaruskon heloittava puna ja meren aaltoihin heijastui sen hehku. Hehkui taivas, hehkui maa, hehkui onnea kahden katse.

Vähitellen vaimeni värien kirkkaus. Hehku haipui. Tummat varjot voittivat alaa. Hämärtyvä kesäyö verhosi saaristoseudut surumieliseen vaippaansa.

Salme ja Holger istuivat yhä käsityksin kannella, silloin tällöin vain kuiskaten sanan toisilleen.

-- Kohta katoaa viimeinen kaistale kotimaata näkyvistäni.

Holger ei vastannut.

-- Silloin ei silmäni enää etsi muuta rakasta kuin sinua, ei muu korviini suloiselta soinnu kuin sinun äänesi.

-- Salme, tunturimorsioni, ystäväni, iloni, se tekee onneni yhä täydellisemmäksi, -- etkö sitä ymmärrä?

Salme ei kohta vastannut. Ajatteleva, miltei tuskallisen tutkiva katse kiintyi hetkeksi Holgeriin. Mutta epäröivä mietiskely väistyi pian ilon tieltä. -- Ymmärrän, että rakkautesi on suuri, voimakas ja vastustamaton kuin tunturituuli. -- Hän hymyili.

-- Ja tiedätkö mitä tuo tuuli tekee? Se irroittaa vapisevan haavanlehden sen rungosta, sulkee sen syliinsä, kuljettaa tunturin tuolle puolen ja ottaa sen siellä omakseen. Ja kun värähdys käy läpi hennon lehden, silloin se vain sulkee sen yhä lujemmin syliinsä, tanssittaa, tuudittaa, viihdyttää ja soittaa suurta, rajatonta riemuaan ilmoille.

-- Holger sinä -- --

-- Niin, Salme, sinä -- Mutta sinun tulee kylmä täällä. -- Hän kääri matkavaipan paremmin hänen ympärilleen. -- Mennään alas, sanoi hän viimein. -- Sinä tarvitset lepoa.

Mutta Salme vastusti. Hän tahtoi viipyä kannella niin kauan, kun näki kaistaleenkin kotimaata. Vasta kun oli jouduttu aavalle merelle, hän nousi. Nyt ei mikään enää häntä täällä pidättänyt. Holger oli nyt hänen kaikkensa, hänen ainoansa.

Mutta toisen päivän aamuna, kun Salme hetken nukahdettuaan heräsi yöjunan kimakkaan vihellykseen ja puheeseen, jota kuuli vaunun ulkopuolelta, selveni hänelle äkkiä, että hän nyt oli Norjassa, Holgerin kotimaassa, joka tästä puoleen oli oleva hänenkin maansa.

Tuo ajatus herätti syntyessään voimakkaan tuskan tunteen hänen povessaan. Isänmaa, oma kansa, taisiko sama henkilö sovittaa nuo nimitykset useampaan maahan, useampaan kansaan? Saattoiko puu, joka paikaltaan siirrettiin, kohta tuntea olevansa kotimaaperässä, ainoastaan siitä syystä, että ulkonaisen muutoksen johdosta uusi multa oli hänen juuriaan lähellä?

Eikö tällaisissa tapauksissa pikemmin saattanut käydä kuin äidillisen ystävän, joka jouduttuaan äitipuolen asemaan ja vaatiessaan äidin nimeä, kadottaa senkin mitä ennen on saanut osakseen.

Salme säikähti ajatuksiaan, säikähti tuntiessaan selvään ja voimakkaasti, että Norja oli Norja, vuonojen ja vuorien kaunis maa, Holgerin maa, rakas Salmellekin, mutta Suomi yksin oli kotimaa.

Hän loi pikaisen, miltei apua pyytävän katseen Holgeriin, mutta tämä nukkui. Silloin Salmekin jäi hiljaa makaamaan, ajatusten yhä kiertäessä entistä uraansa.

-- Sinun maasi minun maani, sinun kansasi minun kansani, toisti hän itsekseen. Ja hän tunsi, miten rakkaus Holgeriin loi riemusointua noihin sanoihin. Mutta sydämensä sisimmästä kuuli hän itsepintaisen, joskin tahdon puoleksi tukahduttaman tunnustuksen: Suomi yksin.

Salme ei päässyt eroon näistä ajatuksistaan, ei sittekään, kun Holger oli noussut ja he yhdessä olivat ruvenneet järjestämään tavaroitaan junasta lähtöä varten.

