Part 8

Niukahdusluvun yksityiskohtainen esittäminen veisi liian kauas loitsujen alalle.[277] Seuraavat huomautukset siitä riittänevät. Niukahdusluku, jonka kertovainen osa kuvailee Vapahtajan ratsastusta aasin selässä Jerusalemiin, on tässä muodossa katolista ja luultavasti germaanilaista alkuperää. Ruotsin kautta se on tullut Länsi-Suomeen, jossa on sovitettu Suomen vanhalle runomitalle. Savon puolelle levittyään se on kehittynyt edempänä mainittavan pyyntarun avulla. Luterinuskoisten Karjalaisten välityksellä on se kulkeutunut kreikanuskoisille Itä-Suomessa ja Venäjän-Karjalassa, jossa se on löydetty 1600 luvulla Tverin lääniin muuttaneiltakin. Karjalan kannaksen kautta on Niukahdusluku samoin ikään saapunut Inkerinmaalle, vieläpä Viron puolelle, niinkuin siellä tavattavat suomalaisten sanojen väännökset todistavat.

Kuinka myöhäinen Niukahdusluvunkin liittyminen Silta- ja kirkko-virren eteen on, voimme paraiten päättää sen täyteläisestä muodosta, joka on tuntuvasti kehittynyt sen jälkeen kuin tämä loitsu, arvattavasti 1600 luvulla, Inkerinmaan kautta vaelsi Viroon. Etenkin tietäjän etsiminen, joka huomattavasti siirtää pääpainon Niukahdusluvun kertovaiselle osalle, on yksinomaan Varsinais-Inkerissä tavattava uusi lisäpiirre.

Vähemmän itsenäisen runon kaltainen, kuin Silta- ja kirkko-virsi, on se lyhyt liite, joka Suomen Itä-Karjalassa tavallisesti yhdistää Luojan ylösnousennan ja Hiiden sepän kahlinnan. Suistamalaista ja Suojärveläistä toisintoa edustakoot kaksi rinnan asetettua näytettä.[278]

Pääsi Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki. Meni Jordanan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Kussa Luoja ristittihin, Kastettihin valta kaikki; Hurmehia huuhtelevi, Likoja liottelevi, Puistelee, pömistelevi.

Puistihen, pömistelihen, Luojan hauan partahalla. Astui Jordanan joelle, Pyhän virran pyörtehelle, Jeesuksen pesovesille, Jumalaisen kyynelille; Pesinen puhastelihen, Kumarteli kuusianne, Kuusianne, viisiänne, Seitsemänne maahan saaten.

Tämä liite nähtävästi perustuu loitsurunoissakin usein mainittuun Vapahtajan kasteesen Jordanin joessa, jonka vedellä siitä syystä uskottiin olevan erityisesti puhdistavan ja parantavan vaikutuksen.[279]

Joskus on Itä-Karjalassa tämän liitteen ja Luojan ylösnousenta-virren väliin sovitettu vielä "kaiken ilman" osanotto, luultavasti Päivänpäästö-runosta.[280]

Rotihe ilmalle ikävä, Kaikelle ilmalle katomus, Luojasen on hauattua. -- -- -- Puistelihe, pömistelihe, Paljon pahan jälkilöitä.

Rotihe ilmalle ilosa, Kaikelle ilmalle kaunikkainen, Luojasen on noustuhua, Kallehen ylettyhyä. -- -- -- Tuli Jordanan joelle j.n.e.

Myös Vienan läänissä on mainittu liite, vaikka verrattain harvoin tavattavissa. Yhdessä kappaleessa se rajoittuu säepariin:[281]

Meni hurmehen jokehen, Pesihen puhastelihen.

Toisessa, jota Lönnrot on Kantelettaren kokoonpanossa noudattanut (vv. 696-9), tavataan neljä säettä, joista kaksi edellistä on lainattu Kantelen synty-runosta.[282]

Veäksen vesikivelle, Hurmehia huuhtomahan, Vatsallehen vaivoaksen, Veriä viruttamahan.

