Part 7

Samassa kirjaanpanossa ilmaantuva säe: "nukuttele noian joukko" antaa myös selityksen Suistamalaiselle muodolle: _nuuin joukko_. Pakanan parven nukuttaminen, joka on aseellisena vartiona Luojan haudalla, liittyy läheisesti Matteuksen kertomukseen (28: 2-4) roomalaisista vahtisotureista, mitkä taivaasta alas astuvan Herran enkelin pelosta, joka oli nähdä kuin pitkäisen tuli, niin hämmästyivät, että olivat kuin kuolleet. Kivien ja hakojen eli murtojen haudan päältä murtaminen viittaa niinikään raamatulliseen piirteesen kiven vierittämisestä Vapahtajan haudan ovelta.

Tätä jälkimmäistä vastaa Inkerin puolella tinaisten ja vaskisten naulojen sulattaminen kirstun kannelta. Ensi silmäyksellä ei molempien muodostuksien välillä tosin luulisi mitään yhteistä löytyvän. Mutta on otettava huomioon, etteivät inkeriläisessä ole pääasiana nuo metalliset naulat, jotka joskus muussakin yhteydessä esiintyvät; niinkuin seuraavassa läntisimmän Inkerin runossa, tytöstä emonsa haudalla:[242]

"En voi nousta, en ylene, Jo se on kirstu kiinni pantu, Tinanauloin tippaeltu, Vaskinauloin nappaeltu; Kivi on suuri kirstun päällä, Paasi on paksu pään alla."

Pääpaino on auringon sulattavalla vaikutuksella, ja se piirre on säilynyt myös muutamassa Itä-Karjalan toisinnossa:[243]

Uinota parvi pakanan Sulaele suuret kivet, Polttele paksut parret, Luojan hauan partahalta.

Viimeksi mainitun muodon alkuperäisyyden vahvistaa vielä sen ilmaantuminen Vienan läänissä, niinkuin kohta saamme nähdä.

Ensin on meidän kuitenkin tarkastettava eräitä katkelmia, joita välisellä Ilamantsin runoalueella on säilynyt. Mekrijärven Simana Sissosen muistelema sotaloitsu alkaa säkeillä:[244]

Paista hetti heltiästi, Himmerkki hyvin hiota, Nukutteles nuija joukko, Painata pakanan kansa, Miehet nuoret miekoillehen, Vanhat keihäsvarsillehen.

Myös Sampo-runon yhteydessä hän välistä lauloi, mitenkä:[245]

Itse vanha Väinämöinen Nukutteli nuoren joukon j.n.e.

Niinikään luetaan muutamassa Ilamantsilaisessa ampijaisen synnyssä:[246]

-- -- -- Siitä syntyi ampijainen, Paha lintu paisuttihen. Maahan miekat, maahan miehet, Maahan nainehet urohot, Sotaväki syrjällehen!

Nukuttele nuiva joukko, Painele väki pakana, Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen, Pirut piilinsä nenähän, Ampujat äkämihinsä.

Samoin kuin ennen huomautettu jälki Tapanin virttä Ilamantsissa, todistavat mainitut Luojan ylösnousenta-virren säkeet selvästi, että muitakin Luojan virren osia on täällä ja yleensä laajemmalla alalla Itä-Suomessa aikoinaan laulettu.

Viimeisessä Luojan virren säilytyspaikassa, Venäjän Karjalassa, kohtaamme runon jotenkin samanlaisena kuin Suojärvellä. Eheimpänä sen on tallentanut Latvajärven Arhippa, ainoa joka Luojan surma-virttä Neitsyt Maarian virrestä eriksensä esitti. Lönnrotille hän kuitenkin lauloi ainoasti alun tätä runoa:[247]

Aina muita muistollahan, Vaan ei tuota milloinkana, Milloinkana, kulloinkana, Suurta surmoa Jumalan, Katomusta kaikkivallan, Kuin on Luoja kuoleteltu, Kaotettu kaikkivalta, Sa'an keihään kärellä, Tuhannen kärellä miekan.