Hän oli niin hajamielinen, että Holgerkin sen huomasi.

-- Mitä sinä uneksit? Me tulemme pian perille. Ensi asemalla on jo junasta lähdettävä. Siellä on kaunis, kellahtava, valkoharjainen vaunuparini meitä vastassa.

Salme ei vastannut mitään.

-- Toinen hevosista, Thor, on kotikasvatti, jatkoi Holger. Toisen ostin kihlauksemme jälkeen, kun palasin Suomesta. Tätä päivää varten sen hankin ja tätä päivää varten sitä on kasvatettu.

Silloin Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan. Katse säteili kiitollisuutta. -- Minä pidän niin äärettömästi hevosista.

Holger hymyili. -- Ja koirista myöskin, täydensi hän.

-- Sinä teet minusta pilaa.

-- Entä jos tekisinkin? Hullaantuu tunturituulikin välistä onneaan laulaessaan.

Salme katsoi poispäin. -- Välistä pelkään Thorsgaardin komeutta, sanoi hän äkkiä.

-- Turhaa. En ole ikänäni rakastanut koreilua enkä kuoren kiiltoa. Sellaista et löydä kodistani, -- kodistamme, oikaisi hän samassa.

-- Sinun se on enemmän kuin minun.

-- Sinun kaikkineen, mitä siellä on, sillä minä olen sinun. -- Hän veti Salmen polvelleen ja suuteli häntä kerta toisensa jälkeen. -- Minä en ymmärrä, miten sait niin suuren vallan minuun, mutisi hän kuin itsekseen. -- Sinä anastit sen kohta, kun tulit vastaani tunturilla, niin puhtaana, niin koskemattomana, hentona, vapisevana haavanlehtenäni ja kuitenkin suurena teeskentelemättömässä suoruudessasi.

-- Ja minä saan pitää sen vallan, minkä sain?

-- Ainaisiksi ajoiksi.

Silloin Salme kietoi kätensä Holgerin kaulaan. -- Kiitos, kiitos, rakas!

Pieni, miltei huomaamaton pilvi kohosi Holgerin otsalle. -- Vai on valta sinulle suuriarvoista.

-- Viisas, järkevä Holgerini, miten typerä olet! Mitä voisin tehdä onneksesi, ellet minulle valtaa antaisi. Ja minäkin rakastan, rakastan rajattomasti.

-- Anna minun usein sitä tuntea! Muista, että kauan olen kulkenut yksin. Siksi on sydämeni nälkä suuri.

Taas kuvastui Holgerin kasvoilla tuo väsynyt, kärsivä ilme. Mutta samassa kavahti hän pystyyn. -- Salme, sinä hirmuvaltijaani, juna viheltää, me tulemme perille.

Heille tuli kiire. Tavarat koottiin. Juna pysähtyi. Thorsgaardin miehet kiiruhtivat vaunuun ottamaan isäntäväen tavaroita.

Salme näki aseman edustalla vaunut liinakkoparineen ja kahdet kuormarattaat. Hän huomasi silmänräpäyksessä, miten hienoa ja komeaa kaikki oli. Se hiveli hänen silmäänsä, mutta tuotti samalla miltei ahdistavan tunteen. Kaikki oli niin uutta ja outoa.

-- Tule! Holger auttoi hänet junasta. -- Katso, tuolla on hevoseni. Tämänpuoleinen on minun kotikasvattini, tuo toinen on sinun. Se on aivan mainio ratsuhevonen, parempi kuin omani.

Hänen kasvonsa loistivat, ja liikkeet olivat ripeän voimakkaat kuin nuoren miehen.

Salme huomasi, miten nuorekkaalta, voimaa uhkuvalta hän tuntui näin onnellisena ollessaan. Mielipahan ja surun sattuessa tuntui hän ennen aikojaan vanhentuneelta. Loihtia onnea Holgerin tielle, onnea koko hänen olentoonsa, se oli tästä puoleen oleva Salmen tehtävä.

Samassa tulivat Thorsgaardin miehet tavarakuormineen, Salmen teki mieli tervehtiä, mutta ujous esti. Eikä Holgerkaan huomannut esittää. Hän vain puheli miesten kanssa, antoi määräyksiä, kyseli kotikuulumisia ja hyväili hevosiaan, pistäen niille suuhun muutaman sokeri-sirusen, jonka oli löytänyt takkinsa taskusta.

