Part 20

Liuskakivikallioon hakattujen portaiden ja tuon paksun hirren sulkeman tien välillä, liejuisen pihan edessä ja törröttävän kallion juurella muutamat graniitista järeästi louhitut kivet, jotka olivat kasatut päälletysten, muodostivat tämän majan neljä nurkkausta ja pitivät koossa huonoa vanutussavea, lautoja ja piikiviä, joista seinät olivat kyhätyt. Toinen puoli kattoa oli olkien tavoin peitetty kinsterillä ja toinen paanuilla, jotka olivat leikatut kattotiilien muotoisiksi; siitä saattoi päättää, että rakennus jakautui kahteen eri osaan. Ja todella toinen, jonka eroitti huono ristikko-aitaus, teki navetan virkaa ja toisessa asui talonväki.

Joskin tämä maja kaupungin läheisyyden vuoksi tarjosi muutamia edullisia puolia, jotka olivat kokonaan tuntemattomia pari peninkulmaa kauempana, se kuitenkin selvästi pani ajattelemaan, kuinka epävakaaseen tilaan sodat ja läänitysolot olivat saattaneet maaorjan tavat, niin että monet talonpojat vielä tätä nykyä näillä seuduilla juhlallisesti sanovat _asunnoksi_ ylhäisten herrojen linnoja. Tarkastaessaan näitä paikkoja hyvin ymmärrettävällä hämmästyksellä, neiti de Verneuil huomasi siellä täällä pihan rapakossa graniittimöhkäleitä, jotka olivat sillä tavoin ladotut, että ne muodostivat majan ovelle ylettyvän tien, jota ei suinkaan vaaratta voinut astua. Mutta kuullessaan kahakan paukaukset, jotka tuntuvasti lähestyivät, parisitar hyppäsi kiveltä kivelle, ikäänkuin olisi kulkenut puron yli saapuakseen turvaan.

Majan ovi oli kahtena osana, joista ylempi oli ikkunaluukun tapainen. Eräissä Ranskan pikkukaupunkien myymälöissä näkee vielä tällaisia ovia, mutta ne ovat paljon rikkaammin koristetut, ja alemmassa puoliskossa on hälytyskello. Se ovi aukeni, kun nosti puusta tehdyn perin vanhanaikuisen säpin, ja oven yläpuolista luukkua ei suljettu muulloin kuin yöksi, sillä valo ei päässyt tunkemaan huoneeseen muualta kuin tästä aukosta. Tosin oli olemassa jykevä ikkuna, mutta sen lasiruudut muistuttivat pullonpohjia, ja ne raskaat lyijykehykset, joihin ne olivat sovitetut, ottivat niin paljon tilaa, että niiden tarkoitus näytti pikemmin olevan valon ehkäiseminen kuin sisälle päästäminen.

Kun neiti de Verneuil oli avannut oven, jonka saranat pahasti narisivat, hän tunsi lipeäsuola-hajujen pilvenä syöksyvän ulos tästä majasta, ja huomasi, että nelijalkaiset elukat potkimalla olivat murtaneet sen sisäseinän, joka eroitti ne asuinhuoneesta. Näin tämän arentitalon sisusta -- sillä se oli todella arentitalo -- vastasi täydelleen sen ulkomuotoa. Neiti de Verneuil tuumi itsekseen, oliko mahdollista, että ihmisolennot saattoivat elää keskellä tätä vartavasten kasattua lokaa, kun ryysyjen peittämä pikku poika, joka näytti olevan yhdeksänvuotias, äkkiä ilmestyi hänen näkyviinsä. Pojan kasvot olivat virkeät, valkoiset ja punaiset posket pulleat, silmät vilkkaat, hampaat valkoiset kuin norsunluu, ja vyyhteinä hartioille valuvat hiukset vaaleat. Hänen raajansa olivat voimakkaat ja koko hänen olemuksensa kuvasti maalaislapsen viattomuutta ja hämmästystä, joka pani hänen silmänsä suurenemaan. Tämä pieni poikanen oli ihmeen kaunis.

