Part 3

Tyttö ulkoa oli tullut emäntää auttamaan, ja he olivat panneet parastaan. Tuvassa oli pöytä katettu valkealla liinalla, lautaselle oli pinottu ohutta norjalaista leipää, toiselle asetettu tuntureilla valmistettu juusto. Lasilautasella oli voita ja kannussa paksua, hiukan hapantunutta kermaa -- aito norjalaista ruokaa.

Avonaisella liedellä porisi kahvipannu ja pöydän keskikohdalle kunniasijalle oli asetettu kaksi kauniin kirjavaa kahvikuppia, niiden välille lasiin kimppu tunturimorsioita.

Salme ja Holger katsoivat toisiinsa.

-- Sinulle, sanoi Salme hiljaa.

-- Sinulle, vastasi Holger. -- Minä olen jo poiminut tunturimorsioni.

* * * * *

Viikon kuluttua seisoivat vaunut pienen sanatoorion edustalla. Salme oli lähdössä kotiin Suomeen.

Holger Thoreseninkin lähtöpäivä oli sattunut samaksi. Hyvästellen seisoivat kaikki muut portailla.

Kun vaunut pyörähtivät pihalta, kohotti vanha valkotukkainen lakkiaan ja alkoi Suomen laulun.

Sävelet saattoivat pois kiiruhtavia kauaksi. Vielä mäen alapuolella kuulivat laulua ja näkivät nenäliinat pihalla liehumassa.

Silloin, tien mutkassa Salme nousi seisoalleen vaunuissa ja heilautti nenäliinansa vielä viimeisen kerran.

Samassa painoi Holgerin käsi hänet takaisin istuimelle.

-- Me lähdemme yhdessä Suomeen, ensi kertaa kokonaan kahden ja sinä -- sinä joudat muistamaan muita!

-- Holger! He ovat kaikki olleet niin hyviä minulle. Heidän luonaan löysin onneni, -- löysin sinut. Enkö heitä kiittäisi?

-- Ajattele minua, minua yksin. Minä tarvitsen kaikki, lisäsi hän. Ja silmissä paloi tuli, jota Salme pelkäsi.

4.

Isä oli Salmea vastassa asemalla, kun hän saapui kotiin. Isä oli vanhentunut ja näytti heikolta, Salme huomasi sen jo junan ikkunasta, nähdessään isän odottavien joukossa. Mutta sitte se häneltä unohtui. Hän muisti vain oman onnensa rikkauden.

-- Lapsi, lapsi! -- Isä puristi häntä hetken kiihkeästi rintaansa vasten. Sitte muuttui hän kohta taas entiselleen, rupesi tiedustelemaan Salmen tavaroita ja niitä rattaille hommaamaan.

Syksyn keltalehtiä oli maassa, ja tuuli soitteli surunvoittoista säveltä puitten latvoissa heidän ajaessaan kotiinpäin. Mutta kuu katseli puitten lomasta syksyistä seutua, kietoen tenhovaloonsa kaikki kolkot kuolon enteet.

Salme ajatteli Holgeria. Hän oli nyt yksin läheisessä pikkukaupungissa. Itse oli hän näin tahtonut.

Eilen olivat he Turussa yhdessä tulleet maihin. Siellä ei kukaan heitä tuntenut. Kahden saivat he kulkea ja olla kuin ei muita ihmisiä maailmassa olisi ollutkaan.

He kuljeskelivat kaupungilla, katselivat istutuksia, istahtivat puistoihin puhellakseen, ja hämärissä, kun kuu rupesi kumottamaan, ajoivat he joen rantaa pitkin ihailemaan vanhaa linnaa, jonka valkomuurit kuun valossa hohtivat kuin menneitten vuosisatojen haamut.

Sitä onnen rikkautta silloin!

-- Isä, hyvänen aika, johan me olemme kotona!

Isä nauroi. -- Etkö enää muistakaan, miten lyhyt matka on kaupungista meille? Tunturipolkuja sinä vaan -- -- --

-- Tuolla on äiti! -- -- Salme hypähti koholle. Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes hevonen pysähtyi. Hänen tuli niin ikävä äidin syliä.

