Part 12

Silloin Salme muisti, että näin oli Holgerkin pientä poikaa ilmassa hypittänyt, silloin Mjösen laivalla, kun he ensi kertaa tapasivat. Sitä oli ollut kaunis katsella. Hän näki sen vieläkin ja hänen tuli haikean ikävä.

-- Holger, Holger, jos olisit luonani, jos sulaisi sydämet yhteen niinkuin ennen, jos olisi sinun onnesi minun, minun sinun!

Ågot näki, että hän pyyhkäisi sumua silmistään. -- Hän ajattelee lasta, sanoi hän itsekseen eikä vastustanut, kun Gerdille illalla tehtiin tila Salmen viereen.

Sinä yönä Salme ei saanut unta. Onni valvotti häntä, ja ajatukset samoin. Ne seurasivat Holgeria.

Mutta kesken ajatusten täytyi hänen usein kumartua katsomaan nukkuvaa lasta. -- "Olenko minä nyt mummoni luona?" oli Gerd kysynyt, kun pujahti pehmeään untuvavuoteeseensa.

Ågotille tuli silloin kyyneleet silmiin. "Mummon luo", oli paras Gerdin käsitteistä ja Thorsgaard paras hänen tähänastisista kokemuksistaan.

-- Mummo on taivaassa, kultaseni. Hän väsyi ja tarvitsi levätä. Mutta hän pyysi Jumalan lähettämään Salme-tädin meille avuksi.

-- Silloin minä olen täällä, siksi kun kaikki mennään taivaaseen, oli Gerd selittänyt, kupsahtaen pehmeän peitteen alle.

-- Sinä rakas, pieni olento. -- Salme pyyhkäisi kiharat tytön silmiltä.

Samassa heräsi lapsi ja yskänkohtaus puistatti pikku olentoa. Hän painautui lähemmä Salmea. -- Äiti, äiti, auta!

Hän puristi Salmea lujasti kädestä vielä silloinkin, kun yskänkohtaus oli ohi. -- Äiti, mutisi hän, älä jätä!

-- En. -- Salme hyväili hikistä otsaa.

-- Sinä pieni, pehmeä käsi! -- Hänen täytyi sitä suudella. -- Miten voimakas olet heikkoudessasi, miten lujasti pidät kiinni, miten voit tietämättäsi nostaa ja tukea.

* * * * *

Niin kauan kuin Gerdiä yskä öisin valvotti, piti Salme vieraansa luonaan Thorsgaardissa. Mutta huhtikuun ensi päivänä muuttivat he omaan kotiinsa Sollienissä. He eivät itse tahtoneet viipyä kauemmin eikä Salmekaan pyytää pitemmäksi aikaa. Thorsgaard oli kuitenkin Holgerin ja nämä vieraat hänelle tuntemattomia.

Heti ensi kirjeessä, jonka Salme Holgerille kirjoitti, saatuaan luvan Sollienin vuokraamiseen, kertoi hän lähemmin toimistaan siellä, teki uusia ehdotuksia ja pyysi saada tietää, mitä Holger ajatteli. Mutta vastausta ei kuulunut.

Alussa Salme ei ymmärtänyt pelätä tuota pitkällistä vaitioloa. Hän tunsi Holgerin. Kun oli työtä ja huolia paljo, unohti hän kaiken muun.

Sitte kun taas kerkesi muistamaan kotia, silloin tuli kirjoittamisen aika.

Mutta nyt näytti siltä, kun semmoista aikaa ei olisi tullutkaan. Kului vuorokausia, kului viikkoja, kirjettä ei kuulunut.

Silloin kirjoitti Salme Einarille, tiedustellen, oliko hän saanut kirjeitä ja oliko varma siitä, että laiva oli onnellisesti perille saapunut. Samassa postissa kirjoitti hän vielä Vidarillekin. Hän teki sen epäröiden, sillä Vidar oli viime tietojen mukaan heikko, mutta täytyihän hänen kysyä. Vidarille oli Holger varmaan kirjoittanut.

Einar vastasi kohta. Hän oli huolissaan hänkin, vaikka kaikkiin tiedusteluihinsa oli saanut rauhoittavia vastauksia. Matka oli tosin ollut vaikea. Vähän ennen kun perille pääsivät, uhkasi haaksirikko. Vaan onnellisesti olivat kaikki satamaan saapuneet. -- Oli käsittämätöntä, miksi ei Holger kirjoittanut.

Hampurista tuli vastaus viikon kuluttua. Käsiala oli tuntemattoman. Salme huomasi sen ja mursi kuoren pelonalaisena.

Ensi silmäyksellä ymmärsi hän kaiken.

