Part 21

-- Poistukaa te täältä, herra päällikkö, -- sanoi parisitar Hulot'lle, mennessään hänen kanssaan ateria loputtua toiseen huoneeseen. -- Te saatatte hänet levottomaksi, kun sitä vastoin minä kahden kesken hänen kanssaan pian saan tietää kaiken, mikä tarvitsee tietää. Hän on nyt siinä tilassa, jossa mies sanoo minulle kaiken, mitä ajattelee, ja näkee kaiken vaan minun silmilläni.

-- Entä jälestäpäin? -- kysyi päällikkö, joka näytti aikovan vaatia takaisin vankia.

-- Oh, hän pääsee vapaaksi, -- vastasi neiti, -- vapaaksi kuin taivaan lintu.

-- Mutta hänet vangittiin aseet kädessä.

-- Eipä niin, -- sanoi parisitar, leikkisän viisastelevana kuin nainen ainakin, kun hän tahtoo vastustaa järkähtämätöntä järkiperustetta, -- minähän olin riisunut häneltä aseet.

-- Kreivi, -- sanoi parisitar palatessaan siihen huoneeseen, missä oli aterioitu, -- minun on juuri onnistunut saada teidät vapautetuksi. Mutta tässä matoisessa maailmassa ei tehdä mitään ilmaiseksi! -- hän lisäsi kallistaen päätään, ikäänkuin odottaen hänen vastaustaan.

-- Vaatikaa minulta kaikkea, vaikkapa nimeäni ja kunniaani! -- huudahti kreivi huumauksissaan, -- lasken kaiken teidän jalkojenne juureen.

Ja hän lähestyi, tarttuakseen parisittaren käteen, koettaen uskotella hänelle, että hänen intohimoiset pyyteensä olivat kiitollisuutta. Mutta neiti de Verneuil ei ollut se nainen, joka antoi pettää itseään.

Hän hymyili, ikäänkuin olisi tälle uudelle ihailijalle antanut hiukan toivoa, ja virkkoi, peräytyen pari askelta:

-- Tulettekohan antamaan minulle aihetta katua luottamustani?

-- Nuoren neitosen mielikuvitus on vilkkaampi kuin varttuneen naisen, -- vastasi kreivi nauraen.

-- Nuorella neitosella on enemmän menetettävissä kuin varttuneella naisella.

-- Se on totta. Tulee olla epäluuloinen, kun kätkee aarretta.

-- Jättäkäämme tämä puhetapa, -- sanoi parisitar, -- ja puhukaamme vakavasti. Teikäläiset panevat toimeen tanssihuvit Saint-Jamesissa. Olen kuullut kerrottavan, että olette sinne sijoittaneet ruoka- ja ampumavaranne sekä hallituksenne... Milloin nuo tanssihuvit ovat?

-- Huomis-iltana.

-- Ette kai ihmettele, herra kreivi, että nainen, jota on parjattu, naisen itsepäisyydellä tahtoo saada loistavan hyvityksen solvauksista samojen henkilöiden läsnäollessa, jotka olivat niiden todistajina. Aion siis tulla teidän tanssihuveihinne. Pyydän teiltä suojelustanne siitä hetkestä alkaen, jona sinne ilmestyn, siihen hetkeen asti kun sieltä poistun... En huoli teidän sanastanne, -- sanoi hän nähdessään kreivin painavan kättään sydämelleen. -- Kammoksun valoja, ne kun liiaksi muistuttavat varokeinoja. Sanokaa minulle vaan, että sitoudutte suojelemaan minua jokaiselta rikolliselta tai häpeälliseltä hankkeelta. Luvatkaa minulle hyvittävänne vääryytenne julistamalla, että minä todella olen herttua de Verneuilin tytär, mutta jättäkää mainitsematta kaikki ne onnettomuudet, jotka olen kärsinyt sentähden, ettei isäni minua tarpeeksi suojellut. Sillä tavoin olemme kuitit toisistamme. Vai ovatko kaksi tuntia, jotka keskellä tanssihuveja uhraatte naisen suojelemiseen, liian raskaat lunnaat?... Totisesti, ette maksa ropoakaan sen enempää... Ja hymyillen hän poisti kaiken katkeruuden näistä sanoista.

-- Mitä vaaditte pyssystäni? -- kysyi kreivi nauraen.

