Part 13

Nuori kenraali hymyili ehdottoman tyynenä ja kesti vapisematta kidutusta, jonka alaisena neiti de Verneuil häntä piti. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä tiesivät miestä, joka ei välitä vaaroistaan, ja välistä hän näytti sanovan: "Nyt teillä on tilaisuus kostaa loukattu ylpeytenne, käyttäkää sitä hyväksenne! Olisin toivoton, jos ylenkatseeni teitä vastaan haihtuisi."

Neiti de Verneuil rupesi asemansa korkeudesta tähystelemään päällikköä, tehden sen ilmeisen loukkaavasti ja samalla arvokkaasti, sillä sydämen pohjasta hän ihaili hänen rohkeuttaan ja levollisuuttaan. Hän iloitsi siitä, että lemmityllään oli vanha aatelisnimi, jommoinen arvo miellyttää jokaista naista, ja hänestä oli mielenkiintoista nähdä hänet tilanteessa, jossa hän onnettomuuden jalostaman asian puoltajana taisteli vahvan sielun koko tarmolla niin monasti voitokasta tasavaltaa vastaan, ja nähdä hänet suuren vaaran alaisena, ja kuitenkin osoittavan urhoollisuutta, joka niin voimakkaasti vaikuttaa naisen sydämeen. Moneen kertaan hän pani tuon nuoren miehen koetukselle, ehkä noudattaen sitä vaistoa, joka kiihoittaa naista leikittelemään saaliillaan, samoin kuin kissa leikittelee pyytämällään hiirellä.

-- Minkä lain nojalla te siis tuomitsette chouanit kuolemaan? -- kysyi neiti de Verneuil Merleltä.

-- Tietysti lain nojalla viimekuluneen fructidorin 14:nneltä päivältä. Sehän asettaa ulkopuolelle lakia kapinalliset departementit, järjestäen sinne sotaoikeuksia, -- vastasi tasavaltalainen.

-- Mikä tuottaa minulle nyt sen kunnian, että käännätte katseenne minuun? -- neiti de Verneuil kysäisi nuorelta päälliköltä, joka katseli häntä tarkkaavasti.

-- Tunne, jota ei kunnon mies voi ilmaista naiselle, oli hän sitten millainen tahansa, -- vastasi markiisi de Montauran puoliääneen, kumartuen häntä kohti. -- Ainoastaan tällaisina aikoina, -- hän sanoi ääneensä, -- voi nähdä naikkosten harjoittavan pyövelin ammattia, jopa vievän voiton pyövelistä siinä taidossa, jolla heiluttavat piilua...

Neiti de Verneuil katsoi Montauraniin tuimasti; sitten hän ihastui siitä, että tämä mies solvasi häntä sinä hetkenä, jona hänellä oli vallassaan hänen henkensä, ja kuiskasi hänelle täynnä lempeää vahingoniloa:

-- Teillä on kelvoton pää, pyövelit eivät siitä huolisi, mutta minä sen pidän.

Markiisi hämmästyi ja katseli hetken aikaa tätä käsittämätöntä naista, jonka rakkaus voitti kaikki pisteliäimmätkin solvaukset, ja joka kosti antamalla anteeksi sellaisen loukkauksen, jota naiset yleensä eivät koskaan unhoita. Nuoren miehen silmät eivät enää olleet niin ankarat ja kylmät, jopa surumielisyyden sävy painui hänen piirteisiinsä. Hänen intohimonsa oli jo vahvempi, kuin mitä hän itse tiesikään. Neiti de Verneuil oli tyytyväinen tästä toivotun sovinnon vähäisestä takeesta, silmäili häntä hellästi, loi häneen hymyilevän katseen, joka näytti suudelmalta. Sitten hän vaipui takaisin vaunujen selkänojaa vastaan, eikä enää tahtonut saattaa onneansa horjumaan, luullen vahvasti solmineensa sen tällä hymyllä. Hän oli niin kaunis ja osasi niin hyvin voittaa rakkauden vastukset! Hän oli niin tottunut kääntämään kaiken leikiksi, astumaan umpimähkään! Hän rakasti niin suuresti odottamattomuuksia ja elämän myrskyjä.

