Part 10

Thorsgaard kaipasi isäntää, ja Salmen terveys kärsi Hampurissa olosta. Siitä syystä oli Holger määrännyt kotiinlähtö-päivän.

-- Jouluksi tulet sinä Thorsgaardiin, sanoi Salme iloisesti, kuoriessaan omenaa ja pala palalta tarjoten Vidarille.

Vidar ei vastannut. Hän katsoi ikkunasta ulos, missä syyssade rapisi ruutua vastaan ja tuuli puisteli poppeleita sairaalan pihalla.

-- Minä ikävöin Thorsgaardia enemmän kuin koskaan ennen, sanoi hän viimein, mutta en usko pääseväni sinne.

-- Sinä olet Thoreseniläinen ja viitsit epäillä!

-- Thoreseniläiset tuntevat tulevia asioita. -- Hän koetti sanoa sen leikillisesti.

-- Sinua lapsettaa, -- tai väsyttää. Olethan jo paljo parempi.

-- Tauti voi uusiutua. Voimakas murtuu usein nopeammin kuin heikko.

Salme ei vastannut. Hänkin katsoi ikkunasta ulos puutarhaan päin, missä tuuli kiidätti syksyn keltalehtiä maata pitkin.

-- Toiset ovat suomalaisen sitkeitä, jatkoi Vidar. Toiset ei. Mutta minä en sure, en terveyttäni enkä tavaroitani, mitkä meri vei. Minä olen vain onnellinen siitä, että sain teidät tänne. -- -- -- Olen saanut paljo apua Holgerilta. Hän on mainio selvittämään sotkuisia vyyhtejä.

Salme nyökkäsi päätään, mutta se kävi koneellisesti, melkein työläästi.

Vidar tarkasti häntä. Suun ympärille oli ilmaantunut syvä, kärsivä piirre. Hän huomasi sen.

-- Minä en kuitenkaan etupäässä ajatellut sitä, jatkoi hän. -- Salme, tiedätkö, mitä olet ollut minulle, minulle, joka en ole saanut sisaren rakkautta tuntea, en äidin muistoa säilyttää.

-- _Sinä_ olet antanut minulle paljo. -- Salme katsoi häntä suoraan silmiin. -- Olet ainoa, joka tunnut läheiseltä, -- omaiselta.

Äänessä väreili vastustamaton katkeruus. Hän tunsi sanoneensa totuuden. Holgerkaan ei enää ollut läheinen. Aika Hampurissa oli sen vaikuttanut.

Syynä siihen ei ollut ainoastaan se, että taas oli tullut puuska, jolloin Holger ei Salmesta välittänyt. Siihen vaikutti sekin, että Holger täällä oli näyttänyt puolia, joita Salme aluksi ei ollut ymmärtääkään. Hän kiukkuili, vaati, oli kova ja kohtuuton aina kun olivat kahden, mutta kun olivat Vidarin seurassa, hän odottamalla odotti, että Salme joka hetki olisi valmis hänelle rakkauttaan osottamaan.

Joskus oli Salme jaksanut. Hän oli muistanut, miten raskas Holgerin taakka oli ja miten suuresti hän itse tuskaillessaan kärsi.

Silloin oli rakkaus tulvehtien täyttänyt rinnan.

Vaan toiste oli se ollut mahdotonta. Hän oli tuska sydämessään tuntenut ettei enää jaksanut rakastaa.

Sellaisina hetkinä hän aina turvautui Vidariin. He eivät puhuneet oloista. Mutta heidän välillään ei tarvittukaan sanoja.

Pelkkä olo Vidarin seurassa oli lepoa Salmelle. Hänen ei silloin tarvinnut jännittää tahtoaan, ei koettaa antaa, mitä ei jaksanut antaa. Sai vain olla niinkuin tahtoi ja tehdä, minkä jaksoi. Aina Vidar ymmärsi.

Salmen kirveleviä sydänhaavoja lievitti sekin, että hän Vidarissa taisi paremmin rakastaa Holgeriakin.

