Part 28

Yhdellä loikkauksella hän hypähti vuoteelle, otti piilopaikasta esille pienen rahakukkaron, tarttui jälleen ihmettelevän poikansa käteen, veti hänet mukaansa, edes antamatta hänelle aikaa vetää puukenkäänsä jalkaan, ja molemmat alkoivat nopeasti astua Fougères'ta kohti, kummankaan kääntymättä taaksepäin katsomaan hylkäämäänsä mökkiä. Heidän saavuttuaan Pyhän Sulpicen vuoren huipulle, Barbette kohenteli risukasaan sytytettyä tulta, ja pikku poika latoi yhdessä äidin kanssa siihen kuuran peittämiä vihreitä kinsterioksia, tehdäkseen savun sakeammaksi. -- Tuo tulee kestämään kauemmin kuin isäsi, kuin minä ja kuin Gars! -- sanoi Barbette hurjan näköisenä osoittaen tulta pojalleen.

* * * * *

Sinä hetkenä, jona Galope-Chopinen leski ja hänen poikansa, jonka toinen jalka oli verellä tahrattu, synkkää kostonhimoa kuvastavin katsein ja uteliaina tarkastivat tupruilevaa savua, neiti de Verneuil tähysteli tätä kalliota ja koetti, vaikka turhaan, siinä eroittaa markiisin ilmoittamaa merkkitulta. Vähitellen sakenemistaan saennut sumu verhosi koko seudun harsoon, jonka harmaat poimut peittivät kaupungin lähimmätkin maisemat.

Hiljaisen ahdistuksen valtaamana parisitar vuoroin katseli kallioita, linnaa, rakennuksia, jotka tässä sumumeressä näyttivät tummemmilta utujuovilta. Hänen ikkunansa edessä kasvavat puut erosivat tuosta sinervästä taustasta kuin nuo tähtikorallit, jotka tyynellä ilmalla hohtavat esiin merestä. Aurinko heijasti taivaalle tummenneen hopean värin ja valoi himmeätä punaa puiden alastomille oksille, joissa vielä jokunen lakastunut lehti värjötti. Mutta liian suloiset tunteet täyttivät Marien sielun, jotta tämä näky olisi herättänyt hänessä pahoja aavistuksia, jotka olisivat olleet ristiriitaiset hänen jo edeltäpäin kokemalleen uhkuvalle onnentunteelle.

Kahtena viime päivänä olivat hänen mielipiteensä melkoisesti muuttuneet. Hänen intohimonsa rajuus ja hurjat purkaukset olivat vähitellen tasaantuneet sen lämmön vaikutuksesta, jonka todellinen rakkaus synnyttää. Se varmuus, että häntä rakastettiin, jota hän oli etsinyt niin monen vaaran keskeltä, oli hänessä herättänyt toivon palata sellaisiin yhteiskuntaoloihin, jotka antavat onnelle sen oikeutetun leiman, ja jotka hän oli hylännyt ainoastaan epätoivon pakoittamana. Hetkellinen rakkaus oli nyt hänen mielestään heikkoutta. Lisäksi hän äkkiä huomasi voivansa uudelleen kohota siitä yhteiskunnan syvänteestä, johon onnettomuus oli hänet upottanut, sellaiseen korkeaan asemaan, johon isänsä oli hänet vähäksi aikaa nostanut. Hänen turhamaisuutensa, joka oli tympeytynyt vuoroin toivehikkaan ja hylätyn rakkauden aiheuttamasta julmasta epävarmuuden tilasta, virkosi jälleen ja loi hänen silmiensä eteen ylhäisen aseman tuottamat edut.

