Part 25

-- Te arvostelette häntä itsenne mukaan, -- hän vastasi.

-- No niin, -- sanoi Corentin kiivastumatta, -- miksi ette tuonut häntä mukaanne kotianne?

-- Jos markiisi minua todella rakastaa, päällikkö, -- sanoi Marie luoden häneen veitikkamaisen viekkaan katseen, -- niin paheksuisitteko suuresti tekoani, jos pelastaisin hänet, vieden hänet pois Ranskasta?

Vanha soturi riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä sitä suudellakseen jonkunmoisen innostuksen valtaamana. Sitten hän katsoi häneen tuijottaen ja sanoi synkkänä:

-- Unhoitatte molemmat ystäväni ja kuusikymmentä kolme soturiani!

-- Voi, herra päällikkö, -- hän sanoi intohimon koko teeskentelemättömyydellä, -- hän ei ole siihen syyllinen, hänet petti häijy nainen, Charretten entinen rakastajatar, joka luullakseni joisi sinisten verta...

-- Kuulkaahan, Marie, -- huomautti Corentin, -- älkää pitäkö pilananne päällikköä, hän ei vielä tunne teidän tapaanne laskea leikkiä.

-- Olkaa te vaiti, -- huudahti Marie hänelle, -- ja tietäkää, että se päivä, jona käytte minulle liian vastenmieliseksi, on oleva täällä viimeisenne.

-- Huomaan, neiti, -- sanoi Hulot ilman katkeruutta, -- että minun tulee valmistautua taistelemaan.

-- Siihen ette toki kykene, herra eversti. -- Näin heillä olevan yli kuudentuhannen miehen harjoitettua väkeä Saint-Jamesissa, tykistöä ja englantilaisia upseereja. Mutta mitä saisivatkaan nuo miehet aikaan ilman häntä? Olen samaa mieltä kuin Fouché: hänen päänsä on kaikki.

-- No niin, saammeko sen käsiimme? -- kysyi Corentin kärsimättömänä.

-- En tiedä, -- vastasi Marie välinpitämättömästi.

-- Englantilaisia! -- huudahti Hulot vihoissaan, -- se vaan häneltä puuttui, ollakseen täydellinen rosvo! Kyllä minä tulen antamaan sinulle englantilaisia, sen takaan!

-- Minusta näyttää, kansalainen, niin valtioviisas kuin oletkin, että ajoittain annat tuon naikkosen viedä itsesi harhaan, -- sanoi Hulot Corentinille, heidän poistuttuaan muutaman askeleen päähän talosta.

-- Se on varsin luonnollista, herra päällikkö, -- vastasi Corentin miettiväisenä, -- että sinä kaikessa siinä, minkä hän meille on sanonut, et näe muuta kuin pyssynlaukauksia. Te soturit ette tiedä, että on olemassa useita sotimiskeinoja. Taitavasti hyväkseen käyttää miesten tai naisten intohimoja, kuin pontimia, jotka pannaan toimimaan valtion eduksi, asettaa paikoilleen rattaat siinä suuressa koneessa, jota sanomme hallitukseksi, ja sulkea siihen mitä hillittömimmät tunteet kuin liipaisimet, joita pidetään silmällä -- eikö tämä ole luomistyötä, eikö se ole Jumalan tavoin asettumista maailmankaikkeuden keskipisteeseen?

-- Salli minun pitää omaa ammattiani sinun ammattiasi parempana, -- virkkoi soturi kuivasti. -- Tehkää te mitä ikinä tahdotte rattainenne. Mutta minä en tunne korkeampaa esimiestä kuin sotaministerin. Hän on antanut minulle tarkat määräykset, ja minä aion lähteä taisteluun poikineni, jotka eivät väisty, ja vallata vihollisen edestä, enkä takaa, kuten sinä.

-- Oh, voithan valmistautua lähtemään liikkeelle, -- sanoi Corentin. -- Mikäli olen tuon naisen puheista voinut arvata, niin tutkimattomalta kuin hän sinusta tuntuukin, niin saatpa pian heiluttaa miekkaasi, ja ennen pitkää tuotan sinulle huvin kohdata tuon rosvon.

-- Kuinka niin? -- kysyi Hulot, väistyen pari askelta taaksepäin, paremmin nähdäkseen tuon omituisen henkilön.

