Part 12

Hän saapui Mayenneen, missä uudet sotilaat vaihtuivat saattojoukkoon. Merle puhui hänen kanssaan, hän vastasi hajamielisenä, kulki läpi kaupungin ja jatkoi taas matkaa. Mutta kasvot, talot, kadut, maisemat, ihmiset kiitivät ohi kuin epämääräiset unikuvat.

Yö laskihe maille. Marie matkusti jalokivillä siroitetun taivaan alla, himmeän valon hohteessa Fougères'n tietä pitkin, huomaamatta, että taivas oli muuttunut, tietämättä mitä oli Mayenne ja Fougères ja mikä oli hänen matkansa päämäärä. Hänestä ei tuntunut ollenkaan mahdolliselta, että hänen muutaman tunnin kuluttua oli eroaminen ihailemastaan miehestä. Rakkaus on ainoa intohimo, joka ei siedä menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

Kun sanat välistä ilmaisivat hänen ajatuksiaan, muodostuivat ne melkein merkityksettömiksi lauseiksi, mutta silti ne kaikuivat hänen ihailijansa sydämessä onnen lupauksina. Tämän alkavan intohimon todistajien silmissä se näytti kiihtyvän peloittavasti. Francine tunsi Marien yhtä hyvin kuin tuntematon nainen tunsi nuorukaisen, ja tämä heidän entinen kokemuksensa pani odottamaan jotain hirvittävää ratkaisua. Eikä heidän todella tarvinnut kauan odottaa tämän näytelmän loppua, jota neiti de Verneuil surullisena, kenties tietämättään oli sanonut murhenäytelmäksi.

* * * * *

Kun nuo neljä matkustajaa olivat kulkeneet noin peninkulman eteenpäin Mayennesta, he kuulivat ratsumiehen huimaavan nopeasti lähestyvän. Saapuessaan vaunujen kohdalle tämä henkilö kumartui katsomaan, oliko niissä neiti de Verneuil, joka silloin tunsi tulijan Corentiniksi. Tämä onnettomuutta ennustava mies nyökäytti neidille merkitsevästi päätään, ja tämän eleen kuvastama tuttavallisuus vaikutti nuoreen naiseen loukkaavasti. Ja Corentin riensi pois, jäädettyään hänet tällä halpamaisuutta uhkuvalla ilmeellään.

Nuori mies näytti hermostuvan tästä kohtauksesta, joka varmaankaan ei jäänyt huomaamatta hänen niin sanotulta äidiltään. Mutta Marie painoi hiljaa hänen kättänsä ja loi häneen katseen, joka näytti tahtovan tunkea hänen sydämeensä, kuin ainoaan turvapaikkaan maan päällä. Nuoren miehen otsa kirkastui silloin, hän kun tunsi itsensä ylen onnelliseksi nähtyään tuon katseen, jolla hänen lemmittynsä ikään kuin vahingossa oli ilmaissut hänelle kiintymyksensä laajuuden. Selittämätön pelko oli Mariesta karkoittanut kaiken kiemailun ja rakkaus näyttäytyi hetken aikaa verhoamattomana. He olivat ääneti, ikäänkuin pitkittääkseen tämän hetken suloisuutta. Valitettavasti rouva du Gua syrjästä katsojana huomasi tämän kaiken. Ja saiturin tavoin, joka on kutsunut luokseen vieraita, hän näytti laskevan heidän suupalansa ja mittailevan heidän nautintoaan.

Ollen näin kokonaan vaipuneet onneensa molemmat rakastavat olivat saapuneet siihen maantien kohtaan, joka kulkee Ernée-laakson pohjukassa, nimittäin yhteen niistä kolmesta laaksonsyvennyksestä, joissa tämän kertomuksen alussa mainitut tapaukset ovat sattuneet. Siellä Francine näki ja osoitti kädellään omituisia haamuja, jotka varjojen tavoin näyttivät liikkuvan puiden lomissa ja kinsteri-pensastoissa, joita kasvoi molemmin puolin kentillä. Kun postivaunut olivat lähestyneet näitä varjoja, kuului yhteislaukaus, ja matkustajien päiden yläpuolella vinkuvat luodit ilmoittivat heille, että äskeiset haamut eivät olleet harhanäkyjä, vaan että niiden takana piili vakava todellisuus. Saattojoukon oli yllättänyt väijytys.