Eikö se ollutkin elämistä juuri hänelle ominaisessa ilmapiirissä, jos hän, oikeastaan synnyltään markiisitar, joutui markiisi Montauranin vaimoksi? Tutustuttuaan seikkailunomaisen elämän levottoman vaihteleviin puoliin hän saattoi paremmin kuin kukaan muu nainen panna arvoa niihin yleviin tunteisiin, jotka ovat perheen perustuksena. Lisäksi avioliitto, äitiys ja sen aiheuttamat huolet eivät nyt hänestä näyttäneet taakalta, vaan pikemmin levolta. Nyt hän oli ruvennut rakastamaan tuota hyveellistä ja rauhallista elämää, jota kuluneena myrskyisenä aikana oli alkanut aavistaa, samoin kuin hyveeseen kyllästynyt nainen saattaa luoda himoitsevan katseen luvatonta intohimoa kohti. Hyve oli hänestä uusi, vielä koettelematon viehätys.

"Kenties", ajatteli hän, poistuttuaan ikkunan luota, näkemättä merkkitulta Pyhän Sulpicen kalliolla, "olen ollut ylen kiemaileva markiisin edessä? Mutta olenhan siten myös saanut tietää, kuinka suuresti hän minua rakastaa!..."

-- Francine, -- hän virkkoi, -- se ei enää ole mikään unelma, tänä iltana tulee minusta markiisitar de Montauran! Mitä olenkaan tehnyt, ansaitakseni näin täydellistä onnea! Oh, rakastan, ja rakkaus yksin voi palkita rakkautta. Mutta Jumala epäilemättä tahtoo minua siitä palkita, että olen säilyttänyt sydämeni huolimatta niin suuresta kestetystä kurjuudesta, ja hän tahtoo täten saada minut unhoittamaan kärsimykseni: sillä sinä sen tiedät, lemmikkini, että olen paljon kärsinyt!

-- Tänäkö iltana markiisitar de Montauran, te, Marie? Oi, ennenkuin se on tapahtunut, luulen minä puolestani uneksivani. Kuka siis on hänelle sanonut kaikki teidän avunne?

-- Mutta, lapsi kulta, hänellä ei ole ainoastaan kauniit silmät, hänellä on myös sielu. Jospa sinä olisit nähnyt hänet vaarassa, niinkuin minä hänet näin! Oh, hän varmaankin osaa rakastaa, hän on niin rohkea!

-- Jos häntä niin suuresti rakastatte, kuinka sallitte hänen tulla Fougères'en?

-- Eihän meillä ollut aikaa sanoa toisillemme sanaakaan, kun meidät yllätettiin! Mutta onhan se muuten rakkauden todiste, ja niitä ei koskaan ole tarpeeksi... Mutta nyt, tällä välin, sinun tulee järjestää hiukseni.

Mutta moneen kertaan Marie hermostunein liikkein sekoitti pois kampauksen, kun hänen kiemailuhalustaan johtuneeseen huolellisuuteensa sekaantui myrskyäviä ajatuksia. Kähertäessään jonkun kutrin yksityisiä hiuksia, tai silittäessään palmikoitaan, hänessä heräsi vielä mielessä kytevä epäluulo siitä, eikö markiisi sentään häntä pettänyt, mutta samalla hän ajatteli, että sellainen konnamainen petos olisi tutkimaton, kun markiisi tulemalla häntä tapaamaan Fougères'en huiman rohkeana panisi itsensä alttiiksi välittömälle kostolle. Peilistä Marie veitikkamaisesti tutki kasvoissaan sivulta luodun katseen hymyn, otsarypyn, vihan, rakkauden tai ylenkatseen ilmeen vaikutusta, täten tavoitellen naisviekkautta tutkiakseen markiisin sydäntä sen salaisinta tykintää myöten.

-- Olet oikeassa, Francine, -- hän sanoi; -- tahtoisinpa, samoin kuin sinä, että tämä avioliitto jo olisi solmittu. Tämä päivä on viimeinen utuisen sekavista päivistäni, se kätkee kuoloni tai meidän onnemme... Tuo sumu on ihan tuskaannuttava, -- hän lisäsi, uudelleen katsahtaen yhä vielä usvien peittämiin Pyhän Sulpicen huippuihin.

