Part 16

-- Syöksytte turhaan surman suuhun, -- sanoi Francine.

-- Olenhan jo tänään kerran kuollut, -- vastasi kapteeni iloisena.

Ja molemmat lähestyivät sitä synkkää porttia, jonka takana tuo kohtaus tapahtui. Puolitiessä Francine pysähtyi.

-- Minä en mene sen kauemmaksi, -- hän virkkoi hiljaa. -- Pierre kielsi minua sekaantumasta asiaan. Tunnen hänet, pilaamme koko asian. Tehkää mitä tahdotte, herra upseeri, mutta poistukaa. Jos Pierre näkee teidät minun vieressäni, hän teidät tappaa.

Samana hetkenä Pille-Miche tuli esiin portista, kutsui talliin jäänyttä kyyditsijää, huomasi kapteenin ja huusi, tähdäten häneen pyssyllään:

-- Pyhä Anna! Olipa Antrainin pappi oikeassa sanoessaan, että siniset solmivat liittoja paholaisen kanssa. Odotahan, kyllä minä panen sinut nousemaan kuolleista!

-- Hoi, mies, minulla on vapaa pääsy, -- huusi Merle, nähdessään henkeään uhattavan, -- tässä näet päällikkösi hansikkaan.

-- Sellaisia ovat kummitukset, -- virkkoi chouani. -- Mutta minä en sinulle lahjoita henkeäsi. Ave Maria!

Hän laukaisi. Luoti osui kapteenin päähän, ja hän kaatui maahan henkitoreissa.

Kun Francine saapui Merlen luo, kuuli hän hänen epäselvästi lausuvan nämä sanat:

-- Kernaammin jäänkin heidän luokseen kuin poistun ilman heitä.

Chouani hyökkäsi kaatuneen sinisen kimppuun riisumaan hänen vaatteensa ja sanoi:

-- Näillä kummituksilla on se hyvä puoli, että he nousevat kuolleista vaatteet päällä.

Huomatessaan kapteenin kädessä, joka oli kuroittanut esiin Garsin käsinettä, tämän pyhitetyn suojeluskirjeen, hän pelästyi pahasti.

-- Enpä tahtoisi olla äitini pojan nahoissa, -- hän huusi.

Ja hän katosi nopeana kuin lintu.

Ymmärtääksemme tämän niin onnettoman kohtauksen, on tarpeellista seurata neiti de Verneuiliä sinä hetkenä, jona markiisi epätoivon ja raivon raatelemana oli kääntänyt hänelle selkänsä, jätettyään hänet Pille-Michen käsiin. Francine tarttui silloin suonenvedontapaisesti Marche-à-Terren käsivarteen ja vaati kyynelsilmin häntä täyttämään lupauksensa. Muutaman askeleen päässä heistä Pille-Miche laahasi saalistaan, kuin olisi kuljettanut jotain raskasta taakkaa. Marie, jonka tukka oli hajalla ja pää kumarassa, katsoi lammikkoon päin; mutta teräksinen ranne piti hänet vangittuna, ja hänen oli pakko hitaasti seurata chouania, joka moneen kertaan kääntyi häntä katsomaan tai häntä jouduttamaan, ja joka kerta mielihyvää uhkuva ajatus loi näihin kasvoihin hirvittävän hymyn.

-- Hiton sievä tyttö!... -- hän huudahti raa'an innostuneesti.

Kuultuaan nämä sanat, Francine jälleen puhutteli Pierreä.

-- Pierre!

-- No mitä?

-- Aikooko hän tappaa neidin?

-- Ei heti, -- vastasi Marche-à-Terre.

-- Mutta neiti ei suostu; ja jos hän kuolee, kuolen minäkin.

-- Hyvä, sinä rakastat häntä liiaksi... hän kuolkoon! -- sanoi Marche-à-Terre.

-- Jos olemme rikkaat ja onnelliset, saamme kiittää häntä onnestamme; mutta olethan muuten joka tapauksessa luvannut pelastaa hänen henkensä.

-- Tahdon koettaa; mutta pysy alallasi.

Heti paikalla Marche-à-Terren käsivarsi pääsi vapaaksi, ja Francine jäi hirvittävän levottomana odottamaan pihalle.