Ennen pitkää markiisi käski ajurin poiketa valtatieltä, ja ajoneuvot suuntasivat kulkunsa Vivetièreä kohti mutkittelevaa tietä pitkin, jota reunustivat korkeat, omenapuiden siimestämät penkeret, niin että se näytti pikemmin ojalta kuin tieltä. Matkustajat jättivät siniset hitaasti kulkemaan jälessä linnaan päin, jonka harmahtavat harjat vuoroin vilkkuivat esiin ja taas katosivat tämän tien varrella kasvavien puiden lomissa ja taakse. Useat sotilaista pysähtyivät puhdistamaan jalkineitaan tien sakeasta savesta.

-- Tämä kirottu tie näyttää totisesti siltä kuin johtaisi se paratiisiin! -- huudahti Beau-Pied.

Ajuri oli taitava toimessaan, ja niin näki neiti de Verneuil ennen pitkää edessään Vivetièren linnan. Tämä rakennus sijaitsi eräänlaisen ylhäisen niemekkeen harjulla, jonka juurella molemmin puolin oli syvä lammikko, niin että linnaan pääsi ainoastaan näiden lammikkojen välillä kulkevaa kapeaa tietä pitkin. Sitä osaa niemekettä, missä rakennukset ja puutarha sijaitsivat, suojeli linnan takana matkan päässä kulkeva leveä oja, joka oli lammikkojen yhteydessä ja johon niiden liika vesi virtasi. Tuo niemi muodosti täten melkein valloittamattoman saaren, tarjoten arvokkaan tyyssijan päällikölle, jonka kimppuun täällä saattoi hyökätä ainoastaan petollisesti.

Kuullessaan portin ruostuneiden saranojen narisevan ja ajoneuvojen rämistessä suippokaarisen holvin alla, neiti de Verneuil pisti esiin päänsä vaunuista. Ne synkät värit, jotka tarjoutuivat hänen katseilleen, haihduttivat melkein kaikki rakkauden ja kiemailun ajatukset, joiden välillä hän häälyi. Vaunut saapuivat suurelle, melkein neliskulmaiselle ja lampien jyrkkien rantojen sulkemalle pihalle. Näitä autioita rantapenkereitä huuhtelivat suurten vihreiden kasvitäplien peittämät vedet ja niiden ainoana koristuksena olivat lehdettömät rämepuut, joiden surkastuneet rungot, suunnattoman suuret paljaat latvat kohoten kaislojen ja pensaiden yläpuolelle, näyttivät hirviömäisiltä peikoilta. Nämä vastenmielisen näköiset pensasaidat tuntuivat elpyvän ja saavan kyvyn puhua, kun sammakot kurnuttaen lähtivät niistä liikkeelle ja kun vesikanat, ohikulkevien postivaunujen räminästä kaakattaen, lensivät veden pinnan tasalla.

Piha, jonka laidassa kasvoi korkeata, kuivanutta ruohoa, piikkiherneitä, vaivaispuita tai köynnöskasveja, ei tarjonnut silmälle mitään järjestystä tai komeutta. Linna tuntui aikoja sitten olevan asujanten hylkäämä. Katot näyttivät luhistuvan kokoon raskaiden kasvitaakkojen alla. Vaikka seinät olivat rakennetut vahvoista liuskakivistä, joita näillä seuduin on runsaasti, olivat ne täynnä halkeimia, joihin murattiköynnös oli takertunut kiinni.

Kaksi rakennuksen siipeä, jotka tornin kautta kulmauksena yhtyivät toisiinsa, ja jotka olivat vastapäätä lampea, muodostivat koko linnan, jonka roikkuvat ja lahonneet ovet ja ikkunaluukut, ruosteen syömät rautaristikko-varustukset, särkyneet ikkunaruudut näyttivät romahtavan alas ensi tuulenpuuskasta. Syystuuli puhalsi paraikaa näissä raunioissa, jotka himmeässä kuunvalossa näyttivät suunnattoman suurelta kummitukselta. Ainoastaan se, joka on nähnyt nämä harmaat ja siniset graniittikivet sovitettuina yhteen mustiin ja mustanruskeihin liuskakiviin, saattaa käsittää, että tästä autiosta ja synkästä möhkäleestä käyttämämme vertaus on oikea. Nähdessään nuo liitteistään lohkeilleet kivet, nuo lasittomat ikkunat, tuon sakarahuippuisen tornin, reikäiset katot, tuli lisäksi ajatelleeksi luurankoa; ja sen ympärillä lentelevät petolinnut saattoivat tämän kuvitelman vielä elävämmäksi.