-- Missä äitisi on? -- kysyi Marie lempeästi ja kumartuen suutelemaan hänen silmiään.

Tämän suudelman saatuaan lapsi livahti tiehensä notkeana kuin ankerias ja katosi lantakasan taakse, joka oli majan ja polun välillä, mäen töyräällä. Kuten monet muut bretagnelaiset maanviljelijät, Galope-Chopine kuljetti lannotusaineet ylempään paikkaan, niin että sadevesi riistää niiltä kaiken voiman. Jäätyään näin hetkeksi tämän asunnon valtijattareksi, Marie kädenkäänteessä toimitti sen tarkastuksen.

Se huone, jossa hän odotti Barbettea, oli ainoa koko rakennuksessa. Silmään pistävin ja komein esine oli kookas kamiini, jonka kupu oli tehty sinigraniitista. Siitä riippui sarssikankaasta, vaaleanvihreällä nauhalla koristettu reunus, jonka röytä oli pyöreä, ja joka koristi laitaa, millä kohosi maalatusta kipsistä tehty Neitsyt Marian veistokuva. Tämän veistokuvan jalustaan näki neiti de Verneuil kaiverretun nämä sanat:

Äiti Jumalan oon jalon, suojelija tämän talon.

Veistokuvan takana oli punaisin ja sinisin värein tahrittu hirvittävä kuva, joka esitti pyhää Labrea. Hautakiven muotoinen, vihreiden sarssi-uudinten ympäröimä vuode, kömpelöt tuolit, veistelty ja muutamia astioita sisältävä arkku -- siinä jotenkin Galope-Chopinen huonekalusto. Ikkunan edessä oli pitkä kastanjapuinen pöytä, ja sen molemmin puolin samasta puusta tehdyt penkit, jotka näyttivät tummalta vanhalta mahongilta.

Suunnattoman suuri omenaviini-tynnyri, jonka tapin alla lattialla neiti de Verneuil huomasi loantapaista kellervää ainetta, minkä kosteus kalvoi permantoa, vaikka tämä oli tehty punervan saven yhteenliittämistä graniittiliuskoista, todisti, että talon isäntä täysin ansaitsi chouani-liikanimensä. Neiti de Verneuil nosti katseensa, ikäänkuin paetakseen tätä näkyä, ja silloin hän luuli näkevänsä edessään kaikki maailman yölepakot -- niin tiheään riippui katosta hämähäkinverkkoja. Kaksi isoa omenaviinillä täytettyä haarikkaa oli pitkällä pöydällä. Nämä haarikat ovat polttosavisia ruskeita ruukkuja, jotka muistuttavat herkkusuiden suosimaa bretagnelaista voita sisältäviä astioita. Tämä ruukku päättyy ylhäältä kaulaan, joka vivahtaa vedestä päätään esiin pistävään sammakkoon.

Marien huomio oli lopulta kiintynyt näihin haarikkoihin. Mutta samassa kuului taistelun hälinä selvemmin, ja niin oli hänen pakko ennen Barbetten saapumista hakea itselleen sopiva piilopaikka, kun tuo vaimo samassa ilmestyi.

-- Hyvää päivää, Bécanière, -- sanoi parisitar hänelle, voimatta pidättää hymyään nähdessään nuo kasvot, jotka selvään palauttivat mieleen ne päät, jotka koristavat vanhojen rakennusten ikkunapieliä.

-- Kas, tulette d'Orgemontin luota, -- virkkoi Barbette, joka ei näyttänyt erittäin alttiilta palvelukseen.

-- Minne piiloitatte minut, sillä chouanit ovat tuossa tuokiossa täällä...

-- Tuonne!... -- sanoi Barbette, ollen yhtä hämmästynyt tuon olennon kauneudesta kuin omituisesta puvusta, olennon, jota ei rohjennut lukea sukupuoleensa kuuluvaksi. -- Tuonne, papin komeroon.