Sitten eksyy esitys muualta lainattuun keihään kuvaukseen. Mutta Cajanille ja Castrénille Arhippa muisti tämän jälkeen palata takaisin runon ladulle ja jatkaa:[248]

Kuin on Luoja kuoletettu, Kaotettu kaikkivalta, Kivet alle kiusattuna, Kivet alle, paaet päälle, Someret syäntä vasten. Päivyt armas aurinkoinen Lenti päätönnä kanana, Puonna siipi siuvotteli, Luojan hauan partahalle, Itkeä tihustelevi: "Nouse Luoja kuolemasta, Herra hauasta hereä! Elikkä tulen minäkin, Kerallasi kuolemahan, Kanssasi katoamahan." Niin sanovi suuri Luoja, Puhuvi puhas Jumala:[249] "Ei ole täältä nouseminen, Niin kuin sieltä toivominen, Kivet on alla, paaet päällä, Someret syäntä vasten. Sä päivyt, Jumalan luoma! Lennä päätönnä kanana, Puonna siipi siuvottele, Siallesi entiselle, Paikallesi muinoiselle. Paista hetki heltehestä, Toinen himmestä hiosta, Kolmansi koko terältä. Nukutteles nuiva joukko, Paineles pakana kansa, Nuoret nuolensa nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen." Päivyt armas aurinkoinen, Hyvä kielas käskeäkin,[250] Sekä lensi jotta joutui Siallensa j.n.e. Paistoi hetken j.n.e. Nukutteli nuivan joukon, Paineli pakanan kansan j.n.e. Silloin meiän suuri Luoja, Nousi Luoja kuolemasta, Herra hauasta heräsi, Kivet silloin kielin lauloi, Paaterot sanoin pakasi, Joet liikkui, järvet järkkyi, Vuoret vaskiset vavahti.[251]

Kaikissa muissa Venäjän Karjalan kappaleissa Luojan ylösnousenta liittyy Lapsenetsintä-virteen. Kumpaisessakin tavattava "päivä" on tarjonnut yhdistyskohdan. Että runomme sen kautta on typistynyt, on itsestään selvää. Johdanto on täytynyt jättää kokonaan pois[252] ja kertomus hautauksesta sovittaa päivän vastaukseen Neitsyt Maarialle, jonka suuhun tavallisesti, ettei kertomus katkeaisi, on pantu kehoitus päivälle paistamaan. Toinen Lönnrotin Latvajärvellä muistiinpanema kappale siten kuuluu:[253]

"Jo tieän poikuesi. Hakattuna on, hauattuna, Vuoret päälle vaaittihin, Kivet päälle kiusattihin." Neitsyt Maaria emonen: "Oi päivyt, Jumalan luoma! Lennä päätönnä kanana, Siallesi entiselle, Paikallesi muinallesi. Paista päivä heltehestä, Toinen himmestä hiota, Kivet suolaksi sulata, Kalliot vaaheksi valuta." Päivyt lenti j.n.e.

Mutta mukautumaton piirre on vielä päivän lentäminen "entiselle" paikalleen, ilmeisenä jälkenä siitä että oli ennen lentänyt alas Luojan haudalle. Tämäkin kohta on sitten korjattu esim. seuraavalla tavalla.[254]

"Tuoll' on sinun poikuesi; Pilatukset piinatahan, Paha väki vaivatahan, Yheksän sylen syvyes, Kivet alla, paaet päällä, Someret keskellä syäntä." -- "Oi päivyt, Jumalan luoma! Nouses koivun konkelolle, Lepsähäs lepän rehulle; Paista kivet pehmeäksi, Paaterot vaahtena valuta, Someret veeksi vie."

Välistä Neitsyt Maaria, kehoitettuaan päivää nukuttamaan vartijat itse[255]

Läksi Poiuttahan etsimähän. "Nouse Luoja kuolemasta, Herra hauasta hereä, Jo oot viikon maassa maannut."

Joskus on päivä kokonaan unohtunut pois ja yksistään Neitsyt Maarian itku haudalla kuvattuna.[256]

Äiti haualle tulevi, Itki äiti hurstelevi, Voia vuopahuttelevi. "Mene poies äityeni, Polttaa kuin tulikipunat." (Pyyn pyrähtäminen).