Kolmas muodostus, jossa huuhdotusta verestä syntyvät puolamarjat, tulee edempänä esille.

Viimeksi on mainittava omituinen liite, joka Pohjois-Aunuksessa välistä tällä paikalla esiintyy. Päivän selitettyä Marjatalle nähneensä hänen poikansa pirulaisten piinattavana:[283]

Jo hän Tuonela[han] menevi, Huutelevi, haajelevi: "Tuo venettä Tuonen tyttö, Lauttoa Lapalan lapsi!" -- "Mitä Tuonelle tulette?" -- "Tulen Tuonelta oraista, Maanalaista tappelijaa(!)." -- "Pitääkö rautainen vene?" -- "Kuusinen mun kuplattavi, Katajainen kannattavi, Rautapohja rauskahtavi." Jo hän Tuonelah[an] menevi.

Siellä seppä takoo kahletta ja tiedustelee Luojan kaulan paksuutta.

Alkuosa liitettä on selvästi lainattu Väinämöisen Tuonelassa käynnistä, mutta loppuosa on mainitussa runossa löytymätön. Ja juuri se tulee vielä parissa Aunuksen-puolisessa Luojan virren kirjaanpanossa esille, vähän täydellisempänäkin. Toisessa, jossa lastansa etsivä Maaria pyytää itse takovan sepän tuomaan venettä joen yli, tämä kysyy:[284]

"Kuplattaako sun kuusinen, Vai kannattaako katajainen, Vai pitää rautainen vene?" -- "Kuplattaa mun kuusine vene."

Toisessa taas "virran emäntä", jolla on veneitä kolmin kutakin lajia, tulee viemään kahletta takovan seppo Ilmollisen luokse, jolloin:[285]

Mä nousin katajaisehen, Enpä noussut kuusisehen.

Samoin kuin Neitsyt Maarian virren monet myöhäsyntyiset lisäykset, todistaa tämäkin, että pohjois-aunukselainen Luojan virren kokoonpano on Vienan-puolisesta kehittynyt ja arvattavasti siis sieltä päin kulkeutunutkin. Viimeksi mainittua päätelmää vielä vahvistaa se seikka, että Luojan surma-virren varsinaiset kappaleet ovat Aunuksen puolella aivan vaillinaisia ja katkonaisia,[286] ikäänkuin niille ei olisi riittänyt enää tilaa laulajan ylen ahdatussa muistissa.

9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta.

Luojan surma-virren jälkimmäinen kappale kertoo, kuinka Luoja kahlitsee Hiiden (s.o. helvetin) sepän omaan takomaansa kaularautaan.

Yksinkertaisimmassa muodossaan tämäkin runo esiintyy Keski-Inkerissä. Siellä se, niinkuin on mainittu, melkein aina seuraa välikertomusta Sillasta ja kirkosta, jonka edellä useimmissa tapauksissa käy Niukahdusluku. Painettakoon esimerkiksi seuraava kappale.[287]

Meni matkoa vähäsen, Teki tietä virstan verran. Seisottihen tien selällä, Kuuntelihen, kääntelihen, Kahen puolen katselihen, Kuuli Hiitolan takovan. "Missä Hiitola takovi, Hiien seppä hilkuttavi?" Ajoi pajan oven etehen, Muuna miesnä muukalaisna, Muukalaisna, matkalaisna. Antavi "Jumal api'a!" Kysytteli, kannoitteli: "Mitä Hiitola takovi, Hiien seppä hilkuttavi?" Hiien seppä, pitkä tukka, Hän kun vasten vastaeli: "Taon Luojan kahlehia, Jumalan kuristuspuita. Vaan en tieä takoessani, Kuin on paksu Luojan kaula, Kuin on paksu, kuin on pitkä, Kuin on poikiten leveä." Luoja vasten vastaeli: "Mittaele kaulahasi! Niin on paksu Luojan kaula, Niin on paksu, niin on pitkä, Niin on poikiten leveä, Kuin on kaulasi omasi." -- "A kun lukkuhun lutistat, Ikinaulaan nappaelet, Ikisalpaan salpaelet, Saatpi saatanan avaimet." -- "Älä anna avaimiasi." Tuo hullu Hiitolan seppo, Mittaeli kaulallensa. Luoja lukkuhun lutisti, Ikinaulaan nappaeli, Ikisalpaan salpaeli. Vei Hiien vuoren kukkulalle, Korkealle kalliolle, Laski vuoret vuotamahan, Kalliot karisemahan. "Huua siellä Hiien seppo, Kahlehia takoessasi!"