Hän vei hänet vuoteensa päänpuolelle ja käski hänen astumaan sen päädyn ja seinän väliseen solaan. Molemmat tyrmistyivät nähdessään oudon miehen hypähtävän lokaiselle pihalle. Tuskin oli Barbettella aikaa irroittaa vuoteesta uudin ja peittää sillä Marie, kun hänen edessään seisoi pakosalla oleva chouani.

-- Muoriseni, mihin voi täällä piiloittautua? Olen kreivi de Bouvan.

Neiti de Verneuil säpsähti tuntiessaan sen pöytävieraan äänen, jonka lausumat harvat sanat, mitkä olivat jääneet hänelle salaisuudeksi, olivat aikaansaaneet Vivetièren linnassa tapahtuneen onnettomuuden.

-- Hyvä herra, kuten näette, ei täällä ole mitään piilopaikkaa! Parasta on, että minä tästä lähden ulos, silloin voin olla vahtina. Jos siniset tulevat, annan merkin. Jos jään tänne, ja jos he tapaavat minut teidän seurassanne, he polttavat taloni.

Ja Barbette lähti ulos tuvasta, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi älyä yhdistää kahden vihollisen etua, joilla oli yhtä suuri oikeus piilopaikkaan sen kaksinaisen osan nojalla, jota hänen miehensä näytteli.

-- Minulla ei ole jälellä enempää kuin kaksi panosta, -- sanoi kreivi epätoivoissaan, -- mutta siniset ovatkin jo kulkeneet kauemmaksi. Mutta olisinpa huutavassa hukassa, jos he palaavat tätä tietä ja jos heidän päähänsä pistää tarkastaa vuoteen alustaa.

Ajattelematta kreivi asetti pyssynsä sen patsaan viereen, jonka takana Marie seisoi vihreän sarssi-uutimen peittämänä, ja kumartui nähdäkseen, mahtuiko vuoteen alle. Ehdottomasti hän silloin oli näkevä pakolais-naisen jalat; mutta tänä epätoivoisena hetkenä tuo nainen tarttui pyssyyn, hypähti äkkiä esiin majan permannolle ja uhkasi aseellaan kreiviä. Tämä purskahti nauruun tuntiessaan parisittaren; sillä piiloutuessaan Marie oli ottanut päästään leveälierisen chouani-hattunsa, ja hänen hiuksensa valuivat esiin tuuheina pitsihuivin alta.

-- Älkää naurako, kreivi, olette minun vankini. Jos vähääkään liikahdatte, saatte kokea, mihin kykenee loukattu nainen.

Sinä hetkenä, jona kreivi ja Marie katsoivat toisiinsa, ollen erilaisten mielenliikutusten valtaamat, kuului sekavia ääniä ulkoa kallioilta:

-- Pelastakaa Gars! hajaantukaa! Pelastakaa Gars! Hajaantukaa!...

Barbetten ääni hallitsi ulkoa kuuluvaa meteliä, ja majassa olevat viholliset kuulivat hänen sanansa hyvin erilaisin tuntein, sillä hän puhui enemmän heille kuin pojalleen.

-- Etkö näe sinisiä? -- huusi Barbette terävästi. -- Joudutko tänne, nulikka, tai tulen tästä minä sinua noutamaan! Tahdot kai siis saada luodin pääkalloosi? No, matkoihisi heti!...

Näiden pikkutapausten aikana, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, eräs sininen hypähti piharapakkoon.

-- Beau-Pied! -- huusi hänelle neiti de Verneuil. Beau-Pied riensi saapuville ja tähtäsi kreiviin paremmin kuin hänen pelastajattarensa oli tehnyt.

-- Herra ylimys, -- sanoi soturi purevan ivallisesti, -- pysy alallasi, tai minä paiskaan sinut kädenkäänteessä maan tasalle kuin Bastiljin.

