Part 26

Päällikkö odotti Corentinia, jonka salaperäinen ilme oli kiihoittanut hänen uteliaisuuttaan. Francine itse kertoi tälle valppaalle urkkijalle, että neiti de Verneuil oli poistunut kaupungista. Tämän miehen kaikki epäilykset muuttuivat nyt varmuudeksi, ja hän riensi heti hankkimaan tietoja tuosta paosta, jota syystä piti epäilyttävänä. Saatuaan Pyhän Léonardin vahtisotureilta kuulla, että vieras kaunotar oli poistunut Nid-aux-Crocsin tietä pitkin, Corentin riensi kävelypaikalle ja saapui, onnettomasti kyllä, sinne ajoissa, seuratakseen sieltä käsin jokaista Marien liikettä. Vaikka tämä nainen oli pukenut ylleen vihreän hameen ja vaipan, vähemmin herättääkseen huomiota, ilmaisi hänen melkein hurjan kiireinen ja hypähtelevä astuntansa lehdettömän ja kuuran peittämän pensasaidan takaa sitä päämäärää, jota kohti hän ponnisteli.

-- Kas vaan, -- huudahti Corentin, -- sinun muka piti lähteä Florignyhin, mutta sinä riennätkin Gibarryn laaksoon!... Olenpa aika hölmö, että hän on voinut vetää minua nenästä. Mutta kärsivällisyyttä, sytytänpä lamppuni yhtä hyvin päivällä kuin yöllä.

Corentin, joka silloin osapuilleen arvasi, missä rakastavat tulivat kohtaamaan toisensa, saapui juosten torille sinä hetkenä, jona Hulot oli siitä poistumaisillaan, liittyäkseen joukkoihinsa.

-- Seis, herra kenraali! -- hän huusi päällikölle, joka kääntyi.

Kädenkäänteessä Corentin oli selittänyt soturille sen tapausten kulun, jonka kuteesta, joskin vielä salatusta, kuitenkin pilkisti joku säie. Hulot hämmästyi suuresti valtiomiehen tarkkanäköisyyttä ja huudahti tarttuen hänen käsivarteensa:

-- Tuhat tulimmaista! sinä merkillinen mies, oletpa oikeassa. Nuo roistot tekevät siellä Florignyssa pelkän valehyökkäyksen. Ne molemmat partiojoukot, jotka lähetin tutkimaan d'Antrainin ja Vitrén välillä olevia seutuja, eivät vielä ole palanneet. Täten saamme lähistöstä lisäjoukkoja, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä, sillä Gars ei ole niin tyhmä, että saapuisi ilman kirottuja "pöllö"-sotureitaan. -- Gudin, -- hän sanoi nuorelle fougèresläiselle, -- riennä sanomaan kapteeni Lebrunille, että hän Florignyssa varsin hyvin tulee toimeen ilman minua pitääkseen roistoja lämpiminä, ja palaa niin nopeasti kuin koivet kestävät. Tunnethan polut. Odotan sinua lähteäkseni metsästämään markiisia ja kostamaan Vivetièressä tehtyjä murhia. -- Hitto vieköön, kuinka tuo poika kipaisee tiehensä! -- hän virkkoi, nähdessään Gudinin juoksujalassa lähtevän matkaan ja katoavan kuin taian kautta. -- Olisipa Gérard pitänyt tuosta pojasta!

Palatessaan Gudin näki Hulot'n pienen joukon kasvaneen muutamista kaupungin eri vahdistoista otetuista sotilaista. Päällikkö käski nuoren fougèresläisen valita tusinan parhaita tähän sodankäyntitapaan harjaantuneita miehiä ja niiden kanssa poistua Pyhän Léonardin portista ja sitte kulkea pitkin Couësnonlaakson puolella olevaa Pyhän Sulpicen vuoren kuvetta, missä sijaitsi Galope-Chopinen mökki. Sitten hän itse asettui muun joukkonsa etunenään ja poistui kaupungista Pyhän Sulpicen portista noustakseen vuoren huipulle, missä hän laskelmansa mukaan oli kohtaava Beau-Pied'n miehet, joita aikoi käyttää vahtiketjuna vartioimaan kallioita aina Nid-auc-Crocsiin asti.