Onpa viimein Maarian osallisuus Luojan surma-virressä ulottunut sen jälkikappaleesenkin, Hiiden sepän kahlintaan, jonka hän Luojan asemesta suorittaa, ennen kuin tämän etsimänsä lapsen auringon avulla saa ylös haudasta. Sentapainen kokoonpano on todella muodostunut kauttaaltaan "Neitsyt Maarian virreksi", joksi sitä laulajakin nimitti.[257]

Kantelettaren laitoksessaan on Lönnrot käyttänyt hyväkseen Arhipan eheätä toisintoa johdantoineen, vaikka muiden venäjänkarjalaisten kappaleiden nojalla on yhdistänyt runon Lapsenetsintä-virteen ja sovittanut siihen Neitsyt Maarian sekä haudalla itkijäksi että päivän kehoittajaksi. Lönnrotin omaa järjestelyä on ainoasti haudalle menon asettaminen ennen päivän kehoitusta sekä Neitsyt Maarian tarjoutuminen Luojan keralla kuolemaan, joka on otettu Arhipan säilyttämästä päivän tarjouksesta. Haudan vartijain kysymys auringolta: "mitäpä sie tänne läksit?" (v. 661) on niinikään Lönnrotin paikoilleen panema; saanut hän on sen Luojan kysymyksestä, josta Venäjän Karjalassakin on joskus jälki tallella.[258] Viimeksi on Lönnrot osannut käyttää myös päivän palaamista entiselle sijalleen asettamalla sen somasti runokappaleen loppuun (vv. 700-5). Mahdollisesti hän onkin vaistomaisesti löytänyt tämän kohdan alkuperäisen paikan kansanrunossa. Sillä niinkuin Suistaman-puolisesta ynnä inkeriläisistä toisinnoista näkyy, on epäilemättä alkuansa ajateltu päivän paistaneen itse haudan partaalta.

Vielä on mainitsematta kaksi vanhinta todistuskappaletta Pohjanmaalta. Topeliusen kokoelmissa on säilynyt Gananderin käsikirjoitus 1760 luvulta, joka sisältää kolme Kalevalan aineista kertomarunoa, tiettävästi aikaisimmat kirjaanpannut, ynnä kysymyksessä olevan runon katkelman. Niinkuin t:ri Niemi osoittaa,[259] on tämä käsikirjoitus ainoasti kopio jonkun toisen muistiinpanoista; pariin Topeliusen julkaisemaan liitetty ilmoitus, että se olisi Kemin tienoilta, perustuu pelkkään olettamukseen, mahdollisesti sekaannukseen. Kun t:ri Niemi siitä huolimatta myöntää, että runot voivat olla Kemin tienoiltakin, nojautuu hän niiden kieleen, jolla on Pohjanmaan äänneasu, sekä siihen huomioon, että ne ovat Venäjän-Karjalan runoja, jotka helposti ovat voineet kulkeutua juuri niille seuduille. Vaan jos ottaa vielä lukuun, että runojen leviäminen Vienan läänistä niin etäälle kuin Kemiin ei ole selitettävissä muuten kuin satunnaisten siirtolaisten tai luonnollisimmin kuljeksivien laukkukauppiasten avulla, ei tällä paikan määräyksellä ole suurta merkitystä. Sillä lienee jotenkin yhdentekevää, onko joku Pohjanmaan talonpoika Venäjän-Karjalan mieheltä nuo runot tilapäisesti oppinut ja sitten jollakin herrasmiehellä kirjoituttanut vai onko tämä kirjoittaja pannut ne paperille suorastaan laukkukauppiaan omasta suusta. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että ennen Lönnrotia, Sjögreniä ja Topeliustakin oli Vienan läänin lauluaarre avautunut jo Gananderin aikana.

Huomataksemme, että kysymyksessä oleva runon-toisinto on venäjänkarjalainen, ei meidän tarvitse muuta kuin sitä verrata ajassa lähinnä seuraavaan Topeliusen kirjaanpanoon.[260]

Kaivettihin Luojan hauta. Yheksän sylen syvysi(!), Syli puolen kymmenettä. Sata rautaista oritta, [Sat]a toinen rauatonta, [Sat]a mijestä miekallista, [Sata toi]nen miekatonta -- -- kiveä suurta, -- -- vaivaelit, -- -- suun etehen, -- -- [k]asvon päälle. -- -- aurinkoinen! -- -- [kan]ana -- -- -- Vanhat vasten sauvojahan.