-- Herra Beau-Pied, -- sanoi neiti de Verneuil mairittelevalla äänellä, -- te vastaatte tästä vangista. Menetelkää miten tahansa, mutta teidän täytyy tuoda hänet terveenä ja vioittumattomana minun käsiini Fougères'ssa.

-- Ymmärrän, armollinen neiti.

-- Onko tie Fougères'en asti nyt vapaa?

-- Se on varma, elleivät chouanit nouse kuolleista. Hilpeänä neiti de Verneuil otti aseekseen kevyen metsästyspyssyn ja hymyili ivallisesti sanoessaan vangilleen:

-- Hyvästi, herra kreivi, näkemiin!

Sitten hän riensi polulle, pantuaan jälleen päähänsä leveälierisen hattunsa.

-- Huomaan, joskin liian myöhään, -- sanoi katkerana kreivi de Bouvan, -- ettei koskaan sovi pitää pilanaan sellaisten henkilöiden kunniaa, joilla sitä ei ollenkaan ole.

-- Herra ylimys, -- huusi ankarana Beau-Pied, -- ellet tahdo, että kiidätän sinut aikaisempaan paratiisiisi, niin älä sano ainoatakaan pahaa sanaa tästä kauniista naisesta!

Neiti de Verneuil palasi Fougères'en niitä polkuja pitkin, jotka yhdistävät Pyhän Sulpicen ja Nid-aux-Croc'n kalliot. Saavuttuaan viimemainituille kallioille hän riensi graniittiin hakattua kiemurtelevaa ja vaikeakulkuista polkua edelleen, ihaillen somaa Nançonin laaksoa, joka äsken oli niin levoton ja nyt täydelleen rauhallinen. Sieltä katsottuna laakso näytti vihreältä juovalta. Neiti de Verneuil meni sisälle kaupunkiin Pyhän Leonardin portista, johon tuo polku päättyi.

Asukkaat, vielä levottomina taistelun johdosta, jota, päättäen etäältä kuuluvista laukauksista, näytti kestävän koko päivän, odottivat kansalliskaartin paluuta saadakseen tietää, kuinka suuret sen tappiot olivat. Kun fougèreslaiset näkivät tuon omituisen pukuisen naisen, hiukset hajalla, pyssy kädessä, saali ja hame rytistyneinä niiden häpäistessä seiniä, loan likaamana ja kasteen kostuttamana, heidän uteliaisuutensa kiihtyi, varsinkin kun tämän parisittaren tenho, kauneus ja erikoisuus jo olivat kaikkien keskusteluaiheena.

Ollen hirvittävän levottomuuden raatelemana oli Francine odottanut emäntäänsä koko yön; ja kun hän nyt näki hänet, aikoi hän puhuen keventää sydäntään, mutta ystävällinen viittaus sai hänet vaikenemaan.

-- En ole kuollut, lapsukaiseni, -- sanoi Marie. -- Oi, halusin Parisista lähtiessäni mielenliikutuksia... ja nyt on minulla niitä ollut! -- hän virkkoi hetken vaiettuaan.

Francine aikoi lähteä huoneesta tilaamaan ateriaa, huomauttaen emännälleen, että hänellä epäilemättä oli kova nälkä.

-- Oh, -- sanoi neiti de Verneuil, -- kaikkein ensiksi kylpy... kylpy!... Ennen kaikkea täytyy siistiä itsensä.

Francine oli kovin hämmästynyt kuullessaan emäntänsä kysyvän kaikkein hienomuotisimpia pukuja, jotka Francine oli pannut matkalaukkuihin.

Syötyään aamiaista Marie pukeutui, noudattaen niin suurta tunnollisuutta ja huolta kuin nainen suinkin voi uhrata tähän tärkeään tehtävään silloin kun hänen on määrä näyttäytyä tanssijaisissa rakkaan henkilön edessä. Francine ei voinut käsittää emäntänsä ivansekaista iloisuutta. Se ei ollut rakkauden tuottamaa iloa -- nainen ei tässä suhteessa pety -- se oli pidätettyä vahingoniloa, joka ei ennustanut mitään hyvää.

