Part 4

-- Isä, sinä olet sairas. Anna minun hankkia hevonen.

-- Anna sinä minun puhua. Se helpottaa. Olen vaiennut koko ikäni. Nyt minun täytyy puhua. Pianhan me eroamme.

-- Nojaa sitte minuun, pyysi Salme.

Isä tarttui hänen käsivarteensa. -- Kiitos, sanoi hän. -- Nojaan ja neuvon samalla, -- neuvon katsellessani oman elämäni sirpaleita.

Hän pysähtyi taas huoahtaen. -- Älä sinä Salme kylmene, vaikka huomaisit Holgerin kuinka kehnoksi tahansa. -- Rakasta, rakasta. Rakkaus yksin voi nostaa. Mies ei siedä tuomioita.

-- Taidat sinä rakastaa liiaksikin, lisäsi hän hetken kuluttua naurahtaen. -- Minä pelkään vähän Holgeria -- sinun puolestasi.

-- Isä, nyt me olemme kotona. -- Salme avasi portin. -- Joudu nyt huoneeseesi, peitän sinut hyvin, ja sitte nukut, herätäksesi terveenä.

Isä ei vastannut. Hän antoi Salmen päättää ja toimia. Vasta kun hän makasi sohvallaan lämpimään peittoon käärittynä, veti hän Salmen puoleensa. -- Sinä olet tytär ja työtoveri. Sellaiselle ei ainoakaan mies maailmassa ole tarpeeksi hyvä.

Salme pudisti nauraen sormeaan. -- Holger on liiaksikin hyvä minulle, muista se, isä. Hyvästi nyt! Ja nuku hyvin.

Ovi lisahti lukkoon, ja Salme hiipi huoneeseensa. Hän ei voinut mennä äidin luo, vaikka ensin oli aikonut. Isän sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan. Ne eivät erottaneet häntä äidistä, ne eivät särkeneet sitä ehyttä, puhdasta kuvaa äidistä, jonka hän säilytti sydämessään lapsuutensa ajoilta asti, mutta ne tekivät niin sietämättömän kipeää, että hänen oli mahdoton katsoa äitiä silmiin.

Kun toiset kokoontuivat päivällispöytään, ilmoitti hän isän nukkuvan ja itsellään olevan työtä. Mutta vaikka pöydällä oli puhtaaksikirjoituksia koko kasa ja vaikka kynä Salmen kädessä liikkui edestakaisin paperilla, ei siihen syntynyt muuta jälkeä kuin ajatuksissa siihen piirretty: Holger, -- Holger, -- Holger Thoresen.

Salmen ajatukset kulkivat kaukana. Sinä olet liiankin hyvä minulle, Holger, toisti hän, kerta toisensa jälkeen. Mutta tämän ajatuksen rinnalle hiipi kysymys: entä jos sinä sittekin teet minut onnettomaksi. Isä ja äitikin olivat olleet onnettomia. Hän tiesi nyt sen, mitä tähän asti vain oli aavistanut. Mutta syy, missä se oli? He olivat hyviä kumpikin. Pahaa sanaa hän tuskin oli kuullut. -- Miksi, miksi on elämä sellaista?

Pää painui käsien varaan ja Salme vaipui ajatuksiinsa. Mutta kesken ajatuksien täytyi hänen äkkiä nousta ja mennä kuulostamaan isän ovelle. Kaikki oli hiljaista siellä. Hän palasi huoneeseensa, teki lujan päätöksen ja rupesi kirjoittamaan.

Mutta kun kello läheni kahdeksaa, eikä isää kuulunut, hiipi Salme uudelleen ovelle ja raotti sitä. Isä makasi liikkumattomana samassa asennossa, johon oli jäänyt Salmen poistuessa huoneesta.

-- Isä, kuiskasi Salme, laskien kätensä hänen olalleen. Mutta isä ei vastannut.

Silloin Salme kumartui lähemmä. Hengitystä ei kuulunut, käsi oli kylmä.

Isä oli kuollut.

5.