Tämä Nukutteli nuijan joukon, Paineli pakanan kansan, Vanhat vasten sauvojahan, Nuoret miekkansa nojahan. Silloin Nousi Luoja kuolemasta, Herra haudasta heräsi, Paasi kahtia pakahti.

"Sata on rautaista orihta, Ne veti veressä silmin, Sat' on miestä miekallista, Sata toinen miekatonta, Ne veti veressä silmin Sun poloisen poian päälle." Maaria matala neiti -- -- -- "Sep' on armas aurinkoinen! Lennä päätönnä kanana -- -- -- Vanhat sauvojen varoihin" j.n.e.

Tuo päivyt j.n.e. Nukutteli nuivan kansan Paineli väen pakanan, Miehet miekkojen nojahan, Vanhat sauvojen varoihin j.n.e. "Nouse Luoja kuolemasta, Hereä uneksimasta!"

Tämä Gananderin kappale ei liity Lapsenetsintä-virteen, vaan kuvaukseen Vapahtajan ristiinnaulitsemisesta ja suunnattomasta veren vuodosta.[261] Sitä ei myöskään seuraa Hiiden sepän kahlitseminen, joka seikka puolestaan viittaa siihen, että Luojan ylösnousenta-virsi on alkuansa ollut erinäinen runo.

Toisesta vielä aikaisemmasta kirjaanpanosta löytyy jälki Erik Cajanusen väitöskirjassa heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta, joka ilmestyi v. 1697. Säkeillä:

Aina muita muistelemina, Arvosii ajattelemina,

hän mainitsee alkavan erään kansanrunon, joka Kristuksen kärsimisen historian kokonaisuudessaan erinomaisella tavalla (_elegantissime_) esittää.

Cajanus oli kotoisin Sotkamosta Itä-Pohjanmaalta, läheltä Vienan läänin rajaa, jonne Kalevalan aineistenkin runojen suoranainen vaikutus on ulottunut. On siis mahdollista, että myös tämä kappale on rajan toiselta puolen kulkeutunut. Voi tietysti olettaa päinvastoinkin, että juuri tämä on edustanut runon alkuperäisempää suomenpuolista muotoa, josta venäjänkarjalainen ja lähinnä Arhipan laulutapa on kehittynyt. Noista parista alkusäkeestä on kuitenkin mahdoton päättää suuntaan tai toiseen. Mutta sen tosiasian ne vahvistavat, että mainittu johdanto on runoon varsinaisesti kuuluva ja siinä alkuperäinen.

Samankaltaisen laulajan muistutuksen, niinkuin Borenius on huomauttanut,[262] näemme siinä tanskalaisessa Lapsenetsintä-virren toisinnossa, jonka tytöt keväisin esittävät. Sen viimeinen värssy näet kuuluu:

Tämä virsi nyt lauletaan alusta, -- Kevät tervetullut! -- Sillä Kristusta tulee muistella. -- Kaikki, kuin on avara maa, Puhkeaa ruusunkukkiin.

Arvattavasti mainittu värssy on liittynyt Lapsenetsintä-lauluun vasta sitten, kun tämä jouluvirrestä muuttui kevätlauluksi. Ja sopii ajatella sen siihen siirtyneen jonkinlaisesta kadonneesta pääsiäisvirrestä.

Kysymykseen Luojan ylösnousenta-virren mahdollisesta skandinaavilaisesta alkuperästä on meidän palaaminen, kun tulee tarkastettavaksemme osaksi vastaava virolainen Luojan surma-virsi. Siinä ei kuitenkaan vähääkään viitata auringon osallisuuteen Luojan ylösnousennassa.[263]

Tosin on Virossa tavattu vähäinen lyyrillinen runo, jossa pyydetään päivää paistamaan, vieläpä haudalle.[264]

_Paista, paista päevakene, Eredaste ilmukene! Paista mu ati haua pääle, Eide kirstukaane pääle, Õe veimevaka pääle, Venna kirvevarre pääle_.

Paista, paista päiväseni, Heleästi ilmaseni! Paista isäni haudan päälle, Emon kirstunkannen päälle, Siskon antivakan päälle, Veikon kirvesvarren päälle.