Marche-à-Terre saapui toverinsa luo sinä hetkenä, jolloin tämä oli saaliinsa kanssa mennyt sisälle vajaan ja pakoittanut hänet nousemaan vaunuihin. Pille-Miche pyysi toveriaan onneksi vetämään ajoneuvoja ulos.

-- Mitä koko tämä touhusi merkitsee? -- kysyi Marche-à-Terre.

-- Näetkös, ylhäinen rouva antoi minulle tämän tyttösen, ja kaikki mikä hänellä on, on nyt minun omaani.

-- No, mitä ajoneuvoihin tulee, voit siitä saada kolikoita, mutta mitä teet naikkosella? Hän tulee repimään silmät päästäsi kuin kissa!

Pille-Miche päästi leveän naurun ja vastasi:

-- Hä! Otan hänet mukaani ja sidon hänet kiinni.

-- No hyvä, valjastakaamme hevoset vaunujen eteen, -- sanoi Marche-à-Terre.

Tuokion kuluttua Marche-à-Terre, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan saalistaan, veti postivaunut ulos portista maantielle, ja Pille-Miche nousi neiti de Verneuilin viereen istumaan, huomaamatta, että hän valmistautui syöksymään lammikkoon.

-- Hei, Pille-Miche! -- huusi Marche-à-Terre.

-- Hä?

-- Minä ostan sinulta saaliisi.

-- Petkutatko minua? -- kysyi chouani, vetäen vankinsa hameista takaisin kuin teurastaja pakenevaa vasikkaa.

-- Anna kun katson tyttöä, niin sanon sinulle hinnan.

Nais-poloisen oli pakko astua alas vaunuista, ja hän jäi seisomaan molempien chouanien väliin, jotka pitivät häntä kiinni kummastakin kädestä katsellen häntä samoin, kuin molemmat vanhukset varmaankin katselivat kylvyssä olevaa Susannaa.

-- Tahdotko, -- sanoi Marche à-Terre, huoaten, -- tahdotko kolmekymmentä livreä käteistä rahaa?

-- Oikeinko tosissasi tarjoat?

-- Tuohon käteen, -- sanoi Marche-à-Terre, ojentaen hänelle kouransa.

-- No olkoon menneeksi!... johan sillä saa Bretagnen naikkosia ja hiton sieviä lisäksi. -- Entä ajoneuvot, kenelle ne tulevat? -- lisäsi Pille-Miche, hieman tuumien kauppojaan.

-- Minulle! -- huudahti Marche-à-Terre hirvittävällä äänellä, joka ilmaisi jonkunmoista ylemmyyttä kaikkiin tovereihinsa nähden.

-- Entä jos vaunuissa on rahaa?

-- Johan sinä suostuit kädenlyönnillä.

-- Se on totta.

-- No, mene noutamaan kyytimiestä, joka kuorsaa tallissa.

-- Mutta jos sittenkin on rahaa...

-- Onko rahaa? -- kysyi röyhkeästi Marielta Marche-à-Terre, tuupaten häntä käsivarteen.

-- Minulla on noin sata riksiä, -- vastasi neiti de Verneuil.

Tämän kuullessaan molemmat chouanit katsahtivat toisiinsa.

-- No hyvä, älkäämme riidelkö yhden sinisen takia, -- kuiskasi Pille-Miche toiselle; -- upottakaamme hänet kivi kaulassa lammikkoon ja jakakaamme nuo sata riksiä!

-- Annan sinulle nuo sata riksiä minun osastani d'Orgemontin lunnaita! -- huusi Marche-à-Terre tukahuttaen tämän uhrautuvaisuuden aiheuttaman ähkinän.

Pille-Miche päästi käheän huudon, meni noutamaan kyytimiestä, ja iloissaan hän surmasi tiellään kohtaamansa kapteenin. Kuullessaan laukauksen Marche-à-Terre syöksyi siihen paikkaan, missä Francine vielä säikähtyneenä rukoili polvillaan, kädet ristissä kapteenin ruumiin ääressä, murhan näky kun oli saattanut hänet vallan suunniltaan.

-- Juokse emäntäsi luo, hän on pelastettu, -- sanoi hänelle kiireissään chouani.

Hän riensi itse noutamaan kyytimiestä, palasi nopeana kuin salama, ja kulkiessaan uudestaan Merlen ohi, hän huomasi Garsin hansikkaan, jota kuolleen käsi vielä suonenvedontapaisena kouristi.

