Part 8

Vuohennahoista huolimatta ja nähtyään äsken miehen kääntyessä hänen kasvonsa, Francine tunsi silloin tuosta suunnattoman suuresta piiskasta ja laahustelevasta, mutta tarpeen vaatiessa vikkelästä astun nasta chouanin, jonka liikanimenä oli Marche-à-Terre. Francine tarkasteli tuota miestä, tallin puolihämärän läpi, missä hän laskeutui oljille, ottaen asennon, josta saattoi pitää silmällä kaikkea, mitä tapahtui majatalossa.

Marche-à-Terre oli lyyhistynyt kokoon sillä tavoin, että viekkainkin urkkija olisi helposti luullut häntä tuollaiseksi kuorma-ajurin vahtikoiraksi, joka palloksi kääriytyneenä lepää kuono käpälillään. Marche-à-Terren menettely todisti Francinelle, ettei tuo mies ollut häntä tuntenut. Mutta katsoen niihin arveluttaviin oloihin, joissa emäntänsä paraikaa liikkui, hän ei tietänyt, pitikö hänen siitä iloita vai olla huolissaan. Mutta kun hän ajatteli sitä salaperäistä yhteyttä, joka oli chouanin uhkaavan huomautuksen ja isännän tarjouksen välillä -- tällainenhan on niin tavallista ravintoloitsijoilla, jotka kernaasti noudattavat sananpartta "yksi tie, kaksi asiaa" -- niin heräsi hänen uteliaisuutensa.

Francine poistui likaisen ikkunan äärestä, mistä oli katsellut sitä muodotonta ja tummaa möhkälettä, joka pimeässä tiesi Marche-à-Terren paikkaa, lähestyi isäntää ja huomasi hänet sellaisessa mielentilassa kuin miehen ainakin, joka on tehnyt tyhmyyden, eikä tiedä, miten sen jälleen saisi korjatuksi. Chouanin uhkaus oli saanut hänet ikäänkuin kivettymään.

Joka mies Länsi-Ranskassa tiesi, kuinka pirullisen julmasti kuninkaan jääkärit kiduttivat henkilöitä, joita vaan epäiltiinkin ajattelemattomasta puheesta. Isäntä luulikin jo tuntevansa veitsen kurkussaan. Kokki katseli kauhun valtaamana pesän tulta, missä he usein "lämmittelivät" ilmiantajiensa jalkoja. Lihava pikku emäntä piti keittiöveistä toisessa ja kahtia leikattua perunaa toisessa kädessä, ja tuijotti tylsänä mieheensä. Kokki-poika taas koetti arvata tämän äänettömän kauhun salaisuutta, joka hänelle oli selittämätön. Francinen uteliaisuus kiihtyi luonnollisesti tästä mykästä kohtauksesta, jonka kaikki saattoivat nähdä, vaikka hän ei ollutkaan keittiössä saapuvilla.

Nuoreen naiseen teki chouanin hirvittävä valta syvän vaikutuksen, ja vaikka kamarineitosen juonet eivät olleetkaan hänen nöyrän luonteensa mukaisia, hänelle oli tällä kertaa liian tärkeää luoda valoa tähän salaperäiseen seikkaan, jättääkseen hyväkseen käyttämättä edullista asemaansa.

-- No niin, neitini suostuu ehdotukseenne, -- sanoi Francine vakavana isännälle, joka näistä sanoista kavahti hereille.

-- Mihin ehdotukseen? -- hän kysyi, ollen todella hämmästynyt.

-- Mihin ehdotukseen? -- kysyi Corentin, joka samalla astui sisään.

-- Niin, mihin? -- tivasi neiti de Verneuil.

-- Niin todella, mihin? -- kysyi neljäs henkilö, joka seisoi portaiden alimmalla askelmalla ja nyt notkeana hyppäsi alas keittiöön.

