Part 2

Majatalon isäntä ilmaantui samassa talon portaille, ja kohta sen jälkeen emäntäkin. Salme kiskaisihe irti ajatuksistaan, tiedusti huonetta, ja sai kuulla että semmoinen oli saatavissa. Olipa täällä jo kirjeitäkin häntä odottamassa.

Hän maksoi kyytipojalle, teki sopimukset isäntäväen kanssa, ja kiiruhti sitte ullakkohuoneeseensa.

Kun hän ensi työkseen oli viskannut ikkunan selkoselälleen, jotta raitis tunturi-ilma pääsi huoneeseen virtaamaan, haki hän kirjeensä ja asettui ikkunan viereen, siinä paremmin nähdäkseen.

Kirje oli kotoa äidiltä. Isäkin oli kirjoittanut siihen, samoin Väinö ja pikkusiskot.

Hänen täytyi suudella kirjettä. Miten rikas hän oli! Ja miten onnellinen, onnellinen kirjeineen, ajatuksineen ja kaikkine kauniine muistoineen, joita jo tämä ensimäinen ihana päivä Norjassa oli hänelle hankkinut.

Vilpeinä hivelivät tunturi-tuulet hänen poskiaan, ja joki laaksossa kimalteli kuin hohtava hopeavyö.

Kuunpuoliskokin oli vasta taivaalle noussut, valjulla valollaan lisäten tunturimaiseman kiehtovaa kauneutta.

Juhlaa kohden hän oli tuntenut kulkevansa siitä asti, kun matkalle läksi, ja ihanan ihana oli tämä juhlan alku.

Sitä ajatellen hän nukkui tunturikosken viihdyttävään lauluun.

3.

Eteenpäin, milloin hevos-, milloin junakyydillä, milloin jalkasin, jättäen tavaransa asemalle, pieni reppu ainoastaan selässään oli Salme matkustellut tunturilaaksoissa ristiin rastiin. Hän oli alkanut Gudbrand laakson eteläosasta ja oli nyt sen pohjoispäässä. Hän oli päättänyt asettua tänne pieneen sanatoorioon pariksi viikoksi, kunnollisesti levätäkseen ennen kotiin lähtöä.

Hän oli vast'ikään saapunut määränsä päähän. Päivällisaika lähestyi ja hän pukeutui, ollakseen valmiina.

Tuntui oikein oudolta näin yht'äkkiä ypö yksin joutua vieraaseen sanatoorioon. Pelottavan paljo taisi täällä olla väkeäkin. Hienoja pääkaupunkilaisneitejä oli sali ollut täynnä, hänen siitä läpi kulkiessaan ja tupakkahuoneesta hän oli kuullut herrain naurua.

Kuinka hän osaisi olla näin suuressa ja ehkä kovinkin hienossa seurassa? Ei hän ollut tottunut semmoiseen, hän, yksinkertainen suomalaistyttö.

Koti-ikävän ja orpouden tunne valtasi hänet ensi kertaa täällä Norjassa.

-- Oikein tekisi mieli pakoon, ajatteli hän kun ruokakello soi. Sitte loi hän hätäisen silmäyksen peiliin, tarttui nopeasti oven ripaan ja juoksi portaita alas, niin kiivaasti, että hengästyi.

Hänen täytyi pysähtyä ruokasalin ovelle, ennenkuin uskalsi avata sen.

Sisällä asetuttiin jo pöytään, hän kuuli sen liikkeestä. Silloin teki hän lujan päätöksen, kokosi rohkeutensa ja avasi oven.

Keskellä lattiaa oli pitkä katettu pöytä, jonka ääressä istui vieraita iso joukko.

Salmen katse sattui ensimäiseksi vanhaan, valkotukkaiseen herraan, sitte lihavahkoon rouvaan, joka uteliaana tähysteli uutta tulokasta. Mutta samassa unohti hän kaiken muun, sillä hänen katseensa kiintyi pöydän yläpäähän, jossa isännän rinnalla istui ryhdikäs, keski-ikäinen herra. Samassa kun katse kääntyi sinne päin, huomasi hän tutut kasvot ja näki kirkkaitten sinisilmien veitikkamaisesti säteilevän.