Kuullessaan tämän paukkeen kapteeni Merle katui kipeästi, että oli myöntynyt neiti de Verneuilin matkatuumaan, tämä kun oli näin pahasti erehtynyt luullessaan yöllistä ja nopeaa matkaa vaarattomaksi eikä ollut antanut hänen ottaa mukaansa enempää kuin kuusikymmentä miestä. Gérardin käskystä kapteeni heti jakoi pienen saattojoukon kahteen osaan, suojaamaan molempia tienvieriä, ja kumpikin upseeri hyökkäsi sitten juoksujalassa miehineen kinsteri- ja piikkiherne-pensaiden peittämälle kentälle, ryhtyäkseen taisteluun hyökkääjien kanssa, ennenkuin nämä olivat arvioineet heidän lukuaan. Sekä oikealla että vasemmalla alkoivat siniset nuuskia tiheätä pensastoa, tehden sen varomattoman pelottomasti, ja he vastasivat chouanien tuleen jatkuvasti ampuen kinsteri-pensastoon, mistä nuo pyssynlaukaukset lähtivät.

Ensi pelästyksessään oli neiti de Verneuil vaistomaisesti hypännyt alas postivaunuista ja juossut jotenkin kauas taaksepäin, ollakseen etempänä taistelupaikasta. Mutta sitten hän häpesi pelkoaan ja tunsi sisällään tuota tunnetta, joka kiihoittaa jokaista näyttämään suuremmalta lemmittynsä silmissä. Hän pysähtyi siis ja koetti kylmäverisesti seurata taistelun kulkua.

Nuori mies lähestyi häntä, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä sydämelleen.

-- Pelkäsin äsken, -- sanoi Marie de Verneuil, -- mutta nyt...

Samassa hänen kamarineitinsä pelästyneenä huusi hänelle:

-- Marie, pitäkää varanne!

Mutta Francine, joka tahtoi hypähtää alas rattailta, tunsi voimakkaan käden häntä siitä estävän. Tämän kookkaan käden paino sai hänet päästämään rajun huudon, hän kääntyi ja vaikeni, huomatessaan edessään Marche-à-Terren kasvot.

-- Saan siis, -- sanoi nuori mies neiti de Verneuilille, -- kiittää pelästystänne siitä, että minulle ovat auenneet viehkeimmät sydämensalaisuudet! Francinelta kuulin juuri, että teillä on tuo soma nimi Marie. Marie -- tämä on se nimi, jota usein olen maininnut tuskallisten kaihojeni hetkinä, tätä nimeä tulen vastedes mainitsemaan iloni huumauksessa ja sitä ihailen nyt niin suuresti, etten voi sitä lausua jumaluutta loukkaamatta, minä kun jo sekoitan uskonnon ja rakkauden. Mutta onkohan sitten rikos rukoilla ja rakastaa samalla?

Hänen näin puhuttuaan he puristivat rajusti toinen toisensa kättä, katsoivat toisiinsa salaa, ja heidän tunteittensa yltäkylläisyys riisti heiltä kyvyn ja voiman niitä tulkita.

-- _Teillä toisilla ei ole täällä mitään pelättävää!_ huudahti raa'asti Marche-à-Terre Francinelle, ja hänen käheässä kurkkuäänessään oli synkkä uhkan sävy, ja hän korosti joka sanaa, saattaen Francinen vallan pois suunniltaan.

