Part 17

-- Korvaukseksi muutamista surmatuista miehistä tuon mestauslavojenne piilun alle pään, joka vastaa tuhansia päitä! -- hän huudahti. -- Naiset sotivat harvoin, mutta te voitte, niin vanha kuin olettekin, minun koulussani oppia sotataitoa. Tulen pistimillenne tarjoamaan kokonaisen suvun, esi-isät, hänet itsensä ja hänen menneisyytensä. Yhtä hyvä ja tosi kuin olen ollut hänelle, yhtä kavala ja valheellinen tulen olemaan. Niin, herra päällikkö, tahdon houkutella tuon pienen ylimyksen vuoteeseeni, ja hän on nouseva siitä, astuakseen mestauspölkylle. Ja se on kuin olla pitää, siten ei minulla koskaan tule olemaan kilpailijatarta... Tuo poloinen on itse julistanut tuomionsa: _huomeneton päivä!_ Teidän tasavaltanne ja minä saamme koston tyydytyksen. Tasavalta! -- hän jatkoi äänellä, jonka outo kaiku kauhistutti Hulot'ta. -- Mutta pitääkö siis kapinoitsijan kuolla sentähden, että on ryhtynyt aseisiin isänmaataan vastaan? Varastaisiko Ranska minulta kostoni? Ah, kuinka ihmiselämä sentään on mitätön, kuolema ei hyvitä muuta kuin rikoksen. Mutta, vaikka tuolla herralla ei ole muuta kuin yksi pää menetettävissä, on minulla oleva yksi yö käytettävissäni huomauttaakseni hänelle, että hän menettää enemmän kuin henkensä. Mutta kaikin mokomin, päällikkö, -- hän huokasi syvään, -- te, joka tulette hänet surmaamaan, salatkaa tarkoin minun petokseni, hän kuolkoon luottaen minun uskollisuuteeni. Pyydän teiltä ainoastaan tätä. Hän ei saa nähdä muuta kuin minut ja minun hyväilyni.

Hän vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hehkuvasta punasta huolimatta Hulot ja Corentin huomasivat, ettei viha ja raivo kokonaan tukahuttanut hänen häveliäisyyttään. Marie värisi rajusti lausuessaan viime sanansa. Hän näytti vielä itse kuuntelevan niiden kaikua, ikäänkuin olisi epäillyt lausuneensa niitä, ja vavahti tehden sellaisen vaistomaisen liikkeen kuin nainen, joka on pudottanut harsonsa.

-- Mutta onhan hän ollut vallassanne, -- huomautti Corentin.

-- Todennäköisesti, -- vastasi neiti katkerana.

-- Miksi pidätitte minut, kun hän jo oli käsissäni? -- kysyi Hulot.

-- Nähkääs, päällikkö, emmehän tietäneet, että se oli _hän_.

Äkkiä tuo kiihtynyt nainen, joka asteli hurjana ja lävisti molemmat läsnäolijat katseillaan, rauhoittui.

-- En enää tunne itseäni, -- hän sanoi miesmäisellä äänenpainolla. -- Mitä hyödyttää puhua? Täytyy lähteä häntä etsimään!

-- Häntä etsimään? -- sanoi Hulot. -- Mutta hyvä lapsi, ottakaa huomioon, että emme hallitse näitä lähiseutuja, ja jos uskallatte lähteä kaupungista, teidät vangittaisiin tai tapettaisiin sadan askeleen päässä.

-- Niillä, jotka tahtovat kostaa, ei koskaan ole mitään vaaraa! -- vastasi neiti, tehden närkästyneen kädenliikkeen, karkoittaakseen nuo molemmat miehet, joiden läsnäolo sai hänet häpeämään.

-- Mikä nainen! -- huudahti Hulot, poistuessaan Corentinin kanssa. -- Mikä tuuma noilla poliisi-viranomaisilla onkaan ollut siellä Parisissa! Mutta ei hän ikinä hanki tuota miestä meidän käsiimme, -- hän lisäsi päätään pudistaen.

-- Hankkiipa kyllä, -- intti Corentin.

-- Ettekö huomaa, että hän rakastaa tuota miestä? -- kysyi Hulot.