Usein, kun kuolema tulee kotiin, tuo se tullessaan niin paljo ulkonaisia huolia, ettei niiltä saa rauhaa surussakaan. Ei saa hiljaisuudessa tuntea surun suuruutta, ei saa sen pyhyyttä muistaa. Täytyy vain rientää työstä työhön ja tuntea, miten suru jäytäen kalvaa.

Näin kävi Lehtolassa.

Isä oli aina pitänyt huolta kaikista perheen asioista. Salme oli häntä työansiollaan auttanut, mutta muuten hän ei tuntenut isän asioita. Nyt ne kaikki äkkiä laskettiin hänen hartioilleen. Ja se oli taakka, joka painoi. Mutta hänen ei tarvinnut kantaa sitä yksin. Hänellä oli Holger.

Hän oppi tähän aikaan tuntemaan uusia puolia Holgerissa. Ja Holger itsekin huomasi suuren muutoksen tunteissaan. Hän tunsi kiihkeän sulhasrakkauden muuttuvan isälliseksi hellyydeksi. Se, mitä hän Salmelta itselleen toivoi, unohtui. Hän muisti vain, mitä tahtoi antaa.

Hän koetti auttaa Salmea asiain järjestämisessä. Hän suunnitteli ja neuvoi. Mutta enin auttoi hän rakkaudellaan.

Melkein joka päivä kirjoitti hän Salmelle, usein vain muutaman sanan, mutta ne sanat ilmaisivat paljo.

Hän ei kertonut itsestään eikä omista asioistaan. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei Salme nyt jaksanut niitä ajatella. Hän koetti vain asettua Salmen oloihin ja elää hänen elämäänsä.

Kun Thorsgaardin sahalla pyörät vingahdellen pyörivät, kun puu pirstautui ja laudat katkeilivat, repäisi Holger kesken kiireittensä paperiliuskan kirjastaan ja kirjoitti huomentervehdyksen Salmelle:

-- Rakkaani! Miten jaksanet tämän päivän kuormaa kantaa? Älä uuvu. Muista, ettet ole yksin. Askel askeleelta kuljen rinnallasi. --

Luettuaan Holgerin tervehdykset, tunsi Salme aina väsymyksen väistyvän ja voiman jännittyvän. Ystävän käsi oli kuormaan tarttunut. Se käsi kevensi taakan painoa. Se tuki ja kantoi.

Toisena päivänä tuli kortti, johon Holger oli piirtänyt kuvia kotiväestä Thorsgaardin kartanossa. Siinä oli teräväpiirteinen, suoraselkäinen Birgitte, joka oli palvellut talossa neljättäkymmentä vuotta, metsistyneen näköinen, arka-ilmeinen orpo, jonka Holger oli hoitoonsa ottanut, ja työkansaa sahalta. Alle oli Holger kirjoittanut: Nämä kaikki tarvitsevat minua, minä sinua. Iloni, onneni, omani! Kestä minun tähteni!

Salme ajatteli usein, että Holger rakkaudessaan oli miltei naisellinen. Äiti ei sen hellemmin olisi voinut lastaan auttaa ja ajatella kuin Holger häntä.

Ja kuitenkin tapahtui näihin aikoihin jotain, jota ei Salme voinut unohtaa eikä antaa itselleen anteeksi.

Kävi ankara rajuilma sinä päivänä, jona Lehtolan isäntä haudattiin. Jo yöllä oli tuuli ulvonut nurkissa ja päivällä se yhä kiihtyi. Se puisti puita, pieksi maata ja kiidätti syksyn keltalehtiä, milloin pilvenä maata pitkin, milloin tupruutellen niitä korkealle ilmaan.

Ilmoissa itkeä nyyhkyttivät syksyn tuulet.

Haudan partaalla seisoi sureva pieni joukko. Äiti ponnisteli voimiaan pysyäkseen pystyssä, pikkutytöt painautuivat nyyhkyttäen toisiinsa ja pojat olivat kalpeita ja vakavia.