Muutamat rakennuksen takana kasvavat korkeat kuuset heiluttivat katon yläpuolella synkkiä havuoksiaan, ja jotkut nurkkien koristamista varten puutarhasaksilla leikellyt punakatajat kehystivät sitä, muistuttaen hautajaisissa käytettyjä kiehkuraköynnöksiä. Ovien muoto, koristeiden kömpelömuotoisuus, yhtenäisyyden puute rakennussuunnitelmassa -- kaikki tämä ilmaisi tuollaista vanhaa läänityslinnaa, joista Bretagne ylpeilee, ja kenties syystä, sillä ovathan nämä linnat näillä seuduilla jonkunlaisia muistomerkkejä niiltä synkiltä ajoilta, jotka käyvät kuningasvallan perustamisen edellä.

Neiti de Verneuil, jonka mielessä sana linna aina herätti sovinnaismuotoisen kuvan, sai tästä kaikesta synkän vaikutelman ja hypähti kevyesti alas vaunuista, katsellen tätä edessään olevaa kuvaa kauhun tuntein, miettien, mitä hänen nyt oikeastaan piti tehdä. Francine kuuli rouva du Guan päästävän ilon huokauksen, kun hän oli päässyt turviin sinisiltä, jopa tuo nainen ehdottomasti huudahti, kun portti hänen jäljessään oli suljettu ja kun hän huomasi olevansa tässä luonnollisessa linnoituksessa. Montauran oli joutuin rientänyt neiti de Verneuilin luo, arvaten hänen ajatuksensa.

-- Sota on hävittänyt tätä linnaa, -- sanoi markiisi lievän surullisesti, -- samoin kuin te olette hävittänyt ne tuumat, jotka minä mielessäni muodostin onnellemme.

-- Kuinka niin? -- kysyi nuori nainen vallan hämmästyneenä.

-- Oletteko te _nuori, jalo_ ja _henkevä_ nainen! -- kysyi markiisi ivallisesti, toistaen ne sanat, jotka neiti de Verneuil niin kiemailevasti oli lausunut heidän keskustellessaan matkalla.

-- Kuka on sanonut teille päinvastaista?

-- Luotettavat ystävät, jotka harrastavat turvallisuuttani ja koettavat ehkäistä petosta.

-- Petosta! -- sanoi neiti de Verneuil ilkkuen. -- Ovatko siis jo Alençon ja Hulot niin kaukana? Teillä on huono muisti -- vaarallinen vika puolueen johtajalla! -- Mutta koska ystävänne, -- hän lisäsi purevasti, -- hallitsevat niin voimakkaasti sydäntänne, pitäkää heidät. Ei mikään ole verrattavissa ystävyyden tuottamaan tyydytykseen. Hyvästi. En minä, eivätkä tasavallan soturit astu sisälle tähän linnaan. Hän riensi porttia kohti täynnä loukattua ylpeyttä ja ylenkatsetta, mutta samalla osoittaen epätoivoa, mikä kokonaan muutti markiisin mielipiteen, joka ei mistään hinnasta tahtonut luopua pyyteistään, joten hän helposti viehättyi toimimaan varomattomasti ja uskomaan vakuutuksia. Hänkin oli jo rakastunut. Näitä rakastavia ei kumpaakaan haluttanut kauan olla riidoissa.

-- Lausukaa vaan sana lisää, ja minä uskon teitä, -- sanoi markiisi rukoillen.

-- Sana? -- sanoi neiti de Verneuil ivallisesti, puristaen huuliaan. -- En enää lisää kädenliikettäkään!

-- Torukaa siis minua ainakin, -- sanoi markiisi koettaen tarttua hänen käteensä, jonka hän veti pois.

-- kun nyt kerran rohkenette nuhdella kapinallisten päällikköä, joka nyt on yhtä epäluuloinen ja synkkä kuin aikaisemmin oli iloinen ja täynnä luottamusta.

Kun Marie oli luonut markiisiin vihasta vapaan katseen, jälkimäinen sanoi:

-- Te tunnette minun salaisuuteni, enkä minä tunne teidän salaisuuttanne.

Tämän kuullessaan synkkeni neidin lumivalkoinen otsa. Hän loi päällikköön närkästyneen katseen ja vastasi:

-- Minun salaisuuteni... ei ikinä.