Vidar oli kuollut. Se oli tullut äkkiä. Hän ei antanut sähköttää. Oli itse koettanut kirjoittaa, kun tunsi lopun lähenevän. Pitkältä hän ei ollut jaksanut, mutta tässä tuli kuitenkin hänen viime tervehdyksensä.

-- Salme sisareni, -- olen hyvin väsynyt. -- Tahtoisin kuolla käsi sinun kädessäsi, -- kuin lapsi äitinsä syliin.

Sinä olet ensi hetkestä muistuttanut minulle äitiä.

Holgerille kirjoitan enemmän. -- -- Teidän onnenne -- -- --

Siihen oli lause katkennut.

Samana päivänä matkusti Salme. Hän uskoi Holgerin niin tahtovan, kun ei itse voinut olla saapuvilla.

Yötä päivää hän kulki, kunnes palasi, tuoden Vidarin kotiseudun hautausmaahan.

Koko Thorsgaard seisoi surren haudan partaalla. Ei sitä äitiä siellä, joka ei lapsineen hautaa kukittanut, ei miestä, joka ei kaivaten kapteenista puhunut.

Jens pyyhkäisi silmäkulmaansa, kun valjasti liinakon viemään kapteenia tämän viime leposijalle.

Se oli raskas matka, totisesti raskas.

Vanha Birgitte viipyi viimeiseen asti arkun ääressä. Hänen selkänsä ei ollut suora enää. Se oli viikossa käyristynyt. Hän oli tullut taloon Vidarin syntyessä. Lähtöpäiväkin olisi samaksi sopinut.

Koko Thorsgaard suri. Mutta Salme kantoi kahden kuormaa ja kaipasi kahta.

Joka ilta kävi hän haudalla, joka aamu asetti hän tuoreita kukkia Holgerin pöydälle.

-- Kirje tulee, tai tulee hän itse, sanoi hän aamuisin. Illalla ei hän tahtonut päivän taivalta muistella.

Mutta työt tehtiin Thorsgaardissa yhtä täsmällisesti kuin ennenkin. Einar, Salme ja joka mies kartanossa teki tehtävänsä. Talon ja sahan töistä huolehti kukin kuin omistaan.

Kesä kului odotuksessa. Syksyllä korjattiin sato.

-- Nyt hän tulee, sanoi Salme Thorsgaardin miehille. -- Meillä on kaikki valmiina. Sitä isäntä onkin odottanut.

Hän koetti hymyillä.

Miehet eivät vastanneet. He nostivat lyhteen toisensa jälkeen rattaille ja ajoivat riiheen. Heillä oli kiire ja kova työ.

Salme meni sahalle päin. Siellä kieppuivat suuret pyörät vinhasti akselinsa ympäri, puut pirstautuivat, laudat notkahtelivat.

Salme puhui täälläkin isännän kotiintulosta, mutta vastausta ei kuulunut.

Silloin kääntyi Salme Thorsgaardista Sollieniin päin. Odotus uuvutti, toivo, joka ei toteutunut, kalvoi. Mutta sielläpäin oli toivo jo toteutunut.

Kesän kuluessa oli Gerd saanut monta leikkitoveria ja muutamia tätejä myöskin, äidin ystäviä. Tuuliajolta olivat tulleet Sollieniin suojaan. Siellä mäntymetsä huminoi heille viihdyttävää lauluaan, ja päivä paistoi hellien pimennon puolella kasvaneille.

Salme joudutti kulkuaan. Hän kuuli lasten iloisia ääniä pihalta.

Samassa näki hän Ågotin ja Gerdin tulevan tietä pitkin Thorsgaardista päin.

-- Salme-täti, huusi Gerd kaukaa ja rupesi juoksemaan häntä kohti. Hänellä oli jotain kädessä.

Mutta Ågot sai tytön palautetuksi, ja kun Salme ehti heidän luokseen, seisoi Gerd nolona ja tyhjin käsin.

-- Mitä sinä otit häneltä, tiedusteli Salme. -- Hän oli niin iloissaan.

-- Ei se muuta -- kirje vain. -- Se tuli hitaasti esille.

Kuori oli likainen, käsiala outo, mutta merkki amerikkalainen.

-- Kiitoksia! -- Hyvästi Ågot, hyvästi Gerd!

Hän tahtoi olla yksin. Hän astui hitaasti eteenpäin, kunnes pääsi tien mutkaan, jossa katosi toisten näkyvistä. Silloin etsi hän kiven tiepuolesta, istahti siihen ja mursi kuoren.