-- Kas vaan! -- hän huudahti. -- Pille-Miche teki konnantyön! Eipä hän taida saada nauttia rahoistaan...

Hän tempasi käteensä hansikkaan ja sanoi neiti de Verneuilille, joka jo oli Francinen kanssa istuutunut vaunuihin:

-- Ottakaa tämä hansikas. Jos joku matkalla teitä hätyyttää, niin huutakaa: "Hoi, Gars!" Näyttäkää tätä passia, eikä teille tapahdu mitään pahaa. -- Francine, -- sanoi hän, kääntyen hänen puoleensa ja tarttuen voimakkaasti hänen käteensä, -- olemme kuitit tuosta naisesta; tule minun kanssani, ja menköön hän hiiteen.

-- Vaadit, että minun tänä hetkenä tulee hylätä hänet! -- sanoi Francine surullisella äänellä.

Marche-à-Terre raapi korvallistaan ja otsaansa ja mulkoili silmillään hurjasti.

-- No niin, -- hän sanoi. -- Jätän hänet sinulle viikon päiviksi, mutta jollet tämän ajan kuluttua tule minulle... -- hän ei lopettanut, mutta hän löi rajusti kämmenellään karbiininsa piipunsuuta. Tehtyään liikkeen, joka kuvasi tähtäämistä, joka oli suunnattu hänen lemmittyynsä, hän pakeni tahtomatta kuulla vastausta.

Heti kun chouani oli poistunut, huusi kumea ääni, joka tuntui lähtevän lammikosta:

-- Armollinen neiti!

Kyytimies ja molemmat naiset vavahtivat kauhusta, sillä muutamia ruumiita oli virran mukana tullut rantaan. Mutta puun taakse piiloutunut sininen tuli esiin.

-- Antakaa minun kiivetä vaunujenne takana olevalle patruuna-arkulle, muuten olen kuoleman oma! Tuo kirottu omenaviini, jota Clef-des-Coeurs oli niin halukas juomaan, maksoi useampia kannuja verta. Jos hän olisi tehnyt niin kuin minä ja lähtenyt tiedusteluretkelle, eivät toveri-parat olisi tuossa, kelluen kuin ruuhet vedenpinnalla...

* * * * *

Näiden tapahtumien aikana Vendéestä lähetyt päälliköt ja chouanien johtajat neuvottelivat, lasi kädessä, markiisi de Montauranin johtaessa puhetta. Useat bordeaux-viinissä juodut maljat vilkastuttivat tätä keskustelua, joka aterian lopulla kävi tärkeäksi ja vakavaksi. Jälkiruuan aikana, jolloin yhteinen hyökkäyssuunnitelma oli päätetty, rojalistit ehdoittivat Bourbonin hallitsijasuvun maljan. Silloin Pille-Michen pyssynlaukaus pamahti kuin kaiku siitä onnettomasta sodasta, jota nämä aateliset kapinoitsijat tahtoivat jatkaa tasavaltaa vastaan.

Rouva du Gua säpsähti. Hän iloitsi ilmeisesti ajatellessaan, että nyt oli vapaa kilpailijattarestaan. Pöytävieraat katsoivat tämän huomattuaan toisiinsa, ja markiisi nousi ja poistui huoneesta.

-- Hän rakasti kuitenkin tuota naista! -- sanoi rouva du Gua ivallisena; -- menkäähän pitämään hänelle seuraa, herra de Fontaine. Hän käy ikävystyttäväksi, jos antaa hänen vaipua synkkiin ajatuksiin.

Rouva du Gua meni pihanpuoleisen ikkunan ääreen, nähdäkseen Marien muuriin. Mutta siitä hän eroitti laskevan kuun valossa vaunut, jotka uskomattoman nopeasti kiitivät pois maantietä pitkin. Neiti de Verneuilin harso näkyi liehuen tuulessa vaunujen kupeella. Nähdessään tämän rouva du Gua raivostui ja poistui seurasta.