-- No, syömään aamiaista hienon herrasväkenne kanssa, -- vastasi Francine kärsimättömänä.

-- Hienon herrasväen kanssa, -- virkkoi purevasti ja ivallisesti portaita alas astuva herra. -- Tämä, isäntä hyvä, tuntuu minusta huonolta ravintoloitsijan pilalta; mutta jos tahdotte antaa meille pöytäkumppaniksi tämän nuoren neidin, niin täytyisi olla mieletön, jos siitä kieltäytyisi, äijäseni, -- hän sanoi, katsahtaen neiti de Verneuiliin. -- Äitini kun sattuu olemaan poissa, suostun, -- hän jatkoi, lyöden tyrmistynyttä ravintolanisäntää olalle.

Nuoruuden luonteva ajattelemattomuus lievensi näiden sanojen julkeata ylimielisyyttä, jotka tietenkin käänsivät kaikkien läsnäolijoiden huomion tähän uuteen henkilöön. Isäntä menetteli silloin Pilatuksen tavoin, joka koetti pestä kätensä Kristuksen kuoleman syyllisyydestä, astui pari askelta taaksepäin lihavan vaimonsa luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Sinä olet todistajana, ettei ole minun syyni, jos onnettomuus tapahtuu. Mutta voithan joka tapauksessa, -- hän jatkoi vielä hiljentäen ääntään, -- mennä ilmoittamaan asian herra Marche-à-Terrelle.

Matkustaja oli nuori mies, keskikokoa, ja hänellä oli yllään sininen verkatakki ja isot mustat säärystimet, jotka polvien yläpuolelle asti peittivät niinikään sinisestä verasta tehtyjä housuja. Tämä yksinkertainen, olkanauhaton univormu oli se, jota silloisen polyteknikon oppilaat käyttivät. Yhdellä ainoalla katseella neiti de Verneuil osasi tämän synkän puvun alta eroittaa solakan vartalon ja jotakin epämääräistä, joka ilmaisee synnynnäistä aatelia.

Nuoren miehen kasvot tuntuivat alussa vallan tavallisilta, mutta pian huomasi niissä eräänlaisia piirteitä, jotka ilmaisivat suuriin hankkeisiin kykenevää sielua. Ruskettunut iho, vaalea kihara tukka, säihkyvät silmät, hieno nenä, vapaat liikkeet: kaikki hänessä tiesi ylevien tunteiden ohjaamaa elämää ja tottumusta käskemään. Mutta hänen henkensä luonteenomaisin ulkonainen merkki oli Bonaparten kaltainen leuka ja alahuuli, joka liittyessään ylähuuleen muodosti sellaisen sulavan kaariviivan kuin se, joka havaitaan akantus-lehtikoristeessa korinttilaisen pylvään latvuksessa. Luonto oli näihin kahteen piirteeseen kätkenyt vastustamatonta viehätystä.

Kaiken tämän havaitseminen yhdellä ainoalla katseella, miellyttämishalun elvyttävä vaikutus, pään kallistaminen huolettomasti sivulle, kiemaileva hymyily, tuollaisen katseen luominen, joka innostaisi rakkaudelle kuolleen sydämenkin; pitkulaisten tummien silmien verhoaminen leveiden luomien alle, joiden tiheät ja kaarevat ripset kuvasivat poskille ruskean juovan; äänen kaikkein soinnukkaimmat sävelet, luoden hurmaavaa viehätystä tuohon niin kuluneeseen lauseeseen: "Olemme teille hyvin kiitollisia, herraseni" -- kaikki nämä temput eivät vieneet niin paljoa aikaa, kuin mikä kuluu niiden mainitsemiseen.

Sitten neiti de Verneuil kääntyi isännän puoleen ja kysyi huonettaan, nousi ylös portaita ja katosi Francinen kanssa, jättäen vieraan herran ratkaistavaksi, sisälsikö tuo hänen vastauksensa suostumuksen vai epäyksen.