-- Neiti de Verneuil rakastaa Garsia, -- vastasi Corentin kumeasti, -- ja kenties tuo mies rakastaa häntä! Markiisi, jota koristaa Ludvigin tähden punainen nauha, nuori ja henkevä, ehkäpä päälle päätteeksi rikas -- kuinka paljon houkutuksia! Olisihan tuo nainen sangen tyhmä, jos ei toimisi omaksi edukseen, koettaen päästä hänen vaimokseen pikemmin, kuin toimittaa häntä meidän käsiimme. Tuo nainen tahtoo vetää meitä nenästä. Mutta näinpä hänen silmissään jonkunlaista epävarmuutta. Noilla molemmilla rakastavilla tulee luultavasti olemaan kohtaus, ehkä siitä jo on sovittukin. No niin, huomenna on minulla tuo mies satimessa. Tähän asti hän on ollut ainoastaan tasavallan vihollinen, mutta joku hetki sitten hänestä on tullut minun viholliseni. Mutta ne, joiden päähän on pälkähtänyt asettua minun ja tuon naisen väliin, ovat kaikki kuolleet mestauslavalla.

Lausuttuaan nämä sanat Corentin vaipui jälleen mietteisiin, jotka estivät hänet näkemästä sitä syvää inhoa, joka kuvastui rehellisen soturin kasvoissa hetkenä, jona hän kokonaan pääsi noiden juonien ja Fouchén käyttämien vehkeilyjen perille. Hulot päättikin sentähden vastustaa kaikessa Corentinia, mikä ei olennaisesti vahingoittanut hallituksen tuumien ja toiveiden menestymistä, ja jättää tasavallan viholliselle keinon kuolla kunnialla aseet kädessä, ja välttää joutumasta sen pyövelin saaliiksi, jonka asiamies tämä salapoliisin kätyri sanoi olevansa.

"Jos ensimäinen konsuli tahtoisi kuulla minun mielipidettäni", hän ajatteli, kääntäessään selkänsä Corentinille, "hän antaisi noiden kettujen taistella aatelisia vastaan, sillä he ovat toistensa arvoisia, ja käyttäisi sotamiehiä ihan muihin tehtäviin".

Corentin katseli kylmästi soturia, jonka ajatus oli kuvastunut kasvojen ilmeessä, ja silloin hänen silmiinsä välkähti iva, joka ilmaisi tämän juonikkaan poliisikätyrin etevämmyyttä.

"Jos noille aaseille antaa kolme kyynärää sinistä verkaa ja ripustaa rauta-aseen heidän kupeelleen", hän ajatteli, "niin he kuvittelevat, että valtiotaito muka sallii tappaa ihmisiä ainoastaan yhdellä tavalla..."

Sitten hän muutaman hetken kulki edestakaisin ja virkahti itsekseen äkkiä:

-- Hetki on tullut, tuo nainen tulee minun omakseni! Viiden vuoden kuluessa se kehä, jonka olen piirtänyt hänen ympärilleen, on vähitellen käynyt ahtaammaksi, nyt hän on vallassani, ja hänen kauttaan olen ylenevä hallinto-uralla yhtä korkealle kuin Fouché... Niin, jos hän menettää sen ainoan miehen, jota on rakastanut, suru ajaa hänet ruumiineen sieluineen minun syliini. Tarvitsee vaan valvoa yöt ja päivät, yllättääkseen hänen salaisuutensa.

* * * * *

Hetkeä myöhemmin olisi asiasta vihiä saanut katsoja eroittanut tämän miehen kalpeat kasvot erään talon ikkunan takana, mistä hän saattoi huomata kaikki, jotka tulivat siihen umpikujaan, joka oli talorivin ja Pyhän Léonard-kirkon välillä. Osoittaen samanlaista kärsivällisyyttä kuin kissa, joka väijyy hiirtä, Corentin istui vielä seuraavana aamuna samassa paikassa tarkaten vähintäkin melua ja mitä huolellisimmin tutkien katseillaan jokaista tulijaa.