Salme jäi häntä katsomaan. Noin, syöttäen sokeria hevoselle, oli hän seisonut silloinkin, kun Salme näki hänet ensi kerran. Siitä oli ainoastaan vuosi, mutta vuosi, jonka kuluessa Salme oli saanut paljo ja eronnut paljosta. Siksi tuntui muisto etäiseltä.

-- Nyt kai olemme valmiit lähtöön, sanoi Holger samassa. Silloin Salme rohkaisi mielensä, meni miesten luo ja ojensi heille kätensä. -- Hyvää päivää. Terveisiä Suomesta, sanoi hän.

Miehet kumarsivat ja toivottivat tervetulleeksi Norjaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan. -- Nyt on jo kiire. -- Ääni oli malttamaton.

Salme katsoi häneen pitkään. -- Täytyihän minun tervehtiä, sanoi hän hiljaa, Holgerin asettuessa hänen viereensä vaunuihin.

-- Ethän sinä voi ikävöidä perille yhtä malttamattomasti kuin minä.

-- Holger!

-- Thorsgaard on minulle paras paikka maailmassa ja sinä rakkaimpani.

-- Ja minulle se on tuleva kotini, meidän kotimme Holger. Eikö siinä ole kylliksi?

-- Onko? -- Kärttyisä ilme Holgerin kasvoilla muuttui äkkiä hellyydeksi.

-- On varmasti. Toivon perille ainakin yhtä kiihkeästi kuin sinä.

Mutta Holger pudisti päätään. -- Sitä et voi. Muista, mitä tulosi minulle tietää. Sittekuin äitini kuoli, on koti kaivannut hyvää hengetärtä. Onnea en senjälkeen ole siellä tuntenut. -- Isä kuoli, -- omaiset kuolivat. Murhe ja mustat muistot tulivat tovereikseni.

Salme siveli hänen kättään. -- Sinä rakas!

-- Etkö nyt ymmärrä, ettei tämä hetki voi olla sinulle niin suuriarvoinen kuin minulle, ei niin toivottu, ei niin nälkäisesti kaivattu? Sano?

-- Ymmärrän, sillä tiedän, että kaikki sinun tunteesi ovat minun tunteitani syvemmät ja paremmat. Suomen lapsi on pikkusielu tunturilla kasvaneen rinnalla.

-- Älä sano niin. -- Holger nosti hänen kätensä huulilleen. -- Mutta sinä et ole niin vanha kuin minä, et niin vuosien ja surujen vanhentama. Sinä et ole kärsinyt etkä taistellut niin kuin minä.

-- Enkä ole voittanut niin sankarillisesti.

Ilon välähdys kirkasti Holgerin kasvot, kun hän oikaisihe ja kiersi kätensä Salmen vyötäisille.

Salmen täytyi taaskin ajatella, sitä miten herkät Holgerin kasvot olivat, miten selvään ja äkkiä niissä kuvastuivat kaikki hänen tunne-elämänsä eri vivahdukset. Se ominaisuus oikeastaan olikin ensimäisiä, joka oli kiinnittänyt Salmen huomion Holgeriin. Jo Mjösenlaivassa oli hän nähnyt sekä suuttumuksen pilviä että auringon paistetta Holgerin kasvoilla. Mutta nyt hän ensi kertaa kysyi itseltään mikä oikeastaan oli tavallisempaa Holgerille, tuo ukkos-ilman sävy, vai päivänpaisteko. Ja kenestä riippui, mikä _oli tuleva_ tavalliseksi?

Onnensa ohessa tunsi hän edesvastuunsa suuruuden.

-- Tahtoisin aina, aina olla sitä, miksi minua nimität, päivänpaisteesi ja ilo elämäsi tiellä.

Salmen huulet liikkuivat, käsi hyväili Holgerin kättä, mutta kuiskaus oli niin hiljainen, ettei Holger sitä kuullut. Hän ei edes huomannut Salmen sanoneen jotain. Hänen ajatuksensa kulkivat yhä siihen suuntaan, johon Salme äsken oli ne kääntänyt.

Hän ajatteli sankarillista voittoa.

Paljo oli todella vuosien vieriessä muuttunut. Kun Holger peri Thorsgaardin, oli se rappiotilassa ja ränsistynyt. Varallisuudesta ei ollut tietoa. Puute ja perhesurut painoivat.