-- Ainoa omainen, toisti Vidar, luoden taas tutkivan katseen Salmeen.

Hän ei tänä hetkenä ajatellut itseään, vaikka sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan surusta. Mitäpä hänestä, kunhan hän vain voisi auttaa Salmea.

Samassa koputettiin ovelle.

-- Tule! -- Vidar kohosi kyynäspäilleen. Hän tunsi koputuksesta Holgerin.

-- Nyt on kaikki valmista. Huomenna me lähdemme, sanoi Holger.

Salme nousi, jättäen paikkansa vuoteen vieressä Holgerille. Itse asettui hän vuoteen jalkopuoleen, miettivästi tarkastaen molempia veljeksiä.

Vidar nojasi patjoihin puoleksi istuallaan vuoteessa. Kasvot olivat kääntyneet Holgeriin päin, joten hienopiirteinen, jalo profiili esiintyi. Koko olennossa oli jotain hienoa, hillittyä ja jalostunutta. Mutta se oli vaatimatonta samalla.

Holgerin kasvot olivat suoraan Salmeen päin. Olennon hartevuus, liikkeitten voimakkuus ja tarmokas, itsetietoinen ilme pistivät enin silmään.

Salme tunsi tuskallisen selvään, miten toisin hän nyt Holgeria arvosteli kuin ennen. Mutta samassa muistui hänen mieleensä, miten Vidar tämän kuukauden kuluessa aina huomaamattomalla tavalla oli osannut houkutella esiin Holgerin hyvät puolet, miten hän oli saanut varjot väistymään ja luonut iloa ympärilleen.

Kun voisi Salmekin noin tehdä! Kun voisi vastaisina vuosina olla Holgerille yhtä hyvä apu kuin Vidar veljenä sitä oli ollut ja oli!

Lämmin tunne läikähti rinnassa, ja Salmen sielu suli katseeseen. -- Vidar, Vidar, opeta minuakin Holgeria rakastamaan.

Samassa tunsi Salme Holgerin käden olallaan.

-- Säästä sydämelliset silmäyksesi toiseen kertaan. -- Ääni oli pureva.

Salme katsoi häneen. Hetken kuluessa tunsi hän vihan, ylenkatseen ja halveksimisen kuohahtavan rinnassaan. Mutta kun katse kohdistui Holgeriin, ei siinä enää ollut kuin teräksistä, kovaa kylmyyttä, joka ei toiselle tahdo antaa hituistakaan siitä, mitä sydämessä liikkuu, sanoo vain kylmästi, mutta pelotta: Tuo ei pysty minuun, minä olen syytön.

-- Vidar on väsynyt ja minulla on työtä. -- Holger etsi papereitaan pöydältä.

Salme ei vastannut, ei katsonutkaan sinne päin. Hän kääntyi selin Holgeriin ja läksi sanaakaan sanomatta huoneesta. Käytävästä etsi hän päällysvaatteensa ja oli hetken kuluttua keskellä sairaalan puutarhaa.

Sataa tihuutti paraikaa. Ilma oli sumuista ja sakeaa. Kyynelissä kylpi maa. Tuuli valitti ja vaikeroi.

Salme ei huomannut mitään. Hän kulki vain edestakaisin pitkiä hiekkakäytäviä pitkin ja tuon tuostakin hän nauroi, nauroi niin, että itse sitä säikähti.

-- Sinä sielulleni opetit ivanaurun. -- Kädet puristautuivat nyrkkiin. -- Sinä opetit minua -- halveksimaan.

Hän kulki yhä kiivaammin. Tuskaa, tuskaa oli joka hengenveto.

Että hän näin pitkälle oli joutunut! Että täytyi halveksia, kun tahtoi rakastaa!

Vai oliko tämäkin ehkä sitä, että Holger oli "suuri-", hän "pikkusielu"?

Hän nauroi taas.

Olihan tällaista sattunut jo ennenkin, jo kihlauskesänä kotona Suomessa ja sitte Norjassa. Kun vain Salme osoitti ystävyyttä jollekin toiselle, sai Holger aina syytä moitteeseen. Perhosluonteen merkkiä se kaikki hänestä oli.