Tämä alkava päivä oli toripäivä. Vaikka näinä onnettomina aikoina talonpojat vastenmielisesti antautuivat vaaralle alttiiksi lähtemällä kaupunkiin, näki Corentin synkkähahmoisen miehen, joka oli puettu vuohennahkaan ja jolla oli kädessä pieni pyöreä ja matala kori, menevän neiti de Verneuilin asuntoon, katseltuaan jotenkin huolettomana ympärilleen. Corentin meni ulos, päättäen odottaa tuota maalaista ovella. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hän saapumalla odottamatta neiti de Verneuilin luo kenties yhdellä ainoalla katseella saattoi yllättää tuon miehen koriin kätketyn salaisuuden. Muuten hän oli kuullut kerrottavan, että oli melkein mahdoton saada mitään selvää bretagnelaisten ja normandialaisten arvoituksellisista vastauksista.

-- Galope-Chopine! -- huudahti neiti de Verneuil, kun Francine toi sisään chouanin. "Rakastaneeko markiisi siis minua?" hän ajatteli.

Äkillinen toivo levitti hänen ihoonsa mitä loistavimmat värit, ja riemun hänen sydämeensä. Galope-Chopine katsoi vuoroin talon emäntää ja Francinea, näyttäen viimemainittua kohtaan tuntevan suurta epäluuloa. Mutta neiti de Verneuilin antama merkki rauhoitti hänet.

-- Arvoisa neiti, -- hän sanoi, -- kello kahden aikaan _hän_ tulee minun talooni ja odottaa teitä siellä.

Mielenliikutukseltaan neiti de Verneuil ei voinut vastata muuten kuin nyökäyttämällä päätään, mutta samojeedikin olisi täydelleen ymmärtänyt sen merkityksen. Samassa Corentinin askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa. Galope-Chopine ei vähääkään joutunut hämilleen, kun neiti de Verneuilin katse ja säpsähdys ilmaisivat hänelle uhkaavan vaaran, ja heti kun urkkijan viekkaat kasvot tulivat näkyviin, chouani kohotti äänensä, niin että se oli vähällä halkaista korvat.

-- Vai niin! -- hän huusi Francinelle, -- voin ja voin välillä on ero. Te tahdotte gibarry-voita, mutta maksatte ainoastaan yksitoista sou'ta naulasta! Tätä varten oli turha vaivata minua tänne! Tämä tässä on hyvää voita, sen voitte uskoa, -- hän sanoi, avaten korinsa ja näyttäen kahta Barbetten valmistamaa pientä voi-kokkaretta.

-- Täytyy tehdä jokaiselle oikein, pikku neiti, -- lisätkää siis vielä yksi sou.

Hänen ontolta kaikuva äänensä ei ilmaissut mitään mielenliikutusta, ja hänen vihreät, tiheiden harmahtavien kulmakarvojen varjostamat silmänsä kestivät räpäyttämättä Corentinin terävän katseen.

-- Suusi kiinni, äijä, sinä et ole tullut tänne myömään voita, sillä olet tekemisissä naisen kanssa, joka ei vielä elinaikoinaan ole hieronut kauppaa. Se ammatti, jota harjoitat, on vielä eräänä päivänä tekevä sinut päätä lyhemmäksi. Ja lyöden häntä ystävällisesti olalle, Corentin lisäsi:

-- Ei voi kauan olla samalla chouanien ja sinisten ystävä.

Galope-Chopine tarvitsi koko mielenmalttinsa, nielläkseen raivonsa ja pidättyäkseen vastustamasta tätä syytöstä, jonka hänen ahneutensa saattoi oikeutetuksi. Hän ei vastannut muuta kuin:

-- Herra suvaitsee tehdä minusta pilkkaa... Corentin oli kääntänyt chouanille selkänsä; mutta tervehtiessään mennessään neiti de Verneuiliä, jonka sydäntä kouristi, hän saattoi helposti tarkata häntä peilistä.

Galope-Chopine, joka luuli, ettei urkkija enää häntä nähnyt, loi kysyvän katseen Francineen, joka osoitti hänelle ovea, sanoen:

-- Seuratkaa minua, hyvä mies, kyllä me asiasta sovimme.

Corentinilta ei ollut jäänyt huomaamatta neiti de Verneuilin ahdistus, jota hänen hymyilynsä huonosti salasi, ei hänen punastumisensa ja ilmeittensä vaihtuminen, ei chouanin levottomuus eikä Francinen eleet -- kaiken tämän hän oli huomannut. Ollen varma siitä, että Galope-Chopine oli markiisin lähettämä, hän pysäytti hänet tarttumalla hänen pukunsa pitkiin vuohenkarvoihin sinä hetkenä, jona hän oli poistumaisillaan ovesta, veti hänet takaisin ja katsoi häneen tuimasti.

