Part 10

Näistä omista sanoistaan, jotka ikäänkuin ajattelemattomuudesta olivat lähteneet hänen huuliltaan, hän joutui vallan hämilleen. Hänen silmänsä näyttivät elähtyvän, eikä hänen olemuksessaan enää ollut havaittavissa muu kuin viehättävä tunteiden vilpittömyys. Hän hellitti pehmeästi upseerin käden, tosin ei sentähden, että olisi hävennyt, kun oli sitä painanut, vaan sentähden, että hänen mielessään heräsi ajatus, joka kävi liian raskaaksi kantaa. Nuori mies jäi siihen seisomaan toivon huumaamana. Äkkiä nuori nainen näytti soimaavan ainoastaan itseään tuosta vapaasta käytöksestään, jota kenties puolusti tämä ohimenevä matkaseikkailu. Hän palautti sovinnaisen ryhtinsä, tervehti molempia matkakumppanejaan ja katosi Francinen seurassa. Tultuaan heidän huoneeseensa, Francine pani ristiin sormensa, käänsi eteenpäin kämmenensä, väännellen käsivarsiaan ja katsellen emäntäänsä, ja sanoi:

-- Oi, Marie, kuinka paljo seikkoja lyhyessä ajassa! Ainoastaan teille voi tällaista tapahtua!

Neiti de Verneuil säpsähti ja kavahti Francinen kaulaan.

-- Oi, tämä vasta on elämää, minä olen taivaassa!

-- Kenties helvetissä, -- huomautti Francine.

-- Olkoon menneeksi, "helvetissä"! -- huudahti neiti de Verneuil iloisena. -- Annappa tänne kätesi; tunnustele, kuinka sydämeni sykkii! Minun on kuuma. Koko maailma ei nyt merkitse minulle juuri mitään! Kuinka monasti olenkaan jo ennen nähnyt tuon miehen unelmissani. Ah, kuinka hänen päänsä on kaunis, ja kuinka hänen katseensa on säihkyvä!

-- Tuleeko hän teitä rakastamaan? -- kysyi heikolla äänellä vilpitön ja teeskentelemätön maalaisnainen, jonka kasvot olivat käyneet alakuloisiksi.

-- Ja sitä sinä kysyt? -- vastasi neiti de Verneuil. -- Mutta kuulehan, Francine, -- hän jatkoi asettuen puoleksi vakavaan, puoleksi iloiseen asentoon, -- olisikohan se niin kovin vaikeata?

-- Ei, mutta tuleeko hän aina teitä rakastamaan? -- virkkoi Francine hymyillen.

Molemmat naiset katsoivat hetkisen toisiinsa ihan tyrmistyneinä, Francine siitä, että oli esiintuonut niin paljon kokemusta, Marie siitä, että ensi kerran aavisti, että intohimo oli tuottava tulevaisuuden, joka uhkui onnea. Hän tunsi kumartuneensa kuilun partaalle, jonka syvyyttä olisi tahtonut tutkia kuulemalla, kuinka pohjaan kumahti kivi, joka ensin oli heitetty vallan huolettomasti.

-- Se on minun asiani, -- hän sanoi, tehden liikkeen, joka muistutti epätoivoista pelaajaa. -- Minä en koskaan surkuttele hylättyä naista, sillä hän ei saata syyttää ketään muuta kuin itseään siitä, että hänet on hylätty. Minä puolestani kyllä olen osaava pitää hallussani elävänä tai kuolleena miehen sydäntä, jonka kerran olen omistanut. -- Mutta, -- hän jatkoi kotvan vaiettuaan, -- mistä sinä, Francine, olet tullut niin viisaaksi?

-- Neiti hyvä, -- huomautti äkkiä maalaisnainen, -- kuulen askeleita käytävästä...

-- Ah! -- sanoi neiti kuunneltuaan, -- se ei ole _hän!--_ Mutta, mitenkä sinä vastaatkaan! Ymmärrän sinut: odotan tai arvaan itse.