Corentin, varmana siitä, että oli laskenut chouanipäällikön kohtalon hänen leppymättömimpien vihollistensa käsiin, riensi joutuin kävelypaikalle, saadakseen yleiskatsauksen Hulot'n hyökkäysliikkeistä. Ennen pitkää hän näki Gudinin pienen joukon tulevan näkyviin Nançon-laaksossa ja seuraavan Couësnonlaakson puoleisia kallioita, kun sillävälin Hulot, edeten Fougères'n linnan kylkeä pitkin kiipesi ylös niitä vaarallisia polkuja, jotka johtavat Pyhän Sulpicen vuoren huipulle.

Täten nämä molemmat pikku joukot marssivat eteenpäin kahtena yhdensuuntaisena jonona. Kaikki puut ja pensaat, joita monikuvioinen kuura koristi, loivat seutuun vaalean heijastuksen, josta tarkoin erosivat kahden harmaan juovan tavoin nuo kaksi liikkeellä olevaa sotilasparvea. Saavuttuaan ylös vuorelle Hulot eroitti joukostaan kaikki ne soturit, joilla oli yllä univormu, ja Corentin näki niiden taitavan päällikkönsä järjestäminä muodostuvan kierteleviksi vahdeiksi, jotka liikkuivat sopivan matkan päässä toisistaan siten, että ensimäinen niistä oli vallan lähellä Gudiniä ja viimeinen Hulot'ta, niin ettei ainoakaan pensas ollut turvattu noiden kolmen liikkuvan rivin pistimiltä, jotka aikoivat toimeenpanna ajometsästyksen vangitakseen Garsin vuorilla tai tasangolla.

-- Hän on viekas, tuo vanha kettu! -- huudahti Corentin, kun hänen näkyvistään olivat kadonneet viimeiset piikkiherne-pensastoissa välkkyneet pistimenkärjet. -- Nyt on Gars satimessa. Jos Marie olisi toimittanut meidän käsiimme tuon kirotun markiisin, olisi meidät molemmat, hänet ja minut, yhdistänyt kaikkein vahvin side, nimittäin konnankuje... Mutta yhtä kaikki, hän tulee sittenkin omakseni!...

Nuo luutnantti Gudinin johtamat kaksitoista nuorta Fougères'n soturia saapuivat pian sille Sulpicevuoren rinteelle, joka pienien kumpujen muotoisena laskeutuu Gibarryn laaksoon. Gudin itse poikkesi tieltä ja hypähti nopeasti ensimäisen tielle sattuvan kinsteri-pellon veräjän yli, kuuden soturinsa seuraamana; jäljellä olevat kuusi kulkivat hänen käskynsä mukaan oikealla olevalle pellolle, jotta tien molemmat puolet tutkittaisiin. Gudin riensi keskellä kinstereitä kasvavan omenapuun juurelle.

Näiden kuuden chouanin-vastustajan askeleiden kahistessa, joita Gudin johti tämän kinsteri-metsän läpi hyvin hiljaa, etteivät olisi liikuttaneet kuuraisia pensaita, piiloittautui seitsemän tai kahdeksan miestä, joita johti Beau-Pied, kastanjapuiden taakse, jotka kohosivat peltoa ympäröivän pensasvallin huipulla. Huolimatta maaseutua valaisevasta kirkkaasta hohteesta ja harjaantuneesta näöstään, eivät fougèresläiset ensin huomanneet oman kaupunkinsa miehiä, jotka olivat linnoittuneet puiden suojaan.