-- Enemmän kuin teistä itsestänne.

-- Mitä sitten?

-- Vaiteliaisuutta. Uskokaa minua, kreivi de Bouvan, ainoastaan nainen voi arvata toisen naisen salaisuuden. Olen varma siitä, että jos te tästä hiiskutte sanankin, minä matkalla syöksyn tuhoon. Eilen muutamat luodit ilmoittivat minulle, mitkä vaarat minua uhkaavat tiellä. Oh! tuo nainen on yhtä taitava ampuja kuin nopea pukuhommissa. Kamarineitsyt ei ole koskaan riisunut minulta vaatteita niin nopeasti. Ah, anteeksi, -- hän sanoi, -- asettakaa niin, ettei minulla kemuissa ole mitään sellaista pelättävissä.

-- Te tulette siellä olemaan minun suojelukseni alaisena, -- vastasi kreivi ylpeänä. -- Mutta aiotteko tulla Saint-Jamesiin Montauranin tähden? -- hän kysyi surullisen näköisenä.

-- Te tahdotte tietää enemmän kuin mitä itse tiedän, -- sanoi parisitar nauraen. -- Mutta rientäkää nyt pois täältä, -- hän lisäsi hetken vaiettuaan. -- Lähden itse saattamaan teitä ulos kaupungista, sillä tiedättehän, että täällä vallitsee ilmisota.

-- Te tunnette siis hiukan mielenkiintoa minuun? -- huudahti kreivi. -- Sallikaa, armollinen neiti, minun toivoa, että ette tule olemaan välinpitämätön minun ystävyyteeni nähden. Sillä minun kai täytyy tyytyä tähän tunteeseen, vai kuinka? -- hän lisäsi itsetietoisena.

-- Joutukaa, te profeetta! -- parisitar virkkoi, kasvoissa sellainen iloinen ilme, jonka huomaa naisella, kun hän on tekemäisillään tunnustuksen, joka ei saata huonoon valoon hänen arvokkaisuuttaan eikä hänen salaisuuttaan.

Sitten hän puki ylleen turkis-vaipan ja saattoi kreiviä aina Nid-aux-Croc'iin asti. Saavuttuaan polun päähän hän sanoi kreiville:

-- Herra kreivi, säilyttäkää ehdottomasti päätökseni salaisuutena, markiisinkin edessä.

Ja hän painoi sormensa huulilleen.

Kreivi, joka rohkaistui neiti de Verneuilin hyvänsuovasta ilmeestä, tarttui häneen käteensä, parisitar antoi hänen kosketella sitä, sallien sen suurena suosiona, ja kreivi suuteli sitä hellästi.

-- Oi, neitiseni, luottakaa minuun kuoloon asti! -- hän huudahti, huomatessaan olevansa kokonaan vapaa vaarasta. -- Vaikka olen teille melkein yhtä suuressa kiitollisuuden velassa kuin äidilleni, on minun hyvin vaikea olla tuntematta teitä kohtaan muutakin kuin kunnioitusta...

Hän riensi pois polkua pitkin. Marie nyökäytti tyytyväisenä päätään ja ajatteli:

"Tuo tanakka poika on antanut minulle korvaukseksi elämästään enemmän kuin henkensä."

Näin ajatellen hän loi taivasta kohti epätoivoisen katseen ja palasi hitaasti Pyhän Leonardin portille, missä Hulot ja Corentin häntä odottivat.

-- Vielä kaksi päivää, -- hän huudahti, -- ja... Hän keskeytti puheensa, huomatessaan, että he eivät olleet yksin.

-- Ja hän on kaatuva luotienne lävistämänä, -- hän kuiskasi Hulot'n korvaan.

Päällikkö astui pari askelta taaksepäin ja katseli tuota naista, jonka ryhti ja kasvot eivät ilmaisseet vähintäkään tunnontuskaa, ivanhalulla, jota on vaikea kuvata. Merkillistä naisissa on se, etteivät he koskaan punnitse moitittavimpia tekojaan; tunne tempaa heidät mukaansa. Heidän teeskentelyssäänkin on jotain luonnollista, ja ainoastaan heissä rikos voi esiintyä vapaana halpamaisuudesta. Useimmissa tapauksissa he "eivät tiedä, miten se on tapahtunut".