Francine oli oikeassa. Kolme oven takaa kuuluvaa kolkutusta keskeytti tämän keskustelun. Kapteeni Merle näyttäytyi heti, kuultuaan neiti de Verneuilin kehoituksen astua sisään.

Tervehtiessään neiti de Verneuiliä sotilaallisesti, kapteeni uskalsi luoda häneen katseen, ja ollen kokonaan hänen kauneutensa häikäisemä, ei hän saanut sanottua hänelle muuta kuin:

-- Armollinen neiti, olen valmis teitä palvelemaan!

-- Onko teistä siis tullut suojelijani puoliprikaatipäällikkönne erottua? Eikö rykmenttiänne mainita tällä nimellä?

-- Esimieheni on rykmentin ajutantti Gérard, jonka käskystä olen tullut tänne.

-- Pelkääkö päällikkönne siis minua niin suuresti? -- kysyi neiti.

-- Suokaa hänelle anteeksi, armollinen neiti. Hulot ei pelkää; mutta naisia hän ei oikein ymmärrä; ja häntä kiusaa se ajatus, että naishenkilö on hänen kenraalinsa.

-- Mutta, -- jatkoi neiti de Verneuil, -- hänen velvollisuutensa oli kuitenkin totella esimiehiään! Minä pidän alistuvaisuudesta, sen sanon teille suoraan, enkä kärsi, että minua vastustetaan.

-- Se olisikin vaikeata, -- vastasi Merle.

-- Neuvotelkaamme, -- sanoi neiti de Verneuil. -- Teillä on täällä verestä sotaväkeä. Sen tulee saattaa minut Mayenneen, jonne voin saapua tänä iltana. Saammeko sieltä uusia sotamiehiä, voidaksemme viipymättä jatkaa matkaamme? Chouanit eivät tiedä mitään pienestä retkestämme. Kun näin matkustamme öiseen aikaan, kävisi meidän hyvin onnettomasti, jos kohtaisimme heitä tarpeeksi ison joukon hyökkäämään kimppuumme. -- No, mitä sanotte, onko se mahdollista?

-- On kyllä, neiti.

-- Millainen on Maynnesta Fougères'een johtava tie?

-- Huono. Lakkaamatta vasta- ja myötämaata, -- oikea oravien paratiisi.

-- Matkaan siis! Ja kun ei meillä lähtiessämme Alençonista ole vaaraa pelättävissä, lähtekää te edelle, saavutamme teidät pian.

-- Luulisi tuolla naisella olevan kymmenen virkavuotta takanaan, -- murahti Merle poistuessaan. -- Hulot oli väärässä, tuo nuori nainen ei ole niitä, jotka hankkivat itselleen rikkauksia untuvapatjoilla loikoen. Peeveli sentään, jos minä, kapteeni Merle, haluan päästä rykmentin ajutantiksi, ei minun totisesti tule pitää pyhimystä piruna.

Neiti de Verneuilin neuvotellessa kapteenin kanssa oli Francine mennyt käytävään katselemaan ikkunasta erästä pihan kolkkaa, jota kohti vastustamaton uteliaisuus oli vetänyt häntä saapumishetkestä asti. Hän tähysteli tallin olkia niin hartaasti, että olisi voinut luulla hänen vaipuneen rukoukseen Pyhän Neitsyen edessä. Piankin hän huomasi rouva du Guan hiipivän Marche-à-Terren luo varovasti kuin kissa, joka ei tahdo kastella käpäliään. Huomattuaan tämän naisen, chouani nousi ja seisoi hänen edessään täynnä mitä syvintä kunnioitusta. Tämä omituinen seikka herätti Francinen uteliaisuuden, ja hän riensi pihalle, hiipi pitkin seiniä niin salaa, ettei rouva du Gua voinut häntä nähdä, ja koetti piiloittautua tallin oven taakse. Hän astui varpaillaan, pidätti hengitystään, karttoi vähintäkin melua, ja näin hänen onnistui pysähtyä lähelle Marche-a-Terreä, herättämättä hänen huomiotansa.