-- Kuka tuo nainen on? -- kysyi huolimattomasti polyteknikon oppilas isännältä, joka paikaltaan hievahtamatta yhä enemmän joutui hämilleen.

-- Se on neiti de Verneuil, -- vastasi pisteliäästi Corentin ja mittaillen nuorta miestä mustasukkaisin katsein. -- Hän on vanhaa aatelia; mitä hänestä tahdot?

Tuntematon nuori mies, joka hyräili tasavaltalaista laulua, käänsi päänsä ylimielisenä Corentinia kohti. Nuo molemmat nuoret miehet tuijottivat sitten hetken aikaa toisiinsa kuin kaksi tappeluun valmista kukkoa, ja tämä katse nosti ainaisen vihan heidän välilleen. Yhtä vapaa ja suora kuin oli nuoren soturin sinikatse, yhtä pahansuopa ja petollinen oli Corentinin vihreä silmä. Edellisellä oli syntynsä perustuksella ylhäissävyiset tavat, jälkimäisen käyttäyminen oli yksinomaan liukastelevaa. Edellinen pyrki ylemmäksi, jälkimäinen kyyristyi alas; edellinen sai empimättä osakseen kunnioitusta, jälkimäinen sitä tavoitteli; edellisen mielilause oli epäilemättä: "Valloittakaamme!" jälkimäisen: "Jakakaamme!"

-- Onko täällä kansalainen du Gua-Saint-Cyr? -- kysyi muuan sisään astuva mies.

-- Mitä hänestä tahdot? -- kysyi nuori mies lähestyen.

Mies tervehti häntä syvään ja ojensi hänelle kirjeen, jonka nuori herra luettuaan viskasi tuleen. Hän ei vastannut muuten kuin nyökäyttämällä päätään, ja mies poistui.

-- Sinä olet kaiketi tullut Parisista, kansalainen, -- kysyi nyt Corentin, lähestyen vierasta joltisenkin teeskentelemättömästi, kasvoissa nöyrä ja mairitteleva ilme, joka näytti du Gua kansalaisesta sietämättömältä.

-- Sieltä olen tullut, -- vastasi hän kuivasti.

-- Ja varmaankin olet ylennetty johonkin arvoon tykkiväessä?

-- En tykki-, vaan meriväessä, kansalainen.

-- Vai niin! Oletko matkalla Brestiin? -- kysyi Corentin huolettomasti.

Mutta nuori merisoturi kierrähti nopeasti koroillaan eikä vastannut mitään, ja nyt hän käytöksellään osoitti vääriksi ne kauniit toiveet, jotka hänen kasvonsa olivat herättäneet neiti Verneuilissä. Lapsellisesti hän rupesi puhumaan aamiaisestaan, kysyi kokilta ja emännältä heidän ruuanvalmistustaitoaan, ihmetteli hemmoiteltuna parisilaisena maalaistapoja, ilmaisi lelliteltyyn nuoreen naiseen vivahtavia oikkuja ja osoitti sanalla sanoen varsin vähän miellyttäviä luonteenominaisuuksia, mikä oli suuresti ristiriitaista hänen kasvojensa sävylle ja hänen olemukselleen. Corentin hymyili säälistä nähdessään hänen pahasti irvistävän juodessaan parasta normandialaista omenaviiniä.