Hän oli rattailta maassa, samassa kun hevonen pysähtyi. -- Äiti -- sai hän sanotuksi, painoi päänsä äidin olalle ja itki.

Äiti seisoi tyynenä ja rauhallisena. Hän antoi Salmen itkeä hetken, sitte nosti hän pään olaltaan ja katsoi Salmea syvälle silmiin.

Sellainen lämmin, tyyni ja siunattu äidin katse!

Se asetti tyrskyt rinnassa, hääti huumauksen ja kuumeen kauaksi, syvensi sydämen tunteet samalla kuin rauhoitti ja tyynsi.

-- Salme, Salme! Sisaret ja veljet eivät enää malttaneet odottaa. He aivan piirittivät Salmen, ahdistellen häntä tuhansin kysymyksin jo ennen kun sisään laskivat. Ja sitä menoa kesti sitte koko illan.

Salme oli kuin pyörryksissä. Hän toivoi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta sen sijaan täytyi vain vastata kysymyksiin ja kertoa. Ja vaikka se oli vaikeaa oli se mieluistakin, sillä kertoessaan täytyi hänen tuontuostakin mainita jotain herra Thoresenista, johon hän tuntureilla oli tutustunut. Tämä herätti siskojen ja veljien uteliaisuutta. He rupesivat tiedustelemaan ja hänen täytyi kertoa yhä enemmän tuosta samaisesta herrasta.

Äiti katsoi muutaman kerran pitkään, mutta isä ei huomannut mitään. Hän vain kyseli ja puheli kilvan toisten kanssa.

Salmen tuli oikein vaikea olla.

Mitä jos vanhemmat tietäisivät, -- jos arvaisivat, miten lähellä Holger on ja että hän jo huomenna tulee pyytämään sitä, mihin hänellä on täysi oikeus, -- rakkauden suuri, eittämätön oikeus.

Salme tahtoi puhua vanhempien kanssa kahden kesken, vaan ei saanut siihen tilaisuutta. Aina tuli joku häiritsemään. Viimein täytyi hänen sanoa hyvää yötä ja mennä omaan huoneeseensa, jossa nuoremmat siskotkin nukkuivat. Äiti kyllä pistäytyi tänne häntä katsomaan, mutta puhua ei Salme silloinkaan voinut. Sisaret makasivat silmät suurina, seuraten kaikkia Salmen liikkeitä ja korvat pörhöllään kuullakseen, mitä hänellä mahdollisesti oli kerrottavaa.

Kun äiti ovessa nyökkäsi viimeisen "hyvää yötä", teki Salmen mieli vielä juosta hänen jälkeensä ja kuiskata: äiti, en ole omani enää, en yksin, löysin onneni tuntureilta, -- mutta ne sanat jäivät vain ajatukseksi.

Ovi painui kiinni, äiti oli poissa.

Vasta seuraavana aamuna tuli kaikki kerrotuksi.

Talossa olivat vanhemmat aina aikaisia, lapset nukkuivat. Salme tiesi isän ja äidin aamuin yhdessä juovan teetä salissa.

Kello löi 6, kun hän avasi salin oven. Teekeittiö porisi jo pöydällä, ja äiti makasi aamupuvussaan leposohvalla. -- Äiti rakas, miten sinä jaksat? -- Salme kumartui häntä suutelemaan.

-- Kiitos, hyvin. Entä sinä? Saitko unta?

-- Enpä paljo. Ajatukset valvottivat. Olisin eilen tahtonut puhua paljosta kanssasi.

Silloin äiti hymyili. -- Ei sinun tarvitse. Minä tiedän kaikki.

-- Sinä, äiti!

-- Etkö luule minun huomanneen, mitkä kokemukset ja tunteet ovat kuultaneet esiin kirjeistäsi? Etkö arvaa, mikä nimi on punoutunut kaikkiin kerrottaviisi?

-- Äiti rakas!