-- Ja jos saatujen tietojen jälkeen, -- virkkoi outo nainen chouanille, -- tuon naisen nimi ei ole oikea, ammut sinä hänet armotta kuin raivohullun nartun.

-- Ymmärrän, -- vastasi Marche-à-Terre. Nainen poistui. Chouani pani jälleen päähänsä punaisen villamyssynsä ja raapi korvallistaan epäröivien henkilöiden tavoin, kun samassa näki Francinen ilmestyvän kuin esiinnoiduttuna.

-- Pyhä Anna! -- hän huudahti.

Äkkiä hän pudotti piiskansa, risti kätensä ja joutui haltioihinsa. Lievä puna nousi hänen karkeapiirteisiin kasvoihinsa, ja hänen silmänsä kiiluivat kuin lokaan uponneet jalokivet.

-- Näenkö todella edessäni Cottinin tytön? -- hän virkkoi niin kumealla äänellä, että hän yksin sen saattoi kuulla. -- Tekö se todella olette, kaunokainen? En rohkene kosketella kättänne, -- hän jatkoi, kuitenkin ojentaen leveätä kouraansa Francinea kohti, ikäänkuin tunnustellakseen paksujen kultaketjujen painoa, jotka riippuivat tytön kaulassa ja ulottuivat vyötäisiin asti.

-- Siinä teette hyvin, Pierre! -- vastasi Francine, jossa heräsi se naisen vaisto, joka saattaa hänet omavaltaiseksi, kun häntä ei ole masennettu.

Francine peräytyi ylpeänä, nautittuaan chouanin hämmennyksestä. Mutta hän korvasi sanojensa ankaruutta lempeyttä uhkuvalla katseella ja lähestyi taas.

-- Pierre, -- hän virkkoi, -- tuo nainen puhui _sinulle_ siitä nuoresta neidistä, jota palvelen, eikö niin?

Marche-à-Terre pysyi ääneti, ja hänen kasvonsa taistelivat kuin aamunkoitto pimeän ja valon välillä. Hän katsoi vuoroin Francinea, vuoroin pudottamaansa suurta piiskaa ja kultaketjuja, jotka näyttivät lumoavan häntä yhtä voimakkaasti kuin bretagnelais-naisen kasvot. Sitten hän, ikäänkuin tehdäkseen lopun levottomuudestaan, nosti maasta piiskansa, mutta pysyi yhä ääneti.

-- Oh, ei ole vaikeata arvata, että tuo nainen käski sinun surmata emäntäni, -- jatkoi Francine, joka tunsi garsin vaiteliaisuutta noudattavan uskollisuuden ja tahtoi poistaa hänen epäröimisensä.

Marche-à-Terre painoi merkitsevästi päänsä alas. Francinelle tämä oli samaa kuin vastaus.

-- No niin, Pierre, jos emännälleni tapahtuu pieninkin onnettomuus, jos hänen päästään nyhdetään yksi ainoa hiuskarva, niin olemme täällä nähneet toisemme viimeisen kerran ja eromme tulee kestämään koko ijankaikkisuuden, sillä minä pääsen paratiisiin, ja sinä joudut helvettiin!

Paholaisen riivaama, josta Kirkko muinoin komein menoin karkoitti pahan hengen, ei ollut suuremman mielenkiihoituksen alaisena kuin Marche-à-Terre kuunnellessaan tuota ennustusta, joka häneen johdatti jonkunmoista varmuutta. Hänen katseensa, joita alussa oli leimannut hurjuuden sekainen hellyys, mutta joissa sitten oli kuvastunut velvollisuuden kiihko, yhtä vaativainen kuin rakkaus, synkkenivät äkkiä ja kävivät rajuiksi, kun hän huomasi sen ihailemansa viattoman naisen käskevän ilmeen, jota ennen oli kosinut. Francine tulkitsi omalla tavallaan chouanin vaikenemisen.

