Part 24

Hän kieltäytyi lähinnä seuraavasta tanssista. Sitten hän, aivan kuin tämä juhla olisi annettu hänen kunniakseen, kulki tanssiryhmästä toiseen, nojaten kreivi de Bouvanin käsivarteen, jolle suvaitsi osoittaa herttaista tuttavallisuutta. Koko seura tiesi jo silloin yksityiskohtia myöten Vivetièren seikkailun, kiitos rouva du Guan huolenpidon, hän kun saattamalla neiti de Verneuilin ja markiisin juorupuheiden esineeksi toivoi asettavansa lisäesteen heidän sovinnollisille väleilleen. Näin olivat molemmat riitaantuneet rakastavat tulleet yleisen huomion esineeksi. Montauran ei uskaltanut lähestyä lemmittyään, sillä tietoisuus siitä, että oli menetellyt väärin ja hänen jälleen elpyneen intohimonsa raivokkaisuus saivat hänet näkemään neiti de Verneuilin peloittavassa valossa. Nuori parisitar puolestaan salaa tähysteli markiisin näennäisesti rauhallisia kasvoja, ollen katselevinaan tanssivia pareja.

-- Täällä on hirveän kuuma, -- hän sanoi seuralaiselleen. -- Huomaan, että markiisi de Montauranin otsa on vallan kostea hiestä. Viekää minut toiselle puolelle, että voisin vapaasti hengittää... täällä ihan tukehdun.

Ja päännyökkäyksellä hän osoitti kreiville viereistä salia, jossa istui muutamia pelureita. Markiisi seurasi sinne lemmittyään, jonka sanat oli arvannut huulten liikkeistä. Hän rohkeni toivoa, että Marie oli poistunut muusta seurasta ainoastaan saadakseen tavata hänet, ja olettaessaan tätä suosiota hän tunsi intohimonsa leimahtavan entistään rajumpana; sillä hänen rakkautensa oli kiihtynyt siitä, että hän viime päivinä oli pitänyt velvollisuutenaan sitä kaikin tavoin tukehuttaa. Neiti de Verneuilistä oli hauska kiusata nuorta päällikköä; hänen katseensa, joka kreiville oli niin lempeä, niin sametin pehmeä, muuttui kuivaksi ja synkäksi, kun se sattumalta kohtasi markiisin silmät. Montauran näytti tekevän kiusallisen ponnistuksen ja sanoi kumealla äänellä:

-- Ettekö siis anna minulle anteeksi?

-- Rakkaus, -- vastasi Marie kylmästi, -- ei anna anteeksi mitään, tai antaa anteeksi kaiken. Mutta, -- hän lisäsi, huomatessaan hänen ilosta säpsähtävän, -- täytyy rakastaa...

Hän oli jälleen nojautunut kreivin käsivarteen ja oli vetäytynyt jonkunmoiseen naisten huoneeseen, joka oli pelisalin vieressä. Markiisi seurasi sinne Marieta.

-- Tahdotteko kuulla minua? -- hän huudahti.

-- Näyttää siltä, herrani, kuin luulisitte, että minä olen tullut tänne teidän tähtenne, enkä kunnioituksesta itseäni kohtaan. Jollette lopeta tätä sietämätöntä takaa-ajoa, lähden täältä pois.

-- No niin, -- sanoi markiisi, jonka mieleen juolahti eräs viimeisen Lotringin herttuan mielettömimpiä tekoja, -- sallikaa minun puhua ainoastaan niin kauan, kuin voin pitää kädessäni tätä hiiltä.

Hän kumartui alas tulisijan kohdalle, tarttui hehkuvaan hiileen ja puristi sitä rajusti kouraansa. Neiti de Verneuil punastui, irroitti nopeasti kätensä kreivin käsivarresta ja katsoi markiisiin hämmästyneenä. Kreivi poistui hiljaa, jättäen molemmat rakastavat kahden kesken. Näin mieletön teko oli järkyttänyt Marien sydämen, sillä rakkaudessa ei ole mitään vakuuttavampaa kuin typerä teko, joka samalla on rohkea.