Mutta tämä pikemmin todistaa, että päivän paistaminen suomalaisessa virressä ei ole välttämättä skandinaavilaisesta esikuvasta etsittävä, vaan voidaan hyvin ajatella omantakeiseksi muodostukseksi.

Luojan ylösnousenta-virren leviäminen vastustaa myös sitä olettamista, että mainittu muodostus olisi tapahtunut vasta Inkerin puolella virolaisen runon vaikutuksesta. Sen länsisuomalaisen johtoperän tekee aivan epäilemättömäksi seuraava Askolassa Uudellamaalla muistiinpantu loitsu, joka on tallentanut selvän jäljen päivän paistamisesta nimenomaan Herran haudalle.[265]

Pilven lumoussanat.

Pois pilvi päivän päältä, Anna päivän paistaa, Paista puuhun, paista maahan. Paista Herran haudan päälle. Vettä täällä tarvitaan, Viisi kuusi tynnyriä, Sata Saksan ämpäriä.

Mistä, voimme vihdoin kysyä, tämä suomalaisen virren omituisin ja kaunein piirre, auringon ilmestyminen Luojan avuksi, on aiheutunut? Päivä, joka päättömän ja siivettömän kanan s.o. pallon kaltaisena lentää Luojan haudan partaalle, on epäilemättä sen raamatullisen Herran enkelin sijainen, joka astuu alas taivaasta näöltään salaman, vaatteiltaan lumen kaltaisena ja istahtaa haudan ovelta vierittämänsä kiven päälle. Mutta miksikä sitten juuri aurinko on kansanrunossa valittu sijaiseksi? Sen selittää ikivanha kristillinen kansanusko, että aurinko pääsiäisaamuna kirkkaampana ja nopeammin nousee kuin muina päivinä. Sekä Virossa että Suomessa tiedetään viime aikoihin asti säilyneen kansassa sen käsityksen, että ylösnousemisen aamuna aurinko ilosta hyppii ja tanssii.[266]

Hyvin somasti on myös Salamnius Ilolaulussaan Jeesuksesta auringon osanoton kuvannut. Raamatulliseen aiheesen perustuen hän ensin esittää 19:nnessä luvussa päivän pimenemisen.

Itse armas aurinkoinen, Katsoi päälle korkealta, Muutti muotonsa parahan, Kasvons pian poijes käänsi, Luojan surmasta surussa, Aivan hämmästyi äkistä, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa?" -- -- -- Pani poijes seppelinsä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset.

Vaan sitten hän ominpäin runoilee, miten Jeesuksen tuskanhuuto saa auringon jälleen hetkeksi hänen puoleensa paisteellaan kääntymään.

Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman, Kohta kääntyypi takaisin, Temmais puhtahan pukunsa, Pian päällensä pukeepi, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman, Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.

Viimeksi hän 25:nnessä luvussa antaa auringon kiirehtiä ottamaan osaa myös Luojan ylösnousemiseen.

Kulki Jeesus kunnialla Ylös haudasta ilolla, Astui voimalla omalla. Aivan armas aurinkoinen, Aivan aamulla varahin, Kiiruhtaapi kiiruhusti, Ilon kanssa katsomahan Voittoa vakaisen Herran.

Sukulaisuus suomalaisen taiderunoilijan ja kansanrunon välillä, joka tässä kohden ilmenee, vahvistaa vielä sitä käsitystä, että auringon ilmestyminen Luojan ylösnousenta-virressä samoin kuin päivän ja kuun Lapsenetsintä-virressä voi olla Suomen runottaren luoma.

Mutta vaikka väittäisi suomalaisen virren saaneen jokaikisen piirteensä jostain kadonneesta skandinaavilaisesta esikuvasta, jäisi sille kuitenkin kieltämättä se kunnia, että on yhden runollisimpia katolisen kansankäsityksen ilmaisuja yksin jälkimaailmalle säilyttänyt.

8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet.