Rakkaudessa on joka sanalla, joka katseella hetkeen kohdistuva kaunopuheisuutensa; mutta nyt neiti de Verneuil ei ilmaissut mitään määrättyä, ja joskin Montauran olikin teräväpäinen, jäi tuon huudahduksen merkitys hänelle arvoitukseksi, vaikka tuon naisen äänessä oli värähdellyt tavaton mielenliikutus, joka suuresti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

-- Teillä on sukkela tapa haihduttaa epäluuloa, -- sanoi markiisi.

-- Te haudotte siis mielessänne epäluuloa? -- huomautti neiti de Verneuil mitellen häntä katseillaan, kuin olisi tahtonut sanoa: "Onko teillä mitään oikeutta minuun nähden?"

-- Armollinen neiti, -- jatkoi nuori mies nöyränä, mutta päättäväisenä, -- te käskette mielenne mukaan tasavaltalaisia joukkoja, teillä on saattojoukko...

-- Saatatte minut muistamaan saattojoukkoani. Olemmeko minä ja saattojoukkoni, -- hän kysyi hiukan ilkkuen, -- toisin sanoen suojelijanne, turvissa täällä?

-- Sen vakuutan aatelismiehen kunniasanalla! Kuka lienettekään te, ja keitä lienevätkin puoluelaisenne, ei teillä ole mitään pelättävää minun luonani.

Tämä vala lausuttiin niin rehellisesti ja jalomielisesti, että neiti de Verneuil oli täydellisen levollinen tasavaltalais-sotilaiden puolesta. Hän aikoi sanoa jotain, kun rouva du Guan tulo sai hänet vaikenemaan. Tämä nainen oli voinut kuulla tai arvata osan molempien rakastavien puheesta, ja oli sangen levoton nähdessään, ettei heidän välillään enää ollut vähintäkään vihamielisyyttä. Nähdessään tuon naisen markiisi tarjosi käsivartensa neiti de Verneuilille ja lähestyi hänen kanssaan rakennusta, niin kiireisesti, kuin olisi tahtonut vapautua tungettelevasta seurasta.

"Minä häiritsen heitä!" ajatteli rouva du Gua, jääden seisomaan paikalleen.

Hän näki molempien rakastavien palautettuaan sovinnon lähestyvän rakennuksen portaita, missä he pysähtyivät keskustelemaan, kun heidät ja hänet eroitti sopiva välimatka.

"Niin, niin, minä heitä häiritsen!" -- hän mutisi itsekseen; -- "mutta pian tuo naisolento ei enää tule minua häiritsemään, tuo lammikko on totisesti oleva hänen hautansa. Tällä tavalla pidän oivallisesti sinun aatelismiehen sanasi! Niin pian kuin hän lepää tuon veden peitossa, ei hänellä enää ole mitään pelättävää! Siellä hän todella on turvissa."

Hän tuijotti oikealla olevan lammikon tyyneen pintaan, kun äkkiä kuuli rantapenkeren sinivatukkapensasten kohisevan ja huomasi kuutamossa Marche-à-Terren, joka kohosi esiin vanhan onton piilipuun halkeilleen kaarnan takaa. Täytyi hyvin tuntea chouani eroittaakseen hänet keskellä noita oksattomia puunrunkoja, joihin hänen lyhyentanakka vartalonsa helposti sekaantui.

Rouva du Gua katsoi ensin epäluuloisesti ympärilleen. Hän näki postivaunujen ajurin taluttavan hevosia talliin, joka sijaitsi lampeen päin olevassa linnan siipirakennuksesta, jolla puolen Marche-à-Terre oli ollut piilossa. Francine lähestyi molempia rakastavia, jotka sinä hetkenä unhoittivat koko muun maailman. Silloin rouva du Gua meni Marche-à-Terren luo, painaen sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. Sitten chouani enemmän aavisti kuin kuuli nämä sanat:

-- Montako teitä on täällä?

-- Kahdeksankymmentä seitsemän.

-- Heitä on ainoastaan kuusikymmentä viisi, minä olen heidät laskenut.

-- Hyvä, -- vastasi villi mies hurjan tyytyväisenä. Tarkaten Francinen pienimpiäkin liikkeitä, chouani katosi piilipuun onteloon ja huomasi hänen kääntyvän silmillään etsien vihollisnaista, jota vaistomaisesti piti silmällä.