-- Terve tuloa! -- Herra Thoresen nousi pöydästä ja kiiruhti vastaan.

-- Miten kovin hauskaa, että olette täällä! -- Salme tunsi punastuvansa ilosta. -- Minua niin julmasti ujostutti tulla näin vento vieraitten joukkoon.

Herra Thoresen hymyili. -- Lapsi, -- sanoi hänen katseensa. Hymy oli kaunis ja lempeä.

-- Neiti Asp, olkaa hyvä, -- tännepäin. Paikkanne on isännän läheisyydessä täällä minun vieressäni. -- Suomalaisia kunnioitetaan!

Miten ne silmät taas veitikkamaisesti välähtivät!

Koko ateria oli kuin juhla. Heillä oli niin paljo puhelemista, kyytipojasta ja hänen vanhemmistaan, Mjösen-matkasta, tuntureista ja kodista Suomessa, josta äiti aina ennätti joka paikkaan vastaanottamaan, niin että nytkin oli kirje tuossa lautasen vieressä.

Mutta kirje ei niinkuin muulloin tullutkaan luetuksi jo aterian aikana. Se sai odottaa.

-- Minne nyt niin kiire, neiti, kysyi Thoresen, kun Salme heti pöydästä noustuaan aikoi poistua.

-- Kirjettäni lukemaan tietysti.

-- Se on totta se. -- Mutta tulettehan pian takaisin?

-- Ei, ei neiti! Kukaan ei saa seurasta poistua, huusi vanha valkotukkainen herra. -- Aterian jälkeen heitetään bocciaa, ja kohteliaisuuden laki velvoittaa osanottoon.

-- Uusi kauhea koetus, huokasi Salme naurussa suin katsoen Thoreseniin. -- En minä osaa, en vaikka. Enhän ole moista edes nähnytkään.

-- Kyllä te pian opitte. Se on hauskaa pallopeliä, joutukaa vain, niin minä selitän teille.

-- Jos uskallan. -- Salme livahti kirjeineen pois salista.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi, kävi astunta kuin tanssitahdissa.

-- Oletteko valmis nyt neuvojani kuulemaan? -- Thoresen nousi hymyillen.

-- Jos kohteliaisuuden laki vaatii osanottoon, täytyy minun kai niihin turvautua.

He lähtivät nurmikentälle, jossa toiset jo valikoivat palloja itselleen.

Vanha valkotukkainen, joka ensin oli puhunut pelaamisesta, oli nähtävästi joukon johtaja.

-- Kun vain ensin koetamme, kutka joutuvat samaan puolueeseen, sitte kyllä ymmärrätte juonen, vakuutti hän isällisesti.

Salme heitti nauraen pallonsa menemään, mutta joutui kun joutuikin heittonsa kautta pelin alkajaksi.

Ja samoin kävi pitkin matkaa. Salme osui aina suoraan määränpäähän, hajottaen vastapuolueen pallot ja auttaen omaa joukkoaan voittoon.

Ilo onnistumisesta lisäsi hänen intoaan. Ujous unohtui. Lapsekas ilo sai vallan. Hän puhua liverteli kaikkien kanssa, poimi vanhalle valkotukkaiselle hänen pallonsa aina joka vuoron loputtua ja melkein hypähti ilosta joka kerta, kun heittovuoro tuli hänelle.

Thoresen ei väistynyt hänen rinnaltaan. Vanha valkotukkainen koetti ruveta Salmen isälliseksi suojelijaksi, vaan se ei onnistunut. Thoresen torjui kaikki ukon yritykset. Se osa oli hänen eikä kenenkään muun.

Oli jo pelattu kaksi peliä. Ehdotettiin kolmatta, jotta vastapuoluekin mahdollisesti kerran pääsisi voitolle.