-- Vaiti! siinä he ovat, -- sanoi Beau-Pied, joka ensin nosti päätään. -- Nuo roistot ovat ehtineet edellemme, mutta koska he ovat pyssynpiippujemme ylettyvissä, älkäämme päästäkö heitä hengissä, hiisi vieköön! Emme muuten kelpaisi edes paavin sotamiehiksi!

Lopulta olivat kuitenkin Gudinin tarkat silmät eroittaneet hänen pieneen joukkoonsa suunnattuja pyssynpiippuja. Samassa, kuin katkeran kohtalon ivasta, kajahutti kahdeksan karkeata ääntä: "Ken siellä?" ja heti paukahti kahdeksan pyssynlaukausta. Luodit vinkuivat Gudinin miesten ympärillä. Yksi heistä haavoittui käsivarteen, ja toinen kaatui. Nuo viisi vahingoittumattomiksi jäänyttä miestä vastasivat yhteislaukauksella huutaen: "Ystäviä!" Sitten he riensivät luultuja vihollisiaan vastaan, yllättääkseen heidät, ennenkuin he ehtivät uudelleen panostaa aseensa.

-- Emme osanneet selvästi ilmaista keitä olimme! -- huudahti nuori aliluutnantti tuntiessaan prikaatinsa univormut ja vanhat hatut. -- Olemme menetelleet kuin oikeat bretagnelaiset ainakin: olemme taistelleet, sen sijaan että olisimme antaneet toisillemme selityksiä.

Nuo kahdeksan soturia tyrmistyivät, tuntiessaan Gudinin.

-- No jumalauta, herra upseeri, kuka hiidessä ei luulisi teitä rosvoiksi, kun teillä on yllä nuo vuohennahat! -- huusi Beau-Pied surullisena.

-- Tämä oli onneton sattuma, ja me olemme kaikki siihen syyttömät, kun te ette olleet saaneet tietoa meikäläisten liikkeellelähdöstä. Mutta kuinka pitkälle olettekaan jo päässeet? -- kysyi Gudin.

-- Ajamme takaa kourallista chouaneja, jotka huvikseen aikovat hakata meidät raajarikoiksi. Me juoksentelemme ympäri kuin myrkkyä syöneet rotat. Mutta hypättyämme näiden pensasaitojen ja veräjien yli, jotka ukkonen poroksi polttakoon, olivat kinttumme väsähtäneet ja levähdimme hiukan. Luulen, että rosvot paraikaa ovat lähellä tuota mökkiä, josta näette nousevan savua.

-- Hyvä! -- huusi Gudin. -- Vetäytykää te, -- hän sanoi kahdeksalle soturille ja Beau-Pied'lle, Pyhän Sulpicen kallioille, kulkekaa sinne vainion poikki ja tukekaa siellä päällikön sinne järjestämää vahtiketjua. Teidän ei sovi jäädä meidän pariimme, kun teillä on univormut yllä. Tahdommepa, piru vieköön, tehdä lopun noista koirista, Gars on siellä heidän mukanaan. Toverit tulevat selittämään teille asian tarkemmin kuin minä. Poiketkaa oikealle, älkääkä tervehtikö laukauksin kuutta vuohennahkoihin puettua meikäläistä, jotka mahdollisesti tulevat vastaanne. Te tunnette meidän valepukuiset chouanimme kaulahuiveista, jotka ovat sidotut ilman solmua.

Gudin jätti molemmat haavoittuneet soturinsa omenapuun juurelle ja läksi astumaan Galope-Chopinen mökkiä kohti, jonka Beau-Pied oli hänelle osoittanut ja jonka katolta nouseva savu oli hänen tienviittanaan. Näin tuo nuori upseeri sattuman kautta, joka usein esiintyi tässä sodassa, mutta joka olisi voinut käydä vielä tuhoisammaksi, oli päässyt chouanien jäljille.