Mutta tämä! -- Vidar -- Holgerin oma veli -- ja sitte vielä hetkenä, jolloin Salme vain ajatteli sitä miten paremmin oppia Holgeria ymmärtämään.

-- Rouva, kapteeni tahtoo teitä tavata. "Sisar" sairaanhoitajatar-puvussa pysäytti Salmen.

-- Mitä? -- Salme säpsähti. -- Mitä nyt?

-- Herra on mennyt kaupungille, kapteeni tahtoisi tavata rouvaa.

Salme seurasi kuin unessa. Nyt kysyttiin lujuutta, sen hän ymmärsi. Tunturien kasvattamaa voimaa vai suomalaista sitkeyttäkö, sama se, mutta kysyttiin kykyä olla niin, ettei Vidar näinä viimeisinä hetkinä saisi aavistaa, mikä myrsky hänen mielessään riehui.

Hän tunsi hämmästyttävää tyyneyttä sisään astuessaan.

-- Oletko nukkunut, sanoi hän miltei iloisesti, asettuessaan taas vuoteen viereen?

-- En. -- Sinä olet ollut kauan poissa. -- Vidar hypisteli hermostuneesti lautaselle jääneitä kuoria. Hän oli toisenlainen kuin tavallisesti, mutta Salme ei sitä huomannut.

-- Unohduin puutarhaan kävelemään, vastasi hän. -- Raitis ilma tekee hyvää.

-- Salme, oletko huomannut, miten helposti me arvostelemme toisia omien tunteittemme mittapuuta käyttäen?

-- En tiedä. -- Vastaus tuntui hajamieliseltä. Se rohkaisi Vidaria. Hän tahtoi, hänen täytyi auttaa.

-- Sinä et aina muista asettua Holgerin kannalle. _Hän_ ei ajattele, miten toisenlainen sinä olet.

Silloin Salme ymmärsi, että Vidar oli nähnyt ja kuullut kaikki. Mutta hän ei voinut vastata.

-- Holger muistaa omasta kokemuksestaan, miten uutuus viehättää. Hän suri sitä nuorena, että yhtenään ihastui ja sitte tunsi tympäisyä.

-- Onko Holger sellainen? -- Se kysyttiin kuivasti ja yksikantaan.

Vidarilta putosi kourallinen kuoria peitteelle ja käsi vavahti hermostuneesti.

-- Kyllähän sinä sen tiedät, sanoi hän leikiksi kääntäen. -- Rakkaus on aina sama, mutta esineet vaihtuvat. Kukapa ei sitä olisi kokenut? Noin kuin sinä ja Holger olette toisiinne kiintyneet ei usein elämässä rakasteta.

Hän koetti näyttää veitikkamaiselta, mutta katse oli harhaileva ja karttoi Salmen katsetta. Hän oli joutunut umpikujaan, josta ei tiennyt, miten pelastautua.

Salme tuli itse hänelle avuksi. -- Minun täytyy mennä, sanoi hän. -- Huomenaamuna ennen lähtöämme tulen sanomaan hyvästit.

Hän lähti sairaalasta tietämättä, minne mennä. Ensin hän kauan aikaa harhaili sinne tänne, joutui etäisiltä kaduilta keskikaupungille ja Alsterin äyräiltä taas laitakaupungille.

Elbehöhe'n rinteellä painui hän viimein väsyneenä istahtamaan.

-- Hän on pettänyt minut, hän on pettänyt, mutisi hän itsekseen. Se ajatus ei häntä eroon päästänyt.

Siksikö Holger niin usein oli vainunnut pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta Salmessa, siksikö aina epäillyt, että tiesi itse antaneensa syytä epäilyyn.

Kovuudella hän oli kohdellut, kuullessaan, mitä Salme ennen kihlaustaan oli kokenut suhteissaan toisiin. Itse hän kenties oli lähennellyt jos kuin monta, rakastanut ja jättänyt, ihastunut ja ihastuttanut, taas kylmetäkseen. --

Ja minkä verran hän oli siitä kertonut?