Marie järjesti itse ikkunaverhojen poimut ja katsahti samalla edessään leviävää vaihtelevaa näköalaa, sitten hän lähensi leposohvan kamiiniin, asetti sen siten, että sille lankesi hänen kasvoilleen edullinen valaistus ja käski Francinen hankkia kukkia, antaakseen huoneelle juhlaleiman. Kun Francine oli tuonut kukat, Marie ohjasi niiden ryhmityksen ja asettamisen mitä aistikkaimmin. Luotuaan viimeisen tyytyväisyyttä uhkuvan katseen huoneustoonsa, hän käski Francinen mennä vaatimaan päälliköltä hänen vankiaan. Hän laskeutui hekkumalliseen asentoon sohvalle, yhtä paljon levätäkseen, kuin näyttääkseen sulavalta ja heikolta, mikä eräissä naisissa vaikuttaa vastustamattomasti.

Pehmeä raukeus, jalkojen kiihoittava asema, niiden kärjet kun tuskin pistivät esiin hameenhelman alta, kankeudesta vapaa ryhti, kaulan kaarevuus, kaikki siihen luettuna hoikat sormet, jotka jasmiini-vihon tavoin riippuivat patjalla -- kaikki yhdessä hänen katseensa kanssa oli omiaan vaikuttamaan tenhoavasti. Hän poltti haju-aineita, levittääkseen ilmaan tuollaista tuoksua, joka niin voimakkaasti kiihoittaa miehen hermoja ja valmistaa niitä voittoja, joita naiset tahtovat saavuttaa, niitä suorastaan tavoittelematta.

Muutama hetki myöhemmin vanhan soturin raskaat askeleet kaikuivat viereisessä huoneessa.

-- No, herra päällikkö, missä on vankini?

-- Olen juuri komentanut esille kaksitoista-miehisen joukon ampumaan hänet miehenä, joka on vangittu ase kädessä.

-- Te olette ryhtynyt toimenpiteisiin, kun on kysymys minun vangistani! -- sanoi parisitar. -- Kuulkaahan, päällikkö: jos en erehdy teidän kasvoihinne nähden, ei ihmisen kuolema taistelun jälkeen ole sellainen seikka, joka teille tuottaisi tyydytystä. No niin, jättäkää minun huostaani tuo chouani, ja siirtäkää hänen mestauksensa, minä otan kaiken vastuulleni. Vakuutan teille, että tämä ylimys on käynyt minulle hyvin tärkeäksi henkilöksi ja että me hänen avullaan tulemme toteuttamaan tuumamme. Muuten tämän chouani-amatöörin surmaaminen olisi yhtä mieletön teko kuin ilmapallon ampuminen, kun neulanpistos riittää tyhjentämään sen ilmasta. Jättäkää Herran nimessä julmuudenteot ylimysten asiaksi -- tasavaltalaisten tulee olla jalomieliset. No niin... antakaa noiden kahdentoista sotamiehen lähteä pienelle kävelylle ja tulkaa minun luokseni päivällisille yhdessä vankini kanssa. Päivää on vaan tunti jälellä, ja näette, -- hän lisäsi hymyillen, -- että jos vielä viivyttelette, menettää pukuni kaiken vaikuttavaisuutensa.

-- Mutta, neitiseni... -- soperteli päällikkö hämmästyneenä.

-- No, mitä? Odotan teitä. Olkaa varma siitä, ettei tuo kreivi pääse käsistänne. Ennemmin tai myöhemmin tuo suuri perho tulee polttamaan siipensä nuotiotulienne liekeissä.