Samaan aikaan Hulot'n johtama pieni joukko oli omalla tahollaan saapunut kohtaan, joka vastasi sitä paikkaa, mihin Gudin tahollaan oli edennyt. Vanha soturi, kulkien parvensa etunenässä, hiipi hiljaa pensasaitoja pitkin, osoittaen nuoren miehen intoa, ja hyppäsi jotenkin helposti veräjäpölkkyjen yli, tähystellen vaaleine silmineen kaikkia ylänköjä ja metsästäjän tavoin tarkaten pienintäkin risahdusta. Kolmannella pellolla, jolle astui, hän huomasi noin kolmikymmenvuotiaan vaimon kuokkimassa maata ja kumartuneena ahkerasti ahertamassa. Lähellä häntä noin seitsenvuotias poikanen, jolla oli veitsi kädessä, ravisti pois kuuraa muutamista piikkiherne-pensaista, jotka hän katkoi ja asetti kasoihin.

Siitä jyminästä, joka syntyi, kun Hulot raskaasti syöksyi alas toiselle puolen pölkkyveräjää, pikku poika ja hänen äitinsä nostivat päätänsä. Helposti ymmärrettävästä syystä Hulot luuli tätä vaimoa vanhaksi eukoksi. Ennen aikaansa ilmaantuneet rypyt uursivat bretagnettaren otsaa ja kaulaa. Hänen pukunsa oli hyvin eriskummainen, sen kun muodosti vanha kulunut vuohennahka, ja ellei hänellä olisi ollut yllään likaisesta ja keltaisesta liinakankaasta tehty hame, joka ilmaisi hänen sukupuoltaan, Hulot ei olisi varmasti tiennyt, oliko hänellä edessään mies vai nainen, sillä tuon vaimon pitkät ja tummat hiustöyhdöt olivat punaisen villamyssyn peittämät. Ryysyistä, jotka puutteellisesti verhosivat pikkupoikaa, pilkoitti paljas iho esiin.

-- Hoi, eukko, -- sanoi Hulot puoliääneen tälle naiselle, lähestyen häntä, -- missä on Gars?

Samassa Hulot'n seurassa olevat kaksikymmentä soturia hypähtivät pellon aitauksen yli.

-- Jos tahdotte tavata Garsin, täytyy teidän palata sinne, mistä tulitte, -- vastasi vaimo, luotuaan epäluuloisen katseen tuohon sotilasjoukkoon.

-- Kysynkö minä sinulta kenties tietä Fougères'n Gars-etukaupunkiin, sinä vanha harakka? -- virkkoi Hulot raa'asti. -- Kautta Pyhän Annan, oletko nähnyt Garsin kulkevan tästä ohi?

-- En ymmärrä, mitä sanotte, -- vastasi vaimo, kumartuen jatkamaan työtään.

-- Kirottu naikkonen, tahdotko siis, että siniset, jotka ajavat meitä takaa, tuhoavat meidät kaikki tyyni? -- huusi Hulot.

Tämän kuultuaan vaimo kohotti päätään ja loi uuden epäluuloisen katseen sotureihin, vastaten:

-- Kuinka siniset voivat olla kintereillänne? Näin juuri heitä seitsemän tai kahdeksan kulkevan tästä ja palaavan Fougères'en tietä pitkin tuolla notkossa.

-- Onpa tuo eukko totisesti sennäköinen, kuin tahtoisi purra meitä nenällään! -- Katsohan, vanha varis!

Ja sormellaan päällikkö näytti noin viidenkymmenen askeleen päässä takempana olevaa kolmea tai neljää vahtisoturia, joiden hatut, univormut ja pyssyt olivat helposti tunnettavissa.

-- Tahdotko syöstä turmioon ne soturit, jotka Marche-à-Terre on lähettänyt auttamaan Garsia, jonka fougèresläiset tahtovat vangita? -- virkkoi Hulot vihaisena.

-- Anteeksi, -- vastasi nainen; -- mutta tähän maailman aikaan ihmisiä petetään niin helposti. Mistä pitäjästä te olettekaan kotoisin? -- hän kysyi.

