Part 30

Samassa Galope-Chopinen poika puikahti heidän luokseen kuin maan alta tullut rotta.

-- Gars on matkalla! -- hän huusi.

-- Minne?

-- Pyhän Léonardin katua alaspäin.

-- Beau-Pied, -- virkkoi Hulot puoliääneen korpraalille, joka seisoi lähellä, -- juokse ilmoittamaan luutnantille, että hänen tulee marssia lähemmäksi taloa ja ylläpitää kelpo tulta, ymmärrätkö! Osastottain vasemmalle, ja eteenpäin tornia vastaan, mars, -- huusi päällikkö.

Täydelleen ymmärtääksemme näiden tapahtumien loppuratkaisun, on tarpeellista seurata neiti de Verneuilin mukana hänen asuntoonsa.

* * * * *

Kun intohimot lähestyvät lopullista purkaustaan, ne saattavat ihmisen huumaustilaan, joka on paljon voimakkaampi viinin ja ooppiumin synnyttämää kiihoitusta. Se selkeys, jonka ajatus silloin saavuttaa, liiaksi kiihoittuneiden aistien herkkyys, aiheuttavat silloin mitä kummallisimpia ja odottamattomimpia vaikutuksia. Ollen yhden ainoan ajatuksen valloissa, eräät henkilöt havaitsevat selvästi mitä huomaamattomimmatkin seikat, kun sitävastoin kouraantuntuvat esineet vallan häipyvät heidän havaintopiiristään.

Neiti de Verneuil oli joutunut senlaatuiseen huumaustilaan, joka saattaa todellisen elämän unissakävijöiden tilan kaltaisiksi, hän kun luettuaan markiisin kirjeen ponnisti kaikki voimansa estääkseen häntä välttämästä koston täyttymistä, samoin kuin aikaisemmin oli valmistanut kaiken ensimäistä lemmenjuhlaansa varten. Mutta huomatessaan talonsa, omasta määräyksestään, kolminkertaisen pistinketjun ympäröimäksi, äkillinen valo välkähti hänen sielussaan. Hän rupesi arvostelemaan omaa menettelyään, ja ajatteli nyt kauhistuen, että oli tehnyt rikoksen.

Äkillisen ahdistuksen valtaamana hän hyökkäsi huoneensa kynnykselle ja jäi siihen hetkeksi liikkumattomana seisomaan, koettaen punnita tilannetta, kuitenkaan pääsemättä selvään tulokseen. Hänelle oli niin täydelleen epäselvää mitä oli tehnyt, että rupesi miettimään, miksi oli asuntonsa eteisessä, pitäen kädestä tuntematonta lasta.

Hänen silmiensä edessä tanssi tuhansia kipinöitä kuin tulikielekkeet ilmassa. Hän alkoi astua, ravistaakseen jäsenistään painostavan jäykkyyden; mutta samoin kuin unta näkevälle ihmiselle, jokainen esine esiintyi hänelle todellisuudesta poikkeavassa muodossa. Hän puristi pikku pojan kättä tavattoman rajusti ja veti häntä jälkeensä, kuin olisi hän mielettömän tavoin kiiruhtanut jonnekin. Hän ei nähnyt mitään siitä, mitä oli salissa, kulkiessaan sen läpi, ja kuitenkin häntä tervehti kolme miestä, jotka väistyivät syrjään, päästääkseen hänet kulkemaan.

-- Tuossa hän on, -- sanoi yksi heistä.

-- Hän on hyvin kaunis! -- huudahti pappi.

-- Niin, todella, -- sanoi edellinen; -- mutta kuinka hän on kalpea ja kiihoittunut!...

-- Ja hajamielinen! -- lisäsi kolmas, -- hän ei meitä ollenkaan huomannut.

Huoneensa ovella neiti de Verneuil näki Francinen lempeät ja iloiset kasvot. Hän kuiskasi emäntänsä korvaan:

-- Hän on tuolla sisällä, Marie...

