Part 6

Jälkimmäinen kohta pysyttää vielä ajatuksemme seimen luona. Huomattava vastakohta on hevosen avuliaisuus lasta piiloittaissa sekä sian petollisuus. Selvää on, että tämä piiloittamisen kuvaus on muodostunut vasta Saunanhaku-virren yhdistyksen vaikutuksesta. Nimitykset hyvä- ja pahatapainen johtunevat Kultaneidon taonnasta, jossa Ilmarisen ahjosta m.m. ilmestyvä ori on hyvännäköinen, vaan pahantapainen. Itse ajatus on saatu Saunanhaku-virren yhteydessä mainitusta suoranaisesta tarinasta, josta Vähä-Venäläisillä on vielä seuraava toisinto.[197] Heroodeksen vainoa varoen oli Jumalan emo kätkenyt lapsensa seimeen sekä peittänyt heinillä. Ahne hevonen oli koko yön heiniä syönyt ja alinomaa ollut paljastamaisillaan Vapahtajan piilopaikan. Mutta härkä ei ollut ainoastaan lakannut syömästä, vaan vielä koonnut sarvillaan heiniä ja heittänyt takaisin pojan peitteeksi. -Jumala silloin kirosi hevosen ja siunasi härän. Siitä syystä hevonen alati syö tulematta koskaan kylläiseksi; sen vuoksi myös härkä kelpaa ihmisen ravinnoksi, vaan ei hevonen.

Tosin suomalaisessa runossa vastakohta on tavallisesti käännetty päinvastaiseksi hevoseen nähden. Mutta yhdessä Pohjois-Aunuksen kappaleessa on mahdollisesti säilynyt jälki hevoselle vähemmän edullisesta tarinan muodosta:[198]

Sorajoven (!) soimen alle. Hevonen hyvätapainen (!) Sika kaivoi, koira kattoi, Heinät päältä henkeälihe.

Toisessa Aunuksen-puolisessa kirjaanpanossa -- samoin kuin yleensä pohjoisempana Vienan läänissä -- on säilynyt alkuperäisempi lapsen katoaminen Maarian polvelta, vaikka siinä juuri edellä on puhe heiniin peittämisestä![199]

Etsiminen puitten, heinien ja kanervien keskeltä tavataan Suomen puolella ja Inkerissä muutamissa "Kadonneen pojan" ballaadin (Kant. III. n:o 53, vrt. 54) toisinnoissa, esim.[200]

Emo kohta etsimähän, Kurkistellen kuusen juuret, Katsellen kanervan juuret, Heilutellen heinän juuret, Emo etsi suuret metsät, Hajotteli hienot heinät.

Vastaantulijoista olemme kuun ja päivän jo Inkerissä tavanneet. Mutta kuun ilmoitus, miksi hänet on luotu, on muutettu Maarian lausumaksi kiroukseksi, nähtävästi muiden runojen, ehkä Lunastettavan neidon, vaikutuksesta. Joskus kuitenkin myös Aunuksen puolella -- niinkuin säännöllisesti pohjoisempana Vienan läänissä -- esiintyy alkuperäinen ajatus:[201]

"Jos oisin nähnyt, en sanoisi; Sinä olet minunkin luonut."

Uusia tulokkaita Venäjän-Karjalassa ovat puu ja tie. Edellinen on Vienan läänissä harvinainen, ja sen valitus kielellisessä asussaankin viittaa alkuperäänsä, Lemminkäisen piilon ehdoituksiin, esim.[202]

Puuhut vastahan tulevi j.n.e. "Sinä olet minunkin luonut, Kotapuiksi kolkatahan, Riihipuiksi ripsutahan, Pirttipuiksi pilkotahan." Koivut vastahan tulevi j.n.e. "Poikas on minunkin luonut, Pirttipuiksi pilkotahan, Terärauoin rapsutahan, Hakatahan halkopuiksi, Lehtipuiksi leikatahan."

Verrattakoon näihin säkeihin Lemminkäisen äidin ehdoituksia esim. seuraavassa toisinnossa:[203]

Mäne männyksi mäelle, Rikeneen mäkinen mänty Pärepuiiksi leikatahan; Eli koivuksi norolle, Rikeneen noroinen koivu, Riihipuuksi leikatahan.

Tien kirous on luultavasti sovitettu sotarukouksista, joissa sotahevosten ja vainovarsain kaviot tekevät miesten tappotanteren havainnolliseksi. Ne ovat hyvin luonnollisesti liittyneet säkeesen "ratsahin ajeltavaksi" pohjoisemmassa tien valituksessa. Vanhat sotatiet ovat vielä nytkin Venäjän-Karjalaisten runolaulajain asumasijoilla milt'ei ainoat hevosella kuljettavat.