Valkotukkainen ehdotteli uutta puoluejakoa. -- Suomalaisemme on syntynyt voittajaksi. Teidän, Thoresen, pitäisi asettua toisen puolueen etua valvomaan.

-- Siitä ei tule mitään, sanoi Thoresen puoliääneen.

Salme katsoi kysyvästi häneen.

-- Pannaan toimeen uudet koeheitot, ehdotti Thoresen samassa, mutta Salmelle hän lisäsi hiljaa. -- Kyllä pidän huolta siitä, että joudun oikealle puolelle.

Vastaukseksi sai hän uudelleen kysyvän katseen.

-- Ettekö te ymmärrä? -- Enhän minä ehkäisevästi vei asettua teidän tiellenne, enkä kärsi, että tekään minun tielleni asetutte.

-- Tokko te yleensä kärsitte, että kukaan asettuu teidän tiellenne? Salme hymyili. -- Muistatteko, kuinka kapteeni Mjösen-laivalla huusi minulle, että te ajatte tahtonne perille, vaikka kaikki Norjan tunturit asettuisivat esteeksi. Teissä on pelottavan paljo voimaa.

-- Ja te olette pelottavan suora.

Salme punastui. -- Minun täytyy -- sanoi hän hiljaa. -- Minä olen sellainen enkä voi muuta.

-- Te molemmat siellä, apuun, hoi, huusi samassa valkotukkainen kentän toiselta laidalta. -- Ettekö ensinkään välitä siitä että joukkonne on helisemässä?

-- Ei hätää, ei huolta -- Thoresen läheni. -- Olkaa hyvä, neiti, te voittajaksi syntynyt!

Suoraan kuin nuoli kiiti Salmen pallo määräänsä. Thoresenin seurasi. Hetken innokkaan ottelun perästä oli voitto heidän.

-- Ette saa minua ikänä uskomaan, että neiti Asp ensi kertaa pelaa bocciaa, selitti nyrpeissään neiti Holk, sen lihavahkon rouvan tytär, joka veljensä kanssa oli kuulunut vastapuolueeseen. -- Koketeeraamista se on, sulaa koketeeraamista.

Hän viskasi pallonsa suuttuneena menemään. Thoresen sattui kuulemaan huomautuksen.

-- Itsestään hyvä pappi saarnan pitää. -- Ääni oli pureva.

Thoresen käänsi samassa selkänsä seurueelle, kumarsi Salmelle ja poistui.

Ensi päivän boccian heitto uudistui tämän jälkeen säännöllisesti. Päivällisten päätyttyä oleskeltiin tavallisesti ensin hiukan seurusteluhuoneessa. Toiset lukivat kirjeitään tai sanomalehtiä, toiset puhelivat. Herroista siirtyivät useimmat tupakkahuoneeseen, muutamat jäivät pitämään seuraa naisille.

Holger Thoresen kuului jälkimäisten joukkoon. Hän etsi Salmen seuraa.

Heidän keskustelunsa oli aina sellaista kuin se jo ensi päivänä oli ollut, iloista, vapaata, leikkisää, -- pohjalla ehkä enemmän kuin uskalsivat myöntää itselleenkään.

Paitsi aterioiden aikoina ja bocciaa heitettäessä tulivat Salme ja Thoresen olleeksi paljo yhdessä myöskin kävelymatkoilla, joita sanatoorion vieraat tekivät ympäristöön. Thoresenin harmiksi asetti Salme kuitenkin niin, että harvoin jäivät kahden. Oliko tämä turhanpäiväistä kaavamaisuutta, vai tahtoiko Salme todella välttää kahden oloa, sen olisi hän tahtonut tietää.

Kerran kun hän seisoi portailla, odottaen Salmea, sattui hän kuulemaan, miten tämä pyysi neiti Holk'ia toverikseen.

-- En minä viitsi tulla kuuntelemaan teidän kaksinpuhelujanne, selitti neiti, hapan sävy sanoissaan. -- Kun te olette seurassa ei herra Thoresen muista muita naisia maailmassa löytyvänkään.