Salme seisoi hiukan erillään muista, pitäen Olavia kädestä. Viikon kuluessa hän oli sekä itseltään että toisilta koettanut salata, miten lopussa hänen voimansa olivat. Hän oli ponnistellut väsymystä voittaakseen ja oli koko ajan jännitetyn voimansa turvissa pysynyt pystyssä. Mutta nyt, hautauksen kestäessä, tunsi hän äkkiä jännityksen laukeavan. "Holger", mutisi hän, melkein tiedottomana tukea etsien.

Samassa luuli hän tuntevansa Holgerin käsivarren vyötäisillään. Mutta kun hän aikoi nojata siihen, petti se, ja kun hän aikoi painaa päänsä Holgerin olalle, oli se kovin korkealla.

Silloin hän horjahti, kaatui läheistä koivunrunkoa vastaan ja äännähti kuin kovan ruumiillisen tuskan valtaamana.

Samassa kaikki kuitenkin selveni hänelle. Tajunta palasi ja voimat jännittyivät jälleen.

Mutta tapaus painui tuskallisen tarkkaan Salmen mieleen, ja muisto siitä teki kipeää aina kun hän sitä ajatteli. Vaikka hän tiesi, että kaikki oli ollut heikkouden houretta, tuntui hänestä sittekin siltä kuin se olisi ollut kiittämättömyyden ja uskottomuuden palkka suuresta, uskollisesta ja itseään unohtavasta rakkaudesta.

Hän aikoi kirjoittaa tästä Holgerille. Hän tahtoi olla suora, tunnustaa kuin syyllinen ja saada anteeksi. Se olisi keventänyt hänen mieltään. Mutta hän ei uskaltanut.

Holger oli Suomesta lähtiessään pyytänyt häntä olemaan varovainen sen suhteen, mitä kirjoitti. Etäällä ollen ei ollut helppo välttää väärinkäsityksiä. Varomaton sana saattoi pian katkeroittaa. Ei kasvojen ilme eikä äänen väre voinut sanain sisältöä selittää. Kaikki jäi riippuvaksi siitä, missä mielentilassa vastaanottaja kirjeensä luki. Moni selkkaus oli siten syntynyt, eikä Holger tahtonut selkkauksia heidän välilleen.

Salme oli ensin kovin hämmästynyt tätä pyyntöä. Sitte hän tunsi arkuutta sen johdosta. Mutta viimein selveni hänelle, että hänellä oli syytä olla kiitollinen Holgerille. Ajattelemattomana hupakkona olisi hän varmaan kirjeissään lapsellisen avomielisesti laverrellut vaikka mitä ja tietämättään ehkä loukannut Holgeria. Holger osasi tässäkin oikeaan. Hän tiesi, mikä "pikku-sielu" ja lapsekas lörpöttäjä Salme oli. Siksi hän varoitti.

Mutta vaikka Salme olikin kiitollinen, tunsi hän, että pyyntö kahlehti ja painoi.

Isän kuoleman jälkeen Salme ajaksi unohti koko asian, mutta sitte se taas palasi mieleen, kun hän tahtoi kirjoittaa suoraan eikä uskaltanut.

Häntä vaivasi se, ettei hän voinut olla suora. Hän sekä rakasti että ihaili Holgeria enemmän kuin koskaan ennen -- Tämä aika oli heidät niin läheisesti yhdistänyt. -- Miksi hän sitte ei voinut olla suora?

Kerran Holger kirjeessään valitti, ettei hän saanut tarpeeksi tietoja Salmelta. Senjohdosta kirjoitti tämä pitkän kirjeen, jossa laajasti tuli kuvanneeksi ystävien ja tuttavien osoittamaa osanottoa.

Vastaukseensa liitti Holger jälkikirjoituksen: "Älä kerro monista ystävistäsi eikä siitä, mitä he tekevät. En välitä heistä, sinusta, sinusta yksin."

Senjälkeen ei Salme enää koskaan ollut vapaa kirjoittaessaan. Varovaisuus puristi pihtinä hänen kättään. Mutta kirjeet tulivat samalla sitä sydämellisemmiksi. Hän tahtoi, hänen täytyi rakkaudessa rakentaa silta heidän sielujensa välillä niin lujaksi, ettei sitä mitkään väärinkäsitykset eikä mitkään myötäsyntyneet erilaisuudet saisi särjetyksi.