Samassa avasi isä salin oven. Salme riensi häntä vastaan, kietoi kätensä isän kaulaan ja kertoi kerrottavansa ainoassa hengenvedossa kuin keskeytystä peläten.

Isälle se ei ollut odotettua. Se tuli kuin isku. Hän painoi käden ensin otsalle, sitte sydämelle kuin olisi sitä kouristanut.

-- Lapsi, sanoi hän huoahtaen raskaasti ja vaivalloisesti, -- lapsi, minä olen tottunut siihen, että olet kotona ja autat meitä kuormaa kantamaan. Johan sinä olet vanhakin, -- kahdenkymmenenkahdeksan vuotias. -- Hän naurahti. -- Sano, että lasket leikkiä?

-- Minä en voi. -- Salme katsoi isään veitikka toisessa, vakavuus toisessa silmäkulmassa. -- Olen ollut täällä luonanne lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, -- kuormaksi usein, väliin auttaen kuormaa kantamaan. Mutta tuntureilla kuulin kutsun toisaalle. Sitä kutsua täytyy minun totella, sillä siihen velvoittaa sydämeni suuri rakkaus.

Isä pyyhkäisi otsaansa ja istahti pöydän ääreen. Hän huoahti taas raskaasti. -- Ja sinä hennot jättää, puheli hän kuin itsekseen, -- hennot todella. Pian tulee Väinö ylioppilaaksi, Viljo vuotta myöhemmin -- ymmärrät, mitä se tietää kukkarolleni. -- Elvi ja Annikki eivät vielä voi paikkaasi täyttää. Olavi kaipaa sinua. -- Minä olen ennen aikojani vanhentunut, nyt kun olit poissa. -- Ja taas jättäisit -- ainaiseksi.

-- Isä, älä nyt! -- Salme hyväili kuin sairasta lasta. -- Enhän minä vielä, vaikka minun nyt täytyy puhua.

Hän katsoi äitiin kuin apua pyytäen, mutta tämä ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa ja liikkumatta sohvallaan, katsein ahmien joka värettä Salmen kasvoilla, joka sanaa hänen huuliltaan. Hän näki miehensä väsyneenä ja liikutettuna nojaavan pöytään. Hän tiesi katsomattakin, mitä hän nyt tunsi. Mutta hänellä ei nyt ollut sijaa sille sydämessään. Hän ajatteli vain lastaan.

Hän katsoi Salmeen kuin se, joka taivaalle tähystää, tiedustellen, mitä tulevaisuus muassaan tuo, onko tulossa tuulet ja myrskyt, vaiko päivänpaiste ja ihana ilma.

Salme painautui isän polvelle. -- Isä, sanoi hän hyväilevästi. -- Anna minun puhua sinulle kuin lapsi isälleen, ei tällä kertaa kuten usein ennen niinkuin työtoveri työtoverilleen -- -- --

-- Isä, siellä tuntureilla lauloi luonto mulle kummia lauluja. Se lauloi, ei niin vienosti, ei niin viehkeästi kuin täällä kotona, mutta se laulu oli voimakkaampaa, suurenmoisempaa kuin mitä koskaan ennen olin kuullut. Ja semmoista kuin oli luonto ja sen laulu, semmoista oli ihmiselämäkin siellä. Opin ymmärtämään oman pienuuteni. Aloin aavistaa, mitä voimakas, suurenmoinen elämä on. Ja tiedätkö, mitä siellä vielä opin? -- Kuulin pojasta, joka pienenä sai saattaa äitinsä hautaan. Isän hellyyttä hän ei koskaan saanut kokea. Kaikki se, mikä oli pojalle rakasta ja mikä olisi voinut häntä auttaa ja ilahduttaa, se häneltä riistettiin. Mikä oli katkeraa, se pantiin kannettavaksi. Pikkusielu olisi siinä murtunut, mutta poika kasvoi kuormaa kantamaan, kasvoi rohkeammin päivä päivältä. Miehenäkin hän kauan kulki yksin. Hänen tiensä oli kaita ja kivinen. Työn ja huolten taakka painoi häntä. Mutta hän ei valittanut. Hän kevensi kuormansa painoa toisten taakkoja kantamalla. Jokainen repaleinen, isätön raukka, jokainen nälkäinen kovan-onnen lapsi oli hänen ystävänsä -- hän heidän. -- Isä, oletko kuullut kauniimpaa elämän laulua? -- Se poikanen kulki kerran miehenä tuntureilla. Siellä hän muisti isättömyyttään, äidittömyyttään, muisti työtaakan painoa ja surujensa suuruutta. Hän oli nääntyä mielessään ja tunsi ensi kertaa elämässään tarvitsevansa apua. Voimakas kun oli, tarvitsi hän pienen, ja heikon rinnalleen. -- Isä, hennotko tarttua hänen käteensä ja kieltää ottamasta? -- Tänä iltana hän itse tulee sitä sinulta kysymään.