Luojan ylösnousenta-virren Inkerinmaalla, milloin sitä Hiiden sepän kahlinta seuraa, liittää tähän jälkimmäiseen, niinkuin on huomautettu, milt'ei säännöllisesti kolmas, yksinomaan siellä tavattu runo, jolle paremman puutteessa on annettu nimi _Silta- ja kirkko-virsi_. Näytteeksi otettakoon eräs hyvin säilynyt Soikkolan kappale.[267]

Luoja soitti tietä myöten, Maata myöten Maariainen, Sata santtia jälestä, Tuhat muita tuttavia. Silta vastahan tulevi. Luoja sillalle kumarsi, Antoi kättä siltapuille. Enkelit imehtelevät, Pyhä rahvas naurahtavat: "Katso meiän Luojuttamme, Ja juta Jumaluttamme, Kuten sillalle kumarsi, Antoi kättä siltapuille!" Luoja vasten vastaeli: "Sillä sillalle kumarsin, Annoin kättä siltapuille, Silta hoiteli minua; Kunis julki Juuta käynyt, Vaelsi meteli kansa, Paha rahvas pois pakeni, Sinis seisoin sillan alla." Luoja soitti j.n.e. Aita vastahan tulevi. Luoja aialle kumarsi -- -- -- "Sillä aialle kumarsin, Annoin kättä aitapuille; Sinis istuin aian alla." -- -- -- Kirkko vastahan tulevi. Luoja kirkolle ei kumarra, Anna ei kättä kirkkopuille. "Sillä en kirkolle kumarra, Anna en kättä kirkkopuille; Kirkost' oon otettu kiinni, Kappelista kahvaeltu."

Tämä kappale on melkein liiankin täydellinen, sillä sopii epäillä, onko myös aita keskimmäisenä vastaantulijana runoon alkuansa kuulunut. Hevaan puolen yhdessätoista kappaleessa tavataan aita ainoasti yhdessä sillan ohella ja toisen kerran sen sijalla.[268]

Soikkolassa tavataan vielä aidaspuut toisen typistyneen kappaleen säkeissä:[269]

Antanut ei kättä aiaspuille, Kumartainut ei kirkkopuille.

Sitä paitsi esiintyy Soikkolassa toisintomuoto, jossa sillan jälkeen ei tule aita, vaan _keko_:[270]

"Sillä sillalle kumartain, Jos mä tässä yötä vietin, Konsa Juutit loitse läksit, Pahat miehet pois pakenit." -- -- -- "Sillä keolle kumartain. Annoin kättä sankapuulle, Jos mä siinä yötä vietin. Konsa Juutit loitse läksit." -- -- -- "Sillä kirkolle en kumarra, Anna en kättä alttarille; Kirkossa kiinni otettihin. Alttarissa ahistettihin."

Jos ottaa huomioon, että keskimmäinen vastaantulija on harvinainen, vaihteleva ja ennen kaikkea tarpeeton, koska siitä annetaan juuri sama lausunto kuin ensimmäisestä, niin tulee siihen päätökseen, että kaksiluku on kolmelukua alkuperäisempi. Runon perusajatuksena onkin selvästi sillan ja kirkon vastakohta. Halpa, kaikkien poljettava siltasalvos on Luojaa suojellut, jota vastoin hänellä ei ole ollut mitään turvaa temppelirakennuksen pyhyydestä. Mahdollisesti on tämä kuvaus syntynyt niistä raamatullisista kertomuksista, joissa mainitaan, mitenkä Vapahtajaa usein vaanittiin Jerusalemin temppelissä, ja mitenkä juuri tämän temppelin ylimmäiset papit häntä vainosivat, vaikka alhaisen "kansan" tähden eivät tohtineet häneen käydä käsiksi julkisella paikalla (Math. 21: 46).

Mainitun sillan ja kirkon vastakohdan säilyminen useimmin ja selvimmin Hevaan puolella viittaa runon leviämiseen Keski-Inkeristä Länsi-Inkeriin. Joenperästä saadussa parissa kappaleessa, joissa se on joutunut Lapsenetsinnän ja Luojan ylösnousennan väliin, on yksistään kirkko tallella, jota Luoja kumartelee antamatta selitystä ihmettelevälle kirkkorahvaalle.[271] Ja ainoassa Narvusin toisinnossa, joka on aivan irtonainen, on sillan sijalla aita ja "siinä" Luoja sanoo "yötä viettäneensä".[272]