-- Juuri sentähden. Muuten, -- sanoi Corentin katsoen hämmästyneeseen päällikköön, -- olen minä läsnä estämässä häntä tekemästä tyhmyyksiä. Sillä, toveri hyvä, minun vakaumukseni on, ettei ole rakkautta, joka vetäisi vertoja kolmelle sadalle tuhannelle frangille...

Kun tämä sisäasiain ministerin salapoliisi erosi soturista, tämä seurasi häntä katseineen; ja kun hänen askeleensa, olivat hälvenneet, hän huokasi ja virkahti itsekseen:

-- Joskus on sentään onnellista, että on vaan näin yksinkertainen olento kuin minä... Tuhat tulimmaista. Jos kohtaan Garsin, tulemme tappelemaan mies miestä vastaan, tai ei nimeni ole Hulot; sillä jos tuo kettu toisi hänet minun tuomittavakseni, nyt kun he ovat perustaneet sotaoikeuksia, niin luulisinpa omantuntoni olevan likainen kuin nuoren soturin paita, kun hän ensi kerran on tulessa.

Vivetièren verilöyly ja halu kostaa noiden kahden surmatun ystävän puolesta olivat saaneet Hulot'n jälleen ryhtymään puoliprikaatin johtoon, kun sitäpaitsi uusi ministeri Berthier oli vastauksessaan selittänyt, ettei sellaisten olosuhteiden vallitessa voitu suostua hänen erohakemukseensa. Ministerin käskykirjeeseen oli liitetty tutunomainen kirjelmä, jossa tosin ei lähemmin tehty selkoa neiti de Verneuilin tehtävästä, mutta jossa huomautettiin, että tuo onneton tapaus oli ulkopuolella varsinaisia sotatapahtumia, ja ettei se saanut pysäyttää niiden kulkua. Sotilaspäällikköjen tuli puolestaan tässä asiassa toimia ainoastaan siten, että _avustivat tuota kunnioitettavaa naiskansalaista, jos se oli tarpeellista_.

Saatuaan kuulla, että chouanien liikkeistä saattoi päättää heidän keskittävän sotavoimia Fougères'n tienoille, Hulot oli salaa pikamarssein tuonut kaksi puoliprikaatinsa pataljoonaa tälle tärkeälle paikkakunnalle. Isänmaan vaara, viha aatelisia kohtaan, joiden puoluelaiset uhkasivat melkoisia maa-alueita, ystävyydentunteet -- kaikki tämä oli tuossa vanhassa soturissa puhaltanut nuorekkaan hehkun ilmituleen.

-- Tämä on siis se elämä, jota olen kaihonnut, -- huudahti neiti de Verneuil, jäätyään kahden Francinen kanssa. -- Kuinka nopeaan haihtuvia hetket lienevätkin, ovat ne silti kuin vuosisatoja minun ajatuksilleni...

Hän tarttui äkkiä Francinen käteen ja äänellä, joka kaikui kuin ensimäisen kultarinta-kertun laulu myrskyn jälkeen, hän lausui nämä sanat:

-- Turhaan koetan tunteitani vastustaa, näen kuitenkin yhä nuo ihanat huulet, tuon lyhyen ja kaarevan leuan, nuo tuliset silmät, ja kuulen yhä vielä kyytimiehen kehoitushuudot. Sanalla sanoen: uneksin... ja miksi kuitenkin vihaan herätessäni?

Hän huokasi syvään ja nousi. Sitten hän ensi kertaa alkoi katsella sitä seutua, joka oli joutunut kansallissodan jalkoihin sen miehen toimesta, jota hän yksin alkoi ahdistaa. Maiseman viehättämänä hän läksi ulos, hengittääkseen vapaammin taivasalla. Ja kun hän umpimähkään astui edelleen, hän vaistomaisesti tuli suunnanneeksi kulkunsa kaupungin puistoon -- tuon sielussa piilevän lumouksen ohjaamana, joka saa meidät hakemaan järjettömyydestä lohdutusta. Tämän lumouksen vaikutuksesta syntyneet ajatukset toteutuvat usein. Mutta selitämme ne silloin aavistuksien tuloksena, tuon selittämättömän, mutta todellisuudessa esiintyvän voiman tuloksena, joka aina on palvelukseen altis intohimoille, niinkuin imartelija, joka valehdellessaan joskus puhuu tottakin.