Isä istui yhä käsi silmillään. -- Minä olisin luonnoton isä, jos sen tekisin.

Hän siirsi Salmen äkkiä polveltaan ja nousi lähteäkseen. Mutta Salme pidätti häntä. -- Isä, kuule, isä! Hän kävi kiinni isän käsivarteen. -- Ei Holger tule ainoastaan pyytämään ja ottamaan. Hän tulee sydän täynnä rakkautta teitä kaikkia kohtaan, valmiina antamaan ja auttamaan.

Silloin isä sai Salmen käden pudistetuksi käsivarreltaan. -- Kauan sinä säästyit, sanoi hän nauraen, mutta nyt on kuume sitä kovempaa!

Isä oli jo ovella. Leikinlaskun turvissa oli hyvä paeta.

-- Lasten taudit ovat vaarallisia, kun tarttuvat vanhoihin, etkö muista, isä?

-- Muistan, että olet ollut viisastelija kaiken ikäsi. -- Ovi painautui kiinni.

Silloin kiiruhti Salme äidin luo, heittäytyi polvilleen hänen viereensä ja tarttui äidin molempiin käsiin. -- Äiti rakas, äiti, sano jotain minulle!

Sairas siveli Salmen tukkaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja puhuminen tuotti tuskaa.

-- Salme, sanoi hän viimein hiljaa, uskotko onnen unelmiisi, vai tahtoisitko kulkea ystäväsi rinnalla, joskin sillä tiellä kulkisit jalkasi verille ja sydämesi sairaaksi.

Salme vavahti. -- Tahtoisin, äiti, sanoi hän, katse äidin katseessa, -- sillä minä rakastan.

-- Mutta sinä säpsähdit?

-- Siksi, että niin täydellisesti luotan häneen ja hänen rakkauteensa. En voi muuta kuin tulla onnelliseksi hänen rinnallaan. Sinä äiti et vielä häntä tunne, muuten et epäilisi.

Äiti ei vastannut. Samassa kiskaistiin ovi auki ja Elvi, Annikki ja Olavi törmäsivät sisään. Siihen katkesi puhelu eikä sitä enää jatkettu.

Mutta talon nuoret puhuivat sitä enemmän norjalaisen herran tulosta. He eivät tietäneet syytä siihen, vaan ihmettelivät, utelivat ja arvelivat.

-- Se on rikas, sanoi Viljo puoliääneen Väinölle, heidän selvitellessään verkkoja rannassa. -- Kunpa toisi komeat hirvensarvet tullessaan.

Salme keräili kukkasia puutarhasta, keräsi punaisia pihlajanmarjoja ja kellertäviä lehtiä. Hän sattui paraiksi kuulemaan poikien puheen.

-- Minäpä luulen, että hän vie Salmen.

Toinen vihelsi. -- Eipä hullumpaa - rikas norjalainen lankomieheksi, -- kutsuu luokseen metsästysmatkoille tuntureille ja vuonoille purjehtimaan.

-- En minä sentään Salmena lähtisi Suomesta. Olkoon rikas ja olkoon hyvä, -- pyh, -- paras pysyä sentään kotona.