-- Saint-Géorges'sta, -- huusi pari kolme fougèresläistä Ala-Bretagnen murteella, -- ja olemme nälkään kuolemaisillamme.

-- No hyvä, -- jatkoi nainen, -- näettekö savun tuolla? Se on minun taloni. Jos kuljette oikeanpuolista vuoripolkua, saavutte sinne ylätietä. Ehkäpä kohtaatte mieheni matkalla. Galope-Chopine on vahdissa, jotta voi varoittaa Garsia, sillä tietäkää, että hän tänään tulee meille, -- hän lisäsi ylpeänä.

-- Kiitos, vaimo hyvä, -- sanoi Hulot. -- Eteenpäin miehet, saakeli soikoon, -- hän huusi kääntyen soturiensa puoleen. -- Nyt hän on käsissämme!

Nyt joukkue seurasi juoksujalkaa päällikköänsä, joka poikkesi osoitetulle polulle. Kuullessaan tuon chouaniksi luullun soturin kaikkea muuta kuin kristillisen kirouksen, Galope-Chopinen vaimo kalpeni. Hän katseli nuorten fougèresläisten säärystimiä ja vuohennahkoja, istuutui maahan, otti lapsensa syliin ja sanoi:

-- Armahtakoot meitä Pyhä Anna ja autuas Pyhä Labre! En usko, että nuo ovat meidän väkeämme. Heidän kenkänsä ovat vailla nauloja... Juokse alitietä varoittamaan isääsi, hänen henkensä on vaarassa! -- hän sanoi pikkupojalle, joka katosi kuin kauris kinsteri- ja piikkiherne-pensastoon.

* * * * *

Neiti de Verneuil ei ollut kohdannut tiellään kumpaankaan puolueeseen kuuluvia sotureita, ei sinisiä, eikä chouaneja, jotka ajoivat toisiaan Galope-Chopinen majan ympärillä olevissa pelto-sokkeloissa. Kun hän näki sinervän savupatsaan nousevan tuon surkean asunnon puoleksi rappeutuneesta kattotorvesta, sykki hänen sydämensä niin rajusti, että sen tykytykset tuntuivat äkkiä toisiaan seuraavina kaikuvina iskuina nousevan kurkkuun. Hän pysähtyi, nojasi kädellään puunoksaan ja katseli tuota savua, joka oli tienviittana yhtä hyvin nuoren päällikön ystäville kuin vihollisille. Hän ei vielä koskaan ollut tuntenut näin rajua mielenliikutusta.

"Oi, rakastan häntä liiaksi", -- hän ajatteli kokien sielussaan epätoivonsekaista tunnetta. -- "Tänään ehkä en enää voi hillitä itseäni..."

Äkkiä hän sitten riensi majalle ja astui pihaan, jonka loka kylmästä oli jähmettynyt kovaksi. Iso koira syöksyi taas haukkuen häntä kohti; mutta Galope-Chopinen lausuttua yhden ainoan sanan, se liehutti häntäänsä ja vaikeni.

Astuessaan majaan neiti de Verneuil loi ympärilleen katseen, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta. Markiisi ei ollut siellä. Marie hengitti vapaammin. Ilokseen hän huomasi, että chouani oli pannut parastaan hiukan siistitäkseen likaista ja ainoaa asuinhuonettaan. Galope-Chopine tarttui pyssyynsä, tervehti ääneti vierastaan ja poistui mökistä koiransa seurassa. Marie seurasi häntä kynnykselle asti ja näki hänen poistuvan majan oikealla puolella alkavaa polkua pitkin, jonka sulki melkein lahonnut veräjäpölkky. Sen toisella puolen Marie saattoi nähdä useita peltoja, joiden veräjät näyttivät rivinä toisiaan seuraavilta ovilta, sillä puiden ja pensasaitojen ollessa lehdettöminä saattoi nähdä kaikki maiseman pienimmätkin epätasaisuudet.