Hän oli antanut Salmen kitua ja kärsiä uskossa, että Holger oli voimakas tunturisielu, jonka syvyyksien perille ei Salme voinut päästä siksi, että hän oli heikko pikkusielu, arvoton Holgerin rinnalla astumaan.

Mutta mitä ilmaisi ja opetti todellisuus? Eikö sitä, että salaisuuksia säilyttää ei ainoastaan syvä, vaan myöskin -- samea vesi.

-- Holger, Holger, minä luotin sinuun, minä rakastin sinua niin rajattomasti.

Syystuuli puisteli puita Elbehöhe'llä. Kaupungin melu kuului etäisyydestä sekoittuen satamasta päin tuleviin ääniin.

Salme ei kuullut mitään. Hän vain tuijotti eteensä, sanoi sanan ja jäi taas tuijottamaan. Sitte hän nauroi.

-- Minä luotin sinuun, mutta sinä särjit luottamukseni tunnottomasti kuin lelun. Sinä syytit minua siitä, mitä omassa povessasi piili. Holger, Holger!

Hän huojutti ruumistaan edestakaisin kuin kovaa ruumiillista tuskaa tuntien. Sitte hän nousi ja rupesi astumaan satamaan päin.

Siellä oli vilkasta. Ympärillä myllertävä elämä tuntui aluksi helpottavalta. Sitte se taas rupesi vaivaamaan.

Hän kulki kauemma ja yhä kauemma, tietämättä minne. Kulkiessaan hän hermostuneesti hypisteli sormustaan. Se tuntui polttavan.

"Tuus in eternum." Holger oli sen kaiverruttanut siihen. Kuinka ne sanat nyt kirvelivät, repivät ja haavoittivat!

Hän kiskaisi sormuksen sormestaan. Käsi vavahti, ja sormus putosi kadulle. Hän kuuli, miten se kilahti kiviä vastaan. Silloin hän nauroi.

Tien puolessa, etäällä suurista laivoista, oli yksinäinen istuinpaikka. Oli jo hämärä, lyhtyjä sytytettiin ja liike laivojen läheisyydessä keskittyi valaistuihin paikkoihin.

Salme painautui penkille ja jäi eteensä tuijottamaan.

Hän oli istunut siinä kauan, kun heräsi kuullessaan norjankieltä. Kaksi merimiestä kulki ohi.

Hän vavahti tuskasta. Täällähän se oli sekin laiva, joka heidät huomenna veisi takaisin Norjaan, takaisin siihen elämään, jota hän ei enää jaksanut elää.

Hän nousi. Laineet loiskivat rantaa vasten. Syvää ja mustaa oli vesi, syvää ja synkkää kuin hänen sydämensä surukin. Hänen täytyi saada levätä ja unohtaa.

Mitä elämästä, kun ei enää jaksanut elämän taakkaa kantaa? -- Minä menen nyt, sanoi hän hiljaa. -- En minä jaksa kulkea rinnallasi, minä olen niin heikko.

Hän kumartui eteenpäin, katsoen veden mustaan, rauhoittavaan hautaan.

Aallot kutsuivat: tule, tule!

-- Tulen, sopersi hän hiljaa kumartuen yhä syvemmä.

Samassa hän säpsähti ja oikasihe. Tuulen kantamana tunki hänen korvaansa laulu, jota hänen _täytyi_ kuunnella, sillä sanat -- olivat suomea.

"Oi muistatko vielä sen virren, Jota lapsena laulettiin, Kun yö liki ikkunan liikkui -- Se virsi se viihdytti niin."

Hän hoiperteli takaisin penkille. Käsi oli pimeässä tarttunut hänen käteensä. Ja hän tunsi tuon käden. Se oli äidin.

Laulaja yhä jatkoi:

"Se antoi rintahan rauhaa, Se uskoa unehen loi -- Jos muistat vielä sen virren, Nyt laula, laula se, oi!"