Seitsemän tai kahdeksan henkilöä, jotka ajoneuvojen synnyttämä melu oli houkutellut esiin, ilmestyi ylös pääkäytävän portaille ja huusi:

-- Se on Gars!... se on hän, hän on täällä! Näiden huutojen kaikuessa riensi saapuville toisia miehiä, ja näiden tulo keskeytti molempien rakastavien keskustelun. Markiisi de Montauran lähestyi joutuin aatelismiehiä, käski rajulla liikkeellä heidät vaikenemaan ja osoitti tien aukkoa, josta tasavaltalaiset sotilaat juuri tulivat näkyviin. Nähdessään nämä niin tutut punaisilla rinnusliepeillä varustetut siniset univormut ja kiiltävät pistimet, huudahtivat salaliittolaiset ihmeissään:

-- Oletteko tullut tänne kavaltamaan meitä?

-- Siinä tapauksessa en varoittaisi teitä uhkaavalta vaaralta, -- vastasi markiisi, katkerasti hymyillen. -- Nämä siniset, -- hän hetken kuluttua jatkoi, -- muodostavat tämän nuoren naisen turvajoukon, jonka jalomielisyys ihmeellisesti pelasti meidät vaarasta, jonka uhriksi olimme vähällä joutua eräässä Alençonin majatalossa. Kerromme teille sitten tämän seikkailun. Armollinen neiti ja hänen turvajoukkonsa ovat tulleet tänne luottaen minun kunniasanaani, ja heitä on kohdeltava ystävinä.

Rouva du Gua ja Francine olivat saapuneet portaiden juurelle, markiisi tarjosi kohteliaasti kätensä neiti de Verneuilille, aatelismiesten ryhmä jakautui kahdeksi jonoksi, antaen heidän kulkea keskeltä, ja kaikki koettivat nähdä tuntemattoman naisen kasvonpiirteet. Sillä rouva du Gua oli jo kiihoittanut heidän uteliaisuuttaan, antamalla heille salaisia merkkejä.

Ensimäisessä salissa näki neiti de Verneuil noin kahdellekymmenelle hengelle valmiiksi katetun pöydän. Tästä ruokasalista johti ovi avaraan saliin, johon kaikki pian kokoontuivat. Nämä molemmat huoneet olivat sopusuhtaiset sen hävityksen kanssa, joka oli havaittavissa ulkoapäinkin. Karkeanmuotoiset ja esiin törröttävät pähkinäpuupanelit olivat halkeilleet ja näyttivät olevan romahtamaisillaan alas seiniltä. Niiden synkkä väri enensi näiden salien surullista vaikutelmaa, joissa ei ollut kuvastimia eikä verhoja ja joissa muutamat rappeutuneet ikivanhat huonekalut säestivät tätä hävityksen kokonaissäveltä.

Marie huomasi karttoja ja pohjapiirroksia levitettyinä isolle pöydälle ja nurkassa kasaan asetettuja aseita ja karbiini-pyssyjä. Kaikki viittasi siihen, että vendéelaiset johtajat täällä pitivät tärkeätä neuvottelua chouanien päällikköjen kanssa. Markiisi vei neiti de Verneuilin istumaan suunnattoman suureen puoleksi lahonneeseen nojatuoliin, joka oli asetettu kamiinin luo, ja Francine kävi seisomaan emäntänsä taa, kumartuen tämän vanhanaikuisen huonekalun selkänojaan.

-- Sallinette minun hetkeksi lähteä täyttämään isännän velvollisuuksia? -- sanoi markiisi, jättäen molemmat naiset ja yhtyen vieraittensa ryhmään.

Francine huomasi, miten päälliköt Montauranin lausuttua pari sanaa kiireisesti piiloittivat aseensa, karttansa ja kaiken, mikä saattoi herättää tasavaltalaisten upseerien epäluuloa; muutamat heistä irroittivat vyötäisiltään leveät nahkavyöt, joissa piili pistooleja ja metsästyspuukkoja. Markiisi kehoitti noudattamaan mitä suurin hienotuntoisuutta ja poistui huoneesta huolehtiakseen niiden vieraiden kestityksestä, jotka sattuma oli hänen tiellensä tuonut.