Päällikkö kohautti hiukan olkapäitään kuin mies ainakin, jonka on kaikesta huolimatta pakko totella kauniin naisen oikkuja, ja puolen tunnin kuluttua hän palasi, kreivi de Bouvan mukanaan.

Neiti de Verneuil teeskenteli ihmetystä näiden molempien vierasten saapuessa ja oli häpeävillään sitä, että kreivi oli nähnyt hänet niin huolimattomassa asennossa. Mutta huomattuaan aatelismiehen silmistä, että ensi vaikutus oli saavutettu, hän nousi ja huolehti vieraistaan, täynnä täydellistä suloa ja kohteliaisuutta. Hänen asennoissaan ei ollut mitään tutkittua eikä väkinäistä, hymyily, astunta ja ääni ei ilmaissut tarkoittelua eikä hänen salaisia tuumiaan. Kaikki oli sopusointuisaa, eikä yksikään liian huomiota herättävä piirre pannut ajattelemaan, että hän olisi teeskennellyt sellaisten piirien tapoja, joissa ei olisi elänyt.

Kun kuningasvallan kannattaja ja tasavaltalainen olivat istuutuneet, hän katsoi kreiviin ankarasti. Tämä aatelismies tunsi tarpeeksi naiset tietääkseen, että tätä naista kohtaan toimeenpantu loukkaus oli tuottava kuolemantuomion. Tästä aavistuksesta huolimatta hän ei ollut iloinen eikä surullinen, vaan näytti mieheltä, joka ei usko äkillisiin ratkaisuihin. Pian hänestä tuntui naurettavalta pelätä kuolemaa kauniin naisen edessä. Muuten Marien ankara ilme herätti hänessä pelastuksen tuumia.

"Kuka tietää", hän ajatteli, "eikö saavutettavissa oleva kreivillinen kruunu miellytä häntä enemmän kuin markiisin kruunu, jonka hän on menettänyt?... Montauran on kuiva kuin tikku, ja minä..."

Tämä tuumiskelu houkutteli hänen kasvoilleen itsetyytyväisen ilmeen.

Nämä valtioviisaat mietteet olivat vallan turhat. Ne mieltymyksen tunteet, joita kreivi aikoi neiti de Verneuilin edessä teeskennellä, muuttuivatkin rajuksi intohimon liekiksi, jota tuo vaarallinen naisolento mielihyvällä lietsoi.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- te olette minun vankini, ja henkenne on minun vallassani. Mutta kuolemantuomionne pannaan täytäntöön ainoastaan minun suostumuksellani... mutta olen liian utelias, antaakseni ampua teidät nyt.

-- Entä jos itsepäisesti vaikenisin? -- vastasi kreivi iloisena.

-- Kunniallisen naisen edessä, kenties, mutta huonomaineisen naisen!... kuinka se tulisi kysymykseenkään, herra kreivi, sehän on suorastaan mahdotonta.

Nämä sanat, jotka uhkuivat katkeraa ivaa, hän vihelsi, kuten Sully sanoi puhuessaan herttuatar de Beaufortista, niin terävällä nokalla, että aatelismies hämmästyi, eikä voinut muuta kuin katsella julmaa vastustajatartaan.

-- Kas tässä, -- parisitar jatkoi ilkkuen, -- jotta en todistaisi vääriksi sanojani, tahdon olla, kuten nuo olennot, _hyväsydäminen_. Aluksi siis, tässä on pyssynne.

Hän ojensi hänen aseensa lempeän ilakoivana.

-- Kautta aatelismiehen kunnian, te menettelette, neiti...

-- Oh! -- keskeytti parisitar hänen puheensa. -- Olen saanut tarpeeksi aatelismiesten kunniasanoista. Tällaiseen sanaan luottaen poikkesin Vivetièreen. Päällikkönne oli vannonut, että minä ja väkeni siellä olisimme turvassa...

-- Kuinka katalaa! -- huudahti Hulot, rypistäen kulmakarvojaan.