Holger oli elossa olevista lapsista vanhin ja ainoa, joka kykeni taloa asumaan. Hän oli hetken epäillyt, sitte teräksisin tahdoin ryhtynyt työhön.

Talo kohosi rappiotilastaan. Kaikki uudistettiin ja laitettiin mallikelpoiseen kuntoon. Holger alkoi myydä metsää, sai varallisuutta, perusti sahan ja laajensi asioitaan.

Näitä voittojaan hän muisti Salmen sanojen johdosta ja niistä hän kertoi hänelle. Hän kuvasi ponnistuksensa ja ponnistustensa tulokset. Hän puhui kuin se, joka vaikeuksien ja ylenkatseen painon alta on kohonnut kunnioituksen ja huomion kukkuloille. Tietoisuus siitä soi joka sanasta. Mutta niistä välkähti samalla esiin teräksinen tahto ja rakkaus työhön.

Siihen puoleen Salmen huomio kiintyi, sillä hän kuunteli niinkuin se kuuntelee, joka rakastaa. Mutta hän kuunteli myöskin oppiakseen ymmärtämään ja täyttämään elämänsä tehtävää.

-- Mutta miten voit sinä niin paljo asioita hoitaa? kysäsi hän viimein.

-- Ahkeruus on ilomme. Siitä saat selityksen. Ja tiedäthän, että Einar Sten on apunani kaikessa. Voin ehdottomasti luottaa häneen.

Salme painui hetkeksi ajatuksiinsa. Hän oli kyllä jonkun kerran kuullut Holgerin puhuvan tästä työtoveristaan ja ystävästään, mutta hän tiesi sittekin oikeastaan hyvin vähän Einar Stenistä. Hän lausui sen johdosta arvelunaan, että Einar itse ehkä pian tulisi Thorsgaardiin heitä tervehtimään.

Mutta Holger pudisti päätään. -- En usko. Hänellä on paljo työtä, enkä kovin häntä ole kehoittanutkaan. Tahdon rauhassa nauttia onnestani.

-- Ja antaa minun siitä nauttia.

-- Saattaapa sitäpaitsi pälkähtää Einarin päähän olla mustasukkainen, jatkoi Holger leikitellen hyväillen Salmen kättä. -- Siitä asti kuin tutustuimme on Einar ollut ystäväni ja apuni. Vidar-veli purjehtii pitkin maailmaa, eikä hänestä olisi tällaisiin töihin. Olisin yksin saanut pitää huolta kaikesta, ell'en olisi löytänyt Einaria. Me tutustuimme kerran, eräällä matkalla. Hän oli silloin kovassa pulassa, poika parka. Minua säälitti hänen kohtalonsa ja samalla huomasin, että hän oli mies minua varten. Käytin tilaisuutta hyväkseni. Autoin samalla kun itse hyödyin. -- Einar on minulle siitä saakka ollut kiitollinen, ja minun puolestani täytyy tunnustaa, että sellaista miestä en mistään muualta olisi löytänyt. Kymmenen vuotta olemme nyt tehneet työtä yhdessä. Sen ajan kuluessa olen usein pitkät ajat oleskellut Kristiaaniassa Einarin kodissa, jossa vanha tätini Gudrun Thoresen emännöi. -- Ei ole ihme, jos Einar rehellisenä vanhanapoikana nyt on harmissaan.

-- Kenties hän pian seuraa esimerkkiäsi, arveli Salme.

Holger nauroi. -- Vielä mitä. Mutta mustasukkainen hän kyllä saattaa olla.

-- Paras sitte kun pysyisi poissa.

-- So -- so! Mutta siinä suhteessa olen yhtä mieltä kanssasi: Pysyköön poissa nyt, jotta ennätän ilooni tottua, jotta saan kukkaistani katsella, sen tuoksua hengittää, sen hempeyttä tuntea.

-- Holger, miten paljo iloa mahdat valmistaa ystävillesi ja ympäristöllesi, kun jo minullekin olet ehtinyt tuhlata niin paljo -- paljo puhtainta kultaa. Kaikki, mitä teet ja sanot, paljastaa minulle suuren sydämesi aarteita.