Itse hän alkoi poimuihin järjestää silkki- ja musliiniverhoja, jotka koristivat ikkunaa, ja hän teki sen tahallisesti niin, että huoneeseen lankesi sisälle hekkumallinen puolihämärä.

-- Francine, -- hän sanoi, -- korjaa pois nuo joutavat lelut, jotka ajelevat pelkkänä romuna kamiinin laidalla, ja jätä siihen ainoastaan kello ja molemmat posliinimaljat, joihin itse aion järjestää Corentinin minulle tuomat talvikukat... Vie pois tästä huoneesta kaikki tuolit, tänne ei saa jäädä muuta kuin leposohva ja nojatuoli. Tehtyäsi tämän tulee sinun pölyttää matto, jotta sen värit näkyisivät selvemmin. Sitten asetat kynttilöitä seinien kynttiläjalkoihin ja kamiinille.

Marie katseli kauan tarkkaavasti vanhaa kudottua tapettia, joka oli pingoitettu tämän huoneen seinälle. Synnynnäisen maun ohjaamana hän osasi järjestää huoneen esineet niin, että ne olivat sopusoinnussa tuon vanhanaikaisen tapetin loistavien värien kanssa tai muodostivat niille luontevan vastakohdan. Samaa näkökohtaa hän noudatti järjestäessään kukkia, jotka asetti huonetta koristaviin kiemuranmuotoisiin maljakkoihin. Leposohva siirrettiin lähelle kamiinia. Molemmin puolin vuodetta, joka oli vastapäätä kamiinia olevalla seinämällä, hän asetti kahdelle pienelle kullatulle pöydälle isoja posliinimaljakoita täynnä lehviä ja kukkia, jotka levittivät mitä ihanimpia tuoksuja.

Hän vavahti moneen kertaan järjestäessään vihreästä kiinalaisesta silkistä tehdyn vuodekatoksen poimuja ja tutkiessaan siitä riippumaan panemiensa kukkakoristeisten vuodeuudinten laskoksia. Tällaisissa valmistuksissa piilee aina kuvaamaton salainen onni ja ne aiheuttavat niin viehkeän hermostumisen, että nainen usein keskellä näitä hekkumallisia hommia unhoittaa kaikki epäilynsä, samoin kuin neiti de Verneuil silloin unhoitti oman epäilynsä. Eiköhän sisälly jonkunlainen uskonnollinen tunne siihen monipuoliseen vaivannäköön ja huoleen, johon antaudutaan rakastetun olennon vuoksi, joka ei ole läsnä niitä näkemässä, korvaamassa, mutta joka myöhemmin on palkitseva ne tuolla arvoa antavalla hymyllä, jonka nuo viehättävät ja aina oikein ymmärretyt valmistukset saavat osakseen. Naiset antautuvat sellaisina hetkinä ikäänkuin edeltäkäsin lemmennautinnon valtoihin, eikä ainoakaan malta olla, yhtä vähän kuin neiti de Verneuil, ajattelematta: "Tänä iltana tulen olemaan ylen onnellinen!"

Viattominkin heistä kätkee silloin tämän suloisen toivon silkin tai musliinin pienimpäänkin poimuun, ja näin hänen vähitellen ympärilleen levittämänsä sopusointuisuus luo kaikkeen henkäyksen, joka uhkuu rakkautta. Keskellä tätä hekkumallista riemunodotusta kaikki oliot hänen mielessään muuttuvat eläviksi olennoiksi ja hänen onnensa todistajiksi; hän saattaa ne jo edeltäkäsin osallisiksi tulevasta onnestaan. Joka liikkeellä, joka ajatuksella hän rohkenee etukäteen riistää jotain tulevaisuudelta. Pian hän ei enää malta odottaa, ei toivoa, hän syyttää hiljaisuutta, ja vähinkin rasahdus on hänen mielestään enne. Lopulta epäilys kouristaa hänen sydäntään, hän hehkuu, on levoton, ja häntä raatelee ajatus, joka kirvelee melkein kuin ruumiillinen tuska; se on vuoroin voitonriemua ja kidutusta, jota hän ei kestäisi, ellei toivoisi tulevaa mielihyvää.