-- Etkö siis tahdo tehdä mitään minun hyväkseni? -- hän kysyi häneltä, soimaava sävy äänessä.

Nämä sanat kuultuaan chouani loi lemmittyynsä katseen, joka oli yhtä musta kuin korpin siipi.

-- Oletko vielä vapaa? -- hän kysyi mutisten niin hiljaa, että Francine yksin saattoi eroittaa hänen äänensä.

-- Olisinko muutoin tässä?... -- vastasi tyttö täynnä paheksumista. -- Mutta mitä teet sinä täällä? Olet yhä vielä chouani ja samoilet teillä kuin raivoisa villipeto, joka hakee saalista raadeltavakseen. Oi, Pierre, jos olisit järkevä, lähtisit minun kanssani. Tuo kaunis neiti, joka ennen on kasvanut minun kodissani -- voinhan sen sinulle sanoa -- on myöhemmin huolehtinut minusta. Minulla on tätä nykyä kaksisataa livreä varmoja korkoja. Lisäksi neiti on viidestäsadasta riksistä ostanut minulle setäni Thomas'n talon, ja minulla on kaksituhatta livreä säästöjä.

Mutta hänen hymynsä ja aarteittensa luetteleminen olivat voimattomat Marche-à-Terren läpitunkemattoman katseen edessä.

-- Papit ovat kehoittaneet meitä ryhtymään sotaan, -- hän vastasi. -- Jokainen maahan kaadettu sininen takaa synninpäästön.

-- Mutta siniset surmaavat ehkä sinut! Vastauksen asemesta Marche-à-Terre antoi kätensä vaipua alas, ikäänkuin olisi pahoitellut Jumalalle ja kuninkaalle tuottamansa uhrin vähäpätöisyyttä.

-- Ja miten minun käy? -- kysyi nuori nainen surullisena.

Marche-à-Terre katsoi Francineen tyrmistyneenä; hänen silmänsä näyttivät suurenevan ja niistä vierähti esiin kaksi kyyneltä, jotka valuivat hänen karkeilta poskiltaan vuohennahkaiselle takilleen, ja kumea voihkina nousi hänen rinnastaan.

-- Pyhä Anna!... Pierre, onko tämä kaikki, minkä sanot minulle seitsemän vuotta kestäneen eron jälkeen?... Oletpa sinä suuresti muuttunut!

-- Rakastan sinua yhä vielä, -- sanoi chouani äkkiä.

-- Sitä en usko, -- kuiskasi Francine, -- kuningas käy minun edelläni.

-- Jos katsot minuun noin, -- sanoi Marche-à-Terre, -- lähden tieheni.

-- No hyvä, -- sanoi tyttö surullisena, -- hyvästi sitten.

-- Hyvästi, -- toisti Marche-à-Terre.

Hän tarttui Francinen käteen, painoi sitä, suuteli sitä, teki ristinmerkin ja pakeni talliin kuin koira, joka on varastanut luun.

-- Pille-Miche, -- sanoi hän toverilleen, -- tässä kirotussa pimeässä ei näe mitään. Onko sinulla nuuskarasiasi?

-- Hitto vieköön, kuinka kauniit ketjut!... -- vastasi Pille-Miche kopeloiden kädellään vuohennahkansa sisäpuolella olevasta taskusta.

Hän ojensi Marche-à-Terrelle tuon pienen häränsarvesta tehdyn keilanmuotoisen rasian, jossa bretagnelaiset pitävät sitä nuuskaa, minkä itse ovat jauhaneet hienoksi pitkinä talvi-iltoina. Chouani kohotti peukalonsa muodostaen vasemman käden pivoon kuopan, joka sotavanhuksilla on nuuskasiemauksen mittana, ja ravisti sitten kovasti nuuskarasiaa, jonka kannen Pille-Miche oli kiertänyt auki. Hyvin hieno nuuskapöly valui hitaasti esiin siitä pienestä reiästä, joka oli tämän bretagnelaisen rasian huipussa. Marche-à-Terre toisti seitsemän tai kahdeksan kertaa ääneti tämän tempun, ikäänkuin tuo jauhe olisi kyennyt muuttamaan hänen ajatustensa laadun. Äkkiä hän teki epätoivoisen liikkeen, heitti nuuskarasian Pille-Michelle ja sieppasi esille olkiin kätketyn karbiinipyssyn.