Neiti de Verneuil pääsi nämä sanat kuullessaan taas tajuihinsa, harkintakyky palasi, hän katsoi lapseen, jota piti kiinni kädestä, tunsi sen ja sanoi Francinelle:

-- Sulje lukitun oven taa tämä poika, ja jos tahdot, että jään eloon, niin varo tarkoin päästämästä häntä pakenemaan.

Hitaasti lausuessaan nämä sanat, hän oli luonut katseensa huoneensa oveen, ja siihen ne pysähtyivät niin hirvittävän jäykkinä, että olisi luullut hänen näkevän uhrinsa paksujen ovilautojen läpi. Sitten hän hiljaa avasi oven ja sulki sen jälleen kääntymättä, sillä hän näki markiisin seisovan kamiinin edessä. Olematta erityisen upea, oli aatelismiehen puku kuitenkin juhlallinen ja hieno, mikä lisäsi sitä kauneutta, jota kaikki naiset huomaavat rakastetuissaan. Hänet nähdessään neiti de Verneuil saavutti jälleen koko mielenmalttinsa. Hänen kokoon puristautuneet puoleksi avoimet huulensa päästivät näkyviin heinienvalkeat hampaat ja kuvastivat pakollista hymyä, jonka sävy oli pikemmin hirvittävä kuin intohimoinen. Hän lähestyi nuorta miestä hitaasti ja sanoi väkinäisen iloisesti, osoittaen kamiini-kelloa:

-- Rakkautta ansaitseva mies ansaitsee niinikään, että häntä odotetaan.

Mutta rajujen tunteittensa lamauttamana hän vaipui kamiinin vieressä olevalle sohvalle.

-- Rakas Marie, te olette lumoava, ollessanne vihainen! -- sanoi markiisi istuutuen hänen viereensä, tarttuen hänen käteensä, johon hän suostui, ja rukoillen katsetta, jonka hän kielsi. -- Toivon, -- hän jatkoi ääni mairittelevana, -- että Marie hetken kuluttua on oleva pahoillaan siitä, että käänsi pois kasvonsa onnellisesta aviopuolisostaan.

Kuullessaan nämä sanat neiti de Verneuil kääntyi äkkiä ja katsoi häntä silmiin.

-- Mitä merkitsee tuo hirvittävä katse? -- hän kysyi nauraen. -- Mutta kätesi polttaa!... Rakkaani, mikä sinun on?

-- Rakkaani! -- hän toisti kumeasti ja ääni värähdellen.

-- Niin, -- sanoi markiisi, laskeutuen polvilleen hänen eteensä ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, jotka peitti suudelmilla, -- niin, rakkaani, olen sinun koko elämänikäni.

Marie työnsi hänet rajusti luotansa ja nousi. Hänen kasvonsa vääntyivät ja hän nauroi kamalasti kuin mieletön, sanoen:

-- Etpä itse usko sanaakaan siitä, mitä puhut, sinä katalin kaikista konnista!

Hän sieppasi äkkiä tikarin, joka oli kukkamaljakon vieressä, ja pani sen sähkymään vallan lähellä nuoren miehen povea, tämän ollessa ylen hämmästynyt.

-- Joutavia! -- hän sanoi, heittäen pois tämän aseen -- en pidä sinua edes sen arvoisena, että sinut tappaisin! Sinun veresi on liian halpaa, jotta edes sotamiehet sitä vuodattaisivat, sinä olet ainoastaan pyövelin piilun arvoinen.

Nämä sanat hän lausui vaivoin ja hiljaa, ja hän polki jalkaa kuin hemmoiteltu lapsi kärsimättömyydessään. Markiisi lähestyi häntä, koettaen syleillä häntä.

-- Älä koske minuun! -- huudahti Marie, peräytyen kauhun valtaamana.

-- Hän on järjiltään, -- sanoi markiisi ihan ääneen epätoivoissaan.