Päätössäkeet ovat nähtävästi huonoimmin kansan muistissa pysyneet, melkein joka toisinnossa ne vaihtelevat, esim. vielä:[288]

"Kilju siinä Hiitehinen, Kalju kannan pyörähinen, Kilju ilmoinen ikäsi!"

Tai:

Tuossa hirnui Hiien seppo, Lukuissa lumomissahan, Nauloissa takomissahan.

Kolmessa kappaleessa tosin tavataan yhtäpitävä loppu:[289]

Luoja lukkuhun lutisti, Luoja painoi palkimehen, "Seiso siinä niinkuin seinä, Asu siinä niinkuin aita!"

Mutta nämät päätössanat eivät ainakaan ole alkuperäiset, vaan selvästi Verensulku-sanoista lainatut.

Soikkolan puolella tavataan Hiiden sepän kahlinta samoin ikään hyvin säännöllisesti Silta- ja kirkko-virren yhteydessä, vaikka tämä pari kertaa on sen loppuun eksynyt. Soikkolassa on Niukahdusluku ainoasti kerran alkurunona, kerran myös, niinkuin on mainittu, Lapsenetsintä; vaan neljästi on Luojan ylösnousenta sillä paikalla edustettuna.

Soikkolan laulutapa on tuntuvasti vaillinaisempi Hevaan-puolista. Otettakoon ehein kirjaanpanoista näytteeksi:[290]

Paja vastahan tulevi, Kääntihen sepon pajahan, Niin antoi "Jumal' api'a". Hiien seppo vastaeli: "Ei tänne Jumalan tarvis, Tänne on tarvis Hiiteläinen." Luoja vasten vastaeli: "Mitä Hiitelä takovi, Seppä Hiien kilkuttavi?" Seppä vasten vastaeli: "Jumalalle hirtinpuita, Luojalle kuristuspuita." Luoja vasten vastaeli: "Mittaele kaulallesi, Niin on pitkä Luojan kaula, Niin on pitkä, niin on paksu." Hiien seppo vastaeli: "A kun lukkuhun lutistat, Takasalpahan takistat?" Luoja vasten vastaeli: "Ei lukkoa käsin lutista, Takasalpaa ei takista."

Toisessa kirjaanpanossa on kuitenkin loppu paremmin säilynyt:[291]

"Ei lukku lutistu kiinni, Lukulle luku pitävi, Takasalvalle sanaista." Niin Luoja lukun lutisti, Lutisti lukun kiinni, Takasalpahan satutti. -- Jäi paha parisemahan, Kian täyen kiljumahan.

Saman kappaleen alussa "Hiien poika" on ilmoittanut takovansa Luojan "kaakkipuita", Jumalan "ahistuspuita". Jos vielä otamme lukuun pari kertaa Keski-Inkerissä mainitut "kaulapuut",[292] sekä edellä esiintyvät "hirtinpuut" ja "kuristuspuut", joiden sijalla ainoasti kerran "hirsi- ja kuristusrauat"[293] esiintyvät, niin emme voi olla huomaamatta, kuinka säästäen tässä rautaa on käytetty. Nähtävästi on ajateltu jalkapuun tapaista kaulapuuta, jossa ainoasti lukot ja naulat[294] olivat raudasta taottuja. Nimitys "kaakkipuu" viittaa häpeäpaaluun, johon kaulastakin pantiin kiinni. Mutta toiselta puolen on kuvailtu myös hirsipuuta, koska välistä nimenomaan selitetään:[295]

Mihin Luoja hirtetähän, Jumala kuristetahan.