-- Te todistatte minulle täten, -- hän sanoi koettaen saada hänet heittämään pois hiilen, -- että saattaisitte minut mitä julmimman kidutuksen alaiseksi. Te menette äärimäisyyksiin kaikessa. Houkkion vakuutuksien ja naisen parjauksen nojalla epäilitte, että se nainen, joka oli pelastanut henkenne, olisi kyennyt teidät myymään!

-- Se on totta, -- hän sanoi, -- että olen ollut teille julma; mutta koettakaa te kuitenkin unhoittaa se, minä en sitä koskaan voi unhoittaa. Kuulkaahan minua... Minut petettiin halpamaisesti, mutta tuona onnettomana päivänä kasaantui niin paljo seikkoja, jotka todistivat teitä vastaan...

-- Ja nuo seikat riittivät tukahuttamaan rakkautenne?

Markiisi epäröi, mitä vastata. Neiti de Verneuil teki ylenkatsetta osoittavan liikkeen ja nousi.

-- Oi, Marie, nyt en enää tahdo uskoa, että te...

-- Mutta hellittäkää toki kädestänne tuo hehkuva hiili! Te olette mieletön. Avatkaa kätenne, minä tahdon.

Markiisia huvitti heikosti vastustaa lemmittynsä lempeää ponnistelua, pitkittääkseen sitä nautintoa, jonka hänelle tuotti hänen pienten ja hyväilevien sormiensa puristus. Mutta Marien onnistui viimein avata tuo käsi, jota olisi tahtonut suudella. Veri oli sammuttanut hiilen.

-- No sanokaapa, mitä tuo nyt on teitä hyödyttänyt? -- Hän ratkoi nenäliinastaan nöyhtää ja painoi sitä haavalle, joka muuten ei ollut syvä, ja jonka markiisi heti peitti käsineellään.

Rouva du Gua saapui varpaillaan astuen viereiseen peilisaliin ja loi salaa katseita molempiin rakastavaisiin, joiden huomion hän taitavasti vältti kumartuen taaksepäin heidän vähänkin liikahtaessaan. Mutta epäilemättä hänen oli vaikea heidän liikkeistään ja ilmeistään päättää, mitä he puhuivat.

-- Jos kaikki se, mitä minusta on teille sanottu, olisi totta, niin myöntäkää, että tänä hetkenä olisin saanut täyden kostontyydytyksen, -- sanoi Marie niin pisteliäästi, että markiisi kalpeni.

-- Ja mikä tunne siis sai teidät tulemaan tänne?

-- Mutta, ystäväni, te olette kovin lapsellinen. Luuletteko rankaisematta voivanne ylenkatsoa sellaista naista kuin minä? -- Olen tullut tänne sekä teidän tähtenne että itseni tähden, -- hän virkkoi hetken vaiettuaan, painaen kättään rubiinikimppua vastaan, joka komeili keskellä hänen poveaan, ja sitten näyttäen markiisille tikariaan.

"Mitähän kaikki tämä merkitsee?" ajatteli rouva du Gua.

-- Mutta, -- jatkoi Marie, -- te rakastatte minua vielä... Ainakin haluatte yhä vielä omistaa minut; ja äskeinen mieletön tekonne, -- hän lisäsi, tarttuen hänen käteensä, -- on sen minulle todistanut. Minä olen jälleen tullut siksi, miksi tahdoin tulla, ja poistun täältä onnellisena. Se, joka meitä rakastaa, sille annetaan aina synninpäästö. Mitä minuun tulee, minua rakastetaan, olen saanut takaisin sen miehen kunnioituksen, joka minun silmissäni edustaa koko maailmaa: nyt voin kuolla.