-- Mutta ne aarteet, ne eivät olekaan joka miehelle. "Välj icke till förtrogen hvem helst som vill. Tomt hus står gärna öppet, men rikt stängs till", -- niin vanhat viikingit lauloivat. Sinua varten ovat nuo sanat, jotka sydämeni syvyyksistä esiin pulppuavat. Ei niitä toisille tuhlata. -- Jos oikein arvaan, ei Thorsgaardkaan koskaan ole ollut niin kaunis kuin nyt, sinun saapuessasi sinne. Samoin on sydämenikin puhjennut juhlimaan sinua, yksin sinua varten.

He istuivat kauan äänettöminä. Ja kun viimein taas rupesivat puhelemaan, kohdistui keskustelu kokonaan Thorsgaardiin ja sen asukkaihin.

Hämärsi jo eivätkä vielä olleet perillä. Salme alkoi ihmetellä, oliko ajettava myöhäänkin, mutta Holger laski vain leikkiä, tekemättä selkoa siitä missä asti oltiin.

Äkkiä kavahtivat hevoset takajaloilleen. So -- so -- hiljaa, kuului ajurin tyynnyttävä ääni.

"Holger, mitä tämä on?" Mutta samassa näki Salme kunniaportin liehuvine lippuineen, köynnöksineen, valolyhtyineen ja köynnösten ympäröimine hohtovärisine kirjoituksineen: Salme og Holger Thoresen.

Huimaavaa ravia kiiti vaunupari eteenpäin pitkin kaunista lehmuskäytävää, jota kesäillan hämärässä kaunistivat tien molemmin puolin puihin ripustetut eriväriset lyhdyt.

Vähitellen hiljensi ajomies vauhtia, vaunut pyörähtivät toisen kunniaportin kautta kauniisti valaistulle pihalle, ja samassa kajahti tulijoita vastaan voimakas "hurraa".

Holger paiskasi vaunun-oven auki, hypähti maahan ja ojensi kätensä Salmelle. "Tervetuloa valtakuntaasi, kuningatar!" kuiskasi hän hiljaa. Sitte pujotti hän Salmen käsivarren omaansa ja kääntyi väkijoukon puoleen.

-- Monet kiitokset teille, ystäväni, valmistamastanne juhlallisuudesta. Huomenna toivon, että jatkatte juhlaa vierainamme.

Hän nosti lakkiaan, teki lyhyen nopealiikkeisen kumarruksen ja kääntyi sitte Salmeen. "Nyt sisään"!

Melkein kantamalla kantoi hän hänet portaita ylös.

Salme oli vilahdukselta nähnyt teräväpiirteisen, suoraselkäisen Birgitte-vanhuksen portaitten juuressa ja oli jo ollut ojentamaisillaan kättä hänelle. Samoin oli hän aikonut kiittää vanhaa ajomiestä, josta Holger oli kertonut, että hän eli ollut talossa jo ennen Holgerin syntymää. Mutta joka Holgerin liike sanoi hänelle: "Sinä olet minun, minun yksin. Etkö muista?"

Kuin huumauksessa antoi hän Holgerin auttaa takin yltään. Sitte loi hän pikaisen, miltei pelokkaan katseen ympärilleen.

Eteinen oli suuri ja kirkkaasti valaistu, sisustus aito norjalaista, ei komeaa, mutta iloista ja silmää hivelevää yksinkertaisessa aistikkaisuudessaan.

-- Tästä pääsemme suoraan saliin. Vasemmalla on ruokasali, oikealla ovat minun huoneeni. Kenties alamme niistä.

-- Tietysti.

Kuin unessa kulki Salme Holgerin käsivarren kannattamana huoneesta toiseen. Ensimäiseen eivät pysähtyneet. Se oli Holgerin konttori- ja vastaanotto-huone, johon oli eri sisäänkäytävä. Siitä tultiin toiseen, Holgerin yksityiseen työhuoneeseen: Kirjahyllyjä pitkin seiniä, ikkunalla lasikuvuissa siemennäytteitä, suuri työpöytä läheisyydessä, viereisellä seinällä sanomalehtiä, asiapapereita ynnä muita, kaikki omissa erityisissä pitimissään.

Kaikki täällä tiesi monipuolista, hyvin järjestettyä työtä. Sitä enemmän pisti huoneen etäisin, kodikas nurkka silmiin. Avonaisen, suomalaisen takan ääressä kaunis roihurahi, vastapäätä mukava, valkean vuohentaljan peittämä lepotuoli ja tuolin toisella puolella pieni, sirotekoinen pöytä kannattamassa kukkivaa ruusua.