Jo kaksikymmentä kertaa neiti de Verneuil oli nostanut ikkunaverhoja, toivoen näkevänsä savupatsaan nousevan kallioiden huipulta. Mutta sumu näytti hetki hetkeltä käyvän yhä sakeammaksi ja harmaammaksi, mitä hän mielikuvituksessaan lopulta piti pahana enteenä. Viimein hän kärsimättömänä päästi verhon vaipumaan, päättäen olla sitä enää nostamatta. Nyrpeänä hän katseli tätä huonetta, johon oli luonut sielun ja erikoissävyn, ajatteli, oliko kaikki tämä turhaa, ja näin johtuivat hänen mieleensä muut valmistukset.

Hän veti Francinen mukaansa lähellä olevaan pukuhuoneeseen, johon päivänvalo tunki ympyräikkunasta. Tämä ikkuna oli sen pimeän nurkkauksen puolella, missä kaupungin vallitukset yhtyivät kävelypuiston kallioihin.

-- Lemmikkini, -- hän siellä sanoi Francinelle, -- siivoa ja järjestä täällä, jotta kaikki olisi siistiä. Salin voit, jos tahdot, jättää järjestämättä, -- hän lisäsi säestäen näitä sanoja hymyilyllä, jonka naiset säästävät uskotuilleen, ja johon piilevää hienon hienoa kiihoittavaisuutta miehet eivät koskaan voi täysin tajuta.

-- Oi, kuinka te olette kaunis! -- huudahti pieni bretagnetar.

-- Oh, olemme kaikki mielettömiä, onhan rakastajamme kuitenkin aina kaunein koristuksemme.

Francine jätti hänet siihen pehmeän velttona lepäämään sohvalle ja vetäytyi hitaasti pois. Hän tiesi, että emäntänsä ei koskaan toimittaisi Montaurania hänen vihollistensa käsiin, ei silloinkaan, jos ei markiisi häntä rakastaisi.

* * * * *

-- Oletko varma siitä, mitä minulle kerroit, eukko? -- kysyi Hulot Barbettelta, Galope-Chopinen leskeltä, joka saapuessaan Fougères'en oli päällikön tuntenut.

-- Onhan teillä silmät päässä. Katsokaa siis Pyhän Sulpicen kallioita, herra, tuolla vastapäätä Pyhän Léonardin kirkkoa.

Corentin kiinnitti katseensa Barbetten osoittamaan huippuun; ja kun sumu nyt alkoi haihtua, hän saattoi sangen selvästi nähdä sen vaaleanharmaan savupatsaan, josta Galope-Chopinen leski oli puhunut.

-- Mutta milloin hän oikein tulee, eukko hyvä? Tänä iltana, vai vasta yöllä?

-- Herra hyvä, -- vastasi Barbette, -- sitä en tiedä.

-- Miksi petät puoluettasi? -- kysyi Hulot äkkiä, vietyään maalaisnaisen muutaman askeleen päähän Corentinista.

-- Voi, herra kenraali, katsokaahan poikani jalkaa. Hän on kastellut sen mieheni veressä, jonka chouanit ovat teurastaneet, jos suvaitsette minun näin puhua, niin, teurastaneet rangaistakseen häntä niistä parista sanasta, jotka te houkuttelitte suustani toissapäivänä raataessani vainiolla. Ottakaa poikani, koska olette riistänyt häneltä isän ja äidin, mutta tehkää hänestä kelpo sininen, jotta hän voisi tappaa oikein monta chouania! Tässä on kaksisataa écu'ta, säästäkää ne hänelle. Jos hän niitä käyttää säästäväisesti, pääsee hän niillä pitkälle, koska hänen isänsä on kokonaista kaksitoista vuotta säästänyt ne kokoon.