Mahdollisesti tämä hapuilevaisuus johtuu siitä, että laulaja hänelle tutuista rangaistuskeinoista on koettanut valita vastinetta Vapahtajan ristinpuulle.

Suomen Itä-Karjalassa on Hiiden sepän kahlinta säännöllisesti yhdistynyt Luojan ylösnousentaan ja tavallisesti mainitulla lyhykäisellä liitteellä. Suistamalla lauletaan, mitenkä Luoja joessa veren jäljistä peseydyttyään:[296]

Astui alhoja saloja. Nousi koivun konkelolle, Lepän lengolle yleni. Kuuntelevi, kääntelevi,[297] Kuuli seppolan taonnan, Pahan joukon paukutuksen. Meni orjana oville, Palkkalaisna pajan suille, Itse virkki, noin sanoikse: "Mitä seppola takovi, Hiien seppo hilkuttavi?" Virkkoi vanhin Juuttahista: "Tuoll' on silmät vierahalla, Kuin eilisen Jumalan silmät, Kuta eilen hautasimme." Jeesus virkki Juuttahalle: "Onhan silmät vierahalla, Katsimet kuin kaalikalla." Virkki Jeesus Juuttahalle: "Mitä seppola takovi, Hiien seppo hilkuttavi [Pajassa ovettomassa,[298] Ilman ikkunattomassa]?" Virkki vanhin Juuttahista: "Taomme Jumalan rautoa, Jeesuksen kuristusköyttä." Jeesus virkki, noin sanoikse: "Ei ole lukku Luojan lukku, Kun käsin lukittanehen, Sormin solmieltanehen; Äsken on lukku Luojan lukku, Kun sanoin lukittanehen, Sanoin solmieltanehen." Virkki vanhin Juuttahista: "Enpä muistanut mitata, Kuin pitkä Jumalan kaula, Kuin on pitkä, kuin on paksu, Kuin on kunnekin leveä." Jeesus virkki Juuttahalle: "Tunnen mä Jumalan kaulan. Kuin on pitkä, kuin on paksu, Kuin on kunnekin leveä. Kuin on pitkä sinun kaulas, Niin pitkä Jumalan kaula, Niin on pitkä, niin on paksu, Niin on kunnekin leveä. Mittoa vain oma kaulas!" Mitteli hän, määräeli, Nosti rauan kaulahansa.[299] Perän polki kalliohon, Vuorehen teräksisehen, Itse virkki, noin sanoikse: "Ole siinä sinä ikäsi, Kuni kuuhut kääntelevi, Päivä päälle paistanevi! Kivi kovetkokon,[300] Rauta lujetkohon, Lue kivi kovahan." Amin, amin!

Luojan puhe lukosta on tässä ilmeisesti väärällä paikalla ja sitä paitsi vaillinainen vastaavaan inkeriläiseen kohtaan verraten. Myös alkusäkeissä kuvattu puuhun nouseminen tuntuu sopimattomalta ja muista runoista lainatulta.

Molemmissa suhteissa tapaamme Suojärven toisinnot alkuperäisemmällä kannalla. Jo ensi säkeet tuntuvat hyvin luontevilta, johtaessaan meidät hiilen- ja sydenpoltosta mustuneitten maisemain kautta Hiiden sepän pimeään pajaan.[301]

Astui soita, astui maita, Hiitten hiilikankahia, Jumalten sysimäkiä, Kuului seppola takovan, Hiitten seppä kilkuttavan, Pajassa ovettomassa, Ilman ikkunattomassa.