III

Huomeneton päivä.

Kun tämän kertomuksen lopputapaukset ovat olleet riippuvaiset tapahtumapaikkojensa laadusta, on välttämätöntä tässä tarkoin kuvata ne, sillä muuten ratkaisua olisi vaikea käsittää.

Fougères'n kaupunki sijaitsee osaksi liuskakivikalliolla, jonka luulisi lohjenneen niistä vuorista, jotka lännessä rajoittavat suurta Couësnonin laaksoa, ollen eri paikkakunnilla erinimiset. Tällä puolella eroittaa kaupungin näistä vuorista kuilu, jonka pohjassa virtaa pieni joki, nimeltä Nançon. Idän puolella olevalta kalliolta avautuu näköala siihen maisemaan, joka tarjoutuu Pèlerine-vuoren huipulta, ja lännenpuoliselta ei näe muuta kuin Nançonin epätasaisen laakson. Mutta tuolla kalliolla on kohta, josta yhtä haavaa voi katseella käsittää osan suuren laakson ympyränmuotoista alaa ja sen pienen jokiuoman somat mutkat, joka yhtyy tuohon suureen. Tämä paikka, jonka kaupungin asukkaat olivat valinneet kävelypaikakseen ja jonne neiti de Verneuil läksi, oli juuri se näyttämö, jolla oli ratkaistava Vivetieressä aloitettu näytelmä. Kuinka somat Fougères'n muut osat lienevätkin, on lukijan yksinomaan kiinnittäminen huomionsa siihen ympäristön töyrykkääseen alueeseen, joka näkyy kävelypaikan huipulta.

Antaaksemme käsityksen Fougères'n kallion tältä taholta tarjoamasta näköalasta, voimme verrata sitä noihin suunnattoman suuriin torneihin, joiden ympäri ulkopuolelta sarrasenilaiset arkkitehdit kerros kerrokselta ovat kietoneet kuisteja, joita keskenään yhdistävät kierreportaat. Ja tämän kallion huipulla onkin goottilainen kirkko, jonka pienet torninhuiput, kellotapuli, tukikaaret saattavat sen melkein sokerikeon kaltaiseksi. Kirkon edustalla, joka on omistettu pyhälle Leonardille, on epäsäännöllisen muotoinen pieni tori, jota tukee rintanojaksi kohoava muuri ja joka portaiden kautta on kävelypaikan yhteydessä.

Rakennuksen reunuksen tavoin tämä kävelypuistikko kulkee kaarena kallion reunalla, muutama syli alempana Pyhän Leonardin toria, ja on sangen laaja puilla istutettu alue, joka ulottuu kaupungin vallituksiin asti. Sitten on kymmenen sylen päässä suojamuurista ja kallioista, jotka kannattavat terassia, tuota liuskakivien onnellisen ryhmittymisen ja ihmistaidon yhteistulosta, kiertotie, nimeltään _Kuningattaren portaat_, joka on hakattu kallioon ja joka johtaa Bretagnen Annan rakentamalle sillalle. Tämän tien alapuolella, joka muodostaa kolmannen reunuksen, on vihdoin porrasmaisesti viettäviä puutarhoja, jotka ulottuvat joen rantaan asti ja näyttävät kukilla koristetuilta astuimilta.

Yhdensuuntaisina kävelypaikan kanssa korkeat kalliot, jotka sen esikaupungin mukaan, jonka kohdalla kohoavat, ovat saaneet nimen Pyhän Sulpicen vuoret, seuraavat joen äyräitä ja alenevat mataliksi rinteiksi suuressa laaksossa, missä äkkiä kääntyvät pohjoiseen. Nämä suoraviivaiset, kasvittomat ja synkät kalliot näyttävät koskettelevan kävelypaikan liuskakiviä; toisin paikoin ne ovat siitä ainoastaan pyssynampuman päässä ja suojelevat pohjoistuulilta sadan sylen levyistä syvää laaksoa, missä Nançon-virta jakaantuu kolmeen haaraan, jotka huuhtelevat somasti istutettua ja tehtaiden peittämää alankomaata.