Ensi kerran tämä neito-parka huomasi petomaista julmuutta Marche-à-Terren katseissa. Kuutamo näytti olevan ainoa näille kasvoille sopiva valaistus. Villi bretagnelainen piti toisessa kädessään lakkiaan ja toisessa raskasta karbiini-pyssyään ja näytti siinä, lyhyentanakka kun oli ja sellaisen himmeän valon ympäröimänä, joka luo esineihin eriskummaisen muodon, enemmän satumaiselta olennolta kuin todelliselta ihmiseltä. Hänen ilmestymisensä ja puheensa oli aaveenomaisen äkillistä. Hän kääntyi ketterästi rouva du Guan puoleen, jonka kanssa keskusteli vilkkaasti, ja Francine, joka hiukan oli unhoittanut ala-bretagnen murretta, ei voinut eroittaa mitään heidän puheestaan. Tuo nainen näytti antavan Marche-à-Terrelle useita määräyksiä. Tämä lyhyt neuvottelu päättyi rouvan käskevään kädenliikkeeseen, joka osoitti chouanille molempia rakastavia.

Ennenkuin Marche-à-Terre ryhtyi noudattamaan käskyä, hän loi viimeisen katseen Francineen, jota näytti säälivän. Francine huomasi, että hän olisi tahtonut puhua hänen kanssaan, mutta käsitti, että hänen rakastajansa oli saanut käskyn vaieta. Tämän miehen karkea ja ruskettunut iho rypistyi otsalla ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan rajusti. Vastustiko hän uudelleen saamaansa käskyä surmata neiti de Verneuil? Tämä kasvojen väänne saattoi hänet epäilemättä vielä vastenmielisemmän näköiseksi rouva du Guan silmissä, mutta hänen silmiensä hohde kävi Francinesta melkein lempeäksi. Francine päätti tuosta katseesta, että hänen oli onnistuva taivuttaa tahtonsa alle tuon villi-ihmisen tarmo, ja hän toivoi vielä Jumalan jälkeen olevansa ainoa, joka saattoi vaikuttaa tuohon raakaan sydämeen.

Marien hellän keskustelun keskeytti rouva du Gua, joka tuli häntä noutamaan huutaen kuin olisi joku vaara uhannut; mutta hänen ainoa tarkoituksensa oli tarjota eräälle huomaamansa Alençonin kuninkaallismielisen komitean jäsenelle tilaisuus puhua Garsin kanssa.

-- Älkää luottako naikkoseen, johon tutustuitte "Kolmen maurilaisen" majatalossa.

Kuiskattuaan nämä sanat nuoren miehen korvaan, ritari de Valois, joka ratsasti pienen bretagnelaisen hevosen selässä, katosi kinsteri-pensastoon, josta oli tullut esiin. Samaan aikaan kahakan laukaukset paukkuivat hämmästyttävän tiheään, mutta ei kumpikaan puoli joutunut käsikähmään.

-- Herra ajutantti, eiköhän tämä ole valehyökkäys, jonka tarkoituksena on ryöstää matkustajamme ja vaatia heiltä lunnaita?... sanoi Clef-des-Coeurs.

-- Luulenpa, että olet arvannut oikein, hiisi vieköön! -- virkkoi Gérard rientäen maantielle.

Samassa chouanien tuli alkoi heiketä, sillä ritarin päällikölleen antama ilmoitus oli kahakan ainoa tarkoitus. Merle, joka näki vihollisen poistuvan pieninä parvina pensaiden taakse, ei katsonut viisaaksi sen enempää yhtyä kenties vaaralliseen taisteluun. Gérard komensi parilla sanalla saattojoukon kokoon maantiellä ja jatkoi matkaa huomaten, ettei ollut kärsinyt tappioita. Kapteeni saattoi kaikessa rauhassa tarjota kätensä neiti de Verneuilille, auttaessaan hänet jälleen ajoneuvoihin, sillä nuori aatelismies seisoi kuin salaman iskemänä paikallaan. Ihmeissään parisitar nousi vaunuihin, hyläten tasavaltalaisen kohteliaan avun; hän katsahti ihailijaansa, näki hänen seisovan liikkumattomana ja oli vallan tyrmistynyt siitä äkillisestä muutoksesta, jonka ritarin salaperäiset sanat olivat hänessä aikaansaaneet. Nuori aatelismies palasi sitten hitaasti, ja koko hänen ryhtinsä osoitti syvää inhoa.