-- Niin, järjiltään, -- toisti Marie, -- mutta en kuitenkaan tarpeeksi, ollakseni sinun leikkikalusi... Mitä en voisikaan antaa anteeksi intohimolle, mutta tahtoa omistaa minut ilman rakkautta ja kirjoittaa se tuolle nai...

-- Kelle minä olen kirjoittanut? -- hän kysyi osoittaen ihmetystä, joka ilmeisesti ei ollut teeskennelty.

-- Tuolle siveälle naiselle, joka tahtoi minut tappaa.

Nyt markiisi kalpeni, tarttui tuolin selkänojaan, puristaen sitä niin rajusti, että se oli mennä palasiksi, ja huudahti:

-- Jos rouva du Gua on tehnyt itsensä syypääksi johonkin katalaan tekoon...

Neiti de Verneuil haki tuota kirjettä, mutta ei sitä löytänyt; hän kutsui saapuville Francinen, ja tämä tuli:

-- Missä on kirje?

-- Herra Corentin otti sen.

-- Corentin! No nyt ymmärrän kaiken; hän on kirjoittanut tuon kirjeen ja on minut pettänyt tapansa mukaan pirullisesti.

Päästettyään korvia vihlovan huudon, hän vaipui sohvalle, ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään. Epäily samoin kuin varmuuskin oli kauhea. Markiisi riensi lemmittynsä jalkojen juureen, painoi häntä sydämelleen ja toisti hänelle moneen kertaan nämä sanat, ainoat mitkä sai sanotuksi:

-- Miksi itket, enkelini? Missä piileekään onnettomuus? Solvauksesi uhkuivat rakkautta. Älä siis itke, minä rakastan sinua! Rakastan sinua ainaisesti!

Äkkiä hän tunsi, miten Marie puristi häntä luonnottoman voimakkaasti, ja kuuli hänen kesken nyyhkytyksiänsä sanovansa:

-- Vieläkö minua rakastat?

-- Voitko sitä epäillä? -- hän vastasi melkein alakuloisena.

Marie vapautui äkkiä hänen käsivarsistaan ja poistui pelästyneenä ja hämmentyneenä matkan päähän hänestä.

-- Epäilenkö sitä!... -- hän huudahti.

Hän näki markiisin hymyilevän niin lempeän ivallisesti, että sanat kuolivat hänen huulillaan. Hän antoi markiisin tarttua käteensä ja viedä itsensä ovelle. Viereisen salin perällä näki Marie alttarin, joka hänen poissaollessaan oli kiireessä pystytetty. Sytytetyt vahakynttilät loivat kattoon yhtä lempeän valon kuin toivo. Hän tunsi nuo kaksi miestä, jotka olivat häntä tervehtineet, kreivi de Bouvaniksi ja parooni du Guenic'iksi, jotka molemmat Montauran oli valinnut todistajiksi.

-- Kieltäydytkö yhä edelleen? -- kysyi markiisi häneltä hiljaa.

Tämän nähdessään Marie peräytyi palaten huoneeseensa, lankesi polvilleen, nosti kätensä markiisia kohti ja huudahti:

-- Oi, anteeksi! anteeksi! anteeksi!

Hänen äänensä sammui, hänen päänsä kumartui taaksepäin, hänen silmänsä ummistuivat, ja hän jäi rentona markiisin ja Francinen käsivarsien varaan, aivan kuin olisi ollut kuolemaisillaan. Jälleen avatessaan silmänsä, hän kohtasi nuoren päällikön katseen, joka uhkui rakkautta ja hyvyyttä.

-- Marie, rohkeutta! tämä myrsky on viimeinen, -- hän sanoi.

-- Viimeinen! -- toisti Marie.

Francine ja markiisi katsoivat toisiinsa hämmästyneinä, mutta Marie viittasi heitä vaikenemaan.

-- Kutsukaa tänne pappi, -- hän sanoi, -- ja jättäkää minut yksin hänen kanssaan.

He poistuivat.