-- Ja entä miten käy meidän, jos Salme lähtee? Kyllähän hän joskus varoittelee ja muistuttelee välistä liiaksikin, mutta hyvä hän on täällä olemassa.

Salme ei kuullut enempää. Hänen oli kiire. Joka soppi oli saatava siistiksi, joka kolkka kodissa juhlakuntoon, kunnes Holger saapuisi.

Ja kilvan käsien kanssa, jotka siistivät, somistivat ja järjestivät, kulkivat Salmen ajatukset. Joka askeleella sukelsivat muistot esiin, muistot lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Ne tulla kepsuttivat kaikki kuin keijukaiset piilopaikoistaan. Joka nurkassa ne nyökkäsivät päätään, joka puun ja pensaan takaa ne hänelle hymyilivät: Muista kertoa meistä, muista jakaa kanssasi, ethän ole yksin enää!

Silloin Salme ojensi kätensä Holgerille. He kulkivat käsityksin paikasta toiseen ja muistot haastelivat heille. -- Sinun on kaikki, sanoi Salme, -- minun menneisyyteni, nykyhetkeni ja tulevaisuuteni, -- sinun kaikki.

Ja hän hymyili onnen hymyä, vaikka muistikin, ettei Holger vielä kulkenutkaan hänen rinnallaan, istui vasta junassa kelloaan katsellen ja laskien, milloin perille saapuisi.

Mutta kun Holger tuli, unohti Salme sekä muistot että muistojen kertomiset. Tunteet tulvehtivat, -- sanoja uupui.

-- Salme, iloni, onneni, kuiskasi Holger ainoastaan junasta hypätessään. Sitte he eivät puhelleet, ennenkuin olivat ajaneet kappaleen matkaa asemalta.

-- Mitä vanhukset sanoivat? kysäsi silloin Holger.

-- He odottavat sinua -- rakastaakseen.

Käsi etsi kättä, silmä silmää. Syvä äänettömyys seurasi taas, sisältörikas hiljaisuuden hetki, täynnä tunteitten rikkautta ja sydänten haastelua.

-- Katso, tuolla tuikkivat jo tulet ikkunoista. Isä avaa oven, -- isä tulee pihalle ottamaan vastaan.

Siitä hetkestä alkaen oli Holger olemassa kuin toisia varten. Hänen koko huomionsa keskittyi vanhempiin. Hauskoilla kertomuksillaan hän kohta voitti isän. Äidille osoitti hän kunnioittavaa, miltei hellää huomaavaisuutta. Veljiä ja sisariakin hän huvitti.

Ainoastaan silloin tällöin hän toisten huomaamatta ojensi kätensä Salmelle tai käänsi puheen niin, että sai Salmen ottamaan osaa keskusteluun. Silloin hänen silmistään loisti suuri, valtava rakkaus, joka vastustamattomalla voimalla kietoi Salmen, ja hänen huulensa kuiskasivat toisten kuulematta: "omani, iloni".

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kuunteli tulevan appensa tiedusteluja Norjan taloudellisesta asemasta ja rupesi selvittämään kantaansa ja periaatteitaan asiassa sellaisella innolla kuin ei ikänä olisi muuta ajatellutkaan.

-- Sellainen on minun Holgerini, -- ajatteli Salme itsekseen. -- Hän on kuin Gladstone, joka luki viittä, kuutta teosta rinnan, oppiakseen äkkiä ja kokonaan siirtämään ajatuksensa asiasta toiseen. Sitä osaa Holgerkin ja yhtä terävästi kuin konsanaan Gladstone. Hän tempaa kaikki mukaansa, kun tahtoo.

-- He rakastavat sinua kaikki, sai hän kuiskatuksi, kun hetkeksi jäi kahden Holgerin kanssa.

-- Suuren voittosaaliin saavuttamiseksi olenkin tänä iltana taistellut. -- Holger hymyili.

Äiti ehdotti, että he menisivät puutarhaan. Oli kuutamo. Hän tahtoi, että nuoret saisivat olla kahden.