-- Enkö ollut oikeassa, -- kuiskasi rouva du Gua nuorelle miehelle astuessaan hänen kanssaan vaunuihin; -- varmasti olemme joutuneet olennon käsiin, jonka kanssa on hierottu kauppaa teidän päästänne. Mutta kun tuo nainen on kyllin typerä rakastumaan teihin ja unhoittamaan ammattinsa, niin älkää menetelkö lapsellisesti, vaan teeskennelkää rakastavanne häntä, kunnes olemme saapuneet Vivetièreen... Kun kerran olemme siellä!... -- Mutta jokohan hän todella rakastaa tuota naista? hän ajatteli nähdessään nuoren miehen istuvan paikallaan ihan torkahtaneen näköisenä.

Vaunut vierivät kumeasti edelleen hietaisella tiellä. Kun neiti de Verneuil nyt katsahti ympärilleen, näytti kaikki muuttuneen. Kuolema hiipi jo hänen rakkauteensa. Nämä olivat ehkä sentään vaan vaihtelevia tunnevivahduksia; mutta jokaisen rakastavan naisen silmissä sellaiset vivahdukset esiintyvät selvinä ja räikeävärisinä. Marche-à-Terren katseista oli Francine käsittänyt, että neiti de Verneuilin kohtalo oli toisen kuin tämän miehen käsissä, ja hän oli kalpea eikä voinut pidättää kyyneleitään, kun hänen emäntänsä häntä katseli. Tuntematon rouva osasi huonosti teeskennellyllä hymyllä salata naiskoston aiheuttamaa vahingoniloa, ja kun hän äkkiä muuttui ylen hyväksi neiti de Verneuiliä kohtaan, mikä ilmeni hänen kohtelussaan, äänessään ja ilmeissään, tämä oli omansa herättämään epäluuloista pelkoa tarkkanäköisessä henkilössä. Neiti de Verneuil tunsikin vaistomaista väristystä ajatellessaan:

"Miksi pelkään?... Onhan tuo nainen hänen äitinsä."

Mutta kaikki hänen jäsenensä vavahtivat, kun hänen mielessään äkkiä sukelsi esiin kysymys:

"Mutta onko tuo nainen todella hänen äitinsä?"

Hän näki edessään kuilun, jonka ammottava syvyys hänelle selveni, kun hän vielä oli luonut tutkivan katseen nuoreen mieheen.

"Tuo nainen rakastaa häntä!" ajatteli neiti de Verneuil. "Mutta miksi hän nyt on minulle noin ylen kohtelias, oltuaan ensin niin kylmä? Olenko hukassa? Vai pelkääkö hän minua?"

Nuori aatelismies puolestaan vuoroin kalpeni ja punastui, mutta pysyi levollisena, luoden alas katseensa salatakseen outoa mielenliikutusta, joka häntä raateli. Väkinäinen puristus rumensi hänen huuliensa somaa kaarevuutta, ja hänen ihonsa kävi kelmeäksi hänen sisällään temmeltävästä taistelusta. Neiti de Verneuil ei edes enää voinut päättää, oliko hänen tunteissaan vielä jälellä rakkautta, kun raivo näytti niitä hallitsevan.

Tie, jonka molemmin puolin kasvoi metsää, pimeni, eivätkä nämä mykät näyttelijät siis voineet katseillaan tiedustella toistensa ajatuksia. Tuulen humina, pensasten kahina, saattojoukon askelten tahdikas kopina loivat tähän kohtaukseen sellaisen juhlallisuuden, joka jouduttaa sydämen sykintää. Turhaan koetti neiti de Verneuil tutkia tämän muutoksen syytä. Sitten hän salamannopeasti muisti Corentinin ja samassa johtui hänen mieleensä oikea kutsumuksensa. Ensi kerran hän sinä päivänä alkoi vakavasti punnita tilannettaan.