-- Arvoisa isä, -- sanoi Marie papille, joka viipymättä ilmaantui hänen eteensä, -- lapsuudessani valkeahapsinen vanhus, kuten te, sanoi minulle usein, että jos oikein vahvasti uskoo, saa Jumalalta kaiken; onko se totta?

-- Se on totta, -- vastasi pappi. -- Kaikki on mahdollista sille, joka on kaiken luonut.

Neiti de Verneuil syöksyi uskomattoman ihastuneena polvilleen:

-- Oi, Jumalani! -- hän sanoi haltioituneena, -- uskoni Sinuun on yhtä vahva kuin rakkauteni häneen! Valista minun mieltäni! Tee tässä ihme, tai ota henkeni!

-- Teidän rukouksenne tulee kuulluksi, -- sanoi pappi.

Nyt näyttäysi neiti de Verneuil kaikkien katseille, nojaten tämän valkeahapsisen papin käsivarteen. Syvä ja salainen mielenliikutus johti hänet nyt rakastajan syliin loistavamman kauniina kuin koskaan ennen, sillä senkaltainen kirkkaus, jolla maalaajat valaisevat marttyyrejä, loi hänen kasvoihinsa valtaavan sävyn. Hän ojensi kätensä markiisille, ja molemmat menivät alttarin eteen, missä polvistuivat. Tuo avioliitto, joka vihittiin parin askeleen päässä häävuoteesta, tuo kiireisesti pystytetty alttari, tuo risti, nuo maljakot, tuo papin salaa tuoma kalkki, tuo pyhä savu, jota suitsutettiin seinäreunusten alla, joihin siihen asti ainoastaan keittiön savu oli kohonnut, pappi, jolla kaapunsa yllä oli pelkkä stola, nuo kirkko-kynttilät salissa -- kaikki tämä tarjosi liikuttavan ja harvinaisen näyn, joka täydentää kuvan noista surullisista ajoista, joina kansalaisten eripuraisuus oli kumonnut kaikkein pyhimmät asetukset.

Silloin oli uskonnollisilla menoilla mysterioiden viehätys. Lapsille annettiin hätäkaste samoissa huoneissa, missä synnyttäjä-äidit vielä vaikeroitsivat. Kuten muinoin, Herra kulki yksinkertaisena ja köyhänä, lohduttamaan kuolevia. Nuoret naiset nautitsivat ensi kertaa ehtoollisleipää samassa huoneessa, missä edellisenä päivänä olivat leikitelleet. Markiisin ja neiti de Verneuilin yhteenvihkiminen oli tapahtuva, kuten monet aviot siihen aikaan, lainvastaisen toimituksen muodossa. Mutta myöhemmin kaikki nämä avioliitot, joista pappi oli vihkinyt useimmat tammien juurella, tunnollisesti tunnustettiin päteviksi.

Tämä pappi, joka viime hetkeen noudatti vanhoja perittyjä tapoja, oli yksi niitä miehiä, jotka keskellä myrskyn kiivaintakin puuskausta pysyvät uskollisina vakaumuksilleen. Hänen äänensä, joka ei ollut tehnyt tasavallan vaatimaa valaa, julisti keskellä myrskyä ainoastaan rauhan sanoja. Hän ei abotti Gudinin tavoin ollut lietsonut kapinantulta. Mutta monen muun esimerkkiä seuraten hän oli valinnut tuon vaarallisen tehtävän täyttää papilliset velvollisuudet niille sieluille, jotka olivat pysyneet uskollisina katolisina. Voidakseen onnistua tämän vaarallisen kutsumuksensa täyttämisessä, hän oli turvautunut kaikkiin niihin hurskaihin varokeinoihin, jotka vaino teki välttämättömiksi, ja markiisi oli löytänyt hänet ainoastaan tuollaisesta luolasta, joita vielä meidän päivinämmekin sanotaan "papinloukoiksi".