-- Te siis vielä rakastatte minua? -- sanoi markiisi.

-- Olenko sanonut sellaista? -- vastasi Marie ilkkuen, ilolla seuraten sen kidutuksen kehitystä, jonka alaiseksi heti saapumishetkestä alkaen oli pakoittanut markiisin. -- Eikö minun kenties ole täytynyt tehdä uhrauksia tullakseni tänne? Olen pelastanut kreivi de Bouvanin kuolemasta, ja ollen kiitollisempi, hän on korvaukseksi suojeluksestani tarjonnut minulle suojeluksensa, omaisuutensa ja nimensä. Se ajatus ei koskaan ole johtunut teidän mieleenne.

Markiisi, joka näistä sanoista joutui vallan suunniltaan, pidätti rajuimman vihanpuuskauksen, mikä koskaan oli hänet vallannut, hän kun luuli, että kreivi oli hänet pettänyt, eikä vastannut mitään.

-- Kas vaan, te punnitsette asiaa? -- virkkoi neiti de Verneuil katkerasti hymyillen.

-- Neiti, -- vastasi nuori mies, -- teidän epäilynne oikeuttaa minun epäilyni.

- Lähtekäämme täältä! -- huudahti neiti de Verneuil, huomatessaan oviaukosta vilahdukselta rouva du Guan hameen.

Neiti de Verneuil nousi. Mutta halu saattaa kilpailijattarensa epätoivoon sai hänet viipymään.

-- Tahdotteko siis syöstä minut manalaan? -- kysyi markiisi, tarttuen hänen käteensä ja puristaen sitä voimakkaasti.

-- Ettekö te syössyt minua siihen viisi päivää sitten? Ja ettekö tänä hetkenä pidä minua mitä julmimmassa epätietoisuudessa rakkautenne vilpittömyyteen nähden?

-- Mutta enhän tiedä, vaikka kostonhimossanne menisitte niin pitkälle, että tahtoisitte anastaa koko elämäni, sitä häväistäksenne, sensijaan että väijyisitte henkeäni!...

-- Ah, te ette minua rakasta: te ajattelette itseänne, ettekä minua! -- hän huudahti raivokkaana, vuodattaen kyyneleitä.

-- No niin, -- sanoi markiisi ollen suunniltaan, -- ota henkeni, mutta kuivaa kyyneleesi!

-- Oi, rakkaani, -- huudahti Marie tukehtuneesta, -- noita sanoja, tuota äänenpainoa ja tuota katsetta olen odottanut, asettaakseni sinun onnesi edelle omasta onnestani! -- Mutta, -- hän jatkoi, -- pyydän teiltä viimeistä todistetta kiintymyksestänne, jota sanotte niin voimakkaaksi. En tahdo viipyä täällä hetkeäkään kauempaa, kuin mikä on välttämätöntä tietääkseni, että te olette minun omani. En joisi edes lasia vettä talossa, missä oleskelee nainen, joka kaksi kertaa on yrittänyt surmata minut, joka kenties vielä hautoo jotain petosta meitä kohtaan, ja joka tänä hetkenä salaa kuuntelee meitä, -- näin hän virkkoi, osoittaen markiisille rouva du Guan hameen liikkuvaa poimua.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja kumartui nuoren päällikön korvan juureen, joka vavahti, tuntiessaan hänen hengityksensä suloisen tuoksun.

-- Valmistakaa kaikki matkaamme varten, -- hän sanoi; -- saattakaa minut Fougères'en, vasta siellä saatte tietää, rakastanko teitä! Toistamiseen uskon itseni teidän huostaanne. Voitteko te toistamiseen uskoa itsenne minulle?

-- Oi, Marie, te olette saattanut minut siihen tilaan, etten enää ollenkaan tiedä, mitä teen. Teidän sananne, katseenne, sanalla sanoen te itse huumaatte minut, ja olen valmis tyydyttämään tahtonne.