Markiisi nojasi kuistin pylvääseen, vaipuneena synkkiin mietteisiin ja katseli, miten noin sataviisikymmentä chouania, jotka puutarhassa olivat jakaneet saaliinsa, palasivat tekemään loppua sinisille luvatusta omenaviinistä ja leivästä. Nämä uudenmalliset sotilaat, joihin kuningasvalta perusti toivonsa, joivat ryhmiin jakautuneina, sillä välin kuin portaiden vastassa olevalla rantapenkerellä seitsemän tai kahdeksan heistä huvitteli itseään heittämällä veteen sinisien ruumiita, joihin käyttivät painoksi kiviä. Tämä näky ja nuo erilaiset puvut sekä näiden huolettomien ja raakalaisten garsien hurjat ilmeet olivat jotain niin eriskummaista ja uutta herra de Fontainesta, jonka mielestä vendéelaiset joukot sentään olivat olleet jossakin määrin kunnioitettavia ja säännöllisiä, että hän käytti tilaisuutta huomauttaakseen markiisi de Montauranille:

-- Mitä toivotte saavanne aikaan tällaisilla pedoilla?

-- En erinomaisia, herra kreivi, -- vastasi Gars.

-- Osaavatkohan he koskaan liikehtiä tasavaltalaisten edessä?

-- Eivät koskaan.

-- Voivatko he edes ymmärtää ja täyttää käskyjänne?

-- Eivät ikinä.

-- Mitä hyötyä teillä siis on heistä?

-- Sitä hyötyä, että voin upottaa miekkani tasavallan sydämeen! -- vastasi markiisi kaikuvalla äänellä, -- että saan valtoihini Fougères'n kolmessa päivässä ja koko Bretagnen kymmenessä!... Menkää, hyvä herra, -- hän sanoi lempeämmin, -- matkustakaa Vendéehen; marssikoot d'Autichamp, Suzannet ja abotti Bernier yhtä nopeasti kuin minä; älkööt sopiko ensimäisen konsulin kanssa, kuten minulla on syytä pelätä (tällöin hän lujasti pudisti vendéelaisen kättä), niin olemme parinkymmenen päivän kuluttua kolmenkymmenen Ranskan peninkulman päässä Parisista.

-- Mutta tasavalta lähettää meitä vastaan kuusikymmentä tuhatta miestä ja kenraali Brunen!

-- Todellako kuusikymmentä tuhatta? -- huomautti markiisi ilkkuen. -- Ja millä Bonaparte sitten panisi toimeen sotaretkensä Italiaan? Mitä tulee kenraali Bruneen, hän ei lähde meitä vastaan, sillä Bonaparte on lähettänyt hänet englantilaisia vastaan Hollantiin, ja kenraali Hédouville, meidän toverimme Barras'n ystävä, korvaa häntä täällä... Ymmärrättekö?

Kuullessaan hänen näin puhuvan, kreivi de Fontaine loi markiisiin henkevän ja älykkään katseen, joka näytti soimaavan häntä siitä, ettei hän itse käsittänyt näiden salaperäisten sanojen merkitystä.

Nuori päällikkö vastasi sitten omituisesti hymyillen:

-- Herra kreivi de Fontaine, tunnetteko minun vaakunani? Sen kilpikirjoitus kuuluu: _Olla uskollinen kuoloon asti_.

Kreivi de Fontaine tarttui de Montauranin käteen, jota puristi sanoen:

-- Minut jätettiin Quatre-Cheminin taistelussa kentälle, kun luultiin minut kuolleeksi. Älkää siis epäilkö minua. Mutta uskokaa minua kokenutta, ajat ovat muuttuneet.

-- Se on totta, -- sanoi la Billardiére, joka samassa osui siihen. -- Te olette nuori, markiisi. Kuulkaahan: eihän kaikkia tiluksianne ole myyty.

-- Oh, luuletteko että uskollisuus menestyy ilman uhrauksia! -- sanoi Montauran.

-- Tunnetteko te kuninkaan tarkoin?

-- Tunnen.

-- Ihailen teitä.

-- Kuningas, -- vastasi nuori päällikkö, -- on pappi, toisin sanoen, minä taistelen uskon edestä!

He erosivat, vendéelainen siinä vakaumuksessa, että täytyi alistua vallitseviin oloihin ja kätkeä uskonsa sydämeen, la Billardiére palatakseen Englantiin, Montauran hurjasti taas taistelemaan ja pakoittamaan voitoilla, joista uneksi, vendéelaiset ottamaan osaa hänen yritykseensä.