Rakkauden runsaus sai korvata, mitä suoruudessa puuttui, -- kunnes he tapaisivat toisensa. Mutta silloin aikoi Salme olla suora, sillä hän tunsi, ettei rakkaus ollut mikään utukuva eikä haave, vaan hellävaroin vaalittava taimi, joka tarvitsi totuuden maaperää kasvaakseen voimakkaaksi.

Holger oli luvannut tulla jouluksi Lehtolaan, vaan ei päässytkään tulemaan. Vasta uudella vuodella hän saapui.

Hänen tulonsa teki hyvää kaikille, äidille etenkin. Hän keksi keinoja toisten ollessa neuvottomia, hän auttoi asiain järjestämisessä ja oli aina niin selvä, tyyni ja päättäväinen, että äitikin siitä rauhoittui.

Hänen ollessaan Lehtolassa myytiin myöskin taloon kuuluvat viljelysmaat ja metsä. Ala oli pieni, mutta kun se suuren tiluksen maitten väliin pistäytyneenä kauan oli tehnyt haittaa, saatiin siitä hyvä hinta. Velat saatiin maksetuksi, asiat selville, ja perheelle jäi pienen pieni pääoma eläkkeen lisäksi.

Samana päivänä, jona asiat lopullisesti saatiin selville, määrättiin myöskin häät. Ne päätettiin pitää keskikesällä.

Mutta ennenkuin tämä päätös tehtiin, oli äidin täytynyt suostua Holgerin tekemään ehtoon.

Siksi kun joku lapsista itse voisi ansaita elatuksensa, tahtoi Holger maksaa lasten koulunkäyntiin sen, mitä Salme ennen oli työllään ansainnut. Nyt oli tuo ansio paremmin tarpeen kuin koskaan ennen, eikä Holger voinut onnestaan iloita, jollei hän saanut tehdä jotain vastaisuudessa kantaakseen sitä kuormaa, jota Salme tähän asti oli kantanut.

Suostumus tehtiin Salmen tietämättä. Vasta illalla hän kuuli sen äidiltä.

-- Ja sinä suostuit, äiti?

-- Se oli mielestäni oikeinta.

Salme lehahti punaiseksi, samalla kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. -- Sellainen hän on, äiti! Parempaa poikaa et olisi voinut saada.

Mutta äidin kääntyessä poispäin, oikaisihe hän ja mutisi itsekseen: kultakahletta -- ei, -- ei ikinä!

Holgerin lähtiessä he erosivat toisistaan onnen luomat muistot mielessä ja soraäänetön sopusointu sydämissä. Toinen kiiruhti laittamaan Thorsgaardia kuntoon odotetun emännän tuloa varten, toinen jäi jättämään jäähyväisiään kodille ja kotimaalle.

Vasta kun hääpäivä tuli määrätyksi, selveni Salmelle, että ero todella oli edessä. Ja samalla selveni hänelle myöskin mitä tuo ero tiesi. Se oli eroa omaisista, kodista ja kotimaasta. Ja nyt se tuntui, miten syvällä juuret olivat ja miten vaikeaa oli niiden irtikiskominen.

Satumainen matka tunturien maahan -- mikä viehätys sillä ajatuksella! -- Ainainen ero Suomesta -- mikä kouristava tuskan tunne siitä syntyi!

Oliko hän laskenut kulungit? Jaksoiko hän ilolla jättää kaiken, jaksoiko ajatella elämäänsä vieraassa maassa ei ainoastaan silloin, kun onni siellä osaksi tuli, vaan myöskin pimeinä päivinä?

Tämä ajatus herätti uuden kysymyksen. Sopivatko Holger ja hän toisilleen? Voivatko he todella luoda onnea toinen toistensa tielle?

Järki vastasi lahjomattoman: kaikki on epävarmaa, avioliitto on hasaardipeliä. Tunne väitti: rakkaus voi tehdä mahdottomankin mahdolliseksi.