Kun Galope-Chopinen leveälierinen hattu oli kokonaan kadonnut, neiti de Verneuil kääntyi vasemmalle katselemaan Fougères'n kirkkoa; mutta vaja peitti sen kokonaan hänen katseiltaan. Sitten hän loi katseensa Couësnonin laaksoon, joka näytti avaralta musliinipeitteeltä, jonka häikäisevä valkeus vaikutti sen, että lumipilvien peittämä harmahtava taivas näytti vielä kolkommalta. Oli sellainen päivä, jona luonto tuntuu mykältä ja jolloin jokainen melu tuntuu hälvenevän yläilmoihin. Ja vaikka siniset ja heidän chouaneiksi pukeutuneet miehensä kolmena jonona etenivät, muodostaen kolmion, jota pienensivät lähestyessään mökkiä, oli hiljaisuus niin täydellinen, että neiti de Verneuil siitä tunsi mielensä liikutetuksi, ajatellessaan lisäksi tätä tilannetta, joka hänen henkisen tuskansa ohella aiheutti ruumiillistakin pahoinvointia.

Onnettomuutta liiteli ilmassa.

Viimein hän siinä kohdassa, missä puiden muodostama tausta päätti veräjä-jonon, näki nuoren miehen, joka notkeana kuin orava hyppäili aitauksien yli, juosten eteenpäin hämmästyttävän nopeasti.

"Se on hän!" ajatteli Marie.

Gars oli yksinkertaisessa chouani-puvussa, pyssy hihnan varassa vuohennahan yllä selässä, ja elleivät hänen liikkeensä olisi olleet niin miellyttävän notkeat, olisi häntä ollut vaikea tuntea. Marie syöksyi nopeasti takaisin majaan, seuraten vaistomaista sisäistä ääntä, joka oli yhtä vähän selitettävissä kuin pelko. Mutta ennen pitkää nuori chouani-johtaja oli parin askeleen päässä hänestä kamiinin edessä, missä kirkas ja räiskyvä tuli paloi. Kumpikin oli ääneti, peläten katsoa toiseen ja liikahtaa. Sama toivo yhdisti heidän ajatuksensa, sama epäilys ne eroitti, se oli ahdistusta, se oli hekkumaa.

-- Herra markiisi, -- sanoi vihdoin neiti de Verneuil ääni liikutuksesta värähdellen, -- ainoastaan huoli teidän turvallisuudestanne on saattanut minut tänne.

-- Minun turvallisuuteniko? -- hän kysyi katkerana.

-- Niin, -- hän vastasi. -- Niin kauan kuin minä oleskelen Fougères'ssa, on henkenne vaarassa, ja rakastan teitä liiaksi, voidakseni siirtää lähtöäni tätä iltaa kauemmaksi; älkää siis enää hakeko minua sieltä.

-- Matkustatte pois, armaani!... Siinä tapauksessa minä teitä seuraan.

-- Tekö seuraisitte minua? Mitä ajattelettekaan?... Entä siniset?

-- Mitä yhteistä, rakas Marie, on sinisillä ja meidän rakkaudellamme?

-- Minusta tuntuu vaikealta, että te jäisitte Ranskaan, minun luokseni, ja vielä vaikeammalta, että lähtisitte pois Ranskasta minun kanssani.

-- Onko mitään mahdotonta sille, joka todella rakastaa?

-- Niin, luulenpa, että kaikki on mahdollista... Onhan minullakin ollut rohkeutta luopua teistä, teidän hyväksenne.

-- Kuinka! te olette suostunut tulemaan kauhean olennon omaksi, jota ette rakastanut, ettekä tahdo tehdä onnelliseksi miestä, joka teitä jumaloi, jonka elämän te täyttäisitte ja joka vannoo aina kuuluvansa yksistään teille? Kuule minua, Marie, rakastatko todella minua?

-- Rakastan, -- hän vastasi.

-- Tule siis omakseni.