Siihen hetkeen asti hän oli kokonaan antautunut rakkauden onnen valtaan, ajattelematta itseään ja tulevaisuuttaan. Tämä tuska kävi hänelle sietämättömäksi, ja hän etsi ja odotti lempeän kärsivällisenä kuin rakastava ainakin katsetta nuorelta mieheltä ja rukoili sitä niin hartaasti, ja hänen kalpeutensa ja väristyksensä olivat niin vakuuttavan kaunopuheisia, että nuori mies kävi epäröiväksi, mutta lankeemus ei silti ollut epätäydellisempi.

-- Voitteko pahoin, neiti? -- kysyi nuori mies.

Tämä kuivakiskoinen äänenpaino, itse kysymys, katse, ele, kaikki yhdessä loi neitiin sen varmuuden, että tämän päivän tapahtumat olivat pelkkä sielun kangastus, joka nyt haihtui kuin hajanaiset pilvet tuulen kiidättäminä.

-- Voinko pahoin?... -- vastasi neiti väkinäisesti nauraen; -- aioin juuri kysyä teiltä samaa.

-- Luulin, että te ymmärsitte toisianne erinomaisen hyvin, -- sanoi rouva du Gua teeskennellyn leikillisesti.

Nuori aatelismies ja neiti de Verneuil ei kumpikaan vastannut mitään. Nuori nainen tunsi itsensä kaksinkertaisesti loukkaantuneeksi, kun huomasi, että hänen niin voimakas kauneutensa oli menettänyt valtansa. Hän olisi minä hetkenä tahansa voinut saada selville tämän tilanteen syyn; mutta hän tunsi itsensä siksi liian vähän uteliaaksi, ja kenties ensi kerran nainen luopui salaisuutta tutkimasta.

Onnettomasti kyllä ihmiselämässä esiintyy runsaasti tilanteita, joissa ajatuksemme joko liian voimakkaan mietiskelyn tai jonkun rajun hengenmyrskyn vaikutuksesta eivät enää kiinny mihinkään, vaan harhailevat vailla yhtenäisyyttä, vailla lähtökohtaa, sanalla sanoen tilanteita, joissa nykyhetki kaipaa siteitä, jotka liittäisivät sen menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Tällainen oli neiti de Verneuilin tila. Nojaten vaunujen selkälautaan, hän lepäsi siinä kuin juureton pensas. Hän oli ääneti ja kärsi, eikä enää kiinnittänyt huomiota kehenkään, antautuen kokonaan surunsa valtaan ja vaipuen niin itsepintaisesti siihen outoon maailmaan, josta onnettomat hakevat tyyssijansa, että ei enää ollenkaan välittänyt mistään, mitä tapahtui hänen ympärillään.

Korppeja lenteli rääkyen heidän ylitsensä. Mutta vaikka tässä nuoressa neidissä kuten kaikissa voimakkaissa henkilöissä oli yksi sydämen soppi alttiina taikauskolle, ei hän kuitenkaan noiden lintujen ilmaantumiseen kiinnittänyt mitään huomiota. Kaikki matkustivat jonkun aikaa ääneti.

"Siis jo erossa!" ajatteli neiti de Verneuil. "Eikä kuitenkaan mitään ratkaisevaa ole sanottu minun läheisyydessäni. Entä Corentin? Olisiko hän ilmaissut salaisuuteni? Mutta ei hänellä olisi siitä mitään etua. Ken siis on voinut esiintyä syyttäjänäni? Tuskin oli alettu minua rakastaa, kun jo olen hylätty. Kylvän rakkautta, ja niitän ylenkatsetta. Minun kohtaloni on siis aina nähdä onni ja menettää se!"