Holger painautui tuoliin, vetäen Salmen polvelleen. -- Tiedätkö, miksi minulla on tällainen nurkka työhuoneessani? Tiedätkö, että se pyytää ja vaatii kotini hyvää hengetärtä olemaan ilonani ei vain lepohetkinä, vaan työnkin aikana.

-- Rakas, rakas! Ja minulle olet sinä tämän kodikkaan sopukan valmistanut!

-- Siksi, että tarvitsen sinua, tarvitsen tuntea läsnäolosi, tarvitsen ymmärtää, etten enää ole yksin. Kuuletko? Ymmärrätkö? -- Hän painoi Salmen pään povelleen, sulkien hänen suunsa hehkuvin suudelmin.

-- Nyt menemme tänne. Täällä on vierashuoneeni, -- herrojen seurusteluhuone, jatkoi hän esittelyään.

Huone teki rauhallisen, miellyttävän vaikutuksen tummanvihreine väreineen.

Samassa levitti Holger salin ovet selkosen selälleen.

Häikäisevät kristallit säteilivät sähkövalossa. Flyygeli seisoi avattuna, ja korkealle kaartuva katto näytti aivan kuin odottavan voimakasta säveltulvaa. Vastapäätä flyygeliä, toisen seinän vierustalla paistoivat upeina rehoittavien palmujen varjossa hohtavan valkoisina Chapun marmorinen "Jeanne d'Arc" toisella, Takasen "Rebekka" toisella puolella.

-- Hän ennätti tänne ennen sinua. -- Holger hymyili Salmen hämmästykselle. -- Teitä on nyt kaksi puoleksi suomalaista.

Puoleksi suomalaista! Se särähti pahalta, mutta Salme ei ennättänyt ajatella tuota sorasäveltä. Hän vain tunsi, miten suuri Holgerin rakkaus oli, miten se kohtasi häntä tämän kodin joka kolkassa, miten se hehkui häntä vastaan joka askeleella, minkä hän otti.

-- Ja täällä on kirjastohuone, jatkoi Holger. Eikö tämä kellertävä amppelin valo ole miellyttävää? -- Jos tahdot, saat kirkkaampaa tästä. -- Hän väänsi sähkönappulaa saaden kristallikukkasen jalustallaan pöydällä säteilemään.

-- Ja täältä pääsemme makuuhuoneeseen.

Punainen, hehkuva valo tulvahti avatusta ovesta. -- Mutta sinne pääset myös suoraan omasta suomalaisesta sopukastasi.

Holger avasi kirjastohuoneesta oven valoisaan nurkkahuoneeseen, jonka sisustus oli yhtä iloisen valoisa kuin itse huone.

Vanhanaikuiset, valkeat huonekalut olivat päällystetyt sinisellä, suurikukkaisella silkillä, seinällä riippui Salmen vanhempien kuvat sekä maisemia Suomesta.

Ainoastaan huoneen rakennustyyli oli norjalainen suurine nurkkaikkunoineen, josta etelän aurinko pääsi huoneeseen paistamaan.

-- Holger! Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. -- Ei koskaan nuori vaimo ole tullut kotiin, jossa miehen rakkaus häntä olisi kohdannut niin lämpimänä, niin suurena kuin sinun rakkautesi minua täällä kohtaa.

-- Ei joka morsian jätäkään omaisiaan, kotiaan ja kotimaataan yksinäisen, vanhan miehen iloksi.

-- Paraimman, jaloimman miehen omana ollakseen -- Salme hyrähti itkuun.

-- Kyyneleitä onnemme suurena juhlapäivänä!

-- Anna minun itkeä, sanoi Salme hiljaa. Minä itken onneni äärettömyyttä.

7.

Salme oli yhä kuin vieraisilla Thorsgaardissa. Kaikki tuntui hänestä unennäöltä, satumaiselta ja epätodelliselta.

Juhlassa, jonka Holger häittensä johdosta piti kaikille taloon ja sahaan kuuluville, näki kyllä Salme heidät kaikki, mutta tutustumaan heihin hän ei siltä päässyt. Holgerin käsivarteen nojautuen kulki hän paikasta toiseen, kuunnellen, mitä Holger vierailleen puheli ja joskus pistäen siihen väliin ujon sanasen, jota tuskin kukaan huomasi. Sillä Holger, isäntänä, puheli lakkaamatta.