-- Seitsemän tai kahdeksan tuollaista nuuskausta perätysten, se on liikaa, -- sanoi itara Pille-Miche.

-- Mars matkaan! -- huudahti Marche-à-Terre käheästi. Meillä on työtä.

Kolmisenkymmentä chouania, jotka olivat piiloittautuneet heinähäkkien alle ja olkiin, kohottivat päänsä, näkivät Marche-à-Terren pystyssä, ja katosivat heti puutarhanpuoleisesta ovesta, josta pääsi suoraan ulos kedolle.

Poistuessaan tallista näki Francine postivaunut matkavalmiina. Neiti de Verneuil ja hänen molemmat matkatoverinsa olivat jo nousseet näihin ajoneuvoihin. Bretagnelais-nainen säpsähti nähdessään emäntänsä vaunujen perällä istumassa sen naisen vieressä, joka juuri oli antanut käskyn murhata hänet. "Epäilyksenalainen" mies istuutui vastapäätä Marieta, ja heti kun Francine oli noussut rattaille, nämä lähtivät joutuin liikkeelle.

Aurinko oli hajoittanut harmaat syyspilvet, ja sen säteet levittivät maaseudun surumielisyyteen jonkunmoista juhlan ja nuoruuden hohdetta. Monet rakastavat katsovat tällaisia sattumia taivaan lähettämiksi enteiksi.

Francineen teki omituisen vaikutuksen se äänettömyys, joka alussa vallitsi matkustajien kesken. Neiti de Verneuil oli jälleen tekeytynyt kylmäksi, loi silmänsä alas, piti päätään hiukan kumarassa ja peitti kätensä eräänlaiseen vaippaan, johon oli verhoutunut. Hän nosti silmänsä ainoastaan katsellakseen nopeasti taaksepäin väistyviä maisemia. Varmana siitä, että oli ihailun esineenä, ei hän erityisesti antanut siihen tilaisuutta. Mutta hänen näennäinen välinpitämättömyytensä ilmaisi enemmän kiemailua kuin viattomuutta. Se liikuttava puhtaus, joka luo niin suurta suloa heikkojen sielujen ilmauksiin, ei näyttänyt voivan painaa viehätystään olentoon, jonka rajut tunteet määräsivät lemmen myrskyjen temmellyksiin. Tuntematon nuori mies oli alkavan lemmenseikkailun tehon vallassa, eikä vielä koettanut selvitellä tämän omituisen nuoren naisen kiemailun ja haltioitumisen välistä ristiriitaa. Tuon naisen teeskennelty viattomuus esti häntä vapaasti katselemasta noita kasvoja, joita nyt kaunisti yhtä paljon levollisuus, kuin äsken kiihoitus. Emme koskaan moiti sitä, mikä tuottaa meille nautintoa.

Kauniin naisen on vaikea ajoneuvoissa istuen välttää matkakumppaniensa katseita, jotka kohdistuvat häneen, ikäänkuin hakien lisähuvia matkan yksitoikkoisuudessa. Nuori upseeri olikin hyvin mielissään voidessaan tyydyttää heräävän intohimonsa kärsimättömiä vaatimuksia, nuoren naisen väistämättä hänen katsettaan tai loukkaantumatta hänen hellittämättömästä kiivaudestaan, ja sentähden nuori mies mielin määrin tutki noiden kasvojen puhtaita ja häikäisevän kaunisviivaisia piirteitä. Tuo nainen oli hänestä ihan kuin kuva. Milloin päivänvalo loi kirkasta valaistustaan sieramien läpikuultavaan ruusunpunaan ja nenän siroon kaareen; milloin taas vaalea auringonsäde toi esiin ihan eri vivahdukset: helmiäishohteisen silmänalustan ja suun ympäristön, ruusuiset posket, ohimoiden ja kaulan himmeän hipiän.