Hän tunsi silloin sydämessään outoa levottomuutta, sillä hän rakasti todella, ja ensi kertaa elämässään. Kuitenkaan hän ei ollut siihen määrin antautunut tämän tunteensa valtaan, ettei ylpeydestä, joka liikkuu nuoren ja kauniin naisen povessa, olisi saanut lieventävää tukea suruansa vastaan. Hänen rakkautensa salaisuus -- tuollainen salaisuus, joka usein säilytetään kidutuspenkilläkin, ei ollut häneltä jäänyt selviämättä. Hän oikaisihe suoraksi ja häpesi, että vaikenemisellaan oli ilmaissut surunsa syvyyden, pudisti päätään iloisena, väänsi kasvonsa hymyyn -- tai oikeammin teeskenteli hymyilevänsä, ja muutti äänensä soinnun, salatakseen mielenliikutuksensa.

-- Millä seuduin olemmekaan? -- hän kysäisi kapteeni Merleltä, joka yhä pysytteli lyhyen matkan päässä vaunuista.

-- Kolmen ja puolen Ranskan peninkulman päässä Fougères'sta, armollinen neiti.

-- Saavumme kai siis sinne pian? -- virkkoi neiti, rohkaisten häntä jatkamaan keskustelua, jonka kuluessa hän aikoi osoittaa nuorelle kapteenille huomaavaisuutta.

-- Nämä meidän peninkulmat, -- huomautti Merle, -- eivät ole varsin pitkiä, mutta tällä paikkakunnalla ne eivät näy ollenkaan ottavan loppuakseen. Kun pääsemme tämän vuorenrinteen huipulle, tulette näkemään laakson, joka on sen laakson kaltainen, minkä juuri olemme jättäneet taaksemme, ja taivaanrannalla voitte silloin nähdä Pèlerine-vuoren. Suokoon Jumala, etteivät chouanit ole siellä ja ryhdy meille kostamaan. Käsitätte, että näin vuoroin nousten ja laskeutuen matka edistyy hitaasti. Pèlerine-vuorelta voitte vielä eroittaa...

Tämän nimen kuullessaan nuori aatelismies säpsähti toistamiseen, mutta niin kevyesti, että ainoastaan neiti de Verneuil sen huomasi. -- Mikä se oikeastaan on tuo Pèlerine? -- kysyi äkkiä nuori neiti, keskeyttäen kapteenin, joka hyvin toimessaan selitti maanpinta-muodostusta näillä seuduilla.

-- Se on, -- vastasi Merle, -- erään vuoren huippu, joka on antanut nimen Mainen alangolle, minne heti saavumme ja mikä eroittaa mainitun maakunnan Couësnon-laaksosta, jonka vastakkaisella rajalla sijaitsee Fougères, ensimäinen kaupunki Bretagnen alueella. Vendémiairen loppupäivinä taistelimme tuolla vuorenhuipulla Garsia ja hänen rosvojansa vastaan. Meillä oli saatettavana rekryyttejä, jotka tahtoivat tuhota meidät siinä maakunnan rajalla, jotta heidän ei olisi tarvinnut poistua kotiseudultaan. Mutta Hulot on kova mies, jonka kanssa ei ole hyvä...

-- Siis varmaankin näitte Garsin? -- kysyi neiti de Verneuil. -- Millainen mies hän on?...

Hänen ilkkuvat katseensa eivät ollenkaan herjenneet tuijottamasta niin sanottuun vikomtti du Bouvaniin.

-- Oh, neitiseni, -- vastasi Merle, jonka puhe yhä keskeytettiin, -- hän on siihen määrin herra du Guan näköinen, että jos tämä ei kantaisi polyteknikon univormua, löisin vetoa, että se on hän.