Eteläpuolella, siinä, missä varsinainen kaupunki päättyy ja missä alkaa Pyhän Leonardin esikaupunki, Fougères'n kallio muodostaa mutkan ja kääntyy suureen laaksoon, seuraten jokea, jota se näin tunkee Pyhän Sulpicen vuoren seinämälle; tässä se muodostaa solan, josta Nançon-virta kahtena purona juoksee Couësnon-laaksoon. Tämän sievän kallioisen kukkularyhmän nimi on Nid-aux-Crocs; laakso, jota se ympäröi, on nimeltä Gibarryn laakso, ja sen lihavat laitumet tuottavat suuren osan siitä voista, jota herkkusuut sanovat Prévalayen voiksi.

Siinä kohdassa, missä kävelypuistikko päättyy vallituksiin, kohoaa n.s. Papukaija-torni. Tästä neliskulmaisesta rakennuksesta alkaen, jossa muunmuassa oli se huoneusto, mihin neiti de Verneuil oli muuttanut asumaan, muodostaa kaupungin vallin osaksi muuri, osaksi kallio. Ja tällä ylhäisellä ja valloittamattomalla perustuksella sijaitseva kaupunginosa muodostaa avaran puoliympyrän, jonka päässä kallioissa on uurroksia, joista Nançon pääsee virtaamaan. Siinä sijaitsee niinikään Pyhän Sulpicen kaupunginosaan johtava portti, joten tämä nimi onkin yhteinen molemmille. Graniittilohkareella, joka hallitsee kolmea laaksoa, missä useat tiet yhtyvät, kohoaa Fougères'n vanha linna sakaramuureineen ja keskiaikaisine torneineen. Se on Bretagnen herttuoiden pystyttämiä kookkaimpia rakennuksia, jonka muurit ovat viidentoista sylen korkuiset ja viidentoista jalan levyiset. Idässä sitä suojelee lampi; tästä saa alkunsa Nançon-virta, joka juoksee sen vallihautoihin, pannen Sulpicen portin ja linnan nostosillan välillä myllyjen rattaat pyörimään. Lännessä sitä puolustavat jyrkät graniittiset kalliojärkäleet, joilla se lepää.

Täten kävelypaikasta aina tähän keskiaikaiseen rakennusmuistomerkkiin asti, jota verhoavat murattiseinät, mitä koristavat neliskulmaiset tai pyöreät tornit, joista jokainen voi majoittaa kokonaisen rykmentin, linna, kaupunki ja sen kallio äkkijyrkkien kaltaittensa suojaamina muodostavat ison hevosenkengän, jonka kuilujen rinteisiin bretagnelaiset aikojen kuluessa ovat hakanneet muutamia kapeita polkuja. Siellä täällä pistää esiin ulkonevia kalliokielekkeitä koristeiden tavoin. Toisin paikoin vesi tihkuu esiin halkeimista, joissa kasvaa vaivaispuita. Kauempana kasvaa hieman tasaisemmilla graniittilohkareilla ruohoa, joka houkuttelee luoksensa kauriit. Kaikkialla kanervikko, joka on juurtunut kosteihin kallionrakoihin, koristaa punaisilla kiehkuraköynnöksillään tummia syvennyksiä. Tämän äärettömän suuren suppilon pohjalla pieni virta mutkittelee laitumella, joka alati on virkeän vihanta ja pehmeä kuin matto.

Linnan juurella ja useiden graniittimöhkäleiden välissä kohoaa Pyhälle Sulpicelle omistettu kirkko, joka on antanut nimensä Nançon-joen toisella puolella olevalle esikaupungille. Tätä esikaupunkia, joka on kuin viskattu kuilun pohjaan, ja sen kirkkoa, jonka suippokärkinen tapuli ei ylety kallion tasalle, joka näyttää kaatuvan sen ja ympäröivien majojen yli, sivuuttavat somasti eräät Nançonin syrjäjoet, joiden rantoja siimestävät puut ja koristavat puutarhat. Nämä pikkujoet katkaisevat epäsäännöllisesti hevosenkengän, jonka muodostavat kävelypaikka, kaupunki ja linna, ja tarjoavat sievän vastakohdan vastapäätä olevalle vakavalle pengerryhmälle. Koko Fougères'ta esikaupunkeineen, kirkkoineen ja juhlallisine kallioineen kehystävät Rillén vuoret, jotka ovat osa Couësnon-laaksoa ympäröivistä harjanteista.