Hän ihaili sitä valon ja varjon vastakohtaa, joka syntyi kasvoja kehystävien tummien kutrien vaikutuksesta, joka niihin painoi ohimenevän erikoisuutensa: onhan kaikki niin haihtuvaa naisessa! Hänen tämänpäiväinen kauneutensa ei usein ole sama kuin eilinen, ja ehkä se on onnellista hänelle! Ollen vielä siinä iässä, jossa mies voi nauttia mitättömistä pikkuseikoista, joista rakkaus on kokoonpantu, niin sanottu merisoturi hurmaantuneena odotti noiden luomien toistuvaa nousua ja laskua ja hengityksen aiheuttamaa poven kohoilemista. Joskus hän luuli eroittavansa jotakin yhteyttä silmien ilmeessä ja huulien melkein näkymättömässä liikehtimisessä. Jokainen ele paljasti hänelle tämän nuoren naisen sielua, jokainen pieninkin liike jonkun uuden puolen hänestä. Jos jotkut ajatukset vilkastuttivat nuo liikkumattomat piirteet; jos niihin äkkiä nousi puna, jos hymy elvytti niitä, hän tunsi sanomatonta suloutta arvaillessaan tämän salaperäisen naisen salaisuuksia. Kaikki oli ansa sielulle, ansa aistimille. Eipä edes äänettömyys pannut esteitä sydänten keskinäiselle ymmärtämykselle, vaan muuttui ajatusten välittäjäksi.

Monet Marie de Verneuilin ja tuntemattoman nuoren miehen vaihtamista katseista panivat edellisen ajattelemaan, että tämä vaikeneminen oli saattava hänet huonoon valoon. Marie kysyi sentähden rouva du Gualta jotain sellaista vähäpätöistä, jolla keskustelu usein aletaan, mutta ei malttanut olla samalla mainitsematta hänen poikaansa.

-- Kuinka saatoittekaan, armollinen rouva, kirjoituttaa poikanne meriväkeen? -- hän kysäisi. -- Ettekö täten tuominnut itseänne alituisen levottomuuden uhriksi?

-- Hyvä neiti, naisten, se tahtoo sanoa, äitien kohtalo on aina vavista pelosta kalleimpien aarteittensa tähden.

-- Nuori herra on kovin teidän näköisenne.

-- Siltäkö teistä tuntuu?

Tämä rouva du Guan viaton suostuminen käymään vanhemmasta kuin todella oli sai nuoren miehen hymyilemään, mutta tuotti lisäharmia luulotellulle äidille.

Tämän naisen viha kasvoi joka katseesta, jonka hänen poikansa loi Mariehin. Vaikeneminen, puhelu, kaikki vaan puhalsi hänessä ilmiliekkiin hirvittävää raivoa, jota hän verhosi mitä kohteliaimpaan esiintymiseen.

-- Neiti, -- sanoi nuori mies, -- te erehdytte. Merimiehet eivät ole enemmän alttiina vaaralle kuin muut soturit. Naisten ei pitäisi vihata meriväen oloja: onhan meillä maaväkeen nähden se ääretön etu, että pysymme lemmityillemme uskollisina.

-- Niin, tietysti pakosta, -- vastasi neiti de Verneuil nauraen.

-- Se on joka tapauksessa uskollisuutta, -- huomautti rouva du Gua melkein synkkänä.