-- Hyi! -- huudahti nuori herra, -- kuinka te voittekaan täällä saada kurkusta alas moista juomaa! Siinähän on samalla juomista ja syömistä. Tasavalta on oikeassa, kun ei luota maakuntaan, jossa viiniä korjataan puista nuijilla ja jossa salakavalasti ammutaan matkustajat kuoliaaksi maantiellä. Älkää tuoko meille pöytään tuollaista lääkeainetta, vaan oikeata valkoista ja punaista bordeaux'ta. Katsokaa ennen kaikkea, että ylhäällä on hyvä valkea pesässä. Nämä ihmiset näyttävät minusta olevan kovin jälellä kehityksessä. Oh, -- huokasi hän, -- ei ole muuta kuin yksi Parisi maailmassa, ja on suuri vahinko, ettei voi ottaa sitä mukaansa merelle! -- Kuinka, sinä kastikkeen tärvelijä, -- hän ärjäisi kokille, -- sekoitatko etikkaa tähän kanaviilokkiin, kun sinulla on tuossa sitruunia? Mitä teihin tulee, emäntä, niin annoitte minulle niin karkeat vuodeliinaset, etten viime yönä silmääni ummistanut.

Sitten hän otti käteensä ison sauvan ja alkoi leikkiä sillä, tehden poikamaisen huolellisesti erilaisia liikkeitä, joiden suurempi tai vähempi taidokkaisuuden määrä ilmaisi eriarvoista kunnia-asemaa, mikä nuorella miehellä siihen aikaan oli keikarien keskuudessa.

-- Ja moisten houkkiomaisten keikarien avulla toivotaan kohotettavan tasavallan meriväkeä, -- sanoi Corentin tuttavallisesti isännälle, tarkoin tähystellen hänen kasvojaan.

-- Tuo mies, -- kuiskasi nuori merisoturi emännän korvaan, -- on joku Fouchén urkkija. Poliisi pilkistää esiin hänen naamastaan, ja lyönpä vetoa, että se pilkku, joka hänellä on leuassaan, on Parisin katulokaa. Mutta hän on ehkä löytävä väkevämpänsä.

Samassa astui keittiöön nainen, jonka luo merisoturi riensi, osoittaen kaikkia ulkonaisen kunnioituksen merkkejä.

-- Rakas äiti, -- sanoi hän, -- tulkaahan. -- Luulenpa poissaollessanne hankkineeni meille pöytäkumppaneja.

-- Pöytäkumppaneja, -- vastasi nainen, -- mikä mielettömyys!

-- Se on neiti de Verneuil, -- lisäsi nuori mies kuiskaten.

-- Hän kuoli mestauslavalla Savonayn selkkauksen jälkeen; hän oli saapunut Mansiin pelastaakseen veljensä, Loudonin ruhtinaan, -- virkkoi äiti äkkiä.

-- Erehdytte, rouvaseni, -- sanoi Corentin säveästi, erityisesti korostaen sanaa "rouvaseni"; -- on nähkääs kaksi neitiä de Verneuil. Suurilla suvuilla on aina useita haaroja.

Hämmästyneenä tästä tuttavallisuudesta, vieras rouva astui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin tarkastaakseen tätä odottamatonta puhuttelijaa; hän kiinnitti häneen tummat silmänsä, jotka olivatkin täynnä naisille niin ominaista tarkkanäköisyyttä, ja näytti tuumivan, missä tarkoituksessa tuo herra oli ryhtynyt vakuuttamaan neiti de Verneuilin olemassaoloa.

Tällävälin Corentin, joka salaa katseillaan tutki tätä naista, riisti häneltä hengessä kaikki äitiyden ilot, myöntäen hänelle sen sijaan rakkauden ilot. Ritarillisen kohteliaana hän niinikään mielikuvituksessaan kielsi onnen omistaa kaksikymmenvuotias poika tuolta naiselta, jonka häikäisevän valkoista ihoa, kaarevia, tuuheita kulmakarvoja ja somia silmäripsiä hän ihaili, ja jonka otsajakauksella olevat tiheät tummat hiukset koristivat nuorekkaita, henkevän näköisiä kasvoja. Otsan ohuet rypyt eivät suinkaan olleet iän uurtamia, vaan ilmaisivat vielä nuoren iän intohimoja; ja vaikka säihkyvät silmät tosin olivat hiukan väsyneet, ei voinut ratkaista, johtuiko tämä matkan vaivoista, vai liian usein toistuvasta nautinnosta. Lopuksi Corentin pani merkille, että tällä naisella oli yllään englantilaisesta kankaasta tehty vaippa, ja että hänen epäilemättä ulkomailta kotoisin oleva hattunsa kuosi ei ollut niin sanotun kreikkalaisen muotisuunnan mukainen, joka vielä silloin hallitsi Parisia.