Viimeksi mainittu säepari on kuitenkin loitsuista lainattu, arvatenkin pistosnuolien taonnasta, joka tapahtuu salaa pirun pimeässä pajassa.[302] Yhtä huonosti kuin Suistamalaisessa näytteessä soveltuu Suojärvelläkin tavattava Luojan tulo ovelle, jopa kynnykselle[303] pajan muka ovettomuuteen.

Inkeriläisellä Luojan tervehdykselläkin on Suojärvellä vastineensa:[304]

Pyörähti pajan ovelle: "Terve on teille seppolalle, Jumalan apu seppolalle!" Virkki Juutas joukon vanhin: "Ei tähän ensinkään kelpaa Jumalan apu."

Vielä selvempi kuin Inkerin puolella on Luojan ja Hiiden sepän välinen loppukeskustelu seuraavassa Suojärveläisessä kappaleessa. Luojan käskettyä mittaamaan omalle kaulalleen:[305]

Virkki vanhin Juuttahista: "Enpä julkea panna, Kun ei lukkua lukutta, Salpa'atta(!) avaimetta." Jumalainen armollinen Virkki tuohon, noin pakisi: "Mikä lukutta lukunnut, Avaimetta salpautunut?" Sitten vanhin Juuttahista Panetteli kauloillehen. Jumalainen armollinen Virkki tuohon, noin pakisi: "Lukkuate ilman lukutta, Salpa'ate ilman avaimetta, Salpa'ate Jumalan sanoilla, Lukkuate Jumalan pakinoilla, Siksi ilmaksi ikeä, Kuni kuuta, kuni päivää!"

Ennen tätä vuoropuhelua esiintyy vielä Hiiden sepän epäilys, sen johdosta että Luoja tietää ilmoittaa kaulan mitat.[306]

Virkki Juutas joukon vanhin: "Mistä sinä sen miehen tunnet?" Luoja vaivoin vastaeli: "Kyllä minä sen miehen tunnen. Olin nuorra mies metsänkäyjä, Uro korven kolistaja, Siinä minä häntäkin rukoilin."

Sekään ei ole Suojärveläinen lisäys, sillä siihen löytyy jo Suistaman puolella vastine erään vaillinaisen kirjaanpanon säkeissä:[307]

-- -- -- "Sentähen on silmät sennäköiset, Kun olen miehen nähnysiä, Uron arvaeltusia. -- -- -- Annas miekin mittaelen, Mittaelen, määräelen, Mie olen miehen nähnysiä, Uron arvaeltusia."

Venäjän Karjalan laulutavasta antaa meille selvän käsityksen Kantelettaren laitos, joka paraasta päästä noudattaa Latvajärven Arhipan toisintoa,[308] Ainoasti "julman Juuttahaisen" epäilykset Luojan tietojen ja näön johdosta ovat Lönnrotin monistelemat. Kansanrunossa hän yksistään ihmettelee:

"Niin on sulla silmät suuret, Kuin on eilisen Jumalan, Niin on pitkät silmiripset, Jonka maahan hautasimme."

Johon "Jumalan poika" vastaa:

"Sillä mull' on silmät suuret Viikon katsoin syöjän suuhun, Partahan palan purijan, j.n.e. Leuoille[309] lesettelijän."

Tämän selityksen sijalle, joka on Venäjän Karjalassa tavallisin, ilmestyy joskus toinenkin:[310]

"Katsoin kantosen takoa, Kilketin kiven takoa."

Välistä esiintyvät molemmat yhdessä:[311]

"Katsoin kantosen takoa, Kiven suuren suojasesta; Katsoin viikon syöjän suuhun, Leukahan lesottelijan."