Hän olisi tahtonut itkeä, vaan ei voinut. Hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta hän tunsi että äiti pimeässä piti häntä kädestä. Ja samalla oli kuin siinä äidin rinnalla olisi ollut toinenkin, toinen, joka otti häntä kädestä ja jolle äiti hänet uskoi, painaen käden hänen käteensä.

-- Murheiden mies -- tuskien tuttava.

Mistä ne sanat johtuivat hänen mieleensä?

-- Murheiden mies, toisti hän uudelleen itsekseen.

Pimeään syttyi valoa. Se loisti etäisyydestä himmeänä ja lekoittavana, mutta siinä oli valon voimaa ja vaikutusta.

Hän istui kauan aivan hiljaa, vain tuijottaen etäisyyteen, kohti tuota lekoittavaa valon sädettä, joka oli syttynyt paistamaan hänelle hänen pimeydessään.

Viimein hän nousi. -- Kärsimysten mies, -- tuskien tuttava, sopersi hän itsekseen, astuessaan hotelliin päin.

-- Mitä kummaa tämä on olevinaan? -- Holger avasi oven hänelle.

Salme ei vastannut.

-- Minä olen etsinyt sinua tuntikausia. -- Oletpa sinä vaimo, joka miestään ajattelee! Huomenna on lähdettävä ja sinä kierrät katuja kuin hullu.

Salmen huulet liikkuivat. -- Hullu tekee hullun töitä, sanoi hän itsekseen, mutta Holger ei sitä kuullut.

Hän soitti sähkökelloa ja tilasi teetä.

Kun he istuivat pöydässä vastatusten ja Salme ojensi Holgerille teelasin, tunsi tämä, miten kylmä hänen kätensä oli.

-- Jäinenhän kätesi on. Oletko hermostunut? -- Holger katsoi pitkään.

Miltei huomaamaton ivanhymy käyristi hetkeksi Salmen huulia. -- Kun sydänveri valuu kuiviin, kylmenee käsi, aikoi hän sanoa. -- Mutta todellisuudessa vastasi hän ainoastaan: -- En usko.

Häntä pidätti muisto illasta Hamarissa, jossa Holger sai sydänkohtauksen. Silloin hän oli luvannut itselleen kärsiä vaikka mitä mieluummin kuin antaa aihetta kohtauksen uudistumiseen.

Hän ei tahtonut toisen elämää omalletunnolleen.

Holger katkaisi äänettömyyden. -- Olisihan minulla oikeastaan paljo sinulle sanottavaa, mutta minä en jaksa nyt.

Salme ei vastannut.

-- Työtä ja huolia olen elämässä saanut tarpeeksi osakseni. Ja huomenna on erottava Vidaristakin, ainoasta, joka minua todella on ymmärtänyt ja rakastanut.

Salme tunsi pistoksen, vaan ei sekään saanut häntä puhumaan. Holger ja hän olivat niin etäällä toisistaan, ettei hän yrittänytkään saattamaan sanaansa Holgerin kuuluville. Pistospuheetkin sattuivat vain kuin kaukaa tähdätty nuoli jo turtuneeseen haavaan.

Koko yön makasi Salme kuin horrostilassa. Mustat, mutaiset laineet läikkyivät vuoteen vieressä: "Tule, tule!" kohisivat aallot. Hiki nousi hänen otsalleen. Joka jäsentä poltti. Hän tahtoi nousta ja heittäytyä veteen, mutta äiti pidätti häntä ja lauloi. Siihen hän heräsi.

-- Kärsimysten mies, tuskien tuttava, toisti hän itsekseen. Ja hänestä tuntui, että sitä juuri äiti olikin hänelle laulanut.

* * * * *

Seuraavana aamuna kävivät he Vidarille hyvästiä heittämässä. Sieltä he ajoivat suoraan laivaan.

Koko ajan matkalla Kristiaaniaan teki Holger työtä. Hänellä oli laskuja, papereita ja suunnitelmia seuranaan. Ateriansakin hän söi vain kiireimmän kautta.

Salmella oli suru seurana.