Isä jäi ikkunaan, katsein heitä seuraten. Hänen teki mieli mukaan, mutta hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ei edes itselleenkään.

Hän oli mieltynyt Holgeriin. Mutta häntä harmitti samalla, sillä miellyttävästä ulkomuodostaan, miehekkäästä ryhdistään ja luottamusta herättävästä persoonallisuudestaan huolimatta oli tuo mies, joka nyt puutarhan kuutamoisia polkuja kulki Salmen rinnalla, sittekin varas, anastaja.

Kuin varkain oli hän anastanut Salmen sydämen, viikoissa valloittaen sen, mikä vuosikausien kuluessa oli ollut kokonaan kodin oma. Varkain hän oli vienyt Salmen, varkain hän nyt tahtoi valloittaa omaistenkin mielet, -- jotteivät jaksaisi vastustaa.

-- Tiedätkö, mitä viet, mutisi hän itsekseen, kääntyen poispäin ikkunasta -- sinä viet lapsen, työtoverin ja avun.

* * * * *

Sinä iltana valvoivat kaikki Lehtolan asukkaat pitkään. Onni valvotti toisia, ajatukset toisia, iloinen uteliaisuus nuorimpia.

Lapsetkin olivat saaneet tietoa Salmen kihlauksesta.

Elvistä ja Annikista oli tapahtuma "romaanikirjaakin runollisempi". Supatellen juttelivat siitä myöhäiseen yöhön asti.

Pojat ottivat asian käytännölliseltä kannalta. Oli punnittava, minnepäin vaaka otti kallistuakseen. Toisella puolen oli Salmen poistuminen kodista kaikkine seurauksineen: Ei hyötyä enää hänen hankkimistaan varoista, ei hänen joskus hyvinkin tarpeellisista neuvoistaan eikä hänen välittäjätoimistaan, kun isä sattui huonolle tuulelle ja äiti oli sairas. Toisella puolella oli rikas norjalainen lanko, mahdolliset ulkomaanmatkat, hirvenajot, purjehdusretket ja muut semmoiset.

-- Norjan puolelle se sittekin painuu, selitti Väinö.

-- Holger Thoresen onkin reilu mies, kerrassaan reilu, vahvisti Viljo.

Ja sillä oli asia ratkaistu.

Kun Holger viikon kuluttua teki lähtöä Lehtolasta, matkusti hän kaikkien mielestä aivan liian pian.

-- Joutaisi viipyä vaikka jouluun, päättivät pojat.

-- Meiltä jäi puheet kesken, selitti isä.

-- Entä meiltä, sanoi Salme hiipien Holgerin käsipuoleen puutarhapolulla.

-- Olisit ottanut ajasta vaaria paremmin!

-- Olisit itse ottanut.

He nauroivat kumpikin. Mutta Salme kävi miettiväksi. -- Minä suren sitä, etten ole kertonut sinulle enemmän itsestäni, sanoi hän hiljaa. -- Juuri tässä kodissa, juuri näillä poluilla olisin tahtonut antaa sinulle koko eletyn elämäni. Miksi en sitä ole tehnyt? Miksi, Holger, on meidän käynyt täällä kuten Norjassa kihloihin mentyämme. Emme keskustele emmekä vaihda ajatuksia kuten alussa. Me vaan hurmaannumme onnestamme?

-- Siksi, että rakkautemme on voimakas kuin kauan kahleihin kytketty keväinen koski. Sen täytyy päästä eteenpäin muistamatta muuta kuin nykyhetken riemua. Suurta ja voimakasta on kaikki tuntureilla. Sellaiseksi kasvaa siellä rakkauskin.

-- Ja syväksi samalla, Holger, eikö niin, suomalaisen syväksi, jos niin uskallan sanoa, niin että se saa tunkeutua koko olemuksemme läpi ja sielun syvyyksistä nostaa yhä uusia aarteita, joita saamme jakaa toisillemme. Toiveet, ajatukset, tunteet -- kaikki sinun ovat minua varten -- minun sinua varten.