Corentin oli niitä henkilöitä, jotka luonteeltaan aina pikemmin aavistavat pahaa kuin hyvää, ja hän rupesi nytkin heti epäilemään, oliko noilla kahdella matkustajalla oikea kansallinen mieliala. Vieras nainen, joka puolestaan yhtä nopeasti oli tehnyt havaintonsa Corentinin persoonan suhteen, kääntyi poikansa puoleen, kasvoissaan merkitsevä ilme, jota uskollisesti tulkitsivat nämä sanat: "Kuka on tuo merkillinen mies? Onko hän meikäläisiä?"

Tähän sanattomaan kysymykseen nuori merimies vastasi ryhdillä, katseella ja kädenliikkeellä, jotka tiesivät: "En siitä totisesti tiedä mitään ja minusta tuo henkilö on vielä epäilyttävämpi kuin teistä."

Sitten hän jätti äitinsä tehtäväksi selvitellä tämä arvoitus, ja kääntyi emännän puoleen, jonka korvaan kuiskasi:

-- Koettakaapa saada selville, kuka tuo mies oikeastaan on ja kuuluuko hän todella tuon neidin seuraan ja miksi.

-- Sinä siis, -- sanoi rouva du Gua, katsoen Corentiniin, -- olet varma siitä, että neiti de Verneuil vielä on elossa?

-- Hän on olemassa yhtä varmasti henkiruumiillisena olentona, _rouvaseni_, kuin kansalainen du Gua Saint-Cyr.

Tämä vastaus sisälsi syvää ivaa, jonka salaisen merkityksen oivalsi ainoastaan tuo nainen, ja josta jokainen muu kuin hän olisi joutunut suunniltaan. Hänen poikansa loi äkkiä tuijottavan katseen Corentiniin, joka välinpitämättömänä katsoi kelloaan, näyttäen siltä kuin ei olisi arvannut sanojensa aiheuttamaa levottomuutta. Nainen oli kärsimätön ja utelias tietämään, piilikö tuossa lauseessa vilppiä, vai oliko se vaan jotain satunnaista, ja hän sanoi Corentinille niin luonnollisesti kuin suinkin:

-- Hyvä Jumala, kuinka vähän turvallisia tiet tätä nykyä ovat! Tuolla puolen Mortagnen chouanit hyökkäsivät kimppuumme. Poikani oli vähällä joutua sen kahakan uhriksi, ja hän sai kaksi pyssynluotia hattuunsa puolustaessaan minua.

-- Kuinka, rouvaseni, te olitte siis niissä postivaunuissa, jotka rosvot ryöstivät tyhjiksi ja jotka juuri toivat meidät tänne! Te siis epäilemättä tunnette nuo ajoneuvot? Poiketessani Mortagneen kerrottiin minulle, että chouaneja oli ollut kaksituhatta, kun he karkasivat postivaunujen kimppuun, ja että he olivat surmanneet kaikki matkustajatkin. Sillä lailla historiaa kirjoitetaan!

Corentinin huoleton äänenpaino ja hänen typerä ilmeensä panivat ajattelemaan jotakuta niistä politikoitsija-keikareista, joka kasvot happamina kuulee, että joku saamansa valtiollinen uutinen on ollutkin väärä.

-- Siinä ollaan, rouva! -- jatkoi Corentin; -- jos surmataan matkustajia niin lähellä Parisia, niin siitä voitte päättää kuinka vaaralliset Bretagnen tiet tulevat olemaan. Palaanpa totisesti Parisiin, ja jätän pitemmän matkan sikseen.