Vähitellen, niinkuin hämy syksyilloin anastaa alaa, oli hänelle selvinnyt elämän suru, selvinnyt suurena, pelottavana ja pohjattomana. Mutta vähitellen, niinkuin pitkän pimeän perästä päivä koittaa, kajasti hänelle toivokin.

Hän kulki ensin kuin horrostilassa. Hän toisti vain itselleen, että hän oli Holgerin suhteen, Holger hänen suhteensa pettynyt. Hän näki selvänä silmäinsä edessä koko sen matkan, jota he yhdessä olivat kulkeneet. Hän muisti tuskallisen tarkkaan, miten onnelliset he olivat olleet, muisti sen vain kärsiäkseen sitä katkerammin siitä, mikä oli särkynyt. Se että hän sittekin jaksoi ja uskalsi elää, oli äidin työtä ja Hänen, jonka luo äiti oli hänet vienyt.

Kärsimysten mies, tuskien tuttava! -- Oli lepo sydämelle vain ajatella Häntä, olla hiljaa, ihan hiljaa ja katsoa Häntä silmiin. Silloin sydämen tuskainen tykintä vähitellen asettui, silloin taistelu vaihtui viihdytykseen ja rauhaan.

Mutta viihdytys sai sijaa hitaasti, samoinkuin sairas vähitellen kuolintaudista toipuu.

Suru teki Salmen äkkiä tarkkanäköiseksi. Hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, -- miten paljo löytyi kärsiviä.

Kun hän kulki edestakaisin laivan kannella ja katseli kaikkia tuntemattomia matkatovereitaan, ihmetteli hän, nähdessään, miten selvään kärsimysten jäljet olivat uurtautuneet melkein kaikkien kasvoille.

Kerran näki hän mustapukuisen naisen, joka istui synkkämielisenä eteensä tuijottaen. Tuntui silta kuin olisi hän tuossa nähnyt sisarensa.

Mutta samassa herätti äänekäs puhelu hänen huomiotaan. Kaksi naista istui läheisyydessä vilkkaasti keskustellen. Toinen kertoi yhteisestä tuttavasta, joka eli uudenaikaista elämää, rakensi suhteita ja särki, oli toisen oma toisena päivänä, toisen toisena. Toinen, hän, joka kuunteli, kummeksi ja päivitteli, säestäen toveriaan puoleksi halveksiva, puoleksi huvitettu sävy äänessä.

Salmen kävi äkkiä sääli sekä heitä että sitä, josta he puhuivat. Miten särkynyt hän mahtoi ollakaan, kun jo yksikin särkynyt suhde saattoi, joskin se rikastutti, samalla niin armottomasti tuhota elämän. Ja miten hennoivat ihmiset siitä puhua noin? Mitä saisivatkaan itse kärsiä, oppiakseen kärsiviä ymmärtämään?

Ruokapöydässä oli Salmella vierustoverinaan laiha, harmaatukkainen herra. Joka kerta, kun tämä avasi suunsa jotain sanoakseen, oli hänellä pilkka kielen kärjessä.

Salme ajatteli häntäkin usein. Hän tiesi, että kärsimykset saattoivat terästää kielen noin vihlovan teräväksi. Ja häntä säälitti tuo vanha mies. Kaikkialla ympärillään näki hän murheitten mustan meren ja kuuli aaltojen uhkaavan kohinan. -- Kumma, että ensinkään oli säilyneitä elämässä, ettei uhreja ollut useampia.

Hän ajatteli ja kysyi paljo näihin aikoihin, mutta hän ei tahtonut lähestyä ketään. Hän tahtoi olla yksin.

Tästä huolimatta hän toisena iltana sen jälkeen kun Holger ja hän olivat tulleet laivaan, tahtomattaan tutustui siihen mustapukuiseen naiseen, joka aikaisemmin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan.

He istuivat laivan kannella rinnan, Salme eteensä tuijottaen, toinen hajamielisesti seuraten laivan synnyttämien hyökylaineitten ja meren aaltojen leikkisää painia.