Käsittämättömiä englantilaisia koukeroita, -- merimies saanut tämän toiselta, -- joka oli saanut herralta. Mitä kummia kiertoteitä tämä oli kulkenut ja miten kauan matkalla viipynyt?

Hän viskasi paperin kädestään.

Mutta tämä -- Holgerin oma, tarmokas ja selvä käsiala!

Hänen kätensä vapisi: -- Rakas Salmeni! Minun täytyy kirjoittaa sinulle, vaikka en tahdo voida kuljettaa kynää kädessäni.

Meillä on ollut kauhea yö -- -- -- Kuolema on ollut edessämme ja kuoleman kynnyksellä tulee ajatelleeksi paljo.

Salme katsoi päivämäärää. Hän huomasi Holgerin tarkoittavan samaa myrskyä, josta Einar oli kirjoittanut. Mutta siitä oli jo kahdeksan kuukautta. Missä, missä oli Holger?

Hän haki kirjeen lopulta, vaan tuoreempaa päivämäärää ei mistään löytynyt.

Huoaten tarttui hän kirjeeseen ja rupesi uudelleen lukemaan:

-- Koko elämäni olen näinä hetkinä elänyt uudelleen. Olen askel askeleelta kulkenut tietä, jota näinä viime vuosina yhdessä olemme astuneet.

-- Salme, nyt näen paljo, jota en ennen nähnyt, näen sen, kun ajattelen, että kenties en koskaan enää saa nähdä rakkaita kasvojasi.

-- Itsekäs ja kova olen ollut, vaatinut paljo sinulta, itseltäni en mitään.

-- Anna anteeksi, Salme, anna anteeksi! Sydän-ystäväni, rakkaani olet sinä sittekin aina ollut.

-- En tahdo puolustaa itseäni, mutta tahdon tehdä oikeutta sinulle ja itselleni.

-- Minä olen kummallinen. Kärsin siitä enin itse.

-- Kun tunnen rajattomasti omistavani, väsähtyy rakkauteni. Vasta kun pelkään jotain kadottavani, tunnen sen arvon.

-- Näin oli usein sinun ja sinun rakkautesi suhteen. Silloin kun näin, miten minua ikävöit, ikävöin minä muuta, ikävöin toisia ihmisiä, toista ajateltavaa.

-- Minun täytyy tunnustaa se nyt, sillä teen tiliä kuolema silmieni edessä. Olen ollut sinulle uskoton, uskoton tunteessani. Rakastin hetkittäin, hetkittäin en. Oman häilyväisyyteni tunnossa epäilin sinua. Itsekkäisyyteni teki minut mustasukkaiseksi.

-- Salme, Salme, sinä iloni ja onneni, sinä vieno, puhdas tunturimorsioni, miten monta raskasta askelta oletkaan tähteni astunut! Sinä et voinut ajatuksiasi minulle uskoa, sillä minulla ei ollut sijaa muulle kuin sille, mitä itse tunsin ja ajattelin. Sinä et saattanut olla suora, sillä sinä pelkäsit.

-- Katumus kalvaa minua, kun ajattelen yhteistä matkaamme.

-- Voitko antaa anteeksi?

-- Olen näinä kauhun hetkinä, jolloin olen tuntenut, mikä mitätön lastu ihminen on, mikä sirpale elämän merellä -- olen nähnyt itseni ja -- nöyrtynyt.

-- Äitini Jumala -- sinun Jumalasi, Salme, on minulle puhunut.

-- En tiedä, muuttuisivatko olot, jos vielä saisimme kulkea yhdessä, mutta minä ainakin toivon.

-- Jos pääsen terveenä kotiin ja yhdessä saamme viettää hääpäiväämme, toivon, että taival, jolle silloin lähdemme, tulee tasaisemmaksi kuin tähänastinen. --

Salmen katse sumeni kyyneliin.

Se päivä oli aikoja sitte ohi. Hän odotti kauan ennenkuin jaksoi jatkaa.

-- Ne ovat olleet koevuosia, nämä kaksi. Ehkä nyt olemme oppineet rinnan kulkemaan.

-- Mutta miten lieneekin sen ja mitä tulevaisuus tullessaan tuoneekin -- muista aina, että olet omani, Salme, olet tunturimorsioni, iloni ja onneni. Muista se!

Tuus in eternum. -- Holger.

* * * * *

Kesti kauan, ennenkuin Salme tointui. -- --

Kun hän viimein nousi, kulki hän horjuen kotiin päin.

Hän oli saanut ja kadottanut paljo.

-- Se oli sittekin totta, mutisi hän itsekseen, totta vaikka en ymmärtänyt: Tuus in eternum. -- Holger sinun - sinun.

12.