-- No hyvä, saattakaa minut hetkeksi ylen onnelliseksi! Antakaa minun nauttia siitä ainoasta riemuvoitosta, jota olen toivonut. Tahdon täydesti hengittää raitista ilmaa, keskellä sellaista elämää, jota olen uneksinut, ja nauttia harhaluuloistani, ennenkuin ne haihtuvat. Tulkaa, ja tanssikaa kanssani.

He palasivat yhdessä tanssisaliin, ja vaikka neiti de Verneuil tunsi sydämensä ja ylpeytensä niin imarrelluiksi kuin nainen suinkin saattaa toivoa, niin kuitenkin hänen silmiensä lempeyttä uhkuva sulo, hänen huultensa hieno hymy, vilkkaan tanssin nopea tahti -- kaikki tämä verhosi hänen ajatustensa salaisuuden, samoin kuin meri kätkee sen rikollisen salaisuuden, joka on sen syvyyteen upottanut kuolleen ruumiin. Kuitenkin koolla oleva seura päästi ihailun sorinan, kun hän valssin pyörteissä kieriskeli, nojaten rakastajansa käsivarsiin, ja kun nämä molemmat, silmät lemmenkaihoisina, päät raskaina tanssivat intohimoisesti toisiinsa kietoutuneina, siten ilmaisten mitä riemua odottivat tulevasta läheisestä toisiinsa liittymisestä.

-- Herra kreivi, -- sanoi rouva du Gua herra de Bouvanille, -- menkää tiedustelemaan, onko Pille-Miche leirissä, ja tuokaa hänet luokseni; ja voitte olla varma siitä, että tästä vähäisestä palveluksesta saatte minulta kaiken, mitä vaaditte, jopa kätenikin.

"Kostoni käy minulle kalliiksi", -- hän ajatteli nähdessään kreivin poistuvan. "Mutta tällä kertaa tuo nainen ei pääse käsistäni."

* * * * *

Vähän myöhemmin neiti de Verneuil ja markiisi istuivat katetuissa vaunuissa, joita veti neljä voimakasta hevosta. Francine, joka hämmästyen näki nämä henkilöt, joita oli luullut vihollisiksi, käsi kädessä ja näin hyvässä sovussa, oli ääneti, eikä rohjennut edes ajatella, oliko tämä hänen emännässään vilppiä vai rakkautta. Hiljaisen yön pimeän vuoksi markiisi ei voinut huomata, kuinka neiti de Verneuilin levottomuus kasvoi, mikäli hän lähestyi Fougères'ta. Aamukoiton heikon valon välkähtäessä näki etäisyydessä Pyhän Leonardin kirkon tapulin häämöittävän. Sinä hetkenä Marie ajatteli:

"Syöksyn kuoloa kohti."

Ensimäisen kummun juurella johtui molempien rakastavien mieleen sama ajatus: he nousivat alas vaunuista ja nousivat ylös kummun rinnettä, ikäänkuin palauttaen muistiin ensimäistä kohtaamistaan. Astuttuaan markiisin käsivarteen nojaten muutaman askeleen Marie hymyllä kiitti nuorta miestä siitä, että hän oli kunnioittanut hänen vaikenemistaan; saavuttuaan sitten kummun huipulle, josta näki Fougères'n, hän heräsi täydelleen haaveistaan.

-- Älkää enää menkö edemmäksi, -- hän varoitti. -- Minun valtani ei enää tänään suojelisi teitä sinisiltä.

Montauran näytti hiukan hämmästyneeltä; Marie hymyili surullisena ja osoitti hänelle sormellaan kallionlohkaretta, ikäänkuin kehoittaen häntä istuutumaan. Itse hän jäi seisomaan alakuloisen näköisenä. Hänen raateleva mielenliikutuksensa ei enää sallinut hänen jatkaa edellä tuhlailemaansa naisviekkautta. Tänä hetkenä hän olisi polvistunut kuumille hiilille, tuntematta niiden polttoa enempää kuin markiisi oli tuntenut sen hiilen polttavaa hehkua, jonka oli ottanut käteensä todistaakseen kuinka raju hänen intohimonsa oli.