Nämä tapahtumat olivat siihen määrin kiihoittaneet neiti de Verneuilin mielen, että hän vallan lamautuneena ja puolikuolleena nojasi vaunujen selkälautaan, käskien kyytimiehensä ajaa Fougères'en. Francine oli ääneti samoin kuin emäntänsäkin. Ajuri, joka pelkäsi uutta seikkailua, pieksi hevosia kunnes oli päästy valtatielle, ja saapui ennen pitkää Pèlerine-vuoren huipulle.

Marie de Verneuil kulki sakeassa ja valkoisessa aamusumussa kauniin ja avaran Couësnon-laakson poikki, missä tämä kertomus alkoi, ja Pèlerine-vuoren huipulta hän tuskin saattoi nähdä haamoittavan sen liuskakivi-kallion, jolle Fougères'n kaupunki on rakennettu. Nuo kolme matkustajaa olivat siitä vielä noin kolmen peninkulman päässä. Tuntiessaan kylmää väristystä ruumiissaan, neiti de Verneuil muisti sotilas-paran, joka pysyttelihe vaunujen takana, ja vaati, huolimatta hänen estelystään, häntä astumaan vaunuihin ja istuutumaan Francinen viereen.

Kun Fougères tuli näkyviin, hän hetkeksi heräsi mietteistään. Kun Pyhän Leonardin portilla oleva vahti oli tuntemattomilta kieltänyt pääsyn kaupunkiin, täytyi hänen näyttää ministerin käskykirje. Senjälkeen hän oli turvassa kaikilta vihamielisiltä hätyytyksiltä, vaunujen ajaessa sisälle kaupunkiin, jonka asujamet sinä hetkenä olivat sen ainoat puolustajat. Kyytimies ei tiennyt neuvoa hänelle muuta tyyssijaa kuin postitalon.

-- Armollinen neiti, -- sanoi sininen, jonka hän oli pelastanut, -- jos joskus tarvitsette henkilöä, jonka tulee pistää kuoliaaksi joku yksityinen vihamiehenne, on henkeni käytettävissänne. Sellaiseen olen minä taitava. Nimeni on Jean Falcon, liikanimeltä Beau-Pied, kersantti Hulot'n poikien ensimäisessä komppaniassa, joka kuuluu 72. puoliprikaatiin, niin sanottuihin _mainzilaisiin_. Antakaa minulle anteeksi itserakkauteni. Mutta en voi tarjota teille muuta kuin kersantin sielun -- muuta en tällä hetkellä omista. Hän kääntyi koroillaan ja poistui vihellellen.

-- Kuta syvemmälle yhteiskuntaportaalle astuu, -- sanoi katkerana Marie, -- sitä jalompia ja koruttomampia tunteita kohtaa. Markiisi käskee surmata minut kiitokseksi siitä, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kersantti... Mutta se sikseen.

Kun kaunis parisitar oli paneutunut lämpimään vuoteeseen, odotti hänen uskollinen Francinensa turhaan sitä ystävällistä sanaa, johon oli tottunut. Mutta nähdessään hänen siinä seisovan levottomana, emäntänsä nyökäytti hänelle surullisena päätään.

-- Tätäkin sanotaan päiväksi, Francine, -- hän virkkoi. -- Tunnen itseni kymmentä vuotta vanhemmaksi!

* * * * *

Seuraavana aamuna Marien noustessa tuli Corentin tervehdykselle ja pääsi hänen puheilleen.

-- Francine, -- sanoi Marie, -- onnettomuuteni on siis ääretön, kun Corentinin kohtaaminen ei ole minulle liian vastenmielinen.

Kuitenkin hän nähdessään jälleen tämän miehen tuhannennen kerran tunsi vaistomaista inhoa, jota kaksivuotinen tuttavuus ei ollut voinut lieventää.

-- No, -- sanoi Corentin hymyillen, -- luulin, että yrityksenne onnistuisi. Se ei siis ollutkaan chouani-päällikkö, joka teillä oli pauloissanne.

-- Corentin, -- vastasi neiti de Verneuil, äänessä väsynyt surun kaiku, -- älkää puhuko minulle siitä yrityksestä muulloin, kuin silloin, kun itse siitä ensin puhun.

Tuo mies käveli edestakaisin huoneessa ja loi neiti de Verneuiliin katseita kulmien alta, koettaen arvata tämän eriskummaisen naisen salaisia ajatuksia, jonka tavaton sulo oli kylliksi voimakas hetkeksi saattamaan suunniltaan taitavimmankin.