Kun näki nuo kalpeat ja kärsivät kasvot, heräsi halu rukoilla ja osoittaa kunnioitusta, ja tämä riitti luomaan tähän maalliseen saliin pyhän paikan leiman. Onnettomuutta ja iloa tuottava toimitus oli lähellä. Ennen ryhtymistään pyhään menoon, pappi keskellä syvää hiljaisuutta kysyi, mitkä olivat kihlautuneiden nimet.

-- Marie-Nathalie, Notre-Dame de Séez'in luostarin abbedissana kuolleen Blanche de Casteranin ja Verneuilin herttuan Victor-Amédéen tytär.

-- Missä syntynyt?

-- La Chasteriessa, lähellä Alençonia.

-- Enpä totisesti uskonut, -- sanoi parooni hiljaa kreiville, -- että Montauran olisi ollut kyllin ajattelematon naimaan hänet!... Herttuan ulkopuolella aviota syntynyt tytär, hyi sentään!

-- Kuninkaan äpärätytär kävisi vielä laatuun, -- vastasi kreivi de Bouvan hymyillen; -- mutta minä puolestani en häntä parjaa. Tämä toinen nainen minua miellyttää, ja tuolle "Charretten Tammalle" aion nyt julistaa sodan. Hän ei ainakaan kuhertele, se nainen!

Markiisin nimet olivat jo edeltäpäin kirjoitetut naimasopimukseen; molemmat rakastavat allekirjoittivat sen, ja heidän jälkeensä todistajat. Juhlameno alkoi. Ainoastaan Marie kuuli tänä hetkenä aseiden kalsketta ja niiden sotilasten raskaiden ja säännöllisten askelten kopinan, jotka arvatenkin tulivat päästämään kirkkoon sijoitettuja sinisiä. Hän vavahti ja nosti katseensa alttarin ristiä kohti.

-- Hän on pyhimyksen näköinen, -- kuiskasi Francine.

-- Annettakoon minulle toveriksi tuollainen pyhimys, niin tulen olemaan hiton jumalinen, -- sanoi kreivi puoliääneen.

Kun pappi asetti neiti de Verneuilille tavanmukaisen kysymyksen, hän vastasi "tahdon", huoaten syvään. Hän kumartui miehensä korvan juureen ja sanoi:

-- Ennen pitkää tulet tietämään, miksi olen rikkonut valani, jolla sitouduin kieltäytymään rupeamasta vaimoksesi.

Kun läsnäolijat vihkiäisten jälkeen siirtyivät siihen huoneeseen, missä päivällispöytä oli katettu, ja sinä hetkenä, jona vieraat istuutuivat pöydän ääreen, hyökkäsi palvelija, Jérémie, sisään kovin pelästyneenä. Onneton nuori aviovaimo nousi äkkiä, riensi hänen luokseen Francinen seuraamana, ja tuoden esiin verukkeen, jonka naiset niin helposti keksivät, hän pyysi markiisia hetken kuluessa yksin täyttämään isäntäväen velvollisuuksia. Sitten hän viittasi palvelijan poistumaan huoneesta, ennenkuin hän oli ehtinyt varomattomuudessaan sanoa sellaista, josta olisi voinut olla onnettomat seuraukset.

-- Oi, Francine, tuntea olevansa kuolemaisillaan, voimatta sanoa: Minä menehdyn!... -- sanoi neiti de Verneuil poistuttuaan päivällishuoneesta.

Tämän poissaolon saattoi selittää äskeisen juhlamenon perustuksella. Aterian loputtua ja markiisin levottomuuden noustua huippuunsa, Marie palasi yllään mitä loistavin morsiuspuku. Hänen kasvonsa olivat iloiset ja levolliset, kun sitävastoin hänen jälessään sisään astuneen Francinen kasvoissa kuvastui kauttaaltaan niin kamala kauhistus, että pöytävieraat luulivat näkevänsä edessään tuollaisen omituisen kuvan, johon Salvator Rosan oikullinen sivellin olisi kuvannut Elämän ja Kuoleman käsi kädessä.