-- Missä asut, äijäseni? Tarvitsen voita...

-- Armollinen herra, -- vastasi chouani, -- koko Fougères'n kaupunki tietää, missä asun, minä olen niin sanoakseni...

-- Corentin! -- huudahti neiti de Verneuil, keskeyttäen chouanin vastauksen, -- te olette kovin rohkea, kun tulette minun luokseni tähän aikaan ja yllätätte minut näin! Tuskin olen pukeutunut... Jättäkää tämä talonpoika rauhaan, hän käsittää yhtä vähän teidän juonianne kuin minä niiden vaikutinta. -- Nyt saatte mennä, hyvä mies!

Galope-Chopine epäröi hetken, pitikö hänen poistua. Mies-paran todellinen tai teeskennelty epävarmuus, hän kun ei näyttänyt tietävän, ketä totella, oli jo vähällä pettää Corentinin, kun chouani nuoren naisen käskevästä viittauksesta laahustelevin askelin poistui. Sinä hetkenä neiti de Verneuil ja Corentin katselivat toisiaan ääneti. Tällä kertaa Marien kirkkaat silmät eivät jaksaneet kestää sitä pisteliään kylmää loistoa, joka heijastui tämän miehen katseesta. Päättäväisyys, joka oli ilmennyt urkkijan astuessa huoneeseen, ilme, jota Marie ei ennen ollut hänessä havainnut, hänen muuten räikeän äänensä himmeä kaiku, hänen ryhtinsä -- kaikki tämä pelästytti neiti de Verneuiliä.

Hän ymmärsi, että salainen taistelu alkoi heidän välillään, ja että tuo mies oli käyttävä synkän vaikutusvaltansa kaikkia keinoja. Mutta vaikka hän sinä hetkenä selvästi ja täydelleen näki edessään sen kuilun, jonka pohjaan oli syöksymäisillään, hän ammensi rakkaudestaan voimia, karkoittaakseen jäätävän tympäisevät aavistuksensa.

-- Corentin, -- hän virkkoi, teeskennellen iloisuutta, -- toivon, että annatte minun päättää pukeutumiseni.

-- Marie, -- sanoi Corentin, -- niin, sallikaa minun puhutella teitä näin... te ette vielä tunne minua! Kuulkaahan, vähemminkin tarkkanäköinen mies kuin minä olisi jo huomannut, että rakastatte markiisi Montaurania. Minä olen jo moneen kertaan tarjonnut teille sydämeni ja käteni. Te ette ole katsonut minua arvoiseksenne, ja kenties olette ollut oikeassa. Mutta vaikka pidätte itseänne liian ylevänä, liian kauniina ja suurena minulle, olen kuitenkin löytävä keinot, vetääkseni teidät alas luokseni. Kunnianhimoni ja vakaumukseni ovat karkoittaneet teistä kunnioituksen minuun; ja totta puhuen, tämä ei ole oikein. Minä puolestani en pidä ihmisiä yleensä juuri minkäänarvoisina. Minä olen varmasti ylenevä korkeaan asemaan, jonka tuottama kunnia epäilemättä on hivelevä turhamaisuuttanne. Kuka voisi teitä paremmin rakastaa, kuka antaisikaan teille suurempaa vapautta kuin se mies, joka on rakastanut teitä kokonaista viisi vuotta. Vaikka minulla on se vaara tarjona, että te saatte minusta epäedullisen käsityksen, te kun ette voine käsittää, että ylenmääräinen rakkaus voi saattaa luopumaan siitä olennosta, jota jumaloi, tahdon antaa teille todisteen siitä epäitsekkäisyydestä, joka liittyy ihailuuni. Älkää noin pudistako kaunista päätänne. Jos markiisi teitä rakastaa, menkää hänelle vaimoksi; mutta hankkikaa itsellenne sitä ennen varmuutta hänen vilpittömyydestään. Joutuisin epätoivoon, jos tietäisin teitä petettävän, sillä teidän onnenne on minulle omaa onneani rakkaampi. Päätökseni voi teitä hämmästyttää, mutta tietäkää, että se johtuu yksinomaan siitä, etten ole kyllin typerä toivoakseni omistaa naista vastoin hänen tahtoansa. Itseäni minä syytänkin, enkä teitä, siitä että ponnistukseni ovat olleet turhat. Olen toivonut saavuttavani teidät nöyryydellä ja kiintymyksellä, sillä olen jo kauan, sen tiedätte, koettanut tehdä teidät onnelliseksi minun periaatteitteni mukaisesti; mutta te ette ole suvainnut rohkaista ja palkita minua millään.