Tällaisina hetkinä teki Salmen mieli kerjäämällä kerjätä äidiltä tämän elämän kokemuksia. Olihan hänellä oikeutta siihen, oikeutta kerätä mitä taisi, oppiaksensa selvänäköisenä eteensä katsomaan. Vasta sitte ymmärtäisi hän nykyisen asemansa, vasta sitte hän voisi ratkaista.

Mutta hän säpsähti samassa omaa mielettömyyttään. Ratkaista? Mitä? Kaikkihan jo oli ratkaistu. -- Holgerin rakkaus kietoi hänet kahleena, jota hänen oli mahdoton katkoa. Vastaanottaminen ja antaminen oli nyt, kun hän sen riemun rikkautta oli maistanut, käynyt hänelle elintarpeeksi.

Peräytyminen oli myöhäistä, myöhäistä ennen kaikkea siksi, ettei hän ikinä voisi sanoa tuolle kovia kokeneelle ja taakkoja kantamaan tottuneelle miehelle: kulje yksin, minä en jaksa jättää kotiani, omaisiani ja isänmaatani.

Arpa oli heitetty, hän tunsi sen -- toisinaan ilolla, toisinaan pelolla. Nyt oli vain valmistauduttava tulossa olevaa taivalta varten.

Juuri tätä ajatellen hän usein joutui muistamaan viimeistä puhelua isän kanssa ja niitä niukkoja tietoja, joita hänellä oli isän ja äidin yhdyselämästä.

Hän olisi tahtonut kuulla enemmän, mutta mitä tehdä? Hän ei voinut kysyä äidiltä eikä hän voinut tyytyä ilmankaan.

Silloin sattui hän eräänä päivänä isän papereita järjestäessään löytämään joukon vanhoja kirjeitä. Ne olivat kaikki huolellisesti yhteensidotut ja ympärillä oli käärepaperi, johon isä oli kirjoittanut vuosiluvut 1868-1869 -- isän ja äidin kihlausvuosi.

Hellävaroin Salme avasi käärön. Hän sekä iloitsi että pelkäsi.

Hän oli lukenut hetken, kun äkkiä äännähti hämmästyneenä. Se oli kaikki niin uutta ja outoa. Hän ei ikinä ollut kuullut siitä mitään.

Taas hän luki, -- luki ahmimalla kirjeen toisensa jälkeen. Viimein hän nousi, kääri kirjeet taas kokoon, pisti ne taskuunsa ja pujahti etehiseen. Sieltä etsi hän päällysvaatteensa ja kiiruhti ulos.

Hän kulki kiivaasti tietä pitkin.

Vasta kaupungin portilla hän hämmästyneenä pysähtyi. Minne hän oikeastaan aikoi? Mitä hän täältä etsi? Hän oli aivan tietämättään joutunut tänne, ajatusten vielä viipyessä siinä, mitä hän vasta oli lukenut.

Salme oli jo kääntymäisillään kotiinpäin, kun hänen katseensa kapean laitakadun varrelta löysi pienen, kyljelleen kallistuvan rakennuksen, jonka moniruutuisissa ikkunoissa geraaniumit ja verenpisarat iloisina paistoivat.

Miina-täti! Salmen mieleen juolahti jotain, jota hän ei ennen ollut ajatellut. Hän joudutti kulkuaan.

Hetken kuluttua hän istui vanhanaikaisessa kaksisoutuisessa keinutuolissa, Miina-tädin hääräillessä kahvipannuineen lieden ääressä.

-- Täti, sanoi Salme äkkiä, pysäyttäen keinutuolinsa, sinä tiedät, että hääpäiväni lähenee.

-- Armias, lapsi kulta, täti pisti pannun lieden reunalle ja pyyhkäisi hätäisesti käsiään esiliinaan. -- Ethän sinä vielä liene hyvästillä?

-- Enhän minä maaliskuussa hyvästillä, kun juhannuksena lähden!

-- Johan sinä minut vallan säikäytit!