-- Hyvät herrat, -- hän sanoi papille, paroonille, kreiville, -- pyydän teitä jäämään vieraikseni yöksi, sillä olisi liian vaarallista teille nyt lähteä pois Fougères'sta. Tämä kelpo nuori nainen on saanut minulta määräykset, ja hän opastaa teidät kaikki huoneisiinne. Ei mitään vastaansanomista, -- hän virkkoi papille, joka aikoi puhua. -- Toivon, että ette vastusta naista hänen hääpäivänään.

Tuntia myöhemmin Marie oli yksin lemmittynsä kanssa siinä hekkumaa uhkuvassa huoneessa, jonka hän niin aistikkaasti oli järjestänyt. He joutuivat lopulta siihen vuoteeseen, joka haudan tavoin murtaa niin monet toiveet, jossa herääminen kauniiseen elämään on niin epävarma, jossa rakkaus syntyy ja kuolee, riippuen niiden luonteiden laadusta, jotka ainoastaan siinä koettelevat toisiaan.

Marie katsoi kamiinin reunalla olevaa kelloa ja ajatteli: "Kuusi tuntia jälellä elämästä!"

-- Olenko todella voinut nukkua?... hän huudahti aamuyöstä, kavahtaen hereille kuten vaistomaisesti tekee se, joka illalla on pannut maata päättäen seuraavana aamuna herätä määrähetkenä. -- Olen todella nukkunut, -- hän virkkoi, huomatessaan kynttilöiden valossa, että kellon viisarit pian osoittivat toista tuntia.

Hän kääntyi, katsellen nukkuvaa markiisia, jonka pää lasten tavoin lepäsi kädellä, ja jonka toinen käsi puristi vaimonsa kättä. Hän hymyili puoleksi, ikäänkuin olisi nukahtanut keskellä suudelmaa.

"Oh", ajatteli neiti de Verneuil, "hän nukkuu makeasti kuin lapsi! Mutta kuinka hän saattoikaan epäillä minua, minua, joka saan kiittää häntä verrattomasta onnesta!"

Hän sysäsi häntä hiljaa, markiisi heräsi, ja puolinainen hymy levisi nyt täydesti yli kasvojen. Hän suuteli kättä, josta piti kiinni, ja katsoi onnettomaan naiseen niin säteilevästi, että tämä, joka ei voinut kestää noiden katseiden hekkumallista hohdetta, hitaasti sulki leveät luomensa, ikäänkuin välttääkseen vaarallisen näyn. Mutta tällä tavoin peittämällä tuliset silmänsä hän päinvastoin suuresti kiihoitti halua, vaikka näytti sitä vastustavan, ja hänen miehensä olisi voinut syyttää häntä ylenmääräisestä kiemailusta, ellei tuon nais-paran olisi ollut pakko salata suurta levottomuuttaan. He nostivat molemmin päänsä patjalta ja loivat toinen toiseensa kiitollisen katseen, muistellessaan nauttimaansa onnea. Mutta äkkiä tarkastettuaan vaimonsa viehättäviä kasvoja, markiisi luuli alakuloisuudeksi Marien otsalla lepäävää varjoa ja sanoi hänelle lempeästi:

-- Miksi tuo surullinen varjo, rakkaani?

-- Alphonse-parkani, mihin luuletkaan minun saattaneen sinut?... -- hän kysyi vavisten.

-- Onneen...

-- Kuolemaan!

Ja väristen kauhusta hän hypähti pois vuoteesta. Ihmetellen seurasi häntä markiisi, ja hänen vaimonsa vei hänet ikkunan ääreen. Hourivaan vivahtavalla liikkeellä Marie nosti ikkunaverhoja ja osoitti hänelle kädellään torilla olevia sotilaita. Kuu, joka oli haihduttanut sumun, valaisi kaamealla hohteellaan sotamiesten univormut ja pyssyt, kylmäverisen Corentinin, joka kulki edestakaisin kuin shakaali, joka odottaa saalistaan, sekä päällikön, joka käsivarret ristissä rinnalla, liikkumattomana, nenä pystyssä, huulet törössä, odotti nyrpeänä.