-- Olenhan sietänyt läsnäoloanne, -- sanoi Marie ylpeänä.

-- Lisätkää siihen, että sitä kadutte.

-- Tulisiko minun kenties vielä kiittää teitä siitä inhoittavasta yrityksestä, johon te olette saanut minut ryhtymään?

-- Ehdoittaessani teille yritystä, joka pelkurimaisista henkilöistä tuntuu moitittavalta, -- hän huomautti häikäilemättä, -- en pitänyt silmällä muuta kuin teidän parastanne. Mitä minuun tulee, jos onnistun tai häviän, saatan tästälähin edistää tarkoituksiani kaikenlaisilla saavutuksillani. Jos te suostutte Montauranin aviotarjoukseen, minä mielihyvällä ryhtyisin palvelemaan Bourbonien asiaa Parisissa, missä olen Clichy-klubin jäsen. Sattuma, joka veisi minut prinssien kosketukseen, saattaisi minut hylkäämään tasavallan edut, joka lähestyy rappiotilaansa. Kenraali Bonaparte on liian älykäs mies, jotta ei käsittäisi, että hänen on mahdoton olla samaan aikaan Saksassa, Italiassa ja täällä, missä vallankumous on raukeamaisillaan. Epäilemättä hän toimeenpani 18. brumairen ainoastaan saavuttaakseen Bourboneilta suurempia etuja, hieroen heidän kanssaan Ranskaa koskevia sopimuksia, sillä hän on hyvin älykäs mies, jolta ei puutu kaukonäköisyyttä. Mutta valtiomiehen tulee kulkea hänen edellään tiellä, jolle hän antautuu. Ranskan pettämisen arastelu on vain niitä turhia ennakkoluuloja, jotka me viisaammat luovutamme hölmöille. En teiltä salaa, että minulla on tarpeelliset valtuudet ryhtyäkseni neuvotteluihin yhtä hyvin chouanien päällikköjen kanssa kuin syöstäkseni heidät perikatoon. Sillä Fouché, suojelijani, on sangen viisas mies, hän on aina pelannut kaksinaista peliä. Hirmuvallan aikana hän oli samalla Robespierren ja Dantonin puolella...

-- Jonka te häpeällisesti hylkäsitte! -- sanoi neiti de Verneuil.

-- Joutavia, -- vastasi Corentin; -- onhan hän kuollut, unhoittakaa hänet. Olkaa nyt avomielinen, minähän olen antanut teille siitä hyvän esimerkin. Tuo puoliprikaatin päällikkö on viekkaampi, kuin miltä näyttää, ja jos tahdotte välttää hänen valppautensa, minä ehkä voisin teitä siinä auttaa. Ottakaa huomioon, että hän on miehittänyt ympäröivät laaksot ja yllättäisi hyvin helposti kohtaamisenne! Jääden tänne, hänen valvontansa alaiseksi, olette hänen poliisiensa mielivallalle alttiina. Näettekö, kuinka pian hän sai tietää, että tuo chouani oli täällä! Hänen sotilaallinen tarkkanäköisyytensä epäilemättä saa hänet pian älyämään, että teidän pienimmätkin liikkeenne ilmaisevat markiisin liikkeitä, jos tämä teitä rakastaa...

Neiti de Verneuil ei koskaan ollut kuullut niin lempeän herttaista ääntä. Corentin näytti uhkuvan rehellisyyttä ja luottamusta. Tuon nais-paran sydän oli niin alttiina jalomielisille vaikutteille, että hän vähällä oli ilmaista salaisuutensa käärmeelle, joka kiemurrellen kietoi hänet. Kuitenkin hänen mieleensä juolahti, ettei mikään todistanut tämän teennäisen puheen vilpittömyyttä, eikä hän katsonut omaatuntoaan raskauttavaksi pettää sitä miestä, joka urkki hänen salaisuuttaan.