-- Lähden Saint-Jamesiin, kemuihin, jotka chouanit huomenna panevat toimeen ja...

-- Mutta, -- sanoi Corentin, -- sinne on viisi Ranskan peninkulmaa; tahdotteko, että saatan teitä sinne?

-- Te ajattelette paljon seikkaa, jota minä en koskaan ajattele, nimittäin itseänne, -- virkkoi parisitar.

Marien Corentinia kohtaan osoittama ylenkatse miellytti suuresti Hulot'a, joka irvisteli nähdessään tuon naisen poistuvan Pyhän Leonardin kirkolle päin. Corentin seurasi häntä katseillaan, ja hänen kasvoihinsa kuvastui epämääräinen tietoisuus siitä, että hän vielä oli saava valtoihinsa tuon viehättävän olennon hallitsemalla hänen intohimojaan.

* * * * *

Palattuaan asuntoonsa neiti de Verneuil ryhtyi kiireisesti tuumimaan, miten pukeutuisi näihin tanssihuveihin. Francine, joka oli tottunut tottelemaan ymmärtämättä emäntänsä tarkoituksia, rupesi kaivelemaan pahvilaatikoista ja ehdoitti viimein kreikkalaiskuosista pukua. Kreikkalainen tyyli oli siihen aikaan kaikessa vallalla. Se puku, jonka Marie hyväksyi, sopi hyvin pahvilaatikkoon, jota oli helppo kuljettaa.

-- Francine, lemmikkini, minä lähden samoilemaan maita mantereita. Päätä, tahdotko jäädä tänne vai seurata minua.

-- Minäkö jäisin tänne! -- huudahti Francine. -- Kuka teidät sitten pukisi?

-- Minne olet pannut sen hansikkaan, jonka tänä aamuna annoin sinulle?

-- Se on tässä.

-- Ompele tuohon hansikkaaseen vihreä nauha, äläkä suinkaan unhoita ottaa rahaa mukaan.

Mutta huomatessaan, että Francine pani taskuunsa vasta lyötyjä tasavaltalaisia rahoja, hän huudahti:

-- Muuta ei tarvita, jotta meidät surmattaisiin tiellä! Lähetä palvelija Corentinin luo... Mutta ei, tuo katala mies seuraisi meitä! Lähetä palvelija päällikön luo pyytämään minulle muutamia kuuden frangin riksejä.

Tarkkanäköisenä kuin nainen ainakin, joka ottaa huomioon pienimmätkin seikat, Marie ajatteli kaikkea. Sillä aikaa kuin Francine valmisti kaikki Marien käsittämätöntä matkaa varten, tämä koetti matkia pöllön ääntä, ja viimein hänen onnistin vallan erhetyttävästi jäljentää Marche-à-Terren merkkivihellystä. Puoliyön aikaan hän poistui kaupungista Pyhän Leonardin portista, saapui Nid-aux-Croc'iin johtavalle pienelle polulle ja uskalsi Francinen seurassa kulkea Gibarryn laakson poikki, samoten varmoin askelin, sillä häntä elähytti sellainen lujatahtoinen päätös, joka luo ryhtiin ja koko ruumiiseen selittämätöntä voimaa. Palata tanssiaisista niin, että välttää vilustumista, on naisille hyvin tärkeää; mutta jos heillä on intohimon tulta suonissaan, muuttuu heidän ruumiinsa teräksiseksi. Rohkeakin mies olisi kauan mielessään punninnut tällaista yritystä, mutta tuskin oli se pälkähtänyt neiti de Verneuilin päähän, kun sen vaarat tuntuivat hänestä houkuttelevan viehättäviltä.

-- Te lähdette matkaan, uskomatta itseänne Jumalan haltuun, -- sanoi Francine, joka oli kääntynyt luomaan katseen Pyhän Leonardin kellotapuliin.

Ja tuo hurskas bretagnetar pysähtyi, pani kädet ristiin ja kääntyi rukouksessa Pyhän Annan puoleen, anoen, että hän saattaisi tämän retken onnelliseksi. Hänen emäntänsä sitävastoin oli ajatuksiinsa vaipunut, katsellen vuoroin hartaasti rukoilevan kamarineitsyensä teeskentelemätöntä asentoa ja pilven lomitse esille pilkistävää kuunvaloa, joka soluen kirkon lovikoristeiden läpi pani graniitin vivahtamaan hienoon kultasepän korutyöhön.