-- Niin, joka tunteesi, joka ajatuksesi kuuluu minulle, -- minulle yksin. Muistathan? -- Holger veti Salmen kiihkeästi puoleensa.

Mutta samassa muuttui hän äkkiä vakavaksi, otsa kävi pilveen ja käsi puristi lujasti Salmen rannetta. -- Vai onko sinulla kenties sellaista, jota et tahtoisikaan kertoa? -- Olet jo kulkenut kappaleen matkaa ja olet päivä-paisteinen perhosluonne. Kenties olet ennen toisten ilona liehunut niinkuin nyt minun?

Hän työnsi Salmen kiivaasti luotaan.

-- Holger, mitä sinä ajattelet? Oletko mieletön?

-- En, en. -- Hän veti Salmen taas puoleensa. -- En tahdo tehdä sinulle vääryyttä. Mutta minä joudun aivan suunniltani, kun ajattelen, että toiset ovat kukkastani tavoitelleet. Ei kukaan sinua niin rakasta, ei kukaan niin ymmärrä kuin minä. Joka tekosi, joka sanasi saa sisimpäni väräjämään. Minä rakastan, -- rakastan sinua. Kuuletko? Sinä olet valoni, iloni -- ainokaiseni.

Hän suuteli, suuteli uudelleen ja yhä uudelleen otsaa, poskea, suuta ja silmiä. Ja joka suudelma tukahdutti ja poltti.

-- Minä en ansaitse sinun suurta rakkauttasi, sai Salme vihdoin hiljaa sanotuksi.

-- Onko sinun sitte niin pieni? Tai -- sano, sano, jotta pääsen rauhaan, onko sinulla ehkä jotain salattavaa?

Silloin kohotti Salme katseensa. Silmänräpäyksessä hulmahti suuttumus siinä ilmiliekiksi. Mutta liekki sammui samassa kun katse sattui Holgeriin.

Miten vanhaksi Holger äkkiä oli käynyt. Miten syvät olivat surujen uurtamat vaot hänen kasvoillaan, miten katkeran kärsivä piirre hänen suunsa ympärillä.

Silloin tunsi Salme, ettei hän antanut Holgerille yksin morsiusrakkauttaan. Hän rakasti tätä suurta, voimakasta miestä niinkuin äiti lastaan. Hän rakasti ja kärsi kuin äiti, ja sen tunteen valtaamana tarttui hän Holgerin päähän painaen sen povelleen.

-- Minä en tahdo enkä tarvitse salata mitään. Minä rakastan sinua, -- sinua yksin.

Ei tullut enää paljo puhutuksi sinä iltana. Hetken epäsointu oli jättänyt haavan mieliin. Se oli ensimäinen ja kirveli kirpeästi. Mutta joka kirvelys muistutti hellyydellä haavaa lääkitsemään, muistutti antamaan rakkautta entistä enemmän, jotta haava umpeen kasvaisi, ja side katkeamisen asemasta lujittuisi.

Toisena päivänä Holger matkusti. Salme saattoi häntä puolitietä Turkuun.

Heidän erotessaan oli Holger kuin sairas mielenliikutuksesta. Tuskan hiki kohosi hänen otsalleen ja käsi painautui usein sydämelle. -- Minä en kestä mielenliikutuksia, sanoi hän, koettaen hymyillä. Mutta Salme näki taas tuon kärsivän, vaivautuneen ilmeen hänen suunsa ympärillä.

Salme oli huolissaan. Hän ei saanut Holgeria eikä tämän tuskaa mielestään kotimatkalla. Minä en ansaitse hänen rakkauttaan, ajatteli hän. En ansaitse rahtuakaan siitä. Minä olen mitätön pikkusielu hänen rinnallaan. Yksin hänen virheensäkin johtuvat vain siitä, että hänen rakkautensa on niin suuri ja voimakas.

Juna kulki tasaisesti jyskyttäen eteenpäin. -- Holger, Holger, miten voin sinua tarpeeksi rakastaa, toisti Salme itsekseen.