Luotuaan rakastajaansa katseen, joka uhkui mitä syvintä surua, lausui Marie hänelle nämä kauheat sanat:

-- Kaikki se, mitä minusta olette epäillyt, on totta!

Markiisi säpsähti vaistomaisesti.

-- Oi, olkaa armollinen, -- hän sanoi pannen kätensä ristiin, -- kuunnelkaa minua keskeyttämättä. Minä olen todella -- hän jatkoi ääni liikutuksesta värähdellen -- herttua de Verneuilin tytär, mutta ulkopuolella aviota syntynyt. Äitini, eräs neiti de Casteran, joka rupesi nunnaksi, välttääkseen ne kidutukset, jotka odottivat häntä perheensä puolelta, hyvitti hairahduksensa itkemällä viisitoista vuotta. Hän kuoli Séez'issä. Vasta hänen kuolinvuoteensa ääreen tuo kelpo abbedissa minun etuani ajatellen kutsui saapuville sen miehen, joka oli hylännyt tuon nais-paran; sillä abbedissa tiesi, että olin vailla ystäviä, omaisuutta, ja epätietoinen tulevaisuudesta... Tuo mies, joka alinomaa seurusteli Francinen äidin talossa, jonka hoitoon minut oli uskottu, oli unhoittanut minut, lapsena. Mutta nyt herttua mielellään vastaanotti minut ja tunnusti minut lapsekseen, minä kun olin kaunis ja hän kun kenties nähdessään minut tunsi nuortuvansa. Hän oli niitä ylimyksiä, jotka edellisen hallitusmuodon aikana kerskailivat osoittamalla, kuinka sai anteeksi rikoksen, kunhan vaan teki sen hienossa muodossa. En sano hänestä sen enempää. Sillä olihan hän isäni. Mutta sallikaa minun selittää teille, kuinka oloni Parisissa pakostakin turmeli sieluni. Herttua de Verneuilin seurustelupiiri ja se ylhäisö, jonka keskuuteen hän minut saattoi, oli mieltynyt tuohon ivailevaan filosofiaan, josta Ranska siihen aikaan innostui, sitä kun kaikkialla esitettiin henkevällä tavalla. Minäkin miellyin noihin loisteliaisiin keskusteluihin noiden hienojen huomautuksien ja uskontoa ja totuutta ivaavien sattuvien sukkeluuksien tähden. Miehet pitivät pilanaan tunteita, kuvaten niitä kahta onnistuneemmin, kun eivät itse niitä tunteneet. Ja he viehättivät yhtä paljon lyhyen sattuvilla sanasutkauksillaan kuin näennäisellä hyvänsävyisyydellään, osaten sovittaa jutun yhteen ainoaan sanaan. Mutta usein he väsyttivät liialla henkevyydellään ja kyllästyttivät naisia, tehden rakkauden pikemmin taidoksi kuin sydämen asiaksi. Ainoastaan heikosti minä kykenin vastustamaan tätä virtausta. Sieluni oli kuitenkin -- suokaa tämä itsetietoisuuteni minulle anteeksi -- kyllin tuntehikas oivaltaakseen, että henkevyys oli kuihduttanut kaikki sydämet; mutta siitä elämästä, jota silloin vietin, on ollut seurauksena alituinen taistelu luonnollisten tunteiden ja minuun tarttuneiden moitittavien taipumusten välillä. Muutamat huomattavat henkilöt olivat minussa kehittäneet tuota ajatusten vapautta, tuota yleisen mielipiteen halveksimista, jotka riistävät naiselta sen vaatimattomuuden, minkä kadottua hänen viehätysvoimansa vähenee. Oi, onnettomuus ei ole kyennyt poistamaan niitä vikoja, jotka ylellisyys minuun istutti. -- Isäni, -- hän jatkoi huoattuaan, -- nimittäin herttua de Verneuil, kuoli, tunnustettuaan minut lapsekseen ja tehtyään jälkisäädöksensä niin suuresti minun edukseni, että