Luojan virren julkaisussaan Topelius, jolla oli käytettävänään molemmat vastaukset erikseen kahdessa kappaleessa, laittoi toiselle uuden kysymyksen:[312]

"Miksis olet kovin osaava?" -- "Kauoin katsoin syöjän suuhun."

Lönnrot on ensinnäkin tämän kahtia jaon, jonka piti kansanomaisena, hyväkseen käyttänyt (vv. 769-780). Sitä paitsi hän otti varteen toisen vastauksen molemmat yllämainitut vivahdukset. Jälkimmäisen ensi sanassa hän muutti yhden ainoan kirjaimen (katsoin -- kasvoin) ja siitä syntyneen uuden ajatuksen mukaan sekä toisen vastauksen avulla (kauan) muodosti lisäsäkeen, joten tämä kohta tuli kuulumaan (vv. 765-8):

"Sillä pitkät silmäripset, Kauan kasvoin kankahalla, Kasvoin kantosen takana, Kiven suuren suojasessa."

Mutta myös kansanomaisen kannon takaa "katsomisen" hän tahtoi säilyttää ja liitti sen edelle säkeet: (vv. 748-9; vrt. 623 ja 617):

Siinäpä olin minäkin, Luojan hauan partahalla.

Ajatuksen tähän sovitukseen hän lienee saanut kolmannesta kansanrunon toisintomuodosta, jossa Luoja selittää silmiensä palon:[313]

"Kauan itkin kuollehia, Kaipasin kaonnehia, Katsoin kauan Luojan (!) suuhun, Partahan palan purijan."

Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot sai mainittuun vastaukseen kuuluvan kysymyksen (vv. 743-5):

"Mistä tieät Luojan kaulan, Kuin on paksu, kuin on pitkä" j.n.e.

Itäkarjalaisia toisintoja ei Lönnrotilla vielä ollut käytettävänään ja on niissä kysymys hiukan toisenlainen. Tämäkin kohta siis todistanee, kuinka lähelle kansanrunoa Lönnrot omissakin muodostuksissaan vaistomaisesti osasi.[314]

Yksinomaan Arhipan laulutapaan perustuu Juuttaan valitus kahleen valmistuttua, ettei hän sitä saata mitellä omaan kaulaansa (vv. 789-790):

"Ei minun käteni käänny, Eikä sormeni sopine",

sekä Jumalan pojan vastaus (vv. 795 -- 6):

"Kääntyisi minun käteni, Sekä sormeni sopisi."

Laulaja on nämät säkeet nähtävästi lainannut loitsurunoista, joissa ovat hyvin tavalliset hierojan sanat:[315]

Kuhun ei kääntyne käteni, Mihin ei sormeni sopine, Käyköhöt käet Jumalan; Sopikohon Luojan sormet.

Arhipan mukaan Kantelettarenkin laitoksessa Luoja on vastaamatta Hiiden sepän viimeiseen pelkoon lukon suhteen, johon häneltä vielä avain on tekemättä.

Topeliusen julkaisusta ynnä Sjögrenin kirjaanpanosta olisi Lönnrot kyllä löytänyt Luojan vastauksen aivan samanlaisena kuin Inkerissä ja Itä-Karjalassa.

"Vuotas minä mittelen!" -- "Enpäs anna mitellä, Sinä lukkohon lukitset, Sinä painat palkimehen." -- "Enpä lukkohon lukitse, Enpä paina palkimehen." Mittelevi, määrelevi, Jopa lukkohon lukitsi j.n.e.

Mutta Lönnrot ei ole tahtonut tällä piirteellä lisätä sitä läpikäyvää valheellisuuden ja petollisuuden vaikutusta, jonka runon juoni Venäjän Karjalan oppimattomiin laulajiinkin tuntuu tehneen. Yhdessä Vienan ja Aunuksen läänin rajaryhmän toisinnossa jo Luojan selitys silmiensä johdosta aiheuttaa Hiitolan isännän huomautuksen, nähtävästi Väinämöisen Tuonelan-retkestä lainatun:[316]

"Jo tunnen valehtelijan, Keksin kielahin sanojan",

johon Jumalan poika ikäänkuin puolustukseksi vastaa:

"Vakakin valehtelevi, Kielaskin toen sanovi."