Molemmat naiset saapuivat pian Galope-Chopinen majalle. Vaikka he astuivatkin hyvin kevyesti, heräsi toinen niistä isoista koirista, joiden uskollisen vartioimisen huostaan bretagnelaiset uskovat ovisäppinsä. Koira juoksi molempia outoja naisia vastaan, ja sen haukunta kävi niin uhkaavaksi, että heidän oli pakko väistyä muutama askel taaksepäin ja huutaa apua Mutta ei mikään ihmisolento liikahtanut. Neiti de Verneuil vihelsi silloin pöllön tavoin; heti asunnon oven ruosteiset saranat narahtivat, ja Galope-Chopine, joka kiireessä oli kavahtanut ylös vuoteeltaan, tuli esille synkän näköisenä. Marie näytti Fougères'n vartijalle markiisi de Montauranin hansikasta ja sanoi:

-- Minun täytyy joutuin lähteä Saint-Jamesiin. Kreivi de Bouvan sanoi, että sinun tulee saattaa minua sinne ja puolustaa minua. Hanki siis, hyvä Galope-Chopine, meille kaksi aasia ratsuretkeämme varten ja valmistaudu seuraamaan meitä. Aika on kallista, sillä jos emme saavu ennen huomisiltaa Saint-Jamesiin, emme tule näkemään Garsia emmekä tanssijaisia.

Ihan tyrmistyneenä Galope-Chopine otti käteensä hansikkaan ja sytytti pihkasta tehdyn kynttilän, joka oli pikkusormen paksuinen ja piparikakun värinen. Tämä kauppatavara, joka tuotiin Bretagneen Pohjois-Europasta, osoitti, samoin kuin kaikki muu, minkä saa nähdä tässä omituisessa maassa, alkeellisimmankin kaupankäynnin älyn täydellistä puutetta. Huomattuaan vihreän nauhan, katseltuaan neiti de Verneuilia, kynsittyään korvallistaan, juotuaan kulauksen omenaviiniä ja tarjottuaan sitä lasillisen kauniille neidille, Galope-Chopine jätti hänet pöydän edessä olevalle silatusta kastanjapuusta tehdylle penkille istumaan ja läksi noutamaan kahta aasia.

Tuon ulkomaalaisen kynttilän levittämä sinervä valo ei ollut tarpeeksi vahva hallitsemaan haaveellista kuunvaloa, joka hohtavilla täplillään vilkastutti katon ja savuttuneen tuvan huonekalujen tummia värihäiveitä. Pikku poika oli kohottanut hämmästyneenä soman päänsä, ja hänen kauniiden hiustensa yläpuolella kaksi lehmää näytti seinän aukoista punaisia turpiaan ja suuria kirkkaita silmiään. Iso koira, jonka kasvot eivät suinkaan olleet typerimmät tässä perheessä, näytti tutkivan vieraita naisia yhtä uteliaana kuin poikanen. Maalaaja olisi kauan ihaillut tämän yöllisen taulun vaikuttavaisuutta. Mutta Marie, jota ei ollenkaan huvittanut ruveta juttelemaan Barbetten kanssa, joka aaveen tavoin kavahti istumaan ja joka tuntiessaan parisittaren alkoi silmät suurina tuijottaa häneen, lähti pois välttääkseen hengittämästä tämän luolan saastaista ilmaa ja päästäkseen kuulemasta vaimon monia kysymyksiä.

Hän nousi notkeasti ylös sen kallion portaita, joka tuki Galope-Chopinen majaa, ja ihaili tämän äärettömän avaran maiseman yksityiskohtia, joka vaihtui sen mukaan kiipesikö kallioiden huippua kohti, vai laskeutuiko alas laaksoon. Kuutamo verhosi silloin valoisan usvan tavoin Couësnonin laaksoa. Epäilemättä nainen, joka kantoi sydämessään hylättyä rakkautta, tunsi mielessään surumielisyyttä, jonka tämä valo herätti muuttamalla esineet haaveellisen näköisiksi ja panemalla veden välkkymään vaihtelevin värivivahduksin.