Thoresen ei voinut hillitä itseään. Hän tempasi oven auki. -- Neiti Holk, -- hän teki kohteliaan kumarruksen, -- te olette nuori, kovin nuori, ja minä olen vanha mies. Miten uskaltaisi vanha nuorta lähestyä? Neiti Aspilla on suuremmat edellytykset ymmärtääkseen minua.

Hän kääntyi Salmeen päin. -- Nyt en ehdi odottaa enää. Joutukaa, neiti Asp!

Kun hän avasi piha-portin Salmelle, katsoi tämä häneen veitikkamaisesti. -- Vanhuuttaniko saan kiittää yhteisistä puheluhetkistämme?

-- En totta minä teitä vanhaksi sanonut. Thoresen painoi kumartaen käden povelleen. -- Sanoin vaan neiti Holk'ia nuoreksi ja itseäni vanhaksi ja sitte -- sitte lisäsin, että teillä on paremmat edellytykset ymmärtääksenne minua kuin neiti Holkilla. Ja se on totinen tosi.

He olivat puhellessaan astuneet pihalta maantien poikki tunturien rinnettä kiertävälle metsäpolulle.

Hetken vaiti oltuaan jatkoi Thoresen: -- Kiittäkää vanhuuttanne tai kiittäkää lapsekkuuttanne, kiittäkää sitä, että olette juuri se, kuin te olette. Te tunnutte vanhalta, sillä olette ikänne ajatellut ja tehnyt työtä. -- Ja siltä olette samalla lapsi, aivan matkan alkupäässä oleva lapsi -- ehkä siitäkin syystä, että olette _tosi_ kuin lapsi.

-- En tiedä, onko totuuden rakkaus juuri lasten tuntomerkki. -- Salme koetti antaa puheelle toisen käänteen.

-- En tarkoita vanhempia lapsia, jotka kenties usein heikkoudesta ja rangaistuksen pelosta taipuvat valehtelemaan. Ajattelen noita pieniä, jotka avomielisesti kysyvät, eikö setä jo mene pois niin että äiti joutaa satuja kertomaan, tai juhlallisesti ilmoittavat, että sisko ottaa uuden kauniin puvun päälleen, aina kun setä tulee. -- -- -- Heille ei ainakaan juolahda muu mieleen kuin totuuden suoraan sanominen.

-- Totuutta tarvitseisimme kaikki enemmän. Saisimme oppia lapsilta.

-- Jos näkisimme enemmän totuutta teissä naisissa, oppisimme mekin toisenlaisiksi. -- Te voisitte vaikuttaa äärettömän paljo, jos teillä olisi enemmän totuuden rakkautta. Mutta te olette harvoin muuta kuin näyttelijöitä. Minulla oli niin hyvä äiti, niin puhdas kuin enkeli, siksi on nais-ihanteenikin korkea ja puhdas. -- Mutta todellisuus? -- Usein vihaan sitä, vihaan rajusti, sillä se on ihanteeni irvikuva.

-- Te tuomitsette ankarasti.

-- Minä en muuta voi. Olen usein päättänyt ainaiseksi lakata seurustelemasta naisten kanssa ainoastaan heidän onnettoman näyttelemistaitonsa vuoksi. En totta olisi välittänyt teidänkään seurastanne, ellen heti olisi nähnyt -- käyttääkseni suuren sadun-kertojanne kuvaa -- rakkauden totuuden helmeen kuultavan koko olennostanne.

-- Herra Thoresen, te käytätte liian paljo korulauseita! Ja sitte -- sitte te minusta itse poikkeatte totuudesta. Sanotte karttavanne, melkein vihaavanne naisten seuraa ja kuitenkin näin jo laivassa Mjösenillä, miten tutunomaisesti ja iloisesti seurustelitte kaikkien sekä miesten että naisten kanssa. Panin jo silloin merkille, miten helposti teitte tuttavuuksia.

Thoresen katsoi pitkään. Piilikö näitten sanain alla jotain? Oliko niissä nuhde hänelle, vai oliko tarkoitus niiden kautta osoittaa, miten vähän arvoa Salme antoi hänen seuralleen.