Toisessa Aunuksen-puolisessa kappaleessa kuuluu runon loppu:[317]

"Eläs lukkuhun litsistä, Eläs paina pantimehen!" Sanovi Jumalan poika: "Ei ole lujat käsilukut, Ne lukut lujat tulevat, Jotka Luoja, lukkuavi." Itse lukkuhun litsisti j.n.e. Hiien vanhin vastoavi: "Jopahan olit Jumala, Jopahan sä minun petit!"

Kolmannen, Vienan läänin kappaleen päätössanat osoittavat, mitenkä itse kansa omantuntonsa kannalta on yrittänyt selittämään runon ajatusta:[318]

Synti Luojalle tulevi, Iän kaiken valtialle. Luoja ei synnistä lukua piä.

Huomattava kuitenkin on, että viimeksi mainittu selitys on uudenaikainen. Vanhemman kansankäsityksen mukaan, niinkuin kaikkien kansojen tarusto todistaa, pidettiin sukkelaa viekkautta pikemmin ansiona, kuin vikana. Mutta ennen kuin ryhdymme tarkastamaan, mitenkä juuri tämä runo on semmoisen periaatteen mukaan muodostunut, on meidän otettava selkoa siitä, mistä päin se on nykyisille laulupaikoillensa levinnyt.

Että sekin on Varsinais-Inkerissä siirtynyt suunnassa idästä länteen, voimme päättää Hevaan ja Soikkolan puolisten runojen vertailusta, jonka lisäksi tulee, ettei sitä läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, ollenkaan ole tavattu. Siitä päättäen on se Itä-Suomesta Karjalan kannaksen kautta kulkeutunut Inkerinmaalle.

Esilläolevan runon todella tapaammekin Karjalan kannaksen laulualueen pohjoispäässä, Jaakkiman tienoilla, vieläpä yhdessä Luojan haudan kaivamisen kanssa.[319]

Rauti takoi pajassansa, Otsa hiessä helskytteli. Kysyi Luoja Rautaselta: "Mitä takoo Rauti, Hiien seppä hilkkasee." Vastaa Rauti Luojallensa: "Kahlehita Luojan kaulaan. Mut en tieä, Kuin on paksu Luojan kaula." Sanoi Luoja Rautiselle: "Kuin on konna omakaulas." Luoja lukkoon rapasi. Rauti kaivoi pitkän hauan, Seitsemän sataa syltä. Kysyi Luoja Rautiselta: "Mitä Rautinen kaivaa?" Vastaa Rauti Luojallensa: "Luojalle syvän haudan, Johon Herra haudataan." Luoja lukkoon rapasi: "Kiru tuossa kinnahinen, Paru tuossa pannahinen, Luojan lukkojen välissä; Kust' et pääse päivinäsi, Selkiä sinä ikänä, Kuni maa ja taivas seisoo."

Tämä toisintomuoto ei kuitenkaan johda Varsinais-Inkeriin, vaan Itä-Karjalaan, jossa molemmat Luojan surmavirren kappaleet säännöllisesti esiintyvät yhdistettyinä. Inkerin puoleile on niiden täytynyt kulkeutua jo ennen yhteenliittymistään.