Neiti de Verneuil tähysteli terävästi välinpitämätöntä ja liikkumatonta nuorta miestä, joka näytti häntä halveksivan, mutta ei huomannut hänessä mitään ulkonaisia pelonmerkkejä. Katkeralla hymyllä hän ilmaisi nuorelle miehelle, että sinä hetkenä oli päässyt tuon salaisuuden perille, jonka nuori mies siihen asti niin viekkaasti oli osannut peittää. Sitten hän, äänessä ivallinen kaiku, sieramet ilosta paisuen, pää kallellaan, samalla pitääkseen silmällä nuorta miestä ja nähdäkseen Merlen, sanoi tälle:

-- Tuo kapinallisten johtaja tuottaa ensimäiselle konsulille paljon levottomuutta. Häntä sanotaan rohkeaksi. Mutta välistä hän menettelee hurjana huimapäänä, varsinkin kun on kysymys naisista.

-- Siihen perustammekin toivomme, -- vastasi kapteeni, -- selvittääksemme laskumme hänen kanssaan. Jos vaan vähäksi aikaa saamme hänet käsiimme, kiidätämme hänelle hiukan lyijyä päähän. Jos hän kohtaisi meidät, tuo karkulais-aatelismies, niin kyllä hänkin passittaisi meidät toiseen maailmaan. Kohtelemme toisiamme vallan tasaveroisesti...

-- Hui hai, -- sanoi nuori mies, -- meillä ei ole mitään syytä pelätä. Sotilaanne eivät kulje Pèlerine-vuorelle asti, he kun ovat liian väsyneet; muuten, jos suostutte, voivat he levähtää tässä aivan lähellä. Äitini poikkeaa Vivetièreen, sinne kääntyy tie muutaman pyssynkantaman päästä. Ehkä nämä molemmat naisetkin tahtovat levätä siellä, epäilemättä hekin ovat väsyneet, kun ovat yhtämittaa matkustaneet tänne Alençonista. -- Ja kun armollinen neiti, -- hän sanoi väkinäisen kohteliaasti, kääntyen lemmittynsä puoleen, -- jalomielisesti kyllä on saattanut matkamme yhtä turvalliseksi kuin miellyttäväksi, hän ehkä suostuu syömään illallista äitini luona. -- Ja muuten, -- hän jatkoi kääntyen Merlen puoleen, -- ajat eivät sentään ole niin huonot, ettei Vivetiéressä olisi jälellä tynnyri omenaviiniä teidän soturienne käytettäväksi. Gars, nähkääs, ei sentään liene vienyt kaikkea mukanaan, ainakin äitini...

-- Äitinne... -- huomautti neiti de Verneuil, ivallisesti keskeyttäen ja vastaamatta hänelle lausuttuun kutsuun.

-- Ette siis enää tänä iltana näy uskovan ikääni, neiti, -- virkkoi rouva du Gua. -- Onnettomuudekseni jouduin hyvin nuorena naimisiin, poikani sain jo viisitoistavuotiaana.

-- Ettekö erehdy, armollinen rouva, olitte kai silloin kolmikymmenvuotias!

Rouva du Gua kalpeni niellessään tämän purevan pistosanan. Hän olisi tahtonut kostaa, mutta sensijaan hänen täytyi hymyillä, hän kun mistä hinnasta tahansa halusi, vaikkapa vielä julmemman ivan kaupalla, saada selville ne tunteet, jotka elähyttivät tuota nuorta naista. Hän koetti sentähden näyttää siltä, kuin ei olisi ymmärtänyt.

-- Chouaneilla ei koskaan ole ollut julmempaa johtajaa kuin tuo Gars, jos voi luottaa hänestä liikkeellä oleviin huhuihin, -- sanoi rouva du Gua samalla Francinelle ja hänen emännälleen.

-- Julmaksi en minä puolestani häntä luule, -- virkkoi neiti de Verneuil. -- Mutta hän osaa valehdella ja näyttää muuten itse olevan hyvin herkkäluuloinen. Puolueen päällikön ei kuitenkaan pitäisi olla kenenkään leikkikalu.

-- Tunnetteko hänet? -- kysyi välinpitämättömästi nuori mies.