-- Kenties teen sitä tavallaan sanoi hän vitkastellen. -- Mutta tavallaan en tutustu heihin koskaan. -- En ainakaan anna heidän tutustua itseeni. -- Te olette poikkeus tässä suhteessa, lisäsi hän hetken arveltuaan.

Salme ei vastannut.

-- Emmekö ole ensi hetkestä saakka olleet kuin vanhat tutut?

-- Olemme, -- olen minä ainakin, vaan -- --

-- Vaan mitä?

-- Vaan älkää siltä uskoko, että minua tunnette. -- Te sanoitte, että rakastan totuutta. Se rakkaus pakottaa minun tätä sanomaan. -- Mutta uskokaa minua, että luotan teihin, -- ja olen kiitollinen teidän luottamuksestanne.

-- Ei kannata kiittää sen luottamuksesta, jonka mieli on katkera ja jota elämäntaakka painaa. Kuormaksi käy silloin luottamuskin. -- Äänen sävy oli katkera.

-- Juuri silloin on luottamus suuriarvoista. Juuri silloin kannattaa siitä kiittää.

-- Kannattaa kiittää kaikesta, mikä on hyvää ja kaunista tiemme varrella, muusta ei.

Holger Thoresen kumartui, taittoi tiepuolesta kukkivan valkoisen kanervan ja ojensi sen Salmelle. -- Neiti Asp, tämä kukkii varmaan teitä varten.

-- Kiitoksia! -- Salme punastui. -- Enkö sanonut, että rakastatte korulauseita, sanoi hän, pistäin naurahtaen kanervan puseronsa läpeen.

-- Ja totuutta, -- niinkuin tekin, vastasi Thoresen myöskin nauraen.

Kun he palasivat retkeltään, istuivat toiset paraikaa illallispöydässä. Keskustelu oli vilkasta. Suunniteltiin pitempää huviretkeä eräälle tunturihuipulle.

-- Sinne tekisi mieli minunkin, selitti vanha valkotukkainen, -- mutta luuvalo ja vanhuus estävät. Se lysti on jätettävä nuoremmille.

-- Minä ainakin lähden, selitti nuori herra Holk, ja sisar säesti.

Mutta herrat nauroivat. -- Rauta-anturaiset kengät jalkaan, sauva käteen ja pari päivää yhtämittaista vastamäessä kulkua, olettekohan te, neiti Holk, Tanskan tasangoilla sellaiseen tottunut.

-- Ei minua ainakaan pelota. -- Salme katsoi pöytään asettuessaan iloisesti talon isäntään.

-- Mutta minua pelottaa, vastasi tämä vakavana. -- Te ette arvaa, miten suuresti sellainen matka kysyy voimia.

-- Miksi arvoisa isäntämme on niin juhlallinen, pisti Thoresen väliin, ennenkuin Salme ennätti vastata.

-- Siksi, että tahtoisin pitää hyvää huolta vieraistani ja suomalaisestamme etenkin. Neiti Asp on liian heikko kestämään sellaisen matkan ponnistuksia.

-- Tulisikohan hevoskyyti kalliiksi, kysäsi Salme.

-- Parin tai kolmenkymmenen kruunun vaiheilla.

Salme pudisti nauraen päätään ja kääntyi juttelemaan vierustoverinsa, vanhan valkotukkaisen kanssa.

Mutta isäntä ja Holger Thoresen punoivat salajuonta.

Matkaa suunniteltiin myöhäiseen iltaan asti. Tuumien lopputulokseksi tehtiin päätös, että talon kaikki nuorimmat miehiset vieraat yhdessä isännän, emännän, neiti Holk'in ja Salmen kanssa varhain seuraavana aamuna lähtisivät matkalle. Holger Thoresen sanoi kuuluvansa vanhojen joukkoon, siksi hän oli päättänyt jäädä kotiin.