Silloin vieras pudotti polveltaan pienen nahkalaukun. Se putosi aivan Salmen helmojen liepeelle. Hän kumartui, nosti sen maasta ja antoi omistajalle.

Vastaanottaessaan laukun, punastui tämä. Se herätti Salmen huomiota. -- Oletteko sairas, kysyi hän jotain sanoakseen.

-- En, -- en ruumiin puolesta. -- Vastaus tuli hätäisesti ja arasti.

-- Sairas sielu on vieläkin raskaampi rasitus. -- Salme katsoi häneen outo, hillitty tuska katseen pohjalla.

Vieras ei vastannut, nyökkäsi vain päätään.

-- Sitä sanotaan ihmeeksi, kun ruumis paranee kuoleman taudista, mutta eikö se ole suurempi ihme, että ihmiset jaksavat elää?

Vieras värähti, vaan ei kohta vastannut. -- Teillä on suuri suru, sanoi hän viimein.

-- Kaikilla on surua.

-- Toiset voivat saada lohtua, toiset ei. -- Sanoissa värähti hillitty katkeruus.

-- Kaikki voivat saada. Minäkin sain. Oletteko kuulleet Hänestä, joka on murheiden mies ja tuskien tuttava? Hän ja äiti auttoivat minua.

Hän ei puhuessaan ajatellut sitä, miten oudolta sanat ehkä toisesta tuntuivat. Hän antoi vain sitä, mistä hänen oma, sairas sisimpänsä oli saanut apua.

Vieras hänen rinnallaan tyrskähti itkuun. Hän itki, itki niin että koko ruumis vapisi.

Salme katsoi häneen neuvottomana. Hänet valtasi tuskallinen tunne siitä, että tässä oli taakka, jota toinen vaati häntä kantamaan. Mutta eihän hän siihen kyennyt. Hänellä oli tarpeeksi omassa taakassaan.

-- Eikö teillä ole äitiä, kysyi hän, äänessä toivoa ja arkuutta.

Silloin toisen itku vain yltyi. Hän yritti vastata, vaan ei voinut.

-- Ei -- tuli viimein nyyhkytysten kesken.

-- Mutta muita omaisia tai ystäviä?

-- Ei ainoatakaan. Minä olen yksin, yksin. Kaikkien hylkäämä, kaikkien halveksima. -- Hän pyyhki kyyneleensä ja oikaisihe. -- Ja siihen _hän_ on syynä, hän ja minä itse, minä pettynyt ja petetty.

-- Hänkö, jota te rakastitte? -- Salmen kasvoihin tuli eloisuutta. Oli kuin olisi hän tavannut sukulaisen.

-- Niin, se, jota rakastin ja johon luotin niin rajattomasti. Hän veti luoksensa, houkutteli ja kietoi -- sitte jätti. Se teki minut katkeraksi ja opetti vihaamaan. Leikin ja vihasin -- vihasin ja leikin, kunnes heitin hyvän maineeni leluna luotani. -- Silloin vasta ymmärsin mitä olin tehnyt äidille.

Ääni painui kuiskaukseksi. Katkeruus katosi soinnusta. -- Minä olin hänen ainokaisensa, olin pienenä ollut hänen ilonsa, hänen kaikkensa. Ja nyt, nyt. -- --

Taas tuli itku.

-- Tiedättekö, mikä pohjattomuus piilee noissa sanoissa: sen pettämä, jota rakasti. -- Kun rakastaa, on helppo luottaa, ja voi sitä onnetonta, joka luottamuksensa arvottomalle antaa!

Hänen koko ruumiinsa vapisi itkusta. Salme kietoi kätensä hänen kaulaansa. Mutta silloin vieras riuhtaisihe irti. -- Ei, ei, tiedättekö, kuka olen? Minä pakenin äitiä ja häpeää, tulin edullisten ilmoitusten houkuttelemana Hampuriin ja jouduin kauppatavaraksi, katunaiseksi.