-- No niin, -- hän vastasi, -- olette arvannut oikein, Corentin. Minä todella rakastan markiisia. Mutta hän ei minua rakasta! Ainakin sitä pelkään. Ja se kohtaus, josta hän on sopinut kanssani, näyttää kätkevän ansan.

-- Mutta, -- vastasi Corentin, -- sanoittehan meille eilen, että hän saattoi teidät Fougères'en asti... Jos hän olisi tahtonut käyttää teihin nähden väkivaltaa, ette nyt olisi täällä.

-- Teillä on kuiva sydän, Corentin. Te voitte laskea ihmiselämän tapahtumia, mutta ette intohimon kehitystä. Siitä ehkä johtuu se alinomainen vastenmielisyys, jota minussa herätätte. Kun olette niin tarkkanäköinen, koettakaa ymmärtää, kuinka mies, josta toissapäivänä rajun kohtauksen jälkeen erosin, kärsimättömänä odottaa minua tänään Mayennen tien varrella olevassa Fleryn talossa, illan suussa...

Kuullessaan tämän tunnustuksen, joka oli päässyt ilmoille keskellä tunteen purkausta, joka oli sangen luonnollinen tälle naiselle, Corentin punastui, sillä hän oli vielä nuori; mutta hän loi salaa tuohon naiseen sellaisen terävän katseen, joka tahtoo tunkea sielun syvyyteen. Mutta neiti de Verneuil oli niin hyvin näytellyt teeskentelemätöntä suoruutta, että veti urkkijaa nenästä, ja Corentin vastasi ulkokullatun hyväntahtoisesti:

-- Tahdotteko, että seuraan teitä kaukaa? Ottaisin mukaani valepukuisia sotamiehiä, ja me olisimme valmiit teitä tottelemaan.

-- Suostun siihen, -- sanoi Marie. -- Mutta luvatkaa minulle, kautta kunnianne... oh, en siihen luota!... kautta autuutenne, mutta ettehän usko Jumalaan! Kautta sielunne... mutta teillä ei sitä ehkä ole! Minkä vakuuden voittekaan siis antaa minulle uskollisuudestanne? Ja kuitenkin luotan teihin, ja lasken teidän käsiinne enemmän kuin henkeni, nimittäin rakkauteni tai kostoni!

Corentinin kasvoihin ilmestynyt ohut puna ilmaisi neiti de Verneuilille, minkä vaaran hän juuri oli välttänyt. Poliisikätyri, jonka sieramet rypistyivät kokoon, sensijaan että olisivat laajenneet, tarttui uhrinsa käteen, suuteli sitä, osoittaen mitä syvintä kunnioitusta, ja poistui hänen luotaan tehden kumarruksen, joka ei ollut aivan vailla notkeutta.

* * * * *

Kolme tuntia myöhemmin neiti de Verneuil, joka pelkäsi, että Corentin palaisi, poistui salaa kaupungista Pyhän Léonardin portin kautta ja alkoi astua Nid-aux-Crocsin kautta Nançon-laaksoon johtavaa polkua pitkin. Hän luuli pelastuneensa astuessaan todistajitta siinä polkujen sokkelossa, joka vei Galope-Chopinen majalle, jota kohti hän riensi iloisena, toivoen viimeinkin saavuttavansa onnensa ja voivansa vapauttaa rakastajansa siitä kohtalosta, joka häntä uhkasi.

Tällävälin Corentin haeskeli päällikköä. Vaivoin hän tunsi Hulot'n tavatessaan hänet pienellä torilla, missä hän puuhaili taisteluvalmistuksissa. Tuo vanha soturi oli tehnyt uhrauksen, jonka merkitystä on vaikea täysin arvostella. Hän oli leikkauttanut tukkapalmikkonsa ja viiksensä, ja hänen hiuksensa olivat pappistavan mukaan ohuesti puuteroidut. Hänellä oli jalassa raudoitetut jykevät kengät, vanhan sinisen univormunsa hän oli vaihtanut vuohennahka-pukuun ja miekkansa pistooleilla täytettyyn vyöhön ja raskaaseen karbiini-pyssyyn. Tässä asussaan hän tarkasti kahtasataa fougèresläistä, joiden puvut olisivat pettäneet taitavimmankin chouanin silmän. Tässä kohtauksessa, joka tosin ei ollut uusi, ilmeni tämän pikkukaupungin sotaisa mieliala ja bretagnelainen luonne.