Salme oli varhain liikkeellä seuraavana aamuna. Mutta kun hän ullakkohuoneestaan juoksujalkaa kiiruhti ruokasaliin, huomasi hän hämmästyksekseen, että toiset jo olivatkin lähteneet. Vanha valkotukkainen istui yksin aamiaispöydässä, nauraen partaansa hänen hämmästykselleen.

-- Mitä ihmettä tämä on? Ovatko he todella jättäneet minut?

Ukko ei vastannut, nakerteli vain ohutta norjalaista leipäänsä ja nauraa hymähti. -- Kysykää herra Thoresenilta. Hän on tuolla pihalla.

Salme meni pihalle. Siellä seisoi Holger Thoresen vaunujen vieressä. Hän kumarsi. -- Teidän armonne, tässä minä, nöyrin palvelijanne, teitä odotan.

Salme tuli hämilleen. Hän epäröi hetken. Mutta kun hän kuuli, että herra Thoresen ja isäntä yhdessä olivat suunnitelleet matkan, päättäen että tuon tuostakin yhtyisivät jalkamatkalaisiin, ei hän enää vastustanut.

Asetuttuaan vaunuihin, herra Thoresenin rinnalle tunsi hän, kuitenkin aluksi, ettei voinut olla oikein vapaa. Mutta pian ilo huvimatkasta palautti hänen luonnollisen hilpeän avomielisyytensä.

Ensimäisessä levähdyspaikassa he tapasivat jalkamatkalaiset. Nämä kiiruhtivat tielle vähän aikaisemmin, mutta pian Salme ja Thoresen sivuuttivat heidät.

Tie pujottelihe läpi kauniin kuusikon, missä metsä säesti tunturipuron säveleitä ja oravat oksilla hyppelivät.

Holger Thoresen kysyi paljo Suomesta. Hän houkutteli Salmea kertomaan kodistaan ja omaisistaan.

Ja kuuset ne lauloivat kotoista lauluaan. Se viihdytti, se lämmitti ja sai sydämen tulvilleen kotitunnelmaa.

Salme ei itsekään huomannut, miten paljo hän kertoi. Muistot ja ajatukset tulvehtivat hänen mielessään. Tunturiseudun hiljaisuus viihdytti ja kietoi. Hän eli uudelleen elämänsä ilot ja surut ja hän antoi niistä osaa rinnallaan istuvalle toverille, -- antoi kuin ystävälle.

Mutta sitte vaati hän vastalahjaa. Hänkin tahtoi vuorostaan kuulla.

Oltiin metsärajan kohdalla, kun Holger Thoresen rupesi kertomaan oman elämänsä tarinaa. Orava ei enää oksilla hypellyt, kuuset eivät tiepuolessa kuiskailleet. Pyörien synnyttämä rätinä tiellä ja hevoskavioiden tasainen kapse oli ainoa, mikä täällä lakeuksilla häiritsi tunturiluonnon valtaavaa hiljaisuutta.

Holger Thoresen kertoi, miten vuonot ja vuoret olivat häntä pienenä kasvattaneet, miten ne olivat karaisseet ja kehittäneet voimaa, mutta samalla, miten raskaaksi ja synkäksi sellainen elämä muodostui.

Hillitty tuska väreili joka sanassa. Silmissä paloi outo tuli.

Ainoastaan kun puhe kääntyi äitiin, kävi Holger Thoresenin ääni lämpimäksi ja helläksi. Silloin taas tuo nälkäinen, kaipaava katse kuvastui syvällä hänen silmissään. Mutta hetkeksi vain. Sitte valtasi hänet taas synkkien muistojen katkeruus.

-- Sellaista on elämäni ollut kuin tunturin laella kulkijan. Tuuliin hän on tottunut ja vilussa hän viihtyy. Hän näkee laakson pohjalla ihmis-asuntoja, näkee kotilieden loimua ja kuulee kaukaa äänien kutsuvan. Milloin raikuu laaksosta hääkulkueen riemu, milloin surusaatto kertoo tuskasta, joka siellä sydämiä särkee. Vaan kaikki tuo, se on etäällä tunturilakeuksilla kulkijasta. Se ei häntä saavuta, ei kiedo, sillä se ei kuulu hänelle. Hän on tuon kaiken ulkopuolella. Hän ei saa muuta ajatella kuin taistelua henkensä edestä tuulen ja vilun valtoja vastaan. Yksinäistä, vaan rajattoman vapaata on sellainen elämä.