-- Onko neiti de Verneuil kaunis ja nuori? -- kysyi vieras nainen, joka äkkiä näytti saaneen päähänpiston ja kääntyi emännän puoleen.

Samassa isäntä keskeytti tämän keskustelun, joka näille kolmelle henkilölle oli tuskallinen, ilmoittaen, että aamiainen odotti. Nuori merimies tarjosi äidilleen käsivartensa teeskennellyn tuttavallisesti, mikä vahvisti Corentinin epäluuloa, jolle tuo nuori mies sanoi ääneensä, astuessaan yläkertaan johtaville portaille:

-- Kansalainen, jos kuulut neiti de Verneuilin seuraan, ja jos hän suostuu isännän ehdoitukseen, niin älä kursaile.

Vaikka nämä sanat lausuttiin huolimattomasti ja sangen vähän vakuuttavasti. Corentin seurasi kehoitusta, nousten ylös portaita. Nuori mies puristi innokkaasti naisen kättä, ja kun olivat seitsemän tai kahdeksan astuimen päässä parisilaisesta, nainen kuiskasi:

-- Siinä näette millaisiin kunniattomiin vaaroihin joudumme ajattelemattomien yritystenne tähden! Jos joudumme ilmi, miten silloin pelastua? Ja minkä osan panette silloin minut esittämään!

Kaikki kolme saapuivat jotenkin isoon huoneeseen. Ei ollut tarvinnut paljoa liikkua Länsi-Ranskassa huomatakseen, että isäntä oli tuhlaillut aarteitaan ja tuonut nähtäviin harvinaista loisteliaisuutta, arvokkaasti vastaanottaakseen vieraansa. Pöytä oli huolellisesti katettu. Suuren takkavalkean levittämä lämpö oli karkoittanut huoneustosta kosteuden. Eivätkä pöytäliina, tuolit ja astiat olleet kovin likaisia. Corentin saattoikin huomata, että isäntä oli kaikin puolin pannut parastaan.

"Nuo ihmiset eivät ole niitä, joilta tahtovat näyttää", ajatteli Corentin. "Tuo pieni nuori mies on viekas; aluksi luulin häntä houkkioksi, mutta nyt huomaan, että hän on yhtä ovela kuin minä itsekin."

Nuori merimies, hänen äitinsä ja Corentin odottivat neiti de Verneuiliä, jota isäntä meni kutsumaan. Mutta tämä kaunis nainen ei tullutkaan. Polyteknikon oppilas arvasi, että tuo nainen esteli, ja hän nousi ja astui neiti de Verneuilin huonetta kohti, kiihkeästi haluten poistaa hänen epäilynsä ja tuoda hänet pöydän ääreen. Ehkäpä hän tahtoi ratkaista epäilynsä tai kenties päästä vaikuttamaan tuohon outoon naisolentoon -- onhan jokaisella miehellä tällainen pyyde kauniiseen naiseen nähden.

"Jos tuo mies on tasavaltalainen", ajatteli Corentin, nähdessään hänen poistuvan huoneesta, "olen valmis menemään hirteen! Jo hänen hartioissaan huomaa hovimiehen liikkeitä. Ja jos tuo nainen on hänen äitinsä" -- näin jatkui hänen ajatuksensa kulku, hänen katsellessaan rouva du Guata -- "niin olenpa totisesti itse paavi. Varmasti nämä ovat chouaneja. Ottakaamme selvä heidän arvostaan."

Ovi aukeni hetken kuluttua, ja nuori mies ilmestyi, pitäen kädestä neiti de Verneuiliä ja vieden hänet itsetietoisen kohteliaasti pöydän ääreen. Tällävälin kulunut aika ei ollut mennyt hukkaan matkalaiselta. Francinen avustamana neiti de Verneuil oli muuttanut ylleen matkapuvun, joka oli ehkä houkuttelevampi kuin upein tanssiaispuku. Tuon puvun yksinkertaisuus oli tulos sellaisen naisen taidosta, joka on tarpeeksi kaunis voidakseen esiintyä ilman koristeita ja joka osaa supistaa pukunsa komeuden toisarvoiseksi viehätyskeinoksi.