Siellä täällä äiti tai sisar toi pojalleen tai veljelleen pullon paloviinaa tai unhoitetun pistoolin. Monet vanhukset kyselivät, kuinka paljon ja kuinka hyviä patruunia oli näillä chouaneiksi puetuilla kansalliskaartilaisilla, joiden hilpeys pikemmin viittasi metsästysretkeen kuin vaaralliseen sotayritykseen. Heidän mielestään chouani-sodan kahakat, joissa Bretagnen kaupunkilaiset taistelivat Bretagnen maaseutulaisia vastaan, olivat astuneet ritari-turnajaisten sijalle. Kenties eräiden, kansallistilojen hankinta oli syynä tähän isänmaalliseen innostukseen. Mutta epäilemättä tämän innon aiheuttivat myös vallankumouksen tuottamat edut, joihin kaupungissa pantiin suurempaa arvoa, puoluehenki ja jonkunmoinen kansallinen ihastuminen sotaan.

Suuresti ihmeissään Hulot kulki rivien välissä ja pyysi tietoja Gudiniltä, jolle oli omistanut kaikki ne ystävyydentunteet, jotka ennen oli omistanut Merlelle ja Gérardille. Suuri joukko asukkaita tarkasti tuon retken valmistuksia, verraten meluavien maamiestensä ryhtiä Hulot'n puoliprikaatin pataljoonan käyttäymiseen. Siniset, kaikki liikkumattomina ja ääneti järjestyneinä riveihin upseeriensa johdolla, odottivat päällikön käskyä, jota joka sotamiehen katseet seurasivat ryhmästä ryhmään.

Saavuttuaan vanhan puoliprikaatin päällikön luo, ei Corentin voinut pidättäytyä nauramasta, huomatessaan Hulot'n ulkomuodossa tapahtuneen muutoksen. Tämä näytti muotokuvalta, joka ei ole sen henkilön näköinen, jota se esittää.

-- No, mitä uutta kuuluu? -- kysyi häneltä Corentin.

-- Tule kanssamme pyssyillä paukuttamaan, niin saat sen tietää, -- vastasi päällikkö.

-- Oh, enhän minä ole kotoisin Fougères'sta, -- virkkoi Corentin.

-- Sen hyvin näkee, kansalainen, -- sanoi Gudin. Ivalliset naurunremahdukset kuuluivat lähiryhmistä.

-- Luuletko, -- kysyi Corentin, -- ettei Ranskaa voi palvella muuten kuin pistimillä!

Sitten hän käänsi selkänsä naurajille ja kääntyi erään naishenkilön puoleen, kysyen tämän retken tarkoitusta ja päämäärää.

-- Oi, hyvä herra, chouanit ovat jo Florignyssa! Heitä sanotaan olevan yli kolme tuhatta, ja he kuuluvat marssivan tänne valloittamaan Fougères'ta.

-- Florigny! -- huudahti Corentin, käyden kalpeaksi. -- Tuo kohtaus ei siis tule tapahtumaan siellä! Onko varmaa, että se on Florigny, Mayennen tiellä?

-- Ei ole kahta Florignyta, -- vastasi nainen, osoittaen hänelle Pèlerine-vuoren huipulle päättyvää tietä.

-- Haetteko te markiisi de Montaurania? -- kysyi Corentin päälliköltä.

-- Vähän häntäkin, -- vastasi Hulot äreästi.

-- Markiisi ei ole Florignyssa, -- huomautti Corentin. -- Lähettäkää sinne pataljoonanne ja kansalliskaartilaiset; mutta jättäkää luoksenne muutamia miehistänne ja odottakaa minua.

-- Hän on liian viekas ollakseen hullu, -- huudahti Hulot nähdessään Corentinin pitkin askelin poistuvan. -- Hän on todella urkkijain kuningas!

Sitten Hulot antoi pataljoonalleen lähtökäskyn. Tasavallan soturit astuivat rumpuja pärisyttäen ja hiljaa kapean esikaupungin kautta, jonka laidalta alkaa Mayenneen johtava tie, ja heidän jononsa näytti puiden ja talojen lomitse esiin pilkoittavalta pitkältä siniseltä juovalta. Valepukuiset kansalliskaartilaiset seurasivat heitä. Mutta Hulot jäi kaupungin pienelle torille, ja hänen seuraansa Gudin ja noin parikymmentä kaupungin taitavinta nuorta miestä.