-- Syypää siihen oli herra kreivi, -- jatkoi Marie, osoittaen Hulot'lle aatelismiestä. -- Garsilla oli kyllä hyvä halu pitää sanansa, mutta herra kreivi kertoi minusta jonkun minulle tuntemattoman parjausjutun, joka vahvisti kaikkia niitä herjauksia, mitä "Charretten Tamma" on suvainnut minusta levitellä.

-- Neitiseni, -- sanoi kreivi peräti hämillään, -- pää piilun alla vakuuttaisin sanoneeni ainoastaan totuuden.

-- Sanomalla mitä?

-- Että te olitte ollut markiisi de Lenoncourtin...

-- Sanokaa pois tuo sana: rakastajatar.

-- Niin, markiisi de Lenoncourtin, nykyisen herttuan, erään ystäväni rakastajatar, -- vastasi kreivi.

-- Nyt voisin antaa teidän kuolemantuomionne täyttyä, -- sanoi Marie, näyttämättä liikutetulta kreivin omantunnonmukaisesta syytöksestä, kreivin, joka tyrmistyi hänen todellisesta tai teeskennellystä välinpitämättömyydestään. -- Mutta, -- hän jatkoi nauraen, -- karkoittakaa ainaiseksi tuo luotien synkkä kuva, sillä te ette ole loukannut minua sen enempää kuin tuo ystävä, jonka -- hyi sentään -- rakastajattarena väitätte minun olleen. Kuulkaahan, herra kreivi, seurustelittehan te isäni, herttua de Verneuilin talossa? No niin...

Epäilemättä katsoen tarpeettomaksi, että Hulot sai kuulla sen tärkeän seikan, jonka neiti de Verneuil aikoi ilmaista, hän viittasi luokseen kreivin, jonka korvaan kuiskasi muutaman sanan. Kreivi de Bouvan päästi kumean hämmästyksen huudon ja katsoi ällistyneenä Mariehen, joka täydensi palauttamansa muiston nojautumalla kamiinin reunukseen viattoman ja teeskentelemättömän lapsen asennossa. Kreivi polvistui hänen eteensä.

-- Neiti, -- hän huudahti, -- rukoilen teitä antamaan minulle anteeksi, vaikka en olekaan sen arvoinen.

-- Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, -- sanoi parisitar. -- Teillä ei nyt ole sen enempää aihetta katumukseen, kuin mitä teillä Vivetièressä oli julkeaan otaksumaanne. Mutta teidän on vaikea käsittää näitä salaperäisiä seikkoja. Tietäkää vaan, kreivi, -- hän lisäsi vakavana, -- että herttua de Verneuilin tyttärellä on liiaksi mielenjaloutta, jotta hän ei syvästi harrastaisi sitä, mikä koskee teitä.

-- Solvauksenkin jälkeen? -- kysyi kreivi, äänessä katuva sävy.

-- Eivätkö muutamat ihmiset ole liian korkeassa asemassa, jotta solvaus voisi heihin ylettyä? Herra kreivi, minä olen niitä ihmisiä.

Lausuessaan nämä sanat, nuori neiti oikaisi ryhtinsä niin jaloksi ja ylpeäksi, että se teki vankiin syvän vaikutuksen ja saattoi koko tämän kohtauksen vielä arvoituksellisemmaksi Hulot'lle. Päällikkö tarttui viikseensä, ikäänkuin väännelläkseen sen ylöspäin, ja katsoi levottomana neiti de Verneuiliin, joka antoi hänelle salaisen merkin, ikäänkuin huomauttaen, ettei aikonut luopua panemasta täytäntöön suunnitelmaansa.

-- Jutelkaamme nyt, -- sanoi parisitar kotvan vaiettuaan. -- Francine hyvä, tuo meille kynttilöitä.