-- Mitä me heistä, Marie, tulehan tänne...

-- Miksi naurat, Alphonse? Minä se toimitin heidät siihen!

-- Näetkö unta?

-- En.

He katsoivat toisiinsa hetkisen, markiisi arvasi kaiken ja sanoi, sulkien hänet syliinsä:

-- Yhtä kaikki! Rakastan sinua ainiaan!

-- Eikö siis kaikki ole hukassa! -- huudahti Marie. -- Alphonse, -- hän virkkoi, hetken vaiettuaan, -- onko vielä toivoa?

Samassa he kuulivat selvästi pöllön kumean vihellyksen, ja Francine hyökkäsi sisään pukuhuoneesta.

-- Pierre on täällä! -- hän sanoi, ollen melkein järjiltään ilosta.

Markiisitar ja Francine pukivat Montauranin ylle chouani-puvun, tehden sen niin hämmästyttävän nopeasti kuin ainoastaan naiset kykenevät tekemään. Nähdessään miehensä lataavan aseita, jotka Francine oli tuonut, markiisitar hiipi huoneesta, annettuaan selittävän merkin uskolliselle bretagnettarelleen. Francine vei silloin markiisin vieressä olevaan pukuhuoneeseen. Nähdessään joukon vahvasti yhteen sidottuja huiveja, saattoi nuori päällikkö todeta, kuinka taitavasti bretagnetar oli osannut toimia sotamiesten eksyttämiseksi.

-- En ikinä mahdu ulos tuosta, -- sanoi markiisi, tutkiessaan ahdasta ympyrä-ikkunaa.

Siinä silmänräpäyksessä leveät tummat kasvot täyttivät kokonaan tuon ympyrän aukon, ja käheä ääni, jonka Francine hyvin tunsi, sanoi hiljaa:

-- Joutukaa kenraali! Siniset lähtevät liikkeelle!

-- Oh, vielä suudelma, -- sanoi värähtelevä ääni. Markiisi, jonka jalat ylettyivät vapauttaviin tikapuihin, mutta jonka ruumis vielä osaksi ponnisteli vapautuakseen ympyrän ikkunareiästä, tunsi epätoivoisen syleilyn puristuksen. Hän päästi huudon, huomatessaan samalla, että vaimonsa oli pukeutunut hänen vaatteisiinsa. Hän tahtoi pidättää häntä, mutta Marie tempautui äkkiä irti hänen käsivarsistaan, ja hänen oli pakko ruveta laskeutumaan alas tikapuille. Hänelle jäi käteen vaatetilkku, ja kuun valossa, joka äkkiä välkähti esiin, hän huomasi, että tuo tilkku oli pala niistä liiveistä, jotka hänellä oli ollut yllä edellisenä iltana.

-- Seis. Ampukaa!

Nämä sanat, jotka Hulot lausui keskellä kammottavaa hiljaisuutta, murtivat sen taian, joka näytti pitävän valloissaan ihmisiä ja seutua. Laakson pohjukasta tornin juurelle rapiseva luotisade seurasi kävelypaikalle sijoitettujen sinisten yhteislaukausta. Tasavaltalaisten tuli ei ollenkaan tauonnut, se riehui lakkaamatta, armotta. Sen uhrit eivät päästäneet ainoatakaan ääntä. Joka pamauksen välillä hiljaisuus oli kauhistuttava.

Mutta Corentin oli kuullut ylhäältä tikapuilta putoavan yläilmoissa häälyneen henkilön, johon oli kiinnittänyt päällikön huomion, ja hän rupesi epäilemään jotain ansaa.

-- Eipä yksikään noista elukoista älähdä, -- hän sanoi Hulot'lle; -- molemmat rakastavat ovat kyllä valmiit huvittelemaan meitä täällä jollakin viekkaalla juonella, samalla pujahtaen pakoon toista tietä...