Neiti de Verneuil, joka oli nostanut jalkansa takkavalkeaa kohti, niitä lämmitelläkseen, ei kääntänyt päätänsä Montauranin poistuessa, näin pettäen läsnäolijoiden odotuksen, jotka kaikki olisivat tahtoneet nähdä hänen kasvonsa. Ainoastaan Francine siis näki, minkä muutoksen nuoren päällikön poistuminen aiheutti koolla olijoissa. Aatelismiehet ryhmittyivät rouva du Guan ympärille, ja hänen kuiskaten keskustellessaan heidän kanssaan, ei yksikään noista miehistä malttanut olla moneen kertaan katsahtamatta molempiin vieraisiin naisiin.

-- Tunnettehan te Montauranin! -- sanoi rouva du Gua, -- pikiintyi käden käänteessä tuohon naikkoseen, ja käsittänette, että parhaatkin neuvot minun suustani lähteneinä herättivät hänessä epäluuloa. Ystävämme Parisissa, herrat de Valois, d'Esgrignon, d'Alençon ja monet muut ovat varoittaneet häntä siitä ansasta, joka hänelle viritetään heittämällä hänen syliinsä naishenkilö, ja ensimäiseen vastaantulijaan hän rakastuu, ja tämä nainen on, hankkimieni tietojen mukaan, olento, joka on ottanut ylhäisen nimen, vetääkseen sen lokaan, on olento, joka j.n.e., j.n.e.

Tämä parjaajanainen, jonka lukija lienee tuntenut samaksi, joka kehoitti hyökkäämään aikaisemmin mainittujen postivaunujen kimppuun, tulee tässä kertomuksessa käymään rouva du Guan nimellä, jonka turvissa oli onnistunut selviytymään Alençonissa uhanneesta vaarasta. Hänen oikean nimensä mainitseminen saattaisi loukata erästä ylimysperhettä, jolle tämän nuoren naisen hairahdukset jo muutenkin ovat tuottaneet syvää surua. Sitäpaitsi tämän naisen kohtalot ovat jo olleet toisenkin kuvauksen esineenä.

Ennen pitkää läsnäolijain ihmettely ja uteliaisuus kävi tungettelevaksi, melkeinpä vihamieliseksi. Muutamat sangen ankarat huudahdukset saapuivat Francinen kuuluviin, joka sanottuaan pari sanaa emännälleen, pakeni ikkunasyvennykseen. Marie nousi, kääntyi julkean ryhmän puoleen ja loi siihen muutaman arvokkaisuutta, jopa ylenkatsetta uhkuvan katseen.

Hänen kauneutensa, hieno käyttäytymisensä ja ylpeytensä muuttivat äkkiä hänen vihamiestensä kannan, ja heiltä pääsi ehdoton imarteleva mutina. Pari kolme herraa, joiden ulkomuoto ilmaisi hovipiireissä saavutettua kohteliaisuutta ja ritarillisuutta, lähestyi Marieta ystävällisesti; nuoren naisen säädyllisyys herätti heissä kunnioitusta, ei kukaan heistä rohjennut häntä puhutella, ja sen sijaan että he olisivat häntä syyttäneet, näytti päinvastoin hän katseineen tuomitsevan heitä. Tämän Jumalan ja kuninkaan puolustamista varten aletun sodan päälliköt vastasivat sangen vähän sitä kuvaa, jonka Marie mielikuvituksessaan oli heistä luonut. Tämä todella suuri taistelu pieneni ja kutistui mitättömäksi, kun hän, lukuunottamatta paria kolmea voimakasta henkilöä, näki nämä maalaisylimykset kaikki vailla henkevyyden ilmettä ja eloisuutta. Elettyään runouden maailmassa, Marie äkkiä joutui keskelle arkipäiväistä todellisuutta. Nuo kasvot näyttivät pikemmin kuvastavan juonitteluhalua kuin rakkautta kunniaan; oma etu asetti todella kaikkien näiden aatelismiesten käsiin aseet. Ja jos he toiminnan hetkellä kohosivat sankarillisuuteen, he täällä esiintyivät arki-ihmisinä.

Harhaluulojen menettäminen saattoi neiti de Verneuilin tekemään heille vääryyttä ja esti häntä tunnustamasta sitä todellista uhrautuvaisuutta, jolla moni näistä miehistä niin suuresti kunnostautui. Kuitenkin useimmat heistä olivat tavoiltaan jotenkin jokapäiväisiä. Jos joukosta erosi joku omintakeinen pää, himmensi sitä muodollisuus ja aatelissäädyn jäykkyyden leima. Joskin Marie myönsi näissä miehissä yleensä olevan henkevyyttä, puuttui heiltä hänen mielestään täydellisesti se koruttomuus ja suurpiirteisyys, johon tasavallan riemuvoitot ja miehet olivat häntä totuttaneet.