Sekä runon ympäristöstä päättäen että sen leviämisen suunnasta, joka sillä on yhteinen muiden inkerinmaalaisten Luojan virren osien kanssa, on siis sekin luultavasti Länsi-Suomesta kotoisin. Sen roomalaiskatolisen alkuperän tekisi aivan epäilemättömäksi sana santit ylläpainetussa Soikkolan kappaleessa, jos sitä uskaltaisi pitää varmasti runoon kuuluvana. Siinä se ei kuitenkaan esiinny kuin tämän ainoan kerran. Ja samantapainen, vaan vielä komeampi kuvaus, tavataan muutamassa Soikkolan puolen Niukahdusluvussa yksinomaan Neitsyt Maarian kulkueesta käytettynä:[273]

Maaria matkaa pitävi, Tuhat on eessä enkeliä, Sata santtia jälestä. Hän käy keskellä väkeä, Paistaa kuin pyhäinen päivä, Kumoittaa kuin kultaristi.

Arvattavasti Silta- ja kirkko-virsikin on ollut alkuansa erinäinen runo. Tosin seuraava Hiiden sepän kahlinta on siihen Inkerin alueella milt'ei säännöllisesti yhdistynyt, mutta koska tämä muualla sekä itsenäisenä että toisin liittein esiintyy, ei sitäkään yhdistystä voi pitää perin aikaisena.

Vielä myöhempi on Luojan ylösnousenta-virren kiintyminen runon alkuun. Sen todistavat Keski-Inkerin kappaleiden suuri enemmistö, joissa tämän asemesta Kirkko- ja silta-virren edellä käy _Niukahdusluku_.

Kertomarunoksi siten siirrettynä Niukahdusluku harvoin alkaa loitsun tavallisilla alkusanoilla:[274]

Luoja kirkkohon menevi, Heposella hiirakalla, Kalahauen karvaisella, Lohen mustan muotoisella.

Useimmiten on tämän sijalla toinen johdanto, joka välistä ilmankin Niukahduslukua käy Silta- ja kirkko-virren edellä.[275]

Ajoi Luoja tietä myöten, Maata myöten Maariainen, Ja kaksi pyhäistä miestä, Kolme korkeaa Jumalaa. Kukko lauloi, Kiesus kirkui Jumala jaloille pääsi, Luoja läksi liikkehelle.

(Seuraa Niukahdusluku).

Jumala jaloille nousi, Luoja läksi liikkehelle, Pyhähuomenna varahin, Ennen päivän nousemista, Kolmen koijoisen keralla, Kahen kanssa enkelien.

(Seuraa välittömästi Silta- ja kirkko-virsi).

Joskus mainittua johdantoa seuraa vielä palanen Päivänpäästö-virttä, ennen kuin Niukahdusluku varsinaisesti alkaa.[276]

Läksi Luoja liikkehelle, Jumala jaloille nousi, Iltatulta ottaessa, Pärettä virittäessä, Ikkunoja pantaessa, Porttiloja sulkiessa. Meni tallihin mäelle, Oron suuren soimen luokse, Sielt' otti orosistahan, Ja valitsi varsoistahan, Mill' oli lampi lautasilla, Ojanen oron sivuilla, Kylmä kaivo alla kapjon; Sen otti orosistahan, Sen valitsi varsoistahan. Hyppäsi hyvän selälle, Karkas kaaron lautasille, Ajoi matkoa vähäsen, Teki tietä virstan verran. Pyy pyrähti, maa järähti, Tetri metsästä temahti, Kuohtui Kiesuksen hevonen. Kiesus maahan ratsahalta Kivelle maaperälle: Niukahtui hevosen jalka. Etsi tieltä tietäjäistä. Maanselältä mahtajaista, Lukulankoin laulajaista, Suolojen sopottajaista, Sinisen sitelijäistä, Punaisen puhelijaista. Saanut ei tieltä tietäjäistä -- Tuo kun meiän Luojuemme, Ja meiän Jumaluemme, Kävi itse tietäjäksi, Tietäjäksi, taitajaksi, Lukulankoin laulajaksi j.n.e. Lihat liitti luihin kiinni, Luut liitti lihoihin kiinni, Teki päältä terveheksi, Sisästä kivuttomaksi, Päältä tuntumattomaksi.