Keskustelu vilkastui ja siirtyi aiheisiin, jotka huvittivat ainoastaan kolmea matkustajaa; sillä tällaisissa tiloissa henkevät ihmiset luovat jokapäiväiseen uutta merkitystä. Mutta näennäisesti pintapuolinen keskustelu, jonka muodossa nämä toisilleen tuntemattomat henkilöt asettivat kysymyksiä, peitti heitä kiihoittavat pyyteet, intohimot ja toiveet. Marien oveluus ja veitikkamaisuus ja lisäksi hänen alinomainen varuillaan-olonsa saivat rouva du Guan älyämään, että ainoastaan panettelu ja petos saattaisivat tuottaa hänelle voiton sekä hyväpäisyydeltään että kauneudeltaan yhtä peloittavasta kilpailijattaresta.

Matkustajat saavuttivat turvajoukon, ja vaunut alkoivat nyt kulkea hitaammin. Nuori merisoturi huomasi edessä pitkän vastamäen ja ehdoitti neiti de Verneuilille kävelyä. Nuoren miehen miellyttävä käytös ja herttainen kohteliaisuus näyttivät taivuttavan parisittaren suostumaan, ja tämä suostumus hyväili nuoren miehen itserakkautta.

-- Onko armollinen rouva samaa mieltä kuin me? -- Marie kysyi rouva du Gualta. -- Tahdotteko tekin lähteä kävelemään?

-- Tuo kiemailijatar! -- mutisi rouva astuessaan alas ajoneuvoilta.

Marie ja nuori mies astuivat tosin yhdessä, mutta kuitenkin vähän matkan päässä toisistaan. Merisoturi, jossa jo temmelsivät rajut intohimon pyyteet, tahtoi kernaasti poistaa hänelle osoitetun jäykkyyden, jonka ei kuitenkaan antanut itseään pettää. Hän arveli tämän onnistuvan parhaiten siten, että hän lörpötteli naiskumppaninsa kanssa, turvautumalla tuohon ranskalaiseen rakastettavaisuuteen, tuohon milloin hilpeään, milloin vakavaan, mutta aina ritarilliseen henkevyyteen, joka oli ominainen maanpakoon ajetun aateliston huomatuille miehille.

Mutta naurunhaluinen parisitar laski niin veitikkamaisesti pilaa nuoresta tasavaltalaisesta, osasi niin ylenkatseellisesti moittia hänen pintapuolisia pyyteitään, tehden sen siinä muodossa, että etupäässä kiintyi hänen voimakkaihin ja innostusta uhkuviin aatteisiinsa, jotka vastoin hänen tahtoaan välkähtivät esiin hänen puheistaan, että nuori mies helposti huomasi salaisen miellyttämishalun.

Vaihdettiin nyt puheenainetta. Ja nuori mies päätti nyt toteuttaa ne toiveet, jotka kuvastuivat hänen tuntehikkaissa kasvoissaan. Mutta hetki hetkeltä hän kohtasi uusia vaikeuksia koettaessaan arvostella tuota velhotarta, johon yhä rakastumistaan rakastui, ja hänen oli pakko luopua tekemästä johtopäätöksiä naisesta, joka näytti leikitellen kumoavan ne kaikki. Tultuaan lumotuksi ihaillessaan ulkonaista kauneutta, hän tunsi tarvetta tutkia tuota tuntematonta sielua, ja Marie tulisesti kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.

Tämä keskustelu sai vähitellen tuttavallisen luonteen, huolimatta siitä välinpitämättömästä äänilajista, jossa neiti de Verneuil koetti liikkua, siinä kuitenkaan onnistumatta. Vaikka rouva du Gua oli seurannut molempia rakastavia, olivat nämä huomaamattaan astuneet nopeammin kuin hän, ja he olivat pian noin sadan askeleen päässä hänestä edellä. Nämä molemmat viehättävät olennot polkivat maantien hienoa hiekkaa, tuntien lapsellista iloa kuullessaan askeleittensa yhdessä hiljaa rasahtelevan, onnellisina nähdessään kevääseen vivahtavan auringonhohteen verhoavan heidät molemmat ja vetäessään sieramiinsa noita runsaita syksyisen kasvikunnan tuoksuja, jotka tuntuvat tuulien tuomalta ravinnolta alakuloiselle, heräävälle rakkaudelle.