-- Aavistin tätä epäonnistumista, -- hän jatkoi hetken vaiettuaan. -- Sen varalta että aiotte sijoittaa päämajanne tähän kaupunkiin, olen jo tiedustellut oloja. Olemme täällä chouani-liikkeen keskipisteessä. Tahdotteko jäädä tänne?

Neiti de Verneuil vastasi myönteisesti nyökäyttäen päätään, ja tämä antoi Corentinille aihetta mielessään tekemään muutamia edellisen illan tapahtumia koskevia, osaksi oikeita johtopäätöksiä.

-- Olen vuokrannut teille myymättömän kansallistalon. Näillä seuduilla ollaan vielä alkuperäisellä kannalla. Ei kukaan ole rohjennut ostaa tätä taloa, sen kun omistaa eräs siirtolainen, joka käy hyvin raa'asta miehestä. Se sijaitsee lähellä Leonard-kirkkoa, ja kautta kunniani, sieltä aukee hurmaava näköala. Saattaa olla hyötyä tästä hökkelistä, siinä voi sentään asua; tahdotteko muuttaa sinne?

-- Heti paikalla, -- huudahti neiti.

-- Mutta tarvitsen vielä muutaman tunnin saadakseni sen kuntoon ja siivotuksi, niin että voitte siellä asustaa.

-- Vähät siitä! -- sanoi neiti, -- asuisin vaikka luostarissa tai vankilassa, siitä välittämättä. Mutta asettakaa niin, että tänä iltana voin siellä täydelleen häiriintymättä levätä. Menkää, jättäkää minut. En voi sietää läsnäoloanne. Tahdon jäädä kahden Francinen kanssa, sovin paremmin hänen kanssaan kuin ehkä itseni kanssa. Hyvästi, menkää! Joutukaa toki!

Nämä sanat hän lausui kiireisesti, osaksi kiemaillen, osaksi käskevästi tai intohimoisesti, ja ne tiesivät, että hän oli saavuttanut tasapainonsa. Uni oli epäilemättä hitaasti karkoittanut edellisen päivän vaikutelmat, tuumiskelu oli neuvonut häntä kostamaan. Joskin jotkut synkät ilmeet vielä aika-ajoin kiitivät yli hänen kasvojensa, näyttivät ne vaan todistavan muutamien naisten kykyä painaa mielensä kätköihin mitä kiihkeimmät tunteet, ja tuota teeskentelyä, joka sallii heidän suloisesti hymyillä, sillävälin kuin tuumivat uhrinsa tuhoa.

Aivan itsekseen hän pohti, millä keinoin voisi saada markiisin elävänä käsiinsä. Ensi kertaa elämässään tämä nainen oli elänyt pyyteittensä mukaisesti; mutta tästä elämästä ei ollut jälellä muuta kuin yksi tunne, koston tunne, äärettömän, täydellisen koston tunne. Se oli hänen ainoa ajatuksensa, hänen ainoa intohimonsa. Vaikka Francine puhutteli Marieta ja osoitti hänelle huomaavaisuutta, ei hän vastannut; hän näytti nukkuvan silmät auki. Ja tämä pitkä päivä kului ilman että liike tai ainoa teko olisi ilmaissut ajatusten juoksua. Marie lepäsi sohvalla, jonka oli kyhännyt itselleen tuoleista ja patjoista. Vasta illalla hän välinpitämättömästi lausui Francinelle nämä sanat:

-- Lapsi kulta, eilen käsitin, että voi elää rakastaakseen, ja tänään ymmärrän, että voi kuolla kostaakseen. Niin, mennäkseni etsimään häntä sieltä, missä hän on, uudestaan tavatakseni hänet, hurmatakseni hänet ja saadakseni hänet käsiini, antaisin henkeni... Mutta jos en muutaman päivän kuluttua näe tuota miestä jalkojeni juuressa nöyränä ja alistuvana, tuota miestä, joka on ylenkatsonut minua, -- ellen tee häntä orjakseni, en enää kykene mihinkään, en enää ole nainen, en enää ole minä itse...