-- Minä vain ajattelin sitä, että kun naimisiin menen ja kauaksi joudun, tahtoisin viedä muassani niin monta muistoa kuin mahdollista lapsuuteni kodista. -- Sinä täti tunsit isän ja äidin, heidän ollessaan nuoria?

-- Tunsinhan minä. -- Täti seisoi selin Salmeen ja tirautti kahvia kuppiin, katsoakseen oliko kirkasta.

-- Isä taisi kuulua heränneisiin?

-- Kuului vähän aikaa -- ja tunnetuksi tulikin suurena puhujana. -- Mutta mitä sinä nyt niistä? -- Täti kääntyi Salmeen päin, katsoi hetken kysyvästi, melkein moittien ja kääntyi sitte järjestämään kahvikuppia tarjottimelle.

Salme ei vastannut. -- Äidin koti taisi olla toisellainen, sanoi hän hetken kuluttua.

-- Äidin-isäsi oli varakas tilanomistaja ja äitisi oli hänen ainoa lapsensa.

Täti asettui juhlallisesti pieneen nojatuoliin vastapäätä Salmea, suori rypyt esiliinastaan ja työnsi kahvitarjottimen Salmeen päin. -- Eihän hän tainnut pitää tyttärensä valinnasta, mutta ei hän kieltänytkään. -- Niistä naimisista puhuttiin paljo aikoinaan. Eikä se ihme ollut. -- -- Arvaat sinä, että äitiäsi oli pidetty kuin kukkaa kämmenellä, mutta annas olla, kun sitte isäsi tulee sarkavaatteissaan saarnaamaan synnistä, ja maailman turhuudesta, silloin vasta äitisi riemastuu ja on onnellinen. Siinä mies semmoinen kuin olla pitää! Se se vasta taivaan tiellä kulkee ja voi toisiakin tielle neuvoa!

Salme hymyili. -- Äidin tapaista. -- -- -- Jos voi puhua äidistä ja intohimosta samana päivänä, sanoisin, että hänen ainoa suuri intohimonsa on ollut itse tehdä ja saada toisia tekemään oikein.

-- Sentähden hän sitte niin suri, kun isäsi muuttui. -- Täti katsoi kadulle päin. -- Ne oli ne onnettomat rahat ja tämän elämän huolet, jotka sen tekivät. Kaikki alkoi, kun iso-isäsi kuoli. -- Ei isäsi pahaa tarkottanut, mutta kietoutui verkkoon, niin ettei huomannutkaan. Surkeutta siitä tuli joka suhteessa.

Salmen keinutuoli narahti. -- Täti kulta, kahvisi jäähtyy.

Hän nousi hätäisesti, meni ikkunan luo ja rupesi tiedustelemaan tädin ruusujen vointia, olivatko hiiret tänä talvena nakertaneet niitä vai olivatko jättäneet rauhaan? Ja oliko se suuri tummanpunainen ruusu, josta Salmekin oli tädiltä oksan saanut, vielä elossa. Sitte katsoi hän kelloaan ja huomasi, että oli aika lähteä kotiin. Hän oli jo viipynyt liiankin kauan.

Tämän jälkeen Salme melkein aina ajatellessaan omaa tulevaisuuttaan muisti isän ja äidin yhdyselämää. Hänen teki usein mieli puhua siitä äidin kanssa, mutta hän ei hennonut eikä jaksanut.

Viimeisenä iltana ennen Holgerin häihin tuloa kiertyi puhe kuitenkin siihen.

Salme oli ottanut lapsuutensa pienen jakkaran ja illalla tapansa mukaan asettunut äidin vuoteen viereen. He olivat puhelleet myöhäiseen yöhön asti.

-- Kohta lähden sille taipaleelle, jolle sinä, äiti jo kahdeksantoista vuotiaana astuit.

Se tuli sanotuksi äkkiä ja aivan kuin vahingossa.