Hulot katseli ihmetellen tätä kalpeaa ja ennen aikojaan vanhentunutta talonpoikaisnaista, jonka silmissä ei välkkynyt kyyneltä.

-- Entä sinä itse, miten tulet itse toimeen? Onhan parempi, että itse säilytät näitä rahoja.

-- Minä! -- hän vastasi, surullisena pudistaen päätään. -- Vaikka piiloittaisitte minut Mélusine-tornin syvimpään kellariin, -- ja hän osoitti kädellään yhtä linnan torneista -- niin tietäisivät chouanit kuitenkin tulla sinne minut tappamaan.

Hän syleili lastaan osoittaen synkkää surua, katsoi siihen, vuodatti pari kyyneltä, katsoi häneen vielä kerran ja katosi.

-- Päällikkö, -- sanoi Corentin, -- tämä on sellaisia tilaisuuksia, joissa kahden miehen harkinta tuottaa enemmän hyötyä kuin yhden ainoan. Me tiedämme kaiken, emmekä tiedä mitään. Jos heti antaisimme sotilasten piirittää neiti de Verneuilin asunnon, yllyttäisimme hänet meitä vastaan. Me emme kykene, sinä, minä, chouaneiksi pukeutuneet soturisi ja kaksi pataljoonaasi, taistelemaan tuota naista vastaan, jos hän ponnistaa kaikki voimansa pelastaakseen markiisinsa. Tämä herrasmies on hovilainen, ja siis viekas; hän on nuori ja rohkea. Emme ikinä voi saada häntä käsiimme hänen saapuessaan Fougères'en. Ehkä hän muuten jo onkin täällä. Kotitarkastusten toimeenpano on mieletöntä. Se ei hyödytä ollenkaan, herättää huomiota ja saattaa asukkaat levottomiksi.

-- Lähdenpä tästä, -- sanoi Hulot kärsimättömänä, -- antamaan Pyhän Léonardin vahtisoturille käskyn ulotuttamaan kävelynsä kolme askelta kauemmaksi. Siten hän tulee vastapäätä neiti de Verneuilin taloa. Sitäpaitsi sovin merkistä joka vahdin kanssa, jään itse päävahdistoon, ja heti kun minulle on ilmoitettu nuoren miehen tulo, otan mukaani korpraalin ja neljä sotamiestä...

Corentin keskeytti kiihtyneen soturin puheen:

-- Entä jos tuo nuori mies ei olekaan markiisi, entä jos markiisi ei tulekaan kaupunkiin portista, jos hän jo onkin neiti de Verneuilin luona?... jos...

Corentin loi päällikköön suurta ylemmyyttä uhkuvan katseen, jossa oli jotain niin loukkaavaa, että vanha soturi huudahti:

-- Perhana sentään! mene hiiteen, kirottu mies. Mitä tämä kaikki minua liikuttaa? Jos tuo koppakuoriainen kopsahtaa johonkin vahdistooni, niin tottakai minun täytyy se ampua; jos saan tietää, että se on jossakin talossa, niin totta kai annan piirittää talon, vangita koppakuoriaisen ja ampua sen! Mutta piru vieköön, enpä aio vaivata päätäni ryvettääkseni univormuani...

-- Päällikkö, kolmen ministerin käskykirje vaatii sinua tottelemaan neiti de Verneuiliä.

-- Kansalainen, tulkoon neiti de Verneuil itse puhumaan minulle asiasta, niin sitten näen, mitä on tehtävä...

-- No hyvä, kansalainen, -- huomautti Corentin ylpeänä, -- hän kyllä tulee ennen pitkää. Hän tulee itse sanomaan sinulle tunnin ja hetken, milloin markiisi on saapuva. Kenties hän ei ole levollinen ennenkuin on nähnyt sinun järjestävän vahtisoturit ja piirityttävän taloa!