Salme säpsähti. Kauppatavara, katunainen! -- Ensi hetkenä hän ei käsittänyt, sitte tuli inhon tunne. Sehän oli erottumattomasti yhdistynyt noihin nimityksiin.

Vaan samassa se vaihtui voimakkaaseen yhteisyyden tunteeseen.

Mikä heidät oikeastaan erotti. Mikä kohotti toisen korkeammalle portaalle kuin toisen? Kumpikin olivat he rakastaneet ja kumpikin pettyneet, toinen oloissa, jotka aitauksena suojasivat ulkonaisesti harhaan astumasta, toinen kenties tuuliajolle alttiina varhaisimmasta nuoruudestaan.

Salmen käsi kiertyi uudelleen vieraan kaulaan. -- Sisar, sanoi hän hiljaa. Me olemme kumpikin kärsineet. He istuivat kauan äänettöminä. -- Viimein sanoi vieras: -- Minun täytyy palata kotiin äitini haudalle, itkeäkseni sydämeni sulaksi. Ehkä sitte voin alkaa uutta elämää.

-- Hän, joka tuli pimeässä luokseni, otti kädestä ja auttoi, Hän auttaa _aina_.

Vieras pudisti päätään. -- En jaksa uskoa, enkä toivoa. -- Ja kuitenkin toivon. -- Minun _täytyy_, -- sillä minulla on pieni tyttö. -- Ääni painui kuiskaukseksi. -- Menemmekö katsomaan häntä?

Kun he hetken kuluttua seisoivat vieretysten katsellen nukkuvaa lasta, pyyhkäisi äiti hyväilevästi kiharat tytön silmiltä. -- Hänen nimensä on Gerd -- Äitini nimi. Minä olen Ågot.

-- Me olemme rikkaat kumpikin, sanoi Salme. -- Toisella on äiti, toisella lapsi.

Sinä yönä he eivät paljo nukkuneet. Ågot ajatteli Salmea ja sitä, että vihdoinkin oli uskaltanut lähestyä tavallista, suojatuissa yhteiskunta-oloissa elävää ihmistä, joka ei siltä halveksien luotaan työntänyt.

Salmea valvottivat toiset ajatukset.

Oliko hän sitä varten pettynyt, että hän voisi olla toisten pettyneiden apuna? Sitäkö varten tuskan tutkain oli tunkenut syvälle hänen omaan sydämeensä, että hän oppisi ymmärtämään, miten paljo elämässä oli särjettyjä sydämiä?

Mikä etuoikeus hänellä oli onneen? Miksi hän saisi kukkurapäiseltä pöydältä syödä, kun toiset näkivät nälkää?

Millainen oli se tie ollut, jota kulki "murheiden mies ja tuskien tuttu?" Etsikö hän onnea, mukavuutta ja elämän nautintoa? Olisiko Isän tahto sillä tiellä tullut täytetyksi, olisiko surujen ja synnin valta siten surmansa saanut?

"Kutsutut hänen askeleitaan noudattamaan", Salme kuuli sanat aivan selvään. Ja samassa näki hän orjantappurain haavoittaman pään ja lävistetyt siunaavat kädet, jotka rakkaudessa ojentautuivat kaikkia raskautettuja ja työtätekeväisiä, kaikkia murheellisia ja murrettuja kohden.

-- Jesus Kristus, minä tahdon seurata sinua. -- Hän ojensi kätensä kohden noita lävistettyjä käsiä, ja samassa tulvahti kirkas, häikäisevä valo huoneeseen.

-- Kiitos, kiitos, kuiskasi hän hiljaa. -- -- --

Sitte painuivat hänen silmänsä umpeen, ja hän vaipui rauhalliseen uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna he tulivat Kristiaaniaan.

Ågot lupasi Gerdin kanssa asettua pieneen hotelliin, odottaakseen, kunnes Salme tulisi heitä tapaamaan. Salme oli luvannut neuvotella Gudrun-tädin kanssa, saadakseen Ågotille työtä. He olivat päättäneet vastaisuudessa kirjoittaa toisilleen ja yhdessä pitää huolta Gerdistä.