Vaikka kumpikaan ei näyttänyt pitävän satunnaista kohtaamistaan muuna kuin tavallisena seikkailuna, niin taivas, tämä seutu ja vuodenaika loivat heidän tunteisiinsa vakavuuden värityksen, joka heistä vivahti intohimoon. He alkoivat ylistellä matkapäivänsä kauneutta; sitten he puhuivat omituisesta kohtaamisestaan, näin miellyttävän tuttavuuden pikaisesta raukeamisesta ja siitä helppoudesta, jolla matkalla avaamme tunteemme henkilöille, jotka katoavat yhtä pian kuin heidät kohtasimmekin. Tehtyään tämän viimeisen huomautuksen nuori mies käytti hyväkseen tätä salaista lupaa, joka näytti oikeuttavan tuntehikasta tuttavallisuutta, ja päätti uskaltaa tunnustuksia, kuten mies ainakin, joka on tottunut sellaisiin tilanteisiin.

-- Oletteko huomannut, neiti, -- virkkoi hän, kuinka vähän tunteet näinä kauhun aikoina seuraavat tavallista latua? Tapahtuuhan kaikki ympärillämme selittämättömän äkillisesti. Tähän maailmanaikaan herää meissä rakkaus tai viha yhdestä ainoasta katseesta. Yhdytään elinajaksi tai erotaan toinen toisestaan yhtä nopeasti kuin syöksytään kuolemaan. Kaikissa yrityksissä on kiire, samoin kuin kansalla mellakoissaan. Keskellä vaaroja tulee syleilyjen olla tulisempia kuin tavallisessa elämänkulussa. Hiljan tiesi jokainen Parisissa, vallan kuin taistelukentällä, mitä kaikkea kädenpuristus merkitsi.

-- Ihmisillä oli tarve elää nopeasti ja täyteläisesti, -- vastasi neiti de Verneuil, -- sillä silloin oli vaan vähän aikaa elää.

Ja luotuaan nuoreen matkatoveriinsa katseen, joka näytti tulkitsevan heidän lyhyen matkansa tarkoitusta, hän lisäsi purevasti:

-- Juuri koulusta päässeeksi nuoreksi mieheksi te olette tavattoman hyvin perehtynyt elämän polttaviin kysymyksiin!

-- Mitä te minusta ajattelette? -- kysyi nuori mies hetken vaiettuaan. -- Sanokaa minulle peittelemättä mielipiteenne.

-- Täten tahdotte epäilemättä saada oikeuden puhua minusta?... -- huomautti neiti nauraen.

-- Te ette vastaa, -- virkkoi mies kotvan kuluttua. -- Pitäkää varanne, vaikeneminen on usein vastaus.

-- Arvasinhan jo kaiken, mitä teillä olisi minulle sanottavaa. Hyvä Jumala! te olette jo sanonut liikaa.

-- Oh! jos arvaamme toistemme ajatukset, -- jatkoi nuori mies hymyillen, -- olen saavuttanut enemmän kuin mitä rohkenin toivoa.

Neiti de Verneuil alkoi hymyillä niin suloisesti, että näytti alistuvan siihen lemmentaisteluun, jolla jokainen mies kernaasti uhkaa naista. He vakuuttivat silloin toinen toiselleen, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, että heidän oli mahdoton koskaan olla toinen toiselleen muuta, kuin mitä sinä hetkenä olivat. Nuori mies saattoi antautua intohimon valtaan, jolla ei ollut tulevaisuutta, ja Marie saattoi sille nauraa. Kun he sitten näin olivat pystyttäneet välilleen kuvitellun aitauksen, näytti kumpikin hyvin kärkkäästi tahtovan hyväkseen käyttää sitä vaarallista vapautta, josta olivat keskenään sopineet.

Marie survaisi äkkiä jalkansa kiveen ja kompastui.