-- Oletteko unhoittanut, että olen taas omaksunut langenneen naisen osan, ja että juuri teidän tulee olla se mies, joka joutuu valtaani? Tahtoessani paeta, tapahtuu se senvuoksi, etten tahdo nähdä lankeavan teidän päänne yli sen ylenkatseen, joka saattaisi tulla minun osakseni. Jos minulla ei olisi tätä pelkoa, kenties...

-- Mutta jos minä en pelkää mitään?

-- Kuka sen minulle takaa? Olen epäluuloinen. Kuka ei olisi sitä minun asemassani?... Jos herättämämme rakkaus ei ole kestävää laatua, tulee sen ainakin olla täydellinen ja saattaa meidät ilolla kestämään maailman vääryyttä. Mitä te olette tehnyt minua varten?... Tahdotte omistaa minut. Luuletteko senkautta kohonneenne paljoa korkeammalle niitä, jotka ovat nähneet minut tähän saakka? Oletteko te hetken huvin tähden pannut alttiiksi chouanejanne, huolehtimatta heistä enempää kuin mitä minä olin huolissani sinisistä, jotka tuhottiin silloin, kun minä olin menettänyt kaiken? Ja mitähän, jos minä vaatisin teitä luopumaan kaikista tuumistanne, toiveistanne, kuninkaastanne, joka minussa herättää kateutta ja joka kenties on ivaava teitä, jos hänen tähtensä joudutte perikatoon, kun minä sitävastoin voisin kuolla teidän edestänne pyhää kunnioitusta tuntien? Sanalla sanoen, jos vaatisin, että te nöyrtyisitte tottelemaan ensimäistä konsulia, voidaksenne seurata minua Parisiin?... jos vaatisin, että matkustaisimme Amerikkaan, elääksemme siellä kaukana siitä maailmasta, joka on täynnä turhamaisuutta, jotta tietäisin, rakastatteko minua todella itseni tähden, samoin kuin minä tänä hetkenä teitä rakastan? Sanoakseni lopuksi kaiken suoraan, jos minä vaatisin, että te, sen sijaan että minä kohoisin teidän ylevyyteenne, vajoaisitte alas minun viheliäisyyteeni, niin mitä tekisitte?

-- Vaikene, Marie, äläkä panettele, itseäsi lapsiparka; olenpa oivaltanut ajatuksesi! Joskin ensi haluni muuttui intohimoksi, on intohimoni nyt muuttunut rakkaudeksi. Sinä sieluni sielu, tiedän, että olet yhtä jalo kuin nimesi, yhtä suuri kuin kaunis; ja minä itse olen kyllin jalo ja tunnen itseni kyllin suureksi, hankkiakseni sinulle ihmisten silmissä kunnioitusta. Johtuneeko tämä siitä, että aavistan sinussa piilevän tavatonta ja häviämätöntä hekkumaa? Johtuuko se siitä, että luulen sinun sielussasi kohtaavani sellaisia arvokkaita ominaisuuksia, jotka saavat meidät aina rakastamaan samaa naista? En tunne tuota syytä, mutta tiedän, että rakkauteni on rajaton, ja minusta tuntuu siltä, kuin en enää voisi elää ilman sinua. Niin, inhoaisin elämääni täydellisesti, ellet sinä olisi luonani.

-- Kuinka, teidän luonanne?

-- Oi, Marie, et siis tahdo ymmärtää Alphonseasi?