Sellaiset ovat huomattavimmat piirteet tässä luonnossa, jonka pääleima on alkuperäinen jylhyys, mitä kuitenkin lieventävät hymyilevät vaikutelmat, komeimpien ihmistuotteiden ja odottamattoman vaihtelevan maaperän oikkujen yhtymät, sanalla sanoen jotain ennen kokematonta, joka yllättää ja hämmästyttää. Matkustaja ei missään muualla Ranskassa kohtaa niin suuremmoisia vastakohtia kuin ne, joita tarjoaa suuri Couësnonin laakson alue ja Fougères'n kallioiden ja Rillén harjanteiden väliin eksyneet laaksot.

Tämä on sellaista harvinaista kauneutta, jota sattuma välistä tuhlailevalla kädellä siroittelee ja josta ei puutu mitään luonnossa piilevää sopusointua. Kirkasta, virtaavaa vettä, näiden seutujen voimakkaan kasvullisuuden peittämiä vuoria; synkkiä kallioita ja siroja tehtaita; luonnon pystyttämiä vallituksia ja ihmisen rakentamia graniitti-torneja; tämän lisäksi kaikki valon ja varjojen ihmeelliset ilmiöt, erilaisten lehvien vastakohta, johon piirustajat kiinnittävät niin suurta huomiota; taloryhmiä, joissa häärii toimeliaita asukkaita, ja autioita paikkoja, missä graniitti ei siedä edes kiviin takertuvaa valkoista sammalta. Sanalla sanoen, kaikkea, mitä ikinä voi vaatia maisemalta, suloa ja kauhua, runoelmaa, täynnä yhä toistuvaa lumousta, yleviä kuvia, verratonta maaseudun viehätystä. Siinä Bretagne versoo kukkeimmillaan.

Papukaija-torniksi mainittu rakennus, jossa oli neiti de Verneuilin asunto, sijaitsee perustuksiltaan itse äkkijyrkänteen pohjassa ja sen huippu kohoaa Pyhän Leonardin kirkon edessä olevaan toriin asti. Tästä kolmelta taholta eristetystä rakennuksesta näkee yhtä haavaa ison hevosenkengän, joka alkaa itse tornista, Nançonin mutkittelevan laakson ja Pyhän Leonardin torin. Tuo rakennus kuuluu taloryhmään, joka on kolmensadan vuoden ikäinen, on puusta tehty ja sijaitsee kirkon pohjoispuolella olevassa sen kanssa yhdensuuntaisessa rakennusjonossa, joka kirkon kanssa muodostaa umpikujan, minkä avoimesta päästä astutaan viettävälle, kirkon edustalla olevalle kadulle. Tämä katu johtaa Pyhän Leonardin portille, jota kohti neiti de Verneuil astui alas.

Marie ei tietenkään noussut kirkkotorille, jonka alapuolitse kulki, vaan suuntasi askeleensa kävelypaikalle. Kun hän oli jättänyt taakseen matalat, vihreiksi maalatut kaiteet, jotka olivat Pyhän Leonardin portin torniin sijoitetun päävahdiston edessä, eteen avautuva suuremmoinen näky sai hänen intohimonsa hetkeksi vaikenemaan.

Hän ihaili sitä laajaa Couësnon-laakson alaa, joka ulottui Pèlerine-vuorelta aina sille vuorenrinteelle, jota pitkin nousee Vitréhen johtava tie; sitten hänen katseensa pysähtyivät Nid-aux-Croc'iin ja Gibarry-laakson mutkiin, jota ympäröivät vuorenhuiput olivat laskevan auringon autereisten säteiden kultaamat. Hän melkein pelästyi Nançonin laakson syvyyttä, jonka korkeimpien poppeleiden latvat tuskin ylettyivät "Kuningattaren portaiden" alapuolella olevien puutarhojen muureihin. Sitten hän kulki yllätyksestä yllätykseen siihen paikkaan asti, mistä näki Gibarry-laakson takaa suuren laakson ja sen ihanan maiseman, jota kehysti kaupungin muodostama hevosenkenkä, Pyhän Sulpicen kalliot ja Rillén harjanteet.