Tämä öinen kokous rappeutuneessa linnasalissa, jonka vääntyneet seinäkoristeet niin hyvin vastasivat koolla olevien kasvoja, sai neiti de Verneuilin hymyilemään, ja hänestä se tarjosi vertauskuvan kuninkaanvallasta. Ihastuen hän sitten ajatteli, että ainakin markiisi näytteli ensi osaa näiden henkilöiden keskellä, joiden ainoa ansio hänen mielestään oli se, että he uhrautuivat toivottoman asian hyväksi. Hän piirsi mielikuvituksessaan rakastamansa miehen kuvan, asetti sen tuota ryhmää vasten, eroitti sen taas siitä, eikä nähnyt noissa laihoissa ja hinteröissä vartaloissa muuta kuin hänen jaloja välikappaleitaan.

Samassa markiisin askeleet kaikuivat viereisessä salissa. Äkkiä salaliittolaiset hajaantuivat useampiin ryhmiin, ja kuiskailu taukosi. Koululaisten tavoin, jotka opettajansa poissaollessa ovat solmineet jonkun vallattoman juonen, he teeskentelivät järjestystä ja hiljaisuutta.

Montauran astui sisään, Marie oli onnellinen ihaillessaan häntä näiden ihmisten keskellä, joista hän oli nuorin, kaunein, ensimäinen. Kuin kuningas hovissaan hän kulki ryhmästä ryhmään, nyökäytti lyhyesti päätään, puristi käsiä, jakeli katseita ja hyväksyviä sanoja tai moitteita, täyttäen puolueen johtajan tehtäviä niin luontevasti ja varmasti, että Marie, joka ensin oli syyttänyt häntä huimapäisyydestä, tätä kaikkea ihmetellen katseli. Markiisin läsnäolo teki lopun siitä uteliaisuudesta, jolla neiti de Verneuilia oli tähystelty. Mutta pian rouva du Guan häijyys kantoi hedelmiään. Parooni de Guénic, liikanimeltään "Puolustaja", joka kaikista näistä vakavien yritysten yhdistämistä miehistä nimensä ja arvonsa nojalla näytti olevan oikeutettu kohtelemaan Montaurania tuttavallisesti, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet nurkkaan.

-- Kuulehan, rakas markiisi, -- hän sanoi, -- murhemielin me kaikki näemme, miten sinä olet tekemäisilläsi suuren tyhmyyden.

-- Mitä tarkoitat noilla sanoilla?

-- Mutta tiedätköhän, mistä on tullut tuo naikkonen, kuka hän todella on ja mitkä ovat hänen aikomuksensa sinuun nähden?

-- Rakas "Puolustajani", meidän kesken sanoen, oikkuni on ohi jo huomisaamuna.

-- Hyvä; mutta jos tuo nainen jo ennen päivänkoittoa toimittaa sinut vihollisen käsiin?

-- Vastaan sinulle, kun ensin olet sanonut minulle, miksi hän ei jo ole sitä tehnyt, -- huomautti Montauran, joka pilalla koetti näyttää uhmailevalta.

-- Mutta jos sinä häntä miellytät, hän ei ehkä tahdo sinua pettää, ennenkuin hänkin puolestaan on saanut tyydyttää oikkunsa.

-- Hyvä ystävä, katso tuota viehättävää tyttöä, tarkasta hänen käyttäymistään ja uskalla sitten vielä sanoa, ettei hän ole valio-olento! Jos hän sinuun loisi suopeita katseita, etköhän sielusi pohjalla tuntisi jotain kunnioituksen tapaista häntä kohtaan? Eräs naishenkilö on jo istuttanut sinuun huonon käsityksen hänestä. Mutta jos tuo nuori nainen olisi sellainen halpamainen olento, kuin ystävämme ovat väittäneet, niin surmaisin hänet huolimatta siitä, mitä juuri sinulle hänen puolustuksekseen olen sanonut...

-- Luuletteko, -- sanoi rouva du Gua, joka samassa ilmestyi siihen, -- Fouchéta kyllin typeräksi lähettämään tänne jotain katunaista? Epäilemättä hän on valinnut miehen mukaisen syötin. Mutta jos te, herra markiisi, olette sokea, pitävät ystävänne silmänsä auki, valvoakseen turvallisuuttanne.