-- Oh, luuletteko minua suuresti imartelevanne tarjoamalla minulle nimenne, kätenne? -- hän sanoi ilmeisen ylenkatseellisesti, mutta katsoen terävästi markiisiin, yllättääkseen hänen vähimmätkin ajatuksensa. -- Ja tiedättekö, tulisitteko rakastamaan minua puolen vuoden kuluttua ja mikä sitten kohtaloni tulisi olemaan?... Ei, ei, rakastajatar on ainoa nainen, joka saattaa olla varma miehen häntä kohtaan osoittamista tunteista; sillä velvollisuus, lait, ihmiset, lasten etu, eivät niitä takaa, ja jos niiden valta on pysyväinen, nainen saa niistä sellaisen riemun ja onnen, jotka saattavat vastaanottamaan kaikkein raskaimmatkin surut. Tulla vaimoksenne ja jonakin päivänä joutua rasittavaksi taakaksenne! -- -- Ei, ennenkuin antaudun tällaisen pelon mahdollisuuden alaiseksi, pidän tuhat kertaa parempana lyhytaikaista, mutta oikeata rakkautta, vaikkapa se päättyisikin kuolemaan tai kurjuuteen. Saattaisipa minusta tosin tulla hyveisenpi äiti, uskollisempi aviovaimo kuin kuka muu tahansa; mutta jotta mies voisi ylläpitää sellaisia tunteita naisen sydämessä, ei hän saa naida häntä intohimon sokeassa puuskauksessa. Enhän muuten itsekään tiedä, miellyttäisittekö minua vielä huomenna. Ei, en tahdo olla syypää onnettomuuteenne, lähden Bretagnesta, -- hän sanoi, huomatessaan epäröimistä hänen katseessaan, -- palaan Parisiin, ettekä te tule sinne jälkeeni.

-- No hyvä, jos ylihuomenna aamulla näet savua tuolla Sulpice-vuoren kallioilla, olen samana iltana luonasi, rakastajana, puolisona, minä vaan tahdot. Uhmailen silloin kaikkea!

-- Mutta, Alphonse, sinä siis rakastat minua syvästi, -- sanoi Marie ollen onnen hurmauksissa, -- kun näin aiot panna alttiiksi elämäsi, ennenkuin olet omistanut sen minulle?

Markiisi ei vastannut, vaan katsoi Mariehen, joka loi maahan katseensa; mutta hän näki lemmittynsä kasvoihin kuvastuvan samanlaisen ihastuksen kuin hän itse tunsi sielussaan, ja hän levitti käsivartensa. Marie tunsi jonkunmoisen mielettömän voiman valtaavan itsensä, ja hän vaipui hiljaa markiisin povelle, päättäen antautua hänelle, hankkiakseen itselleen tämän hairahduksen kautta ylimmän onnentunteen, pannen alttiiksi koko tulevaisuutensa, joka olisi ollut taatumpi, jos hän voitokkaana olisi eronnut tästä viimeisestä koetuksesta. Mutta tuskin oli hänen päänsä kallistunut rakastajansa olalle, kun ulkoa kuului rasahdus. Hän irtaantui markiisin sylistä, aivan kuin olisi kavahtanut ylös unesta, ja syöksyi ulos majasta. Silloin hän sai hiukan kylmäverisyyttä ja saattoi punnita tilannetta.

"Hän olisi tyytynyt minuun, mutta olisi kenties jälestäpäin ylenkatsonut minua", hän ajatteli. "Mutta jos sellaista tapahtuisi, surmaisin hänet. -- Mutta eipä vielä", hän ajatteli, huomatessaan Beau-Piedin, jolle antoi merkin, minkä soturi varsin hyvin ymmärsi.

Tuo kelpo poika kääntyi äkkiä poispäin, näyttäen siltä, kuin ei olisi mitään huomannut. Viipymättä neiti de Verneuil palasi sisälle majaan, käskien nuorta päällikköä olemaan sanaakaan hiiskumatta. Tämän hän teki ymmärrettäväksi painamalla oikean käden etusormea huulilleen.

-- He ovat täällä, -- hän sanoi kauhistuneena ja ääni kumeana.

-- Kutka?

-- Siniset.

-- Mutta enpä tahdo kuolla ilman...

-- Niin, ota...

Markiisi tarttui nuoreen naiseen, joka oli kauhusta jähmettynyt ja joka ei tehnyt vastarintaa, ja painoi hänen huulilleen kauhua ja riemua uhkuvan suudelman, se kun saattoi olla yhtä hyvin viimeinen kuin ensimäinenkin.