Hän oli pukeutunut vihreään hameeseen, jonka soma kuosi ja neulomuksilla koristetut nyöriliivit paljastivat hänen muotonsa tavalla, joka varsin vähän soveltui nuorelle naiselle, samalla hyvin päästäen oikeuksiinsa hänen notkean vartalonsa, hänen hienot vyötäisensä ja sulavat liikkeensä. Hän astui sisälle hymyillen niin luontevan suloisesti kuin saattaa tehdä nainen, jolla on näytettävänä hohtavain punahuuliensa takaa kaksi säännöllistä riviä posliininhohtoisia hampaita ja poskissa kaksi yhtä nuorekasta kuoppaa kuin lapsella. Luotuaan pois hartioiltaan matkavaipan, joka alussa oli melkein peittänyt katseilta hänen kasvonsa, saattoi hän helposti käyttää noita tuhansia taitavia ja näennäisesti viattomia temppuja, joiden avulla nainen voi saattaa esille ja ihailtavaksi kasvojensa kauneuden ja päänsä viehättäväisyyden.

Hänen esiintymisensä ja pukunsa sopusuhtaisuus tekivät hänet niin nuoren näköiseksi, että rouva de Gua katsoi mittaavansa hänen ikäänsä anteliaalla kädellä, olettamalla häntä kaksikymmenvuotiaaksi. Tässä puvussa piilevä kiemailu, joka ilmeisesti oli aiottu kiehtovaksi, kaiketi nuoressa miehessä herätti toiveita; mutta de Verneuil nyökäytti hänelle kiitokseksi päätään välinpitämättömästi ja häneen katsomatta ja näytti kujeellisen huolimattomasti kääntävän huomionsa hänestä pois. Tämä jäykkyys ei muukalaisten silmissä tuntunut varovaisuudelta eikä kiemailulta, vaan joko luonnolliselta tai teeskennellyltä välinpitämättömyydeltä. Nuoren matkailijanaisen kasvoilla lepäävä viaton ilme saattoi ne tutkimattomiksi. Hän ei näyttänyt tavoittelevan mitään riemuvoittoa, mutta hänellä tuntui olevan nuo pienet kiehtovat viehätyskeinot, jotka jo olivat loukanneet nuoren merimiehen itserakkautta, hän kun joltisenkin harmistuneena oli palannut paikalleen.

Neiti de Verneuil tarttui Francineen kädestä ja sanoi rouva du Gualle mairittelevalla äänellä:

-- Rouva, sallitteko, että tämä nuori tyttö, joka pikemmin on ystävättäreni kuin palvelijattareni, aterioitsee kanssamme? Näinä myrskyisinä aikoina ei voi palkita muulla kuin sydämellisyydellä uskollista kiintymystä, ja sehän onkin muuten ainoa, mitä meillä on jäljellä.

Rouva du Gua vastasi näihin puoliääneen lausuttuihin sanoihin tehden lyhyen, juhlallisen kumarruksen, josta saattoi huomata hänen tyytymättömyyttään siitä, että oli tavannut näin kauniin naisen. Sitten hän virkkoi, kuiskaten poikansa korvaan:

-- Oh! myrskyiset ajat, uskollinen kiintymys, palvelijatar! Tuo nainen ei suinkaan ole neiti de Verneuil, vaan joku Fouchén lähettämä urkkija.

Pöytävieraat aikoivat juuri istua paikoilleen, kun neiti de Verneuil huomasi Corentinin, joka yhä edelleen ankarasti tutki molempia tuntemattomia, jotka puolestaan olivat sangen levottomia tämän tähystelyn johdosta.