Samassa hiljaisuuden keskeytti aasien mäkätys. Marie riensi nopeasti alas chouanin mökille, ja he lähtivät heti matkaan. Galope-Chopinella, jonka aseena oli kaksipiippuinen pyssy, oli yllään pitkä vuohentalja, joka teki hänet Robinson Crusoen näköiseksi. Hänen näppyjen ja ryppyjen peittämiä kasvojaan tuskin näki sen leveälierisen hatun alta, jota kansa näillä seuduin vielä käyttää vanhan tavan mukaan, ylpeänä siitä, että maaorjuudessaan on saanut käytäntöön tämän vanhan lääninherrain päähineen. Tämä yöllinen retkikunta, oppaanaan mies, jonka puvussa, ryhdissä ja kasvoissa oli jotain patriarkallista, muistutti Rembrandtin maalaamaa synkkäväristä taulua "Pako Egyptiin". Galope-Chopine vältti huolellisesti valtatietä ja ohjasi molempia vieraita naisia Bretagnen syrjäpolkujen äärettömän sokkelon kautta.

Neiti de Verneuilille selveni silloin chouanien sotimistapa. Vasta samoillessaan näillä teillä hän saattoi paremmin arvostella näiden ketojen laatua, jotka ylemmästä paikasta nähtyinä olivat hänestä näyttäneet viehättäviltä, mutta joita täytyy kulkea ristiin rastiin, käsittääkseen mitä vaaroja ja voittamattomia vaikeuksia niissä piilee. Joka pellon ympärille ovat talonpojat ammoisista ajoista luoneet kuuden jalan korkuisen, särmäisen multavallin, jonka harjalla kasvaa kastanjapuita, tammia tai pyökkejä. Tätä puilla istutettua vallia sanotaan normandilaiseksi "pensasaidaksi", ja sen huipulla kasvavien puiden pitkät oksat riippuvat melkein aina tien yläpuolella, muodostaen äärettömän lehtimaja-katoksen.

Nämä synkät tiet, joita reunustavat savisesta maasta luodut vallit, muistuttavat linnoitusten vallihautoja, ja kun graniitti, joka näillä seuduin melkein aina kohoaa maanpinnan tasalle, ei muodosta jonkunlaista epätasaista kivitystä, ovat nämä tiet niin vaikeakulkuiset, etteivät pienimmätkään ajoneuvot niillä liiku eteenpäin muutoin kuin härkäparin tai kahden hevosen vetäminä, jotka tosin ovat pieniä, mutta yleensä vahvoja. Nämä tiet ovat tavallisesti niin kuraisia, että on ollut pakko jalkalaisia varten muodostaa joko pellon laitaan tai pitkin pensasaitaa polku, joka ulottuu pellon toisesta päästä toiseen. Kun tahtoo siirtyä toiselta pellolta toiselle, on nouseminen pensasaidan yli useita portaita, jotka sade usein tekee liukkaiksi.

Matkustajilla oli vielä useita muita vastuksia voitettavina näillä mutkaisilla poluilla. Jokaisella täten turvatulla pellolla on aukko, joka on noin kymmenen jalan levyinen, ja jonka sulkee niin sanottu pölkkyveräjä. Tämän muodostaa hirsi tai vahva oksa, jonka toisessa päässä on reikä, ja se lepää toisen pölkyn varassa, joka tapin tavoin on pistetty tuohon reikään. Kohtisuoran pölkyn pää jatkuu kappaleen toiselle puolelle tuota tappia, niin että tämä pitennys voi kantaa melkoisen raskaan kiven, joka on vastapainona ja joka saattaa mahdolliseksi lapsellekin liikutella tätä omituista veräjää, jonka toinen pää nojaa pensasaidan sisäpuolelle kaivettuun kuoppaan. Joskus tämän seudun asukkaat jättävät vastapainona olevan kiven pois, antaen hirren tai oksan paksumman pään ulettua kauemmaksi tapin toiselle puolelle.