se melkoisesti vähensi veljeni, hänen laillisen poikansa, omaisuutta. Eräänä aamuna huomasin olevani ilman turvapaikkaa ja ilman suojelijaa. Veljeni valitti jälkisäädännön johdosta, joka oli tehnyt minut rikkaaksi. Niinä kolmena vuotena, jotka olin asunut tuhlailevan ylellisessä perheessä, oli turhamaisuuteni kehittynyt. Tyydyttämällä kaikki oikkuni, oli isäni herättänyt minussa ylellisyyden vaatimuksia, joiden tuottamia vaaroja ja harjoittamaa hirmuvaltaa vielä nuori ja turmeltumaton mieleni ei tajunnut. Eräs isä-vainajani ystävä, marsalkka herttua de Lenoncourt, joka oli seitsemänkymmen-vuotias, tarjoutui holhoojakseni. Minä suostuin siihen; muutama päivä tuon vastenmielisen oikeudenkäynnin alettua jouduin asumaan loistavaan taloon, jossa nautin kaikkia niitä oikeuksia, mitkä julma veli isäni paarien ääressä oli minulta kieltänyt. Joka ilta tuo vanha marsalkka tuli viettämään minun luonani muutaman tunnin, joiden kuluessa tuo vanhus puhui ainoastaan lempeitä ja lohduttavia sanoja. Hänen valkeat hiuksensa ja kaikki isällisestä hellyydestään minulle antamansa todisteet velvoittavat minua kiitollisuudesta osoittamaan hänelle kiintymystä, ja mielelläni kuvittelin olevani hänen tyttärensä. Otin vastaan ne upeat puvut, jotka hän minulle tarjosi, enkä häneltä salannut ainoatakaan oikullista mielijohdettani, huomatessani hänet niin onnelliseksi voidessaan ne tyydyttää. Eräänä iltana sain kuulla, että koko Parisi piti minua tuon vanhus-paran rakastajattarena. Minulle todistettiin, että minä olin kykenemätön jälleen saavuttamaan viattomuutta, joka aivan syyttömästi oli minulta riistetty. Se mies, joka oli väärin käyttänyt kokemattomuuttani, ei voinut olla rakastaja, eikä tahtonut olla mieheni. Sillä viikolla, jolloin sain tämän kamalan kokemuksen, ja sen päivän aattona, jona minun oli määrä liittyä avioon sen miehen kanssa, jonka nimeä vaadin -- muuten ainoa hyvitys, jonka hän minulle saattoi tarjota, hän matkusti Coblenziin. Minut karkoitettiin häpeällisesti siitä pienestä talosta, jonka marsalkka oli minulle asunnoksi antanut ja joka ei ollut hänen omansa. Tähän asti olen sanonut teille totuuden, aivan kuin jos seisoisin Jumalan edessä; mutta älkää nyt enää onnettomalta vaatiko tiliä niistä kärsimyksistä, jotka ovat haudatut hänen muistinsa kätköihin. Eräänä päivänä jouduin naimisiin Dantonin kanssa. Muutama päivä myöhemmin myrsky kaatoi sen suunnattoman suuren tammen, jonka ympärille olin kietonut käsivarteni. Jälleen vajonneena mitä synkimpään kurjuuteen, päätin tällä kertaa kuolla. En tiedä, oliko rakkaus elämään, toivo uuvuttaa onnettomuuteni ja löytää tämän tutkimattoman syvän kuilun pohjalta onni, joka minua pakeni, olivatko, sanon minä, nämä seikat tietämättäni neuvonantajinani, vai viekoittelivatko minua erään Vendômesta kotoisin olevan nuoren miehen kehoittelut, joka jo kaksi vuotta on ollut kiintynyt minuun kuin puuhun kietoutunut käärme epäilemättä luullen, että ääretön onnettomuus lopulta saattaa minut hänen omakseen. Enkä tiedä, kuinka olen voinut suostua tuohon innoittavaan tehtävään lähteä