Sangen taitavasti osasi hän kääntää keskustelun vallankumouksen edellä käyneeseen hallitusmuotoon, josta oli kulunut vaan muutama vuosi. Hän siirsi niin luontevasti kreivin tähän aikakauteen, hän antoi aatelismiehelle niin runsaasti tilaisuutta olla henkevä, vastatessaan hänelle niin kohteliaan hienosti, että kreivi lopulta sai sen käsityksen, ettei hän koskaan ollut esiintynyt niin rakastettavana. Ja tämä käsitys innostutti häntä niin, että tahtoi tuossa lumoavassa naisessa herättää saman edullisen luulon itsestään.

Veitikkamainen nainen päätti ahdistaa kreiviä kaikilla kiemailukeinoillaan, ja kun tämä kaikki oli hänen puoleltaan pelkkää ilveilyä, hän saattoi tehdä sen kahta taitavammin. Niinpä hän milloin sai kreivin uskomaan nopeaan menestykseen, milloin hän taas ikäänkuin hämmästyneenä vilkkaasta tunteestaan tekeytyi kylmäksi, mikä ihastutti kreiviä ja kiihoitti hänen äkkiä herännyttä intohimoaan. Tämä nainen oli ihan onkijan kaltainen, joka tuontuostakin nostaa vedestä siimansa, nähdäkseen, syökö kala.

Kreivi-parka antautui lumon pauloihin, huomattuaan, kuinka luontevan viattomasti hänen vapauttajattarensa oli mieltynyt pariin kolmeen hänen lausumaansa kohteliaisuuteen. Siirtolaisuus, tasavalta, Bretagne ja chouanit olivat silloin tuhansien peninkulmien päässä hänen ajatuksistaan. Hulot oli suora, liikkumaton ja vakava kuin vanhojen roomalaisten rajajumala Terminus. Hänen puutteellisesta kasvatuksestaan johtui, että hän oli tuiki kykenemätön ottamaan osaa tämänkaltaiseen keskusteluun, mutta kuitenkin hän aavisti, että nuo kaksi muuta keskustelijaa kaiketi olivat hyvin henkeviä. Muuten hän pinnisti kaiken käsityskykynsä oivaltaakseen, eivätkö nuo molemmat verhotuin sanoin solmineet jotain juonta tasavaltaa vastaan.

-- Montauran, arvoisa neiti, -- sanoi kreivi, -- on ylhäistä sukua, hän on hyvin kasvatettu ja kaunis poika. Mutta ritarillisesta kohteliaisuudesta ei hänellä ole aavistustakaan. Hän on liian nuori, jotta olisi voinut nähdä Versaillesia. Hänen kasvatukseensa on kuitenkin jäänyt aukko, ja sen sijaan, että iskisi toiseen mustelmia, jakelee hän tikarinpistoja. Hän saattaa kyllä rajusti rakastaa, mutta hän ei koskaan ole saavuttava tuota hienon hienoa käytöstapaa, josta Lauzun, Adhémar, Coigny ja monet muut olivat niin kuuluisat. Hänellä ei ole tuota rakastettavaa tapaa sanoa naisille noita viehättäviä vähäpätöisyyksiä, jotka oikeastaan miellyttävät heitä enemmän kuin intohimon purkaukset, joilla pian on heidät väsyttänyt. Niin, vaikka markiisi on naisten suosikki, ei hänellä silti ole ylimyksen hienoutta ja luontevuutta.

-- Sen kyllä olen huomannut, -- sanoi Marie.

"Kas vaan", ajatteli kreivi, "tuossa äänessä ja tuossa katseessa on jotakin, mikä todistaa, että minä ennen pitkää tulen mitä parhaimpiin väleihin häneen, ja tullakseni hänen omakseen uskon kernaasti kaiken mitä hän ikinä vaatii".

Päivällinen oli valmis, ja kreivi tarjosi parisittarelle kätensä. Neiti de Verneuil hoiti pöydässä emännän tehtäviä niin kohteliaasti ja hienoaistisesti, että huomasi hänen sellaiseen tottuneen ainoastaan hovipiireissä.