"Itse paholainen on pukeutunut ihmishahmoon!" ajatteli vanha puoliprikaatin päällikkö tuskastuneena nähdessään Corentinin pitkin askelin nousevan Kuningattaren portaiden astuimia, jonka läheisyydessä tämä kohtaus oli tapahtunut ja sitten palaavan Pyhän Léonardin portille. "Tuo mies tulee jättämään käsiini kansalaisen Montauranin jalat ja kädet sidottuina", ajatteli Hulot, "ja minun osakseni tulee tuo ikävä tehtävä toimia sotaoikeuden puheenjohtajana". -- Mutta yhtä kaikki, -- hän virkahti itsekseen, kohauttaen olkapäitään, -- onhan Gars tasavallan vihollinen, onhan hän surmannut ystävä-parkani Gérardin ja onhan sitten ainakin yksi aatelinen poissa... Joutukoon siis minun puolestani hiiteen!

Hän pyörähti rivakasti koroillaan ja läksi marseljeesia viheltäen tarkastamaan kaikkia kaupungin vahdistoja.

Neiti de Verneuil oli vaipunut tuollaiseen mietiskelyyn, jonka salaisuus pysyy kätkettynä syvälle ikäänkuin sielun kuilun pohjaan, mutta jonka tuhannet ristiriitaiset tunteet usein ovat todistaneet uhreilleen, että voi kokea myrskyisää ja intohimoista elämää neljän seinän sisällä, edes nousematta leposohvalta. Saavuttuaan lähelle sen näytelmän ratkaisua, jota oli tullut etsimään, tuo nainen palautti mieleensä vuoroin sen rakkauden ja vihan kohtaukset, jotka niin voimakkaasti olivat vilkastuttaneet hänen elämäänsä näinä kymmenenä päivänä, mitkä olivat kuluneet hänen ensimäisestä kohtauksestaan markiisin kanssa.

Äkkiä hän kuuli viereisestä huoneesta miehen askeleita ja säpsähti. Ovi aukeni, hän kääntyi heti sinne päin ja huomasi Corentinin.

-- Pikku veitikka, -- sanoi salapoliisin asiamies, -- yhä vieläkö teitä huvittaa vetää minua nenästä. Oi Marie, Marie, pelaatte hyvin vaarallista peliä, kun ette päästä minua osalliseksi tuumistanne ettekä kysy neuvojani. Se, että markiisi on välttänyt kohtalonsa...

-- Ei ole ollut teidän syynne, eikö niin? -- täydensi neiti de Verneuil katkeran ivallisesti. -- Hyvä herra, -- hän jatkoi vakavana, -- millä oikeudella te vielä olette tullut minun luokseni?

-- Teidän luoksenne! -- hän virkkoi katkerana.

-- Muistutatte minulle, -- hän vastasi ylpeänä, -- etten täällä ole kotonani. Te olette ehkä tahallisesti valinnut juuri tämän talon, siinä pannaksenne toimeen murhanne. Jätän sentähden tämän talon; lähden erämaahan, jotta minun ei tarvitsisi enää nähdä...

-- Sanokaa pois: urkkijoita, -- huomautti Corentin. -- Mutta tämä talo ei ole teidän eikä minun, se on valtion. Ja mitä tulee pois lähtöönne, niin sen jätätte kauniisti sikseen, -- hän lisäsi luoden häneen pirullisen katseen.

Neiti de Verneuil kavahti närkästyneenä ylös ja lähestyi häntä; mutta äkkiä hän pysähtyi, huomatessaan Corentinin nostavan ikkunaverhoa ja hymyillen kehoittavan häntä tulemaan luokseen.

-- Näettekö tuon savupatsaan? -- hän kysyi äänessä järkähtämätön tyyneys, jonka hän osasi säilyttää kalpeilla kasvoillaan, niin syvät mielenliikutukset kuin liikkuivatkin hänen sielussaan.

-- Mitä yhteyttä on minun lähtöni ja noiden rikkaruohojen välillä, jotka on sytytetty palamaan? - hän kysyi.