Kauan oli kestänyt polttavaa hellettä. Viimein oli mitta kukkurapäinen ja tulvi yli äyräitten. Salamat leimahtelivat, sade sinkoili maahan, ja kumeasti kaikuen vastasivat vuoren kukkulat ukkosen jylinään.

Laaksossa oli pimeää ja painostavaa. Ilma tuntui tukehduttavan kuumalta. Paksut pilvenlonkareet riippuivat tunturin rinteitä pitkin, ja salamat välähtivät pilvissä kuin valkea sakeassa sumussa.

Rajuilmaa kesti, -- pientä loma-aikaa lukuun ottamatta -- aamusta alkaen puoleenpäivään asti. Mutta silloin tuuli sysäsi pilvet syrjään, aurinko pääsi paistamaan täydeltä terältä ja metsän rinteessä elpyi elo. Orava uskalsi taas oksalta liikkeelle lähteä, pikkulinnut palasivat piiloistaan ja puusta puuhun, mättäältä mättäälle kävi viesti: rajuilma on ohi.

Thorsgaardissa ja Sollienissä nostettiin liput äkkiä tankoon. Berit, joka syksystä asti oli hoitanut Margitin virkaa, työnsi eteisen pariovet selkosen selälleen, jotta raitis, kesäsateesta tuoksuva ilma pääsi huoneisiin virtaamaan. Sitte juoksi hän puutarhan puolelle aukaisemaan molemmat verannan ovet.

Keittiössä hääräili Birgitte.

Vidarin kuoleman jälkeen ei hän ollut välittänyt siitä, mitä puutarhan puolelta keittiöön tuotiin. Hän laittoi, mitä sai, tarjosi, mitä oli valmistanut, eikä ajatellut, oliko se herkkua vai huonoa. Mutta tänään hän ajatteli ja tänään välitti.

Jens suki liinakkoja, piippunysä hampaissaan. Hän sipaisi tuontuostakin korvallistaan ja sylkäisi.

Se tiesi erinomaista.

Salme tuli ansarista, kädessään upea heloittavanpunainen ruusu. Se oli samanlainen kuin se, jonka hän kerran ennen oli Holgerin pöydälle vienyt ja jonka viereen oli sen norjalaisen runon pistänyt.

Tämä asetettiin entisen sijalle.

Se oli viimeistelyn viimeistelyä. Sitte teki Salme kierron huoneissa, katsoaksensa kaikkea. Mutta korjattavaa tai järjestettävää ei enää löytynyt. Ja vielä oli aikaa.

Salme katsoi kelloaan. Tänään eivät viisarit osanneet paikaltaan liikkua. Aikaa oli vaikka miten.

Mutta olihan se hyväkin. Sai ajatella ja hiljentyä onneaan odotellessa.

Salme meni huoneeseensa, otti laatikosta paperia, ja aikoi ruveta kirjoittamaan. Mutta silloin sattui hänen silmänsä kirjaan, jolle hän yhteen aikaan oli ajatuksiaan uskonut. Hän avasi sen ja rupesi selailemaan.

Miten pitkän pitkä aika siitä oli, eikä kuitenkaan vielä kahtakaan vuotta.

Mutta sellaista se oli hänenkin elämänsä ollut kuin kosken rauhaton temmellys, "riemukuohuista korkealta syöksyin kuiluhun syvähän".

Ja se loppu, jonka hän tähän oli kirjoittanut: "mutta taistojen tuolla puolen siintää siunattu rauhanmaa", eikö se ollut kuin ennustus, jonka hän silloin kirjoitti, tietämättä itse, mitä teki. Mutta nyt hän sen tiesi, nyt hän tunsi tuon siunatun rauhanmaan. Nyt hän tiesi että siellä oli suojaa myrskyn käydessä ja siellä onni vasta onnelta tuntui. Hän oli sitä kokenut.

Hän tarttui äkkiä kynään ja rupesi kirjoittamaan.

-- Äiti!

Hän ei voinut muuten alkaa. Se sana sanoi kaiken.

-- Tänään odotan Holgeria. Vaivojen ja kärsimysten perästä hän vihdoinkin pääsee kotiin.

Johan sinä sen kuulit, miten hän ensi päivänään Amerikassa sai pahan vamman päähänsä, makasi tunnottamana sairaalassa, kadotti kuukausiksi muistinsa ja sai kärsiä paljo.

Mutta en minä nyt niistä aikonut kirjoittaa.

Tänään hän tulee, siinä on kyllin.

Meillä on kesä ihanimmallaan. Äsken riehui rajuilma. Ukkonen jylisi ja tunturi säesti kaiullaan. Nyt paistaa päivä, ja ilma on täynnä ihaninta juhannustuoksua.