Eräässä Pohjois-Aunuksen toisinnossa kohtaa Maarian vielä koite, joka kysymykseen: "etkö nähnyt poijaistani?" tekee vastakysymyksen:[204]

"Mikä on merkki poijallasi?" -- "Puut punelmi, maat sinelmi, Kuuset kultarimptsukoissa, Hongat on hopeavöissä, Vaarat vaskisin orahin, Taivas kultaisin rakehin."

Maarian vastaus johtuu tietysti siitä Saunanhaku-virren liitteestä, jossa hän orjalle kuvailee koitetta. Mutta toisessa kappaleessa hän samaan kysymykseen -- yhteys on sekava ja kysyjä epäselvä -- vastaa seuraavilla ilmeisesti saduista lainatuilla säkeillä:[205]

"Sep' on merkki pojallani: Kuutamainen kulmasella, Otamainen olkapäällä, Päivänen päälaella Kalvosista käet kultaiset, Polvista jalat hopeaiset."

Lönnrotin Kantelettaren-laitos noudattaa pohjoisempaa Vienan-puolista laulutapaa. Lapsen katoaminen Maarian polvelta on jo osoitettu alkuperäisemmäksi etelämpänä esiintyvää heinistä katoamista.[206] Mutta siihen on Vienan läänissä välistä lisätty selitys, että polvelta katoaminen on tapahtunut Maarian järjestäessä hiuksiansa (vv. 470-7). Topeliusen ja Cajanin kirjaanpanoissa mainittu kohta toisintelee:[207]

Rupee päätänsä sukimaan, Hapsiansa harjoamaan, Suastansa pii pirahti, Taimen taittui harjastansa, Tavottipa taimentansa. Vietiin poika polveltansa.

Neitsyt Maaria emonen Suki päätänsä sualla, Sukasella vaskisella, Korvalla pyhän kosken, Pyhän lammin lainehella. Kirpoi poika polviltahan.

Nämät säkeet löytyvät melkein järjestänsä vienanpuolisen Ison tammen runon johdannossa, jossa päätänsä sukivan neidon suasta pirahtava pii aiheuttaa tammen synnyn. Siitä ne nähtävästi ovatkin lainatut, vaikkeivät alkuansa siihenkään kuulu, niinkuin t:ri K.A. Franssila on tutkimuksessaan osoittanut.[208]

Tähti vastaantulijana on Lönnrotin myöhemmin lisäämä, niin kuin kaikista vanhimman Luojan virren luonnoksen reunamuistutuksesta näkyy.[209] Tähden valitukseen on hän käyttänyt pari säettä kuun valituksesta mainitussa käsikirjoituksessa (vrt. vv. 510, 542):

Kylmällä kimaltamahan, Kesällä katoamahan,

joista edellinen perustuu harvinaiseen kansanrunon säkeesen:[210]

Tähellä kimaltamahan.

Viimeksi mainittu säe mahdollisesti juuri herätti Lönnrotissa ajatuksen täydentää taivaankappaleitten kolmilukua. Vaikeampi on sanoa, mistä Lönnrot on keksinyt kuun vastaukseen säeparin:

Aamulla alenemahan, Illalla ylenemähän,

ja päinvastoin myös päivälle (vv. 556-7, 572-3). Vienan läänin toisinnoissa niitä ei löydy eikä myös Lönnrotin aikaisimmassa käsikirjoituksessa. Inkeriläisiä toisintoja ei Lönnrot vielä Kanteletarta kokoonpannessaan tuntenut ja niissä muuten täydesti vastaavien säkeitten kielimuoto kuitenkin hiukan eroaa: Aamusta -- Illasta --. Luultavasti on Lönnrot tämän säeparin omin päin muodostanut, joka itsessään ei ole ollut mitään vaikeaa. Että hän osasi juuri kansanrunon alkuperäisimpään muotoon, todistaa ainoasti, kuinka lähellä runolaulajoita hän itse oli.

Ainoa vienanpuolinen toisinto, jossa päivä kiitollisuudella mainitsee mihin mieluisaan tehtävään hänet on luotu, on Latvajärven Arhipan, sama, missä ei runo jatku Luojan surma-virrellä, vaan saa omintakeisen päätöksensä.

"Poikas on minunkin luonut, Päivän ajan paistamahan, Yön ajan lepeämähän. Tuoll' on pieni poikuesi, Kultainen omenuesi, Ylisessä taivosessa."

Loppusäkeet lauloi Arhippa eri kerroilla eri tavalla, Lönnrotille:[211]

Isän Jumalan sijalla, Tulee sieltä tuomitsemaan;

mutta Castrénille:

Päällä taivosen kaheksan, Ilmalla yheksännellä;

samoin Cajanille sekä lisäksi:

Päällä viien villavaipan, Päällä kuuen kirjokannen, Päällä uutimen utuisen.