Salme ei vastannut, hän kietoi vaan matkavaipan paremmin ympärilleen. Täällä ei metsä enää suojannut. Tie luikerteli tasaisesti eteenpäin, ylämaaksi kohoamatta ja hevoset juoksivat ripeästi kepeässä tunturi-ilmassa. Siksi tuntuivat tuulet täällä niin läpitunkevilta.

-- Olen nauttinut, sanoi hän viimein, hitaasti ja arastellen nauttinut pitkin matkaa luonnon suurenmoisesta, ylevästä kauneudesta. Täällä tahtoisin olla, ajattelin, täällä oppia oikealla tavalla arvostelemaan ja ymmärtämään ihmiselämää. Mutta sanojenne johdosta tulin ajatelleeksi, ettei ole niinkään hyvä ruveta ainaiseksi tuntureilla asujaksi. Sellaiselle käy vaikeaksi, ehkä usein mahdottomaksikin ymmärtää muita ja heidän olojaan. Ettekö sitä usko? -- Lepopaikkana on tunturilakeus ihana, mutta kolkko ja kylmä se on ainaisena asuntona.

-- Surmaavan kolkko toimettomuudessa olijalle, karaiseva työtä tekevälle. -- Thoresen hymyili.

-- Minä olen koettanut viimeksi mainittua, jatkoi hän, ja se on estänyt minua viluun kangistumasta. -- Ehkä nytkin koettaisimme samaa keinoa, lisäsi hän, tehden puheessaan äkkikäänteen. -- Jos kävelemme tuonne lähimmälle tunturihuipulle, saavat hevosemme levätä ja me joudumme pieneen ravintolaan, siksi kun jalkamatkalaisetkin kerkiävät sinne.

Salme hyppäsi iloisena vaunuista. Tuntui hyvältä päästä astumaan raittiissa tunturi-ilmassa. Ja samalla hän tunsi päässeensä painostavasta pelosta.

Kun Holger Thoresen kertoi hänelle elämänsä vaiheista, oli Salmen kerran tehnyt mieli tarttua hänen käteensä ja kuiskata hänelle rakkauden rohkaisevia sanoja, kuiskata kotilieden lämmöstä, joka odotti tunturilta tulijaa. Vaan sitte valtasi hänet jäytävä pelko. Entä, jos tosi eteen tulisi? Jos Holger Thoresen todella kysyisi, jos vaatisi vastausta? -- -- --

Hän tunsi pelkäävänsä taakkoja. Olihan hänellä niitä ollut jo tarpeeksi. Hän ei tahtonut useampia. -- Hän pelkäsi. -- -- Mutta toiselta puolen, tahtoisiko ja voisiko hän koskaan kieltää mitään häneltä, joka nyt kulki hänen rinnallaan?

Salme astui kiivaasti ja hermostuneesti eteenpäin. Hän kulki ajatuksiaan ja pelkoaan pakoon.

Vasta kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa, unohti hän pelkonsa. Oli mahdoton surra ja huolehtia täällä tunturilla. Tuulet puhalsivat niin raittiisti. Luonnon valtava hiljaisuus viihdytti ja virkisti. Joka hengen veto tuntui täällä riemulta. Joka askel oli iloa.

-- Te kiidätte eteenpäin kuin tuulen kantamana, huomautti Thoresen.

-- Niinhän sitä täytyykin, täällä. Tämä tunturi-ilma vallan kuin lumoaa. -- Ja sitte koetan etsiä kuuluisaa kaunotartanne, jota ruotsalaiset nimittävät tunturimorsiameksi.