-- En, -- vastasi neiti, luoden häneen ylenkatseellisen silmäyksen, -- luulin hänet tuntevani...

-- Oh, neitiseni, hän on epäilemättä koko pahus mieheksi! -- huudahti kapteeni Merle, pudistaen päätään, tehden kuvaavan kädenliikkeen. -- Noilla vanhoilla suvuilla on joskus tarmokkaita vesoja. Hän on syntyisin seudulta, missä vanha aateli ei ole ollut kovin varakasta; ja miehet ovat, nähkääs, kuin tuhkapuun marjat: ne kypsyvät oljilla. Jos tuo nuori mies on älykäs, voi hän juoksuttaa meitä kauankin. Hän osasi taitavasti lähettää partiojoukkoja meidän partiojoukkojamme vastaan ja näin heikentää hallituksen ponnistuksia. Jos poltetaan kylä kuninkaallismielisiltä, hän polttaa kaksi kylää tasavaltalaisilta. Hän toimii äärettömän lavealla alalla ja pakoittaa meidät siten käyttämään melkoisen paljon joukkoja hetkenä, jona meillä ei niitä ole tarpeeksi!... Oh, se poika tietää, mitä tekee...

-- Hän tuhoaa isänmaansa! -- sanoi Gérard kovalla äänellä keskeyttäen kapteenin puheen.

-- Mutta, -- huomautti nuori aatelismies, -- jos hänen kuolemansa vapauttaa isänmaan, niin ampukaa hänet pian kuoliaaksi.

Sitten hän katseella tutki neiti de Verneuilin sieluntilaa, ja heidän välillään syntyi tuollainen mykkä kohtaus, jonka jännittävyyttä ja ohimenevää hienoutta kieli ainoastaan puutteellisesti kykenee kuvaamaan. Vaara herättää mielenkiintoa; kun on kysymys kuolemasta, herättää halpamaisinkin pahantekijä vähän sääliä.

Vaikka siis neiti de Verneuil silloin oli varma siitä, että mies, joka häntä nyt halveksi, oli tuo vaarallinen päällikkö, ei hän vielä tahtonut saada siitä varmuutta luovuttamalla hänet kostajien käsiin. Hän tahtoi tyydyttää vallan toisenlaisen uteliaisuuden. Hän päätti siis, riippuen intohimonsa puuskauksista, joko uskoa tai epäillä, ja alkoi leikitellä vaaran liekeillä.

Hänen ivaa ja vahingoniloa uhkuva katseensa osoitti voitokkaana nuorelle päällikölle sotilaita; täten viitaten häntä uhkaavaan vaaraan, hän julmalla tavalla sai hänet ymmärtämään, että hänen henkensä riippui yhdestä ainoasta sanasta, ja jo näyttivät hänen huulensa liikkuvan lausuakseen tuon sanan. Samoin kuin Amerikan villi-ihmiset hän tarkasti kidutuspaaluun sidotun vihollisensa kasvolihaksia ja heilutti sirosti nuijaa, nauttien toistaiseksi viattomasta kostonhimosta ja rangaisten kuin rakastajatar ainakin, joka vielä lempii.

-- Jos minulla olisi tuollainen poika, rouvaseni, kuin teillä, -- hän sanoi rouva du Gualle, joka ilmeisesti oli peloissaan, -- pukisin hänen tähtensä ylleni surupuvun sinä päivänä, jona panisin hänet vaaroille alttiiksi.

Hän ei saanut vastausta. Parikymmentä kertaa hän käänsi päänsä upseereihin päin, mutta käänsi sen taas äkkiä rouva du Guata kohti, yllättämättä hänen ja Garsin välillä mitään salaista merkkiä, joka olisi osoittanut heidän välillään vallitsevan likeistä suhdetta, jota epäili ja jota ei kuitenkaan tahtonut uskoa. Nainen niin mielellään epäröi taistellessaan elämästä ja kuolemasta, varsinkin kun hänellä on ratkaisuvalta.