Veräjän muoto vaihtelee omistajan kekseliäisyyden mukaan. Usein sen muodostaa yksi ainoa oksa, jonka molemmat päät savella ovat kiinnitetyt pensasaitaan. Toiste se taas on neliskulmaisen portin kaltainen, jonka muodostavat useat ohuet oksat, jotka ovat asetetut matkan päähän toisistaan, kuin tikapuiden astuimet. Tämä portti avautuu pölkkyveräjän tavoin ja pyörähtää toisessa päässään olevalla pienellä rattaalla. Nämä pensasaidat ja pölkkyveräjät saattavat maa-alueen äärettömän suuren shakkilaudan näköiseksi, missä joka pelto muodostaa tarkasti toisesta eroitetun ruudun, vallan kuin eristetty ja vallien suojelema linnoitus. Veräjä, jota on helppo puolustaa, tarjoaa mahdollisille hyökkääjille mitä suurimpia vaikeuksia valloitusyrityksessä.

Bretagnelaiset talonpojat luulevat lannoittavansa kesantopeltojaan edistämällä niissä isojen kinsteripensaiden kasvua, joita näillä seuduin hoidetaan niin hyvin, että ne vähässä ajassa tulevat miehen korkuisiksi. Tämä harhaluulo, joka on hyvin ymmärrettävissä, kun ajattelee, että nämä samat henkilöt asettavat lantatunkionsa pihojensa ylimpiin paikkoihin, on syynä siihen, että kokonaiset kinsteripensasmetsiköt täyttävät neljänneksen peltoa, ja ne tarjoavat runsaasti tilaisuutta väijytykseen. Sitäpaitsi tuskin on ainoatakaan peltoa, jolla ei kasvaisi vanha omenaviinipuu, joka levittää matalalla olevat oksansa yli maanpinnan, täten tukahuttaen kasvullisuuden siinä paikassa. Jos siis ottaa huomioon, että peltojen pinta-ala on vähäinen ja että kaikki aitausvallit kannattavat kookkaita puita, joiden ahmivat juuret anastavat neljänneksen pellon pinnasta, voi kuvitella sen seudun viljelystä ja ulkomuotoa, jolla neiti de Verneuil retkellään samoili.

Ei tiedetä, onko tarve välttää rajariitoja vai laiskuutta suosiva tapa sulkea karja paimenetta aidatulle alueelle ollut syynä näiden hirvittävien aitausten rakentamiseen, joiden asettamat pysyvät esteet tekevät tämän maan valloittamattomaksi ja joukkotaistelun mahdottomaksi. Kun askel askeleelta on tutkinut tätä maanlaatua, huomaa, kuinka tehoton täällä on taistelu säännöllisten sotajoukkojen ja sissien välillä; sillä viisisataa miestä saattaa täällä vastustaa koko kuningaskunnan sotavoimaa.

Siinä piili chouani-sodan koko salaisuus. Neiti de Verneuil käsitti silloin, miksi tasavallan oli pakko tukahuttaa riitaisuutta pikemmin poliisin ja valtiotaidon, kuin sotavoiman tehottomalla avulla. Mitä tehdä todella väestölle, joka oli kyllin viekasta ylenkatsomaan kaupunkien omistuksen, sensijaan ottaen haltuunsa nämä maaseudut hävittämättömine luonnollisine linnoituksineen? Miksi ei hieroa sovintoa, kun näiden harhaan vietyjen maalaisten koko voima nojasi taitavaan ja yritteliääseen johtajaan?

* * * * *

Parisitar ihaili sen ministerin neroa, joka työhuoneessaan arvasi, missä piili rauhan salaisuus. Hän luuli oivaltavansa ne vaikuttimet, mitkä johtavat sellaisten miesten tekoja, jotka ovat kyllin voimakkaat yhdellä ainoalla katseella käsittämään mitä koko valtakunnan menestyminen vaatii ja joiden toimenpiteet kansan silmissä usein näyttävät rikollisilta, mutta itse teossa ovatkin tavattoman tarmokkaan ajatustyön tulos. Nämä voimakkaat sielut tuntuvat ikäänkuin olevan osalliset sallimuksen ja kohtalon voimasta ja jossakin määrin aavistavan tulevia tapahtumia, joten äkkiä tulevat huomatuiksi; rahvas hakee heitä jonkun aikaa keskeltään, mutta nostaessaan katseensa, se huomaakin heidän liitelevän korkealla. Nämä ajatukset tuntuivat oikeuttavan, jopa jalostavan neiti de Verneuilin kostontuumia; lisäksi tämä ajatusten askartelu vahvisti hänen tarmoansa, auttaen häntä kestämään oudon matkansa vastukset.