kolmestasadasta tuhannesta frangista tuntemattoman miehen luo, koettaakseni saada hänet minua rakastamaan ja sitten toimittaakseni hänet poliisin käsiin. Näin teidät, ja tunsin heti kuka te olitte tuollaisen aavistuksen avulla, joka ei koskaan petä. Kuitenkin antauduin epäilyyn, sillä kuta enemmän teitä rakastin, sitä kauheampi oli minulle varmuus. Pelastaessani teidät Hulot'n käsistä, luovuin siis osastani ja päätin pettää pyövelit, sen sijaan, että olisin pettänyt heidän uhrinsa. Olen menetellyt väärin näin leikittelemällä ihmisten, heidän elämänsä, heidän valtiollisten vakaumustensa ja itsenikin kanssa, tehden sen naisen tavoin, joka ei maailmassa näe muuta kuin tunnelmia ja hetken mielijohteita. Mutta luulin että minua rakastettiin ja olin viehättynyt toivosta voida alkaa uudelleen elämäni. Silti kaikki, ehkäpä minä itsekin, on ilmaissut entistä elämäni sekavuutta, sillä onhan teidän täytynyt epäillä niin intohimoista naista kuin minä. Mutta oi! Kuka ei olisi taipuvainen antamaan anteeksi sekä rakkauttani että teeskentelyäni? Niin, minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tuskallista unta ja että herätessäni olin kuusitoista-vuotias. Olinhan Alençonissa, missä kohtasin lapsuuteni siveät ja puhtaat muistot. Olin niin mielettömän yksinkertainen, että luulin rakkauden suovan minulle viattomuuden kylvyn. Hetkisen luulin yhä vielä olevani neitsyt, kun en vielä ollut rakastanut. Mutta eilis-iltana teidän intohimonne tuntui minusta todelta, ja sisäinen ääni sanoi minulle: "Miksi pettää häntä?" -- Tietäkää siis, herra markiisi, -- hän jatkoi ontolla äänellä, joka ylpeästi näytti vaativan tuomitsemista, -- tietäkää, että minä olen ainoastaan kunniaton olento, joka ei ole teidän arvoisenne. Tästä hetkestä rupean taas näyttelemään langenneen naisen osaa, väsyneenä esittämään sen naisen osaa, jolle te olitte lahjoittanut sydämen pyhyyden. Hyve minua painaa. Ylenkatsoisin teitä, jos olisitte kyllin heikko minut naimaan. Se olisi mielettömyys, jota voisi odottaa mieheltä sellaiselta kuin kreivi de Bouvan. Mutta te, herra markiisi, olkaa tulevaisuutenne arvoinen ja erotkaa minusta kaihotta. Huonomaineinen nainen, nähkääs, olisi liian vaativainen. Hän rakastaisi teitä vallan toisin kuin tuo nuori ja viaton tyttö, joka hetken ajan tunsi sydämessään suloisen toivon voida olla teidän elämänkumppaninne, tulla suureksi ja jaloksi puolisoksenne, tuottaen teille kunniaa, ja joka tuosta tunteesta on ammentanut rohkeutta uudistaa paheen ja kataluuden turmeleman luontonsa, siten pystyttääkseen ainaisen salvan teidän ja hänen välille. Minä uhraan teille kunniani ja omaisuuteni. Tämän uhrauksen tuottama ylpeydentunne on tukeva minua onnettomuudessani, ja kaitselmus saattaa määrätä kohtaloni mielensä mukaan. Minä en koskaan aio saattaa teitä vihollistenne käsiin. Palaan Parisiin. Siellä on teidän nimenne oleva minulle toinen parempi minä, ja se mainehikas kaiku, jonka te epäilemättä tulette sille hankkimaan, on lohduttava minua kaikissa suruissani. Mitä teihin tulee, te olette mies, te unhoitatte minut... Hyvästi.