-- Etsitte sitä niin innokkaasti, ettette malta muistaa toverianne? -- Ääni oli leikkisän nuhteleva, mutta Salme kuuli siinä samalla hillityn surun väreen.

Se surun väre hänet sitoi. Hän ei enää etsinyt tunturimorsianta jyrkänteiltä eikä iloisena hypännyt mättäältä toiselle. Hän kulki hiljaa Holger Thoresenin rinnalla, ja kun tämä ojensi kätensä auttaakseen häntä, otti hän sen vastaan.

Se äänen surunväre soi yhä hänen korvissaan. Se vaimensi hänen hilpeän ilonsa, se teki hänet hiljaiseksi ja hajamieliseksi. Hän ei enää ajatellut muuta, hän kuunteli vain, miten hiljaisuus tuntureilla haasteli ja miten lämpimän syvänä sointu Holger Thoresenin äänessä siihen sulautui.

-- Tässä on paha paikka, saanko auttaa teitä?

Ennenkuin Salme ehti vastata, oli Thoresen jo hypännyt jyrkänteen toiselle puolelle ja ojensi hänelle sieltä auttavan kätensä.

Salme loi silmäyksen kuiluun päin. Päätä alkoi huimata. Hän yritti kuitenkin hypätä, mutta horjahti, ja tunsi samassa Holger Thoresenin käden vyötäisillään.

-- Salme, -- hänen äänensä värähti liikutuksesta -- minä en enää kestä elämää tunturilakeuksilla. -- Mutta yksin en uskalla laaksoon lähteä. Salme, voitteko, tahdotteko jättää kaikki seurataksenne minua?

Silloin ei Salme enää muistanut epäröimistään.

Hän tunsi vain miten suuri, vastustamaton rakkaus veti hänet puoleensa, miten se sulki hänet syliinsä, kietoi ja kahlehti ja hän antautui sen valtaan kuin tahdoton, onnellinen lapsi.

-- Salme, iloni, onneni, tunturimorsioni!

Kaksi voimakasta käsivartta kiertyi hänen ympärilleen. Ne nostivat hänet, -- kohottivat korkealle, -- kantoivat eteenpäin -- ylöspäin -- kohden tunturin huippua.

* * * * *

He olivat kumpikin hajamielisiä paluumatkalla.

He tulivat laskeutuneeksi toista rinnettä kuin olivat nousseet. Polku luikerteli heitä pakoon, ja heidän oli mahdoton löytää tietä. Kauan harhailtuaan eksyksissä kuulivat viimein kellojen kalketta ja näkivät karjamajan tunturin kupeella.

-- Tunturimajaan vien tunturimorsioni. -- Äänessä soi sydämen rajuna tulvehtiva riemu.

Holger avasi portin, ja he astuivat pihaan.

Avonaisesta ovesta näkivät keski-ikäisen naisen tuvassa juustopataa hämmentämässä. Ulkona juoksi nuori tyttö iloisesti hyppien kiveltä toiselle kilpaa vuohien kanssa.

-- Odota sinä täällä, minä tulen kohta. -- Holger Thoresen pujahti sisään puhuttelemaan emäntää.

Kun hän hetken kuluttua palasi, istui Salme kivellä majan edustalla. Hän seurasi katsein ilta-auringon välkettä tunturijärven pinnalla.

-- Holger, katso niemeä tuolla, lahden pohjukkaa ja tuota tunturijärven pikku-pientä saarta. Se on kuin palanen Suomea, joka on tullut luokseni onneni suurta juhlaa viettämään.

Holger heittäytyi nurmelle hänen viereensä.

-- Palanen Suomea, jonka Norja on syliinsä sulkenut.

Silmä säteili silmää vastaan. He eivät puhuneet mitään, äänettöminä istuivat vain katsellen miten hento heinä tuulen tuudittamana nuokkui, miten väririkkaina kukkulain rinteet upeilivat ja miten aurinko kultiaan tuhlaili täällä tunturilakeuksien ihmemaassa.

Näin istuivat käsityksin vielä kun emäntä tuli ruualle kutsumaan.