Äidin kalpeat kasvot kävivät vieläkin kalpeammiksi. -- Toisenlaiset ovat olot ja toisenlaiset ihmiset monessa suhteessa, sanoi hän hiljaa. -- Mutta suurin piirtein katsottuna on ihmiselämä samanlaista kaikkialla. -- -- -- Sinussa on muuten liiaksikin paljo samaa kuin minussa.

-- Kuinka niin, äiti?

-- Sinä olet sydämellinen ja syväkin tunteissasi, -- äiti pyyhkäisi sivellen hänen päätään. -- Mutta samalla on sinussa jotain kylmää. -- Sinä rakastat viileyttä niinkuin minäkin. -- Välistä olen halveksinut tätä puolta itsessäni -- toiste puolustuksekseni ajatellut, että syvä vesi onkin viileää ja pysyy aina verrattain samanlaisena. Matalikko se jäähtyy ja lämpenee, lämpenee ja jäähtyy taas.

Salme hymyili. Mutta äiti jatkoi, kärsivä, tuskallinen ilme kasvoissaan. -- Ja sitte sinussa ehkä on sitäkin, ettet jaksa rakastaa, jos et samalla saa ihailla. -- Sellainen olin minäkin. -- Satuin kerran kuulemaan isäsi saarnaavan. -- Se hetki tuli elämäni käännekohdaksi ja se oli tuttavuutemmekin alku. Olin siihen asti ollut varakkaan kodin hemmoteltu lapsi, isäni ainoa ilo ja epäjumala. -- --

Nyt opin ymmärtämään, miten huono, köyhä ja kelvoton olin. Voi Salme, kuinka minä silloin rakastin häntä, joka avasi silmäni! -- Ajattele kaikkein onnellisimpia hetkiäsi Holgerin kanssa, silloin aavistat, mitä minä tunsin.

-- Etkä koskaan ennen ole kertonut näitä minulle, äiti! -- Ääni oli puoleksi nuhteleva.

-- En ole voinut, enkä tahtonut. Mutta nyt minun täytyy. Enhän minä tiedä, minkälainen elämäntaival sinulla on astuttavana, enkä tiedä saammeko koskaan enää tavata.

Salme painoi päänsä äidin polvelle. -- Jatka, pyysi hän hiljaa.

-- Isäni oli kovasti pahoillaan valinnastani, mutta hän ei yrittänytkään pakottaa minua niinkuin useimmat isät kai siihen aikaan olisivat tehneet. Hän osti vain meille tämän kodin ja laittoi sen kuntoon meitä varten. Joka soppi ja joka kapine täällä on minulle siitä pitäen kertonut hänen suuresta rakkaudestaan.

Äiti huoahti. -- Sitä on hyvä muistella vielä nytkin.

-- Entä sitte, äiti. Miksi kaikki vähitellen muuttui?

-- Herännäisyys sammui paikkakunnallamme. Vanhat kuolivat, muutamat muuttivat pois. Pari vuotta häittemme jälkeen kuoli minun isänikin, jättäen meille omaisuutensa. Tuo perintö oli osaltaan syynä muutokseen. Isäsi ryhtyi sen saatuaan monenmoisiin yrityksiin, jotka hankkivat hänelle ja meille kaikille paljo huolia. Ei hän uhkapeliin ruvennut eikä vääryyttä tehnyt, mutta varamme menivät siihen. Siihen menivät myöskin isän aika ja ajatukset. "Elatuksen murhe" tukahutti hyvän siemenen, ja minä, joka olin uskonut vasta hänen rinnallaan oppivani elämän kaidalla tiellä kulkemaan, -- minä jäin yksin -- ruokona tuulessa heilumaan -- -- --

Ei uskaltanut toinen eikä toinen katkaista äänettömyyttä. Viimein äiti kuitenkin jatkoi:

-- Minä olen rikkonut paljo. -- En voinut tehdä häntä onnelliseksi, sillä rakkauteni kylmeni. Suuret surut eivät sitä tappaneet eikä polttava tuska, mutta se suru, että suuri elämän päämäärä himmeni, haihtui, pienet arkiasiat ja jokapäiväiset pyyteet siirtyivät sijaan. -- -- -- Väliin toivoin ymmärtämättömyydessäni, että isä hoiperrellen palaisi kotiin tai edes kerran löisi minua armottomasti, jotta saisin jotain antaa anteeksi ja sitte paljo, paljo rakastaa. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. -- -- -- Isä kärsi itse, minä tiedän sen, mutta hän ei voinut yksin päästä vapaaksi, eikä minusta ollut auttajaksi, kun en osannut auttaa oikealla tavalla.