Lapsia yritti Salme yksin lähestyä. Mutta siitäkään ei tullut mitään. Kieli teki haittaa.

Kun kaikki tarjoilut, piirileikit riukujen ympärillä, puheet ja hurraahuudot olivat ohi, pääsi Salmelta helpotuksen huokaus. Hän toivoi unennäön päättyneen ja todellisuuden siirtyvän sijaan. Mutta unta yhä jatkui. Todellisuutta ei kuulunutkaan.

Teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte hoiti kuten ennen kaikki asiat keittiön puolella. Ainoa muutos, minkä Salmen taloon tulo aiheutti, supistui siihen, että Birgitte illoin pistäytyi tietämässä, mitä määräyksiä rouvalla oli huomispäivän aterioita varten.

Jonkun kerran yritti Salme paremmin puuttua taloutta koskeviin asioihin, mutta aina sattui Holger juuri silloin häntä kaipaamaan. Ja vaikka hän kohta kiiruhtikin saapuville, ennätti jo Holger pahoitella, että sai odottaa.

Oliko hänen aina oltava huoneessaan, jotta Holger hänet sieltä löytäisi, kysäsi hän kerran nauraen, mutta Holger sulki hänen suunsa suuteloilla.

-- Sinä et ymmärrä, miten rakas olet minulle, sinä et ymmärrä, miten tarvitsen sinua.

Kun ei vanha Birgittekään suosinut Salmen halua puuttua taloudellisiin toimiin, luopui hän pian koko yrityksestä. Hän tyytyi siihen, että tahtoessaan jotain kysyä tai käskeä, painoi sähkönappulaan ja jäi odottamaan, kunnes iloinen, kirkassilmäinen Margit ilmestyi ovelle, tiedustelemaan mitä rouva tahtoi.

Kun sitte Margit sulki oven ja Salme jäi yksin, nauroi hän, nauroi sitä, että hän oli ja eleli kuin prinsessa loihditussa linnassa.

Samaa hän ajatteli, kulkiessaan talon suuressa puutarhassa. Hän poimi kauneimmat kukkaset Holgerin työpöydälle ja täytti kristallimaljakot muissakin huoneissa, järjesti, asetteli ja oli olevinaan emäntä. Mutta kun hän puutarhurilta tiedusteli tämän töitä ja toimia tai kävi katsomassa, miten vanha Jens suki liinakot silkin kiiltäviksi, muisti hän usein, ettei kukaan häntä täällä tarvinnut. Hän oli vieras ja tarpeeton Thorsgaardin kartanossa.

Mutta Holgerin rinnalla unohti hän olevansa orpo vieraalla maalla. Hän tunsi silloin, että hänellä oli elämäntehtävä ja että häntäkin tarvittiin.

Ensi aikoina hän sai usein nauttia tästä onnestaan. Holger jätti häntä tuskin koskaan yksin. Hän hääti luotaan kaikki työt ja työhuolet. Hän oli ikänsä raatanut levähtämättä. Nyt tahtoi hän nauttia.

Mutta vähitellen rupesi talo töineen ja liikeasiat jälleen Holgeria ahdistamaan. Johtomiestä kaivattiin. Holger huomasi sen, ja hän heittäytyi työhön tavallisella tarmollaan. Hän nousi varhain ja malttoi vasta myöhään lähteä levolle.

Mutta vaikka Holger oli työssä pitkin päivää, ei Salme sittekään joutanut olemaan paljo yksin. Holger tahtoi hänet mukaansa kaikkialle, milloin sahalle, milloin minnekin. Ja kun Holger teki huoneessaan työtä, istui Salme aina roihurahilla tai tuolissa, jota peitti valkea vuohentalja.

Huoneessa oli silloin aivan hiljaista, niin hiljaista, että saattoi kuulla neulan napsahduksen, jos se putosi lattialle. Joskus vain katkaisi Holger äänettömyyden: Omani, iloni! -- Se sanottiin hyvin hiljaa, mutta aina se perille saapui ja sai vastaukseksi lämpimän, säteilevän katseen.

Jos silloin Holgerin katse ei kohta painunut takaisin papereihin, ymmärsi Salme, ettei Holgerilla ollut kovin kiirettä. Silloin hän nousi, läheni pöytää ja kiersi kätensä Holgerin kaulaan. -- Sinä sydämeni sankari, sinä rakas, rakas Holger!