Se talo, jonka Corentin oli hankkinut neiti de Verneulille asunnoksi, tarjosi tarpeeksi mukavuutta, jopa tyydytti kohtalaisesti tämän ylellisyyteen ja hienouteen tottuneen naisen vaatimuksia. Corentin kokosi kaiken, minkä tiesi miellyttävän häntä, ja teki sen innokkaasti, kuin rakastaja lemmitylleen ainakin tai oikeammin kuin voimakas mies, joka nöyränä liehakoi jotain riippuvassa asemassa olevaa henkilöä, jota hän tarvitsee. Seuraavana aamuna hän tuli ehdottamaan, että neiti de Verneuil muuttaisi tuohon tilapäiseen asuntoon.

Vaikka hän ainoastaan siirtyi huonolta leposohvaltaan vanhanaikaiselle sohvalle, joka Corentinin oli onnistunut löytää hänelle, tuo oikullinen parisitar otti huostaansa tämän talon, kuin olisi se ollut hänen omaisuuttaan. Kuninkaallisen huolettomana hän katseli kaikkea, ja sitten häntä äkkiä näytti huvittavan vähimmätkin huonekalut, jotka äkkiä otti käytäntöön, kuin olisi hän omistanut ne jo kauan. Nämähän ovat jokapäiväisiä seikkoja, mutta täydentävät tällaisten poikkeuksellisten olentojen luonnonkuvausta. Näytti siltä kuin joku edeltäpäin olisi totuttanut hänet tähän asuntoon, missä hän eli vihastaan samoin kuin olisi elänyt rakkaudestaan.

"En ainakaan ole hänessä herättänyt", -- näin hän ajatteli, -- "tuota nöyryyttävää sääliä, joka surmaa; en saa kiittää häntä henkeni pelastamisesta. Oi ensimäinen, ainoa ja viimeinen rakkauteni, mitenkä sinä sammuitkaan!"

Äkkiä hän hyökkäsi pelästyneen Francinen luo.

-- Rakastatko sinä? Varmasti sinä rakastat, muistankin sen nyt. Olenpa onnellinen, että luonani on nainen, joka minut ymmärtää. No niin, Francine parka, eikö mies tunnu sinusta hirvittävältä olennolta? Mitä? Hän sanoi rakastavansa minua, eikä hän kestänyt vähintäkään koettelemusta. Mutta, vaikka koko maailma olisi hänet hyljännyt, olisi minun sieluni ollut hänen tyyssijansa; vaikka koko maailma olisi häntä syyttänyt, minä olisin häntä puolustanut! Ennen näin maailman olevan täynnä olentoja, jotka tulivat ja menivät ja jättivät minut täydelleen välinpitämättömäksi. Maailma oli surullinen, mutta ei kammoittava. Mutta mitä on maailma nyt ilman häntä? Hän tulee siis elämään, ilman että minä olen hänen luonaan, ilman että minä häntä näen, että hänelle puhun, tunnen hänen läsnäoloaan, suljen häntä syliini... Ah, kernaammin kuristaisin hänet kuoliaaksi hänen nukkuessaan.

Kauhistuneena katseli Francine häntä hetken ääneti.

-- Surmata se, jota rakastaa?... -- hän sanoi lempeällä äänellä.

-- Tietysti, kun hän ei enää rakasta.

Mutta lausuttuaan nämä hirvittävät sanat hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeni.

Seuraavana päivänä tuli hänen luokseen äkkiä mies, ilmoittamatta. Se oli Hulot. Corentin oli hänen seurassaan. Marie kohotti katseensa ja värisi.

-- Tulette vaatimaan minulta tiliä tovereistanne, -- hän sanoi. -- He ovat kuolleet.

-- Tiedän sen, -- vastasi Hulot. -- Mutta eivät suinkaan tasavallan palveluksessa!

-- Minun tähteni ja minun kauttani, -- vastasi neiti.

-- Aiotte kai puhua minulle isänmaasta. Antaako isänmaa takaisin hengen niille, jotka kuolevat sen edestä? Kostaako se edes heidän puolestaan? Mutta minä tulen heidän puolestaan kostamaan! -- hän huudahti.

Sen onnettomuuden synkät muistot, jonka uhriksi hän oli joutunut, palasivat äkkiä, ja tuo suloinen olento, joka käytti kainoutta naisen ensimäisenä naisellisen juonikkaisuuden välikappaleena, joutui raivoihinsa ja lähestyi harppaillen hämmästynyttä päällikköä.