Salme itki pää äidin vuoteen laidalla.

-- Älä itke, Salme, älä! Sinä olet ainoa onnemme lapsi. Kun sinä synnyit, kuljimme vielä kumpikin elämän kaidalla tiellä. Isä virsin sinua viihdytti, äiti siunauksin saatteli. Sinä olet saanut perinnön, jota ei toisille ole suotu -- onnen tunteen ja uskon onneen. Ne ovat syntymälahjojasi. -- -- Se on varmaan usein sinua auttanut ja on vastakin auttava. Se on kallisarvoinen perintö, mutta se velvoittaa myöskin.

-- Salme, sinä olet samanlainen kuin minä. Äiti jatkoi puhuen kuin oman mielensä kevennykseksi. -- Sinullakin on sisimmässäsi voimakas tunne siitä, että meidän täytyy ei ainoastaan ajatella sitä mikä on oikein ja puhua siitä, vaan myöskin elää sen mukaan, maksoi mitä maksoi. Jos sinä joskus, -- minä sanon jos. Huomaa! En minä oleta mitään, mutta minä sanon, _jos_ huomaisit Holgerin toiseksi kuin mitä olet uskonut, pikkumaiseksi ja pieneksi sen, mikä sinusta nyt on suurta ja jaloa, silloin isku kohdistuisi kipeimpään kohtaan.

Salme nosti päänsä vuoteen laidalta. -- Äiti, minä en koskaan voisi selviytyä niinkuin sinä.

-- Sinun täytyy selviytyä paremmin, paljoa paremmin, -- rakastaa, missä minä rikoin; parantaa, missä minä pahensin. -- -- -- Siunauksin minä sinua saattelen, rukouksin rohkaisen.

-- Koko elämäsi, äiti, joka muisto sinusta on paras rohkaisu. -- Sinä rikoit -- olkoon niin, -- isän tähden -- itsesi tähden -- -- --

-- Totuuden tähden, täydensi äiti.

-- Mutta muistatko, äiti, kun kerran minua pienenä ollessani rankaisit. Sinä olit suutuksissasi silloin, mutta samassa kun sen huomasit, suljit minut syliisi ja pyysit anteeksi. Sinä tunnustit lapsellesi rikoksesi, sinä tuomitsit itseäsi ankarammin kuin kukaan muu olisi voinut sinua tuomita. Sinä hetkenä kasvoit suureksi lapsesi silmissä!

Silloin äiti tyrskähti itkuun.

-- Äiti, äiti, et saa itkeä. Et saa, etkä tarvitse!

-- Anna minun itkeä, Salme, -- itkeä kiitollisuuden kyyneleitä siitä mitä olet ollut minulle, itkeä sitä että kadotan sinut, lapseni ja ystäväni, itkeä omaa huonouttani enin.

Salme ei vastannut. Hän nousi kalpeana ja taistellen, voittaakseen liikutustaan, meni suoraan ikkunan luo ja kohotti käärekaihtimen. -- Päivä jo sarastaa, sanoi hän hiljaa, -- vielä päivä sinun luonasi, äiti.

6.

Laiva oli lähdössä. Kapteenin käskevä ääni kuului komentosillalta. Köydet irroitettiin ja viskattiin toiset laivaan, toiset rannalle. Silloin -- viime hetkessä, nainen laivan kannelta kiiruhti maihin. Se oli Salme.

Hän seisoi hetken ympärilleen katsoen, kuin olisi hän jotain unohtanut. Sitte hän äkkiä kenenkään huomaamatta kumartui syvään maata kohden ja pyyhkäisi kuin hyväillen rantaa.