Kärsimättömänä haluten saada valoa tähän salaperäiseen seikkaan, urkkija lähetti Galope-Chopinen pojan noutamaan soihtuja. Hulot oli niin hyvin käsittänyt Corentinin olettamuksen, että tuo vanha soturi, kuunnellessaan nyt Pyhän Léonardin vahdiston kohdalla riehuvan vakavan kahakan touhua, huudahti:

-- Se on totta, heitä ei voi olla kaksi. Ja hän riensi vahtituvalle.

-- Hänen päätänsä on pesty lyijyllä, herra päällikkö, -- sanoi hänelle Beau-Pied, joka tuli Hulot'n luo; -- mutta sitä ennen hän tappoi Gudinin ja haavoitti kahta miestä. Tuo hurja mies oli jo murtautunut kolmen meikäläisen rivin läpi ja olisi päässyt livahtamaan ulos kaupungista, ellei Pyhän Léonardin vahtisoturi olisi lävistänyt häntä pistimellään.

Kuultuaan tämän päällikkö syöksyi vahtitupaan ja näki leirivuoteella verisen ruumiin, joka juuri oli siihen laskettu. Hän lähestyi poloista, jota luuli markiisiksi, nosti lakkia, joka peitti kasvoja ja vaipui alas tuolille:

-- Sitä aavistin, -- hän huudahti, äkkiä lyöden käsivarret ristiin. -- Tuo tyttö oli liian kauan pitänyt häntä luonaan.

Kaikki soturit seisoivat liikkumatta paikoillaan. Päällikkö oli poistaessaan lakin nähnyt niiden alta valuvan esiin pitkät mustat naisen hiukset.

Äkkiä keskeytti hiljaisuuden aseellisen joukon saapuminen Corentin astui sisälle vahtitupaan, kulkien neljän sotamiehen edellä, jotka paarin tavoin asetetuilla pyssyillään kantoivat Montaurania, jolta useat luodit olivat murskanneet lantion ja käsivarret. Markiisi laskettiin vuoteelle vaimonsa viereen, jonka tunsi ja jonka käteen sai tarttuneeksi suonenvedontapaisella liikkeellä.

Kuoleva nainen sai vaivoin päänsä käännetyksi, tunsi puolisonsa, värähteli kauhistuttavasti ja mutisi melkein sammuneella äänellä nämä sanat:

-- Huomeneton päivä!... Jumala on liian hyvin kuullut rukoukseni!

-- Päällikkö, -- sanoi markiisi, ponnistaen kaikki voimansa, ja hellittämättä Marien kättä, -- vetoan rehellisyyteenne, pyytäen teitä ilmoittamaan kuolemani nuorelle veljelleni, joka on Lontoossa. Kirjoittakaa hänelle, että jos hän tahtoo noudattaa kuolinhetkellä lausumaani kehoitusta, hän ei kanna aseita Ranskaa vastaan, kuitenkaan koskaan hylkäämättä kuninkaan palvelusta.

-- Tämä on tapahtuva, -- sanoi Hulot, puristaen kuolevan kättä.

-- Viekää heidät lähellä olevaan sairaalaan, -- sanoi Corentin.

Hulot tarttui urkkijan käsivarteen niin rajusti, että hänen ihoonsa painuivat hänen kynsiensä jäljet, ja sanoi hänelle:

-- Koska tehtäväsi täällä nyt on suoritettu, niin pötki joutuin tiehesi. Ja katso tarkoin päällikkö Hulot'n kasvoja, jotta voit välttää joutumasta niiden näkyviin, jollet tahdo, että hän käyttää vatsaasi miekkansa huotrana.

Ja vanha soturi veti jo esiin miekkaansa.

-- Siinä yksi niitä rehellisiä miehiä, joita ei onni koskaan tule potkaisemaan korkealle, -- mutisi Corentin, poistuttuaan kauas vahtituvasta.

Markiisi jaksoi vielä päännyökkäyksellä kiittää vastustajaansa, osoittaen hänelle sellaista kunnioitusta, jota soturit tuntevat rehellistä vihollista kohtaan.

* * * * *