Hän riensi pois Pyhän Sulpicen laaksoa kohti ja katosi, ennenkuin markiisi oli ehtinyt nousta häntä pidättääkseen. Mutta hän pyörsi kappaleen matkaa takaisin ja piiloittautui kallion taakse, kuroitti sieltä esiin päätään, tutki markiisia epäilyksen sekaisella uteliaisuudella, ja näki hänen poistuvan tietämättä minne meni ja masentuneen näköisenä.

"Olisikohan hän huonopäinen mies?..." ajatteli Marie, markiisin kadottua näkyvistä ja tuntiessaan olevansa eroitettu hänestä. "Ymmärtäneekö hän minua?"

Hän vavahti. Sitten hän äkkiä alkoi yksin kiiruhtaa Fougères'ta kohti, ikäänkuin olisi pelännyt, että markiisi häntä seuraisi tuohon kaupunkiin, jossa surma olisi hänet saavuttanut.

-- No, rakas Francine, mitä hän sinulle sanoi?... -- hän kysyi uskolliselta bretagnettarelta, kun he taas olivat kohdanneet toisensa.

-- Oi, Marie, hän säälitti minua. Te ylhäiset naiset annatte miehelle tikarinpistoja kielellänne.

-- Millainen hän siis oli, puhutellessaan sinua?

-- Hän nyt olisi minua katsellutkaan... oi Marie, hän rakastaa teitä!

-- Oi, hän rakastaa minua, hän ei minua rakasta, -- hän vastasi; -- näiden kahden lauseen välillä on minulla paratiisi tai helvetti. Näiden molempien äärimäisyyksien välillä en löydä paikkaa, mihin jalkani asettaisin.

Näin saavutettuaan hirvittävän kohtalonsa täyttymyksen, Marie saattoi kokonaan antautua surunsa valtaan, ja hänen kasvonsa, joihin siihen asti niin monet eri tunteet olivat luoneet heijastustaan, muuttuivat niin nopeasti, että hän yhden päivän kuluttua, jonka aikana lakkaamatta oli häälyvän onnen ja epätoivon aavistuksen välillä, menetti loistavan kauneutensa ja tuon nuorekkaan virkeyden, joka johtuu siitä, että on vapaa kaikesta intohimosta, tai sitte onnellisuuden huumauksesta. Hulot ja Corentin, jotka olivat uteliaat kuulemaan neiti de Verneuilin mielettömän keikailun tuloksen, olivat tulleet Marieta tervehtimään muutama hetki hänen paluunsa jälkeen. Marie vastaanotti heidät hymyilevänä.

-- No niin, -- hän sanoi Hulot'lle, jonka levottomissa kasvoissa oli hyvin kysyvä ilme, -- kettu palaa pyssyjen ylettyviin, ja pian tulette saamaan ylen kunniakkaan voiton.

-- Mitä siis on tapahtunut? -- kysyi Corentin välinpitämättömästi, luoden neiti de Verneuiliin sivulta tuollaisen vaanivan katseen, jonka avulla tuollaiset diplomaatit urkkivat ihmisten ajatuksia.

-- Oh, -- vastasi Marie, -- Gars on entistään ihastuneempi minuun, ja minä pakoitin hänet seuraamaan meitä Fougères'n porteille asti.

-- Näyttää siltä, kuin vaikutusvaltanne siinä olisi päättynyt, -- sanoi Corentin, -- ja että herra markiisin pelko on voimakkaampi sitä rakkautta, jota te hänessä herätätte.

Neiti de Verneuil loi Corentiniin halveksivan katseen.