Erikseen on Suomen itämurteen alalla Hiiden sepän kahlinta useita kertoja muistiin pantu, enimmiten suorasanaisen kertomuksen muodossa, josta runosäkeet paikoittain läpikuultavat. Näiden todistusvoimaa heikontaa vaan se seikka, että kaikki ovat uusimman ajan kirjaanpanoja, joissa vilkkaamman liikkeen, koulun ja kirjallisuuden vaikutus on alati lukuunotettava. Tosin niissä tavataan lisäselityksiä semmoisia kuin: "kivi oli ennen niin pehmeätä, että askelet jäivät kallioon, ja rauta niin, että käsissään sai muokkailluksi" ja: "siitä asti piru kahlettaan viilaa, jott'ei ole kuin jouhen verran pitämässä, vaan pitkää perjantaita vasten tulee aina yhtä vahvaksi kuin ennen."[320] Mutta molemmat huomautukset voivat johtua muusta kansanuskosta, joka on runosta riippumaton. Jälkimmäiseen on verrattava suorasanainen kertomus kahleen hiomisyrityksestä, joka joskus Venäjän-Karjalassa, niinkuin saamme nähdä, on runon loppuun liitetty. Vastaavalla paikalla ilmestyy myös Suomen Itä-Karjalassa seuraava taikauskoinen käsitys. Kahleesen lukittuna Juutas huudahtaa: "min pyhänä päivänä veistä hiotaan, sen kahle kaulassa hoiketkoon!" Vaan Luoja vastaa: "minkä (pyhänä) kattilaa (eli: kattilan pankaa) pestään, sen kahle järetköön!"[321]

Jälkiä Hiiden sepän taonnasta itäsuomen alueella tapaamme vielä parissa vanhemmassa kirjaanpanossa. Siinä Päivänpäästö-runossa, jonka Reinhold von Becker v. 1819 sai rovasti K.F. Aejmelaeuselta Paltamossa, kerrotaan mitenkä yöllä syntynyt Väinämöinen:[322]

Takoi Herran tarpehia,

joka selvästi viittaa Hiiden sepän taontaan. Siihen nähden että runon löytöpaikka on niin lähellä Venäjän-Karjalan rajaa, voi kuitenkin ajatella sen tuolta puolen tulleen.

Mutta aivan Savon sydämestä, Leppävirroilta, on v. 1858 löydetty loitsu, jonka seassa on säkeitä säilynyt sekä Päivänpäästö-virrestä että kysymyksessä olevasta runosta.[323]

Mistä lie pulma j.n.e. Luoja ennen kuut kehitti, Kuut kehitti, päivät päästi. Luoja saatanan kirosi Vuorihin terässekoihin, Rautaisihin kallioihin.

Onpa Länsi-Suomessakin esillä olevasta runosta muisto tallella muutamassa raudanluvussa Kankaanpäästä.[324]

Pehmennä rauta, Kovenna rauta, Pidä viha! Koska silloinkin pehmennit, Kun piru kahleiss' oli.

Suorasanaisia tarinoita pahan hengen kahlitsemisesta on löydetty myös Norjan Lappalaisilla ja Saarenmaan Virolaisilla. Edelliset kertovat _Perkel'in_ taistelusta _Jubmel'in_ kanssa seuraavasti.[325] Perkel oli laatinut rautakahleet, joilla hän sitoi Jubmelin, heittäen vielä suuren vuoren hänen päälleen. Mutta Jubmel pääsi irti, sitoi vuorostaan Perkelin sekä viskasi vuoren hänen päälleen. Kun Perkel jälleen sieltä irtautui, niin kiveä ja tomua lensi ilmaan. -- Jälkimmäisillä on tämäntapainen tarina.[326] Nuoren Jumalan, Jeesuksen, astuttua alas helvettiin, paha henki, joka ei häntä tuntenut, käski sulkea oven. Vaan Jeesus sen avasi ja muutti samalla rautaiset ovipuoliskot kultaisiksi. Paha henki yritti niitä jälleen kiinni panemaan, etteivät ihmissielut pääsisi ulos. Silloin Jeesus läheni häntä ja pani vasemman kätensä nimettömällä sormella hänen kaulaansa yhden ainoan rautaisen kahleen, joka paikalla meni lukkoon: tee mitä tahdot, et saa auki! Ihmissielut Jeesus vei sitten mukanaan taivaasen.