Tähän aikaan päivästä esikaupunkien taloista kohoava savu verhosi esineet siniseen harsoonsa; päivän kirkkaat värit alkoivat vaaleta; taivas kävi helmenharmaaksi. Kuu alkoi luoda hohdettaan tähän kauniiseen syvänteeseen. Kaikki oli omansa vaivuttamaan sielua haaveiluun ja palauttamaan mieleen rakkaat olennot. Yhtäkkiä hän ei enää kiinnittänyt mitään huomiota Pyhän Sulpicen esikaupungin paanukattoihin, ei sen kirkkoon, jonka rohkea torninhuippu häipyy laakson syvyyteen, ei satavuotisiin muratti- ja metsäköynnös-kerroksiin, jotka peittävät vanhan linnan muureja, jonka aukoista näkee Nançonin virran kuohuvan myllynrattaiden alla, sanalla sanoen, hän ei enää kiinnittänyt huomiota mihinkään tässä maisemassa. Turhaan aurinko laskiessaan siroitti kultapölyään ja punaisia harsojaan kallioilla kohoavien somien rakennusten yli, veteen ja niityille, Marie seisoi liikkumattomana Pyhän Sulpicen kallion edessä. Se mieletön toive, joka oli houkutellut hänet kävelypaikalle, oli kuin ihmeen kautta toteutunut.

Vastakkaisella vuorenkukkulalla kasvavien kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden lomissa hän luuli tuntevansa, verhoavista vuohentaljoista huolimatta, useat Vivetièren vieraista, joista erityisesti erosi Gars, jonka vähimmätkin liikkeet selvästi näkyivät laskevan auringon himmeässä valossa. Jonkun askeleen päässä pääryhmästä hän näki hirvittävän vihollisensa, rouva du Guan. Hetken aikaa neiti de Verneuil luuli näkevänsä unta. Mutta hänen vihollisensa viha todisti hänelle pian, että kaikki tässä unelmassa oli todellista. Hän tarkkasi järkähtämättä markiisin pienimpiäkin liikkeitä, ja sentähden hän ei huomannut, kuinka huolellisesti rouva du Gua tähtäsi häneen pitkällä pyssyllä. Seuraavassa tuokiossa pyssynlaukaus nosti kaiun kallioissa, ja Marien ohi viuhuva luoti todisti hänelle kilpailijattarensa taitavuutta.

-- Hän lähettää minulle nimikorttinsa! -- hän virkkoi itsekseen nauraen.

Samassa kajahti lukuisia "ken siellä "-huutoja vahdistosta vahdistoon, linnasta aina Pyhän Leonardin portille, ilmaisten chouaneille fougèrelaisten valppauden, kun niin hyvin vartioivat sitäkin vallinsa osaa, jota vähin vaara uhkasi.

"Se on tuo mies, ja se on tuo nainen!" -- ajatteli Marie.

Salaman nopeudella hänen päässään välkähti ajatus lähteä hakemaan markiisia, seurata häntä ja yllättää hänet.

-- Mutta olen ilman aseita! -- hän huudahti.

Hänen mieleensä muistui, että hän lähtiessään Parisista oli heittänyt yhteen pahvilippaaseensa kauniin tikarin, jota ennen oli kantanut sulttaanitar ja jota hän päätti käyttää aseenaan sotanäyttämöllä, samoin kuin ne lystikkäät henkilöt, jotka varustautuvat albumeilla, niihin merkitäkseen matkalla vaikutelmansa. Mutta silloin oli häntä vähemmin viehättänyt toivo saada vuodattaa verta kuin huvi kantaa kivillä koristettua komeaa _kandjar-tikaria_ ja leikitellä sen häikäisevän puhtaalla terällä. Kolme päivää aikaisemmin hän oli katkerasti katunut, että oli jättänyt tämän aseen lippaaseensa, silloin kun hän vapautuakseen siitä inhoittavasta rangaistuksesta, jonka hänelle valmisti kilpailijattarensa, oli tahtonut kuolla.

Viipymättä hän palasi asuntoonsa, löysi tikarin, pisti sen vyöhönsä, kääri hartioittensa ja vartalonsa ympärille suuren saalin, verhosi hiuksensa mustalla pitsihuivilla, pani päähänsä tuollaisen leveälierisen hatun, jommoista chouanit käyttivät, ja joka oli erään hänen palvelijansa oma, ja saatuaan sellaisen mielenmaltin, jonka intohimot joskus sallivat, hän otti markiisin hansikkaan, jonka Marche-à-Terre oli passiksi antanut ja vastasi pelästyneelle Francinelle: -- Mitä tahdot? Menisin etsimään häntä vaikka manalasta. -- Sitten hän palasi kävelypaikalle.