-- Miksi on äänenne niin värähtelevä? -- kysyi Corentin. -- Lapsi-parka, -- hän lisäsi lempeästi, -- tiedän kaiken! Markiisi tulee tänään Fougères'en, ettekö ole järjestänyt niin hekkumallisesti tätä makuuhuonettanne kukkasineen ja kynttilöineen siinä tarkoituksessa, että kavaltaisitte hänet meille...

Neiti de Verneuil kalpeni, lukiessaan markiisin kuolemantuomion kirjoitettuna tuon ihmishahmoisen tiikerin silmistä, ja hän tunsi rakastajaansa kohtaan rakkautta, joka vivahti hulluuden houreisiin. Jokainen hiuskarva hänen päässään kirveli juurestaan; hän ei voinut kestää tätä kauheaa tuskaa, vaan heittäytyi alas leposohvalle.

Corentin jäi hetkeksi seisomaan hänen eteensä, käsivarret ristissä rinnalla, puoleksi nauttien tuosta kidutuksesta, joka tuotti hänelle kostoa kaikista niistä ivasanoista ja siitä ylenkatseesta, joilla tuo nainen oli häntä kiusannut, puoleksi pahoillaan, nähdessään sen olennon kärsivän, jonka asettama ies häntä joka tapauksessa miellytti, niin raskas kuin se olikin.

-- Tuo nainen rakastaa häntä, -- hän mutisi hampaiden välistä.

-- Rakastaa! -- huudahti Marie. -- Oi, mitä merkitseekään tuo sana!... Corentin, hän on elämäni, sieluni, hengitykseni...

Hän heittäytyi tuon miehen jalkojen juureen, jonka levollisuus häntä kauhistutti.

-- Te, jonka sielu on pelkkää lokaa, -- hän sanoi hänelle, -- tahdon pikemmin alentua, pelastaakseni hänen henkensä, kuin että se häneltä riistetään. Tahdon pelastaa hänet, vaikka uhraisin viimeisen veripisaran hänen tähtensä... Puhu, mitä vaadit.

Corentin vavahti.

-- Tulin kuulemaan käskyjänne, Marie, -- hän sanoi äänessä mitä lempein väre ja mitä kohteliaimmin auttaen häntä nousemaan. -- Niin, Marie, loukkauksenne ei estä minua tekemästä kaikkea teidän hyväksenne, kunhan vaan ette minua enää petä. Tiedätte, Marie, ettei kukaan minua koskaan petä, siitä kärsimättä rangaistusta.

-- Oi, jos tahdotte, Corentin, että teitä rakastaisin, niin auttakaa minua pelastamaan hänet.

-- No hyvä, mihin aikaan tulee markiisi? -- hän kysyi, koettaen tehdä tämän kysymyksen levollisesti.

-- Oi, sitä en ollenkaan tiedä... Molemmat katsoivat toisiinsa vaieten. "Olen hukassa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Hän pettää minua", ajatteli Corentin. -- Marie, -- hän virkkoi, -- minulla on kaksi periaatetta: toinen niistä on se, etten koskaan usko sanaakaan siitä, mitä naiset sanovat; se on ainoa keino välttää joutumasta heidän petkuttamakseen; toinen on se, että punnitsen, eikö heillä ole jotain etua menetellä toisin kuin mitä ovat sanoneet ja valita vallan päinvastainen toimintatapa kuin se, jonka salaisuuden ovat meille uskoneet. Luulen, että nyt ymmärrämme toisemme?

-- Erinomaisesti, -- vastasi neiti de Verneuil. -- Te tahdotte todisteita vilpittömyydestäni, mutta minä säästän ne siihen hetkeen, jona te olette antanut minulle todisteita omasta vilpittömyydestänne.

-- Hyvästi, neiti, -- sanoi Corentin kuivasti.