Isä oli Salmea vastassa asemalla. He kulkivat jalan kotiin. Isä puhui Holgerista pitkin matkaa. Hän oli antanut hyviä neuvoja taloudellisessa suhteessa, oli puhunut poikien tulevaisuudesta, heidän luonteistaan ja taipumuksistaan. Hän oli todella harvinaisen älykäs, käytännöllinen ja selväjärkinen mies. Kiertäen kaartaen oli hän kerran yrittänyt tarjota apua rahallisessakin suhteessa, mutta yrittäessään hän heti huomasi, ettei se käynyt päinsä. Asp ei aikonut myydä tytärtään. Tyytyköön Holger siihen, että saa köyhän morsiamen. Uudet sukulaiset eivät ainakaan aijo elää hänen kustannuksellaan.

Salme puristi isän kättä. -- Kiitoksia, isä! -- Mutta älä puhu Holgerista sillä tavoin. Hänkö olisi aikonut minut ostaa? Sinä et tunne, et tiedä -- --

Isä ei kuunnellut. -- Apua otan lapseltani, jonka hyväksi minäkin puolestani voin tehdä työtä, vieraalta en. Mutta tuskin sinulta enää apua saanen? Tokko maltat virkaasi hoitaa?

-- Tietysti, isä. Huomenna lähden kanssasi virastoon niinkuin oli suostuttu. Me teemme työtä yhdessä kuten ennen, -- kunnes Holger vie minut.

Salme pysyi sanoissaan. Isä ja hän kulkivat taas aamuin yhdessä virastoon, päivällä työn päätyttyä takaisin. Ulkonaisesti asettui kaikki entiselleen, mutta oli kuin sittekin olisi tullut jotain Salmen ja isän väliin. Vaikuttiko ehkä isään pelkkä tietoisuus siitä, että Salme oli toisen oma? Erottiko, vieroittiko se? Vai oliko isä muuten muuttunut? Oliko ehkä sairas ja rasittunut?

-- Lopeta jo työsi, sanoi Salme pimeänä syksypäivänä laskien kynän kädestään ja työntäen paperit luotaan. -- Sinä olet väsynyt, isä, ja nyt onkin jo aika mennä kotiin.

Isä katsoi kelloaan. -- Vihdoinkin, sanoi hän huoahtaen ja nousi. Salme auttoi takin hänen päälleen ja avasi oven. Raitis syysilma tulvahti heitä vastaan. Se vaikutti vapauttavasti. Isä hengitti syvään kuin painostuksesta päästen. Mutta hän ei sanonut mitään. Vasta kun hetken aikaa olivat kulkeneet eteenpäin, katkaisi hän äänettömyyden.

-- Salme, uskotko, että Holger voi tehdä sinut onnelliseksi, sinä hänet? -- Kysymys tuli äkkiä ja odottamatta. Mutta vastaus oli samassa valmis.

-- Uskon, isä. -- Salmen olento säteili rakkauden täyttä luottamusta.

-- Sinä et ymmärrä, mitä naimisissa oleminen tietää.

Salme ei vastannut.

-- Ei tiedä ihminen, mitä sydämen pohjalla piilee, ei ymmärrä, ei aavista, ennenkuin elämän kokemukset opettavat.

-- Vanhempana voi paremmin laskea kulungit kuin nuorena.

-- Mutta kun ei tunne itseään, ei edes vanhoilla päivilläkään vielä, ei itseään, toisia vielä vähemmän. -- Luuletko, että koskaan odotin muuta kuin onnea äitisi rinnalla? Ja kuitenkin, kuitenkin -- --

Hän nojasi keppiinsä ja huokasi.

-- Onhan niitä onnenhetkiäkin ollut -- montakin alussa. Sinä tiedät, minkälainen äitisi on. Ei kukaan voi hänestä pahaa sanaa sanoa. Mutta hänellä on oma mittapuunsa, -- lahjomaton vanhurskauden vaatimus, -- ja voi sitä, joka ei koetusta kestä. Sitä hän ei rakasta, -- kuuletko, ei rakasta.