-- Kansalainen, -- sanoi neiti de Verneuil Corentinille; -- olet epäilemättä liian sivistynyt, näin seurataksesi minua kintereilläni. Lähettäessään vanhempani mestauslavalle ei tasavalta ollut niin jalomielinen, että olisi antanut minulle holhoojan. Jos vallan harvinaista ritarillista kohteliaisuutta osoittaen olet vastoin tahtoani seurannut minua -- (ja tässä hän päästi huokauksen) -- en saata sallia, että suojelijan huolenpito tuottaisi sinulle tätä vaivaa. Olen turvissa täällä, voit nyt jättää minut.

Hän loi Corentiniin tarmokkaan ja ylenkatseellisen silmäyksen. Corentin ymmärsi hänen tarkoituksensa, tukahutti hymyn, joka jo melkein rypisti hänen viekkaita huuliaan ja tervehti kunnioittavasti.

-- Kansalainen, -- hän virkkoi neiti de Verneuilille, -- pidän aina kunnianani totella sinua. Kauneus on ainoa kuningatar, jota oikea tasavaltalainen kernaasti voi palvella.

Nähdessään Corentinin poistuvan, neiti de Verneuilin silmät säteilivät niin viatonta iloa ja hän katsoi Francineen niin suurta tyytyväisyyttä ja yhteisymmärrystä uhkuvin hymyilmein, että rouva du Gua, joka mustasukkaisuudesta oli käynyt epäluuloiseksi, näytti olevan valmis luopumaan siitä epäilyksestä, jonka hänessä oli herättänyt neiti de Verneuilin täydellinen kauneus.

-- Hän on kenties kuitenkin neiti de Verneuil, -- kuiskasi rouva du Gua poikansa korvaan.

-- Entä saattojoukko? -- vastasi nuori mies, jonka harmi saattoi kylmän punnitsevaksi. -- Onko hän vanki vai turvatti, hallituksen ystävä vai vihollinen?

Rouva du Gua iski silmää, ikäänkuin ilmoittaakseen, että oli osaava haihduttaa tämän salaperäisyyden. Mutta Corentinin poistuminen näytti lieventävän merimiehen epäluuloa, ja hän loi neiti de Verneuiliin katseita, jotka ilmaisivat hillitöntä rakkautta naisiin yleensä, eivätkä mitään erityistä heräävää suurta intohimoa. Nuori nainen huomasi sen, kävi siitä vielä varovaisemmaksi ja säästi ystävälliset sanansa rouva du Gualle. Nuorta miestä harmitti tämä, joskaan hän ei sanoin sitä ilmaissut, ja katkeruudessaan hänkin koetteli näytellä välinpitämätöntä.

Neiti de Verneuil ei ollut huomaavinaan näitä eleitä, ja esiintyi teeskentelemättömänä, olematta ujo, jäykkänä, olematta sievistelevä. Tämä tilanne, jossa toisensa kohtasivat henkilöt, joiden ei ollut määrä lähemmin liittyä toisiinsa, ei luonnollisesti heissä herättänyt mitään myötätuntoisuutta toisiinsa. Päinvastoin vallitsi hankala pakollisuus ja väkinäisyys, jotka tukahuttivat kaiken sen huvin, jota neiti de Verneuil ja nuori merisoturi aikaisemmin olivat odottaneet. Mutta naisilla on yhteistä niin ihmeellinen käyttäytymisäly, niin salaiset edut ja kiihkeät mielenliikutukset, että he aina tuollaisissa tilaisuuksissa osaavat murtaa jään.

Äkkiä nämä molemmat aterioivat naiset näyttivät saaneen saman päähänpiston: he alkoivat viattomasti kiusoitella ainoata miehistä seurustelijaansa, ja kilpailivat suunnatessaan häneen ivasanoja, huomaavaisuutta ja huolehtivaa kohteliaisuutta.