* * * * *

Joka pellon rajalla oli Galope-Chopinen pakko auttaa molemmat naiset aasien selästä, tukeakseen heitä heidän noustessaan vaikeapääsyisten pensasaitauksien yli, ja kun säännölliset tiet loppuivat, täytyi heidän taas nousta juhtiensa selkään ja poiketa takaisille teille, jotka jo ilmaisivat talven lähestymistä. Kookkaat puut, oksien peittämät tiet ja pensasaidat ylläpitivät alangoilla kosteutta, joka usein verhosi nuo kolme matkustajaa jäätävään vaippaansa. Sanomattomia vaivoja kestettyään he auringonnousun aikaan saapuivat Marignayn metsään. Matka kävi nyt helpommaksi leveällä metsätiellä. Oksien muodostama lehtiholvi ja puiden tiheys suojelivat heitä raa'an kolealta ilmalta, ja alkumatkan vaikeudet eivät enää esiintyneet.

Tuskin olivat he kulkeneet peninkulman verran tässä metsässä, kun kuulivat kaukaa kumeita ääniä ja kellon kilinää, jonka hopeaääni ei tuntunut niin yksitoikkoiselta kuin laitumella käyvän karjan kellojen äänet. Edelleen kulkiessaan Galope-Chopine kuunteli hyvin tarkkaavasti tätä ääntä. Pian tuulenpuuska kantoi hänen korvaansa muutaman saarnalauseen, joiden kaiku näytti tekevän häneen syvän vaikutuksen, sillä hän ohjasi väsyneet aasit polulle, joka ilmeisesti vei matkustajat syrjään Saint-Jamesin tieltä, eikä hän ottanut kuuleviin korviinsa neiti de Verneuilin vastustavia huomautuksia, kun tämä seudun muuttuessa jylhemmäksi kävi yhä levottomammaksi.

Polun oikealla ja vasemmalla puolen olevat suunnattomat graniittilohkareet, jotka olivat kasautuneina päälletysten, muodostivat omituisen näköisiä möhkäleitä. Näiden lohkareiden lomitse kiemurteli tavattoman isoja juuria, jotka kaukaa noutivat ravintomehuja muutamille satavuotisille pyökeille. Molemmat tienvieret muistuttivat tuollaisia tippukivistään kuuluisia maanalaisia luolia. Kookkaat kivipylväät, joiden ympärille oli kietoutunut tumman vihreitä rautatammen oksia ja sanajalkoja sekä vihertävää ja vaaleata sammalta, piiloittivat äkkijyrkänteitä ja syviä onkaloita. Kun nuo kolme matkustajaa olivat kulkeneet muutaman askeleen kaitaa polkua pitkin, aukeni mitä ihmeellisin näky neiti de Verneuilin katseille, selittäen hänelle Galope-Chopinen itsepäisyyden.

Puoliympyrän muotoinen onkalo, jonka seininä oli kauttaaltaan graniitti, muodosti amfiteatterin, jonka jylhillä partailla kasvoi korkeita tummia kuusia ja kellerviä kastanjapuita, näyttäen suunnattoman suurelta sirkukselta, johon syysaurinko pikemmin näytti luovan vaaleita väripilkkuja kuin valoa ja johon syksy kauttaaltaan oli levittänyt kuihtuneiden lehtiensä verhon. Keskellä tätä luonnon muodostamaa salia, jonka rakennusmestarina vedenpaisumus tuntui olleen, kohosi kolme mahtavaa druiidi-patsasta, muodostaen avaran alttarin, johon oli kiinnitetty vanha kirkollisissa juhlakulkueissa käytetty lippu.

Noin sataan nouseva ihmisjoukko oli paljastanut päänsä ja rukoili polvistuneena ja hartaana tässä kallio-onkalossa, missä eräs pappi kahden toisen hengellisen miehen avustamana toimitti jumalanpalvelusta. Pappien yksinkertaiset puvut ja pääpapin heikko ääni, joka humuna levisi ympäristöön, nuo vakaumuksen täyttämät ihmiset, jotka sama tunne yhdisti, ja jotka olivat polvistuneina koruttoman alttarin edessä, alaston risti, temppelin maalais-jylhyys, aika, paikka, kaikki tämä loi tähän kohtaukseen sen alkuperäisyyden leiman, joka oli ominainen kristikunnan ensi ajoille.