-- Kas niin, -- virkkoi parisitar hymyillen, -- istukaa tuohon älkääkä noin jörötelkö, muuten voin pelastaa markiisin ilman teitäkin. Puhuakseni ensin kolmestasadasta tuhannesta frangista, jotka alati näette edessänne, saatan laskea ne teille tuohon kamiinin reunalle kultarahoina sinä hetkenä, jona markiisi on turvassa.

Corentin nousi, peräytyi pari askelta ja katsoi neiti de Verneuiliin.

-- Te olette sangen lyhyessä ajassa tullut rikkaaksi, -- hän sanoi äänenpainolla, joka huonosti salasi katkeruutta.

-- Montauran voi, -- sanoi Marie säälistä hymyillen, -- tarjota teille paljon enemmän lunnainaan. Todistakaa siis minulle, että kykenette suojelemaan häntä kaikesta vaarasta, ja...

-- Ettekö voi, -- huudahti Corentin äkkiä, -- saada häntä pakenemaan samana hetkenä kuin hän saapuu, kun Hulot ei tiedä milloin se tapahtuu, ja...

Hän keskeytti puheensa, ikäänkuin olisi paheksunut, että sanoi näin paljon.

-- Mutta tekö todella pyydätte minua neuvomaan juonta? -- hän jatkoi, hymyillen mitä luonnollisimmin. -- Kuulkaahan, Marie, nyt luotan täydellisesti rehellisyyteenne. Luvatkaa antavanne minulle korvausta kaikesta, minkä menetän teitä palvellessani, niin minä nukutan niin hyvin tuon hölmömäisen päällikön, että markiisi tulee olemaan yhtä vapaa Fougères'ssa kuin Saint-Jamesissa.

-- Sen lupaan teille, -- vastasi nuori nainen hänelle juhlallisesti.

-- Tuo lupaus ei riitä. Vannokaa se minulle kautta äitinne.

Neiti de Verneuil säpsähti; ja nostaen vapisevaa kättä hän teki tuon miehen vaatiman valan, jonka käyttäyminen äkkiä oli muuttunut.

-- Voitte luottaa minuun, -- sanoi Corentin. -- Älkää minua pettäkö, ja te tulette siunaamaan minua tänä iltana.

-- Uskon teitä, Corentin, -- huudahti neiti de Verneuil vallan heltyneenä.

Marie nyökäytti hänelle päätään ja hymyili ystävällisesti ja ihmetellen, huomatessaan hänen kasvoissaan surumielisen hellän ilmeen.

"Mikä hurmaava olento!" intoili Corentin poistuessaan. "Enkö siis koskaan saa häntä valtaani, tehdäkseni hänestä varallisuuteni ja intohimoisen nautintoni välikappaleen? Langeta polvilleen minun jalkaini juureen, hän!... Totisesti, markiisin täytyy kuolla... Ja jos en voi saavuttaa tuota naista muuten kuin vetämällä hänet alas lokaan... No niin", hän ajatteli, saavuttuaan torille, jonne aivan huomaamattaan oli suunnannut askeleensa, "hän ei kenties enää epäile minua. Satatuhatta écu'ta pöytään!... Hän luulee minua ahneeksi. Joko se on juoni, tai on hän jo markiisin vaimo."

Vaipuneena näihin ajatuksiin ei Corentin rohjennut tehdä mitään päätöstä.

Sumu, jonka aurinko oli hajoittanut keskipäivällä, palasi taas yhtä vahvana kuin aamulla; Corentin ei enää nähnyt puita muutaman askeleen päässä.

"Uusi onnettomuus", hän ajatteli, palatessaan asuntoonsa. "On mahdotonta nähdä kuuden askeleen päässä olevia esineitä. Sää suojelee rakastaviamme. Eipä ole leikintekoa vartioida tällaisen sumun suojelemaa taloa!" -- Ken siellä? -- hän huudahti, tarttuen erään tuntemattoman käsivarteen, joka näytti kiivenneen kävelypaikalle kaikkein vaarallisinten kallioiden yli.

-- Se olen minä, -- vastasi viaton lapsenääni.