Gars oli vielä samassa kohdassa, mutta yksin. Päättäen hänen kaukoputkestaan hän näytti soturin tarkka tuntoisuudella tutkivan Nançon-virran eri ylimenopaikkoja, "Kuningattaren portaita" ja sitä tietä, joka Pyhän Sulpicen portilta kiertää tämän kirkon ohi ja yhtyy valtateihin linnan kanuunain ylettyvissä.

Neiti de Verneuil riensi pienille poluille, jotka vuohet ja niiden paimenet ovat tallanneet kävelypaikan rinteelle, saapui "Kuningattaren portaille", sitten syvänteen pohjaan, kulki Nançon-virran yli, halki esikaupungin, arvaten linnun tavoin erämaassa tiensä, keskellä Pyhän Sulpicen vuorten äkkijyrkänteitä, ja saavutti pian graniittivuoreen hakatun niljakan polun. Huolimatta pistelevistä kinstereistä ja piikkiherneistä ja esiin törröttävistä kivistä hän alkoi kiivetä ylöspäin, osoittaen tuollaista tavatonta tarmoa, joka kenties on tuntematon miehelle, mutta joka näyttäytyy intohimon valtaamassa naisessa erityisinä hetkinä.

Yö yllätti Marien, kun hän saavuttuaan huipulle kuun vaaleassa valossa koetti tunnustella, mitä tietä markiisi oli lähtenyt kulkemaan. Mutta vaikka hän itsepintaisen väsymättä etsi, ei hän sitä löytänyt, maaseudulla vallitseva hiljaisuus pani hänet ajattelemaan, että chouanit ja heidän päällikkönsä olivat vetäytyneet pois. Tämä intohimoinen ponnistus raukesi äkkiä sen toivon mukana, joka sitä oli kiihoittanut. Ollessaan yksin yöllä tuntemattomalla seudulla, alttiina sodan vaaroille, hän rupesi miettimään, ja muistellessaan Hulot'n neuvot ja rouva du Guan laukauksen, hän värisi pelosta. Yön rauhallisuus, joka syvänä vallitsee vuorilla, teki hänelle mahdolliseksi kuulla jokaisen lehden putoamisen, matkankin päästä, ja tämänkaltaiset kahinat vavahtelivat ilmassa, ikäänkuin yksinäisyyden ja hiljaisuuden surullisena tahtina. Tuuli lakaisi näitä korkeita seutuja ja kiidätti hurjasti pilviä, synnyttäen varjon ja valon vaihtelua, mikä vielä lisäsi hänen kauhuansa, luoden vaarattomimpiinkin esineihin haaveellisen muodon.

Hän käänsi silmänsä Fougères'n taloja kohti, joiden kodikkaat valot tuikkivat kuin tähdet, ja äkkiä hän selvästi eroitti Papukaija-tornin. Hänellä ei ollut kuljettavana muuta kuin aivan lyhyt matka saapuakseen asuntoonsa, mutta tämä matka oli syvä kuilu. Hän muisti tarpeeksi ne syvänteet, jotka aukenivat molemmin puolin hänen kulkemaansa polkua, tietääkseen, että oli vaarallisempaa palata Fougères'en kuin jatkaa yritystään. Hän tiesi, että markiisin hansikas oli poistava kaikki vaarat hänen yölliseltä retkeltään, jos kohtasi chouaneja ympäristössä.

Ainoastaan rouva du Gua saattoi olla hirvittävä. Tätä ajatellessaan Marie puristi tikariaan ja pyrki taloa kohti, jonka katot oli huomannut saapuessaan Pyhän Sulpicen kallioille. Mutta hän astui hitaasti, sillä siihen asti hän ei ollut kokenut sitä synkkää juhlallisuutta, joka painaa yöllä liikkuvaa yksinäistä olentoa, kun yltympäri leviää autio seutu, ja korkeat vuoret joka taholla kokoontuneiden jättiläisten tavoin kallistavat päitään.