Thorsgaard on juhla-asussaan, Sollien samoin. Siellä sidotaan seppeleitä Holgerille ja kaikki palleroiset, Gerd etupäässä, ovat riemuissaan siitä, ettei Salme-täti tiedä mitään asiasta.

Mutta en minä tästäkään aikonut kertoa.

Minulla on sinulle, äiti, jotakin muuta.

Ihanimpana ilopäivänäni muistelen elämäni synkintä hetkeä.

Äiti, olin kerran vaipunut tielle ja minusta oli turha yrittää nousta, sillä minä en jaksanut kulkea Holgerin ilona ja apuna, enkä muuta elämän päämäärää omistanut. -- Sentähden oli minusta paras mennä tieltä pois, mennä hiljaa ja kenenkään tietämättä, sinne, minne ei kukaan seuraa.

Silloin tulit sinä, äiti, luokseni. Sinä et puhunut, mutta sinä hetkenä ymmärsin, mitä koko elämäsi minulle puhui.

Onnesi särkyessä sait sinä voimaa elämään toisten onneksi, elämään ehyttä, suurta, siunattua elämää, sillä Kristus oli voimasi.

Äiti, mieleeni muistuu pieni tapahtuma lapsuuteni ajoilta.

Olin sairastanut tulirokkoa huonona. Kai olin noin neljäntoista vanha silloin. Olin toipumaisillani, mutta hyvin heikko. En tiedä, olinko unessa vai heikkouden houreissako, mutta muistan niin selvän selvään, miten makasin yksin puolipimeässä huoneessa, tuntien voimieni vähenevän ja voimattomuuden voittavan. Sydän lakkasi sykkimästä. Olin liukumaisillani yli rajan, ja kuin kaukaa kuulin laulun, jonka kerran olin pyhäkoulussa oppinut ja sitte unohtanut: "Taivaassa edess' istuimen suur' joukko valkovaatteinen se lauloi laulujaan." -- Silloin kuulin salista sinun soittavan. Soitit "Mendelsohn'in Frühlingslied", noita vanhoja, sulavia säveleitä, joita olit opettanut minut rakastamaan. -- Soittosi palautti minut tajuntaani. Se kutsui minua rakkautesi koko voimalla takaisin elämään.

Näin, äiti, kutsuivat minua elämäsi säveleet tuona suurena tuskan hetkenä, kutsuivat epätoivon syvyyksistä takaisin elämään.

Nyt en minä, äiti kulta, enää voi kirjoittaa. Ulkona kuuluu liinakkojen kavioiden kapse. Minä lähden Jensin kanssa Holgeria vastaan.

Jens tulee mukaani, eikä nuori ajomiehemme. Jens on vanha ystävä talossa. Hänen täytyy olla ensimäisiä iloamme jakamassa.

Hän ei mitään sanonut, kun näin määräsin, mutta kaikesta huomaan, miten hyvillään hän on.

Birgitte-vanhus on vähän nuortunut. Vidarin kuoleman jälkeen hän ei ole jaksanut iloita. Mutta nyt jaksaa.

Minä iloitsen koko talon kanssa ja koko talo minun kanssani. Ja samoin iloitaan Sollienissäkin. Se on suuri, siunattu Jumalan lahja se Sollien! Äiti kulta, löytyykö sen onnellisempaa, sen rikkaampaa ihmistä kuin sinun Salmesi?

Ja eikö se ole ihaninta kaikesta, että tämä onneni ei riipu ulkonaisista, vaihtuvista oloista?

Nyt paistaa päivä. Se on ihanaa. Huomenna jyrisee ukkonen ja itkee taivas. Sitäkin tarvitaan. Kristus kulki kärsimyksen tietä, -- kirkkauteen.

Tänään tulee rakas Holgerini. -- Pitemmältä en tietä tunne. En tiedä, tuleeko sydänten sopusointu kestämään. En näe, onko tulevaisuuden taival tasainen, vai kulkeeko se kuilujen partaalla. Mutta tulkoonpa mitä tulee. "Kautta kärsimysten voittoon" käy Salmesi tie.

Kristus tekee heikon väkeväksi ja antaa raukoille rohkeutta. Elämän sirpaleista opettaa hän meitä ehyttä rakentamaan.

Sinä onnellinen, rikas äiti, joka veit lapsesi tälle toivon ja rauhan tielle, hyvästi nyt, hyvästi! -- Hevoset hirnuvat ulkona, -- -- Jens odottaa. -- -- Lähden tunturimaani kauniista kodista -- Holgeria vastaan.