Näistä säkeistä on Lönnrot Kantelettaressa muodostanut Luojan surma-virren jälkilauseen (vv. 849-862).

Vertailemalla inkeriläisiä ja venäjänkarjalaisia toisintoja pääsemme siihen tulokseen, että Lapsenetsintä on alkuansa ollut erinäinen runo, joka on ensin Saunanhaku-virteen ja sitten myös Luojan surma-virteen yhdistynyt. Sen alkuperäisiin piirteihin kuuluvat: etsivä äiti, Neitsyt Maaria ja hänen Poikansa, kuvattuna pieneksi lapseksi, joka on kadonnut sylistä, sekä tämän löytäminen Jumalan asunnossa (kappelissa -- Luojan lappeassa -- taivaassa). Vastaantulijoista ovat taivaankappaleet varsinaiset asiaankuuluvat, joka selviää myös erään venäjänkarjalaisen toisinnon säkeistä:[212]

Katsoi päälle taivosehen, Aina katsoi, aina itki.

Onko taivaankappaleita ollut useampia kuin kuu ja päivä, on vaikea sanoa. Mutta niiden vastausten vastakohtaisuuteen nähden ei kolmatta oikeastaan kaipaa. Ja siinä tapauksessa on päivä tietysti ajateltava lapsen olinpaikan ilmoittajaksi.

Kaikesta vaikeinta on päättää, mistä taivaankappaleet, jotka vastaaviin skandinaavilaisiin lauluihin nähden ovat aivan uusi ilmiö, lienevät tähän runoon tulleet.

Virolaisten kansanlaulujen julkaisija H. Neus on sitä verrannut Viron puolella hyvin yleisesti laulettuun runoon kadonnutta veljeänsä etsivästä sisaresta.[213] Taivaankappaleita, joilta hän tiedustelee, ilmestyy tavallisesti kolme: paitsi päivää ja kuuta, jotka kieltävät nähneensä taikka epäävät sanomasta, vaikka ovat nähneetkin, myös tähti, joka viimein ilmaisee, että veli on veteen hukkunut. Monesti on kuitenkin järjestys päinvastainenkin, niin että päivä on kolmantena, joka tietää ja ilmoittaa.

Neus viittaa vielä erääsen liettualaiseen lauluun, jossa päivä on etsivälle suosiollinen ja toiset taivaankappaleet, vaikka eri tavalla kuin suomalaisessa runossa, selittävät syyn kieltäytymiseensä.[214]

Ehtoolla myöhä multa Katosi karitsainen; Ken auttais etsimähän Ainutta karitsaani? Luo aamutähden läksin, Niin vastas aamutähti: "Mun täytyy auringolle Aikaisin tuli tehdä." Luo iltatähden läksin, Niin vastas iltatähti: "Mun täytyy auringolle Ehtoisin vuode laittaa." Luo kuuhuen myös läksin, Vaan vastaeli kuuhut: "Oon miekan halkilyömä, Suruinen mull' on muoto." Luo auringon siis läksin, Ja vastas aurinkoinen: "Yhdeksän päivää etsin Ja vielä kymmenennen."

Sopisi ajatella, että suomalaisen Lapsenetsintä-virren kehitykseen olisi vaikuttanut mainittu virolainen, mahdollisesti liettualaisperäinen runo. Lisäyksen olisi silloin pitänyt tapahtua Länsi-Inkerissä, josta se olisi kulkeutunut Venäjän-Karjalaan asti. Tätä olettamista kuitenkin vastustaa suomalaisen runon todennäköinen kulku Varsinais-Inkerissä suunnassa idästä länteen; sitä ei puolusta alkuperäisemmän muodostuksen esiintyminen pohjoisempana ja kehittyneemmän etelämpänä Venäjän-Karjalassa, eikä myöskään koko runon löytymättömyys Suomen Itä-Karjalassa sekä Karjalan Kannaksella. Viimeksimainittua ilmiötä selittääkseen pitäisi osoittaa joku epäilemätön esimerkki virolaisperäisestä Varsinais-Inkerissä lauletusta runosta, joka puuttuisi Karjalan kannaksella, mutta Suomen tai Venäjän Karjalassa jälleen ilmestyisi.[215] Sitä vastoin on luontevampi olettaa, että runo on Länsi-Suomesta leviten kautta Itä-Suomen haarautunut toiselta puolen Venäjän-Karjalaan ja toiselta puolen Inkerinmaalle, säilyen ainoasti molemmissa äärimmäisissä päissä. Esimerkkejä runoista, jotka ovat Varsinais-Inkerin umpisoppeen talleentuneet, vaikka välittävältä Karjalan kannaksen alueelta ovat kadonneet, on meillä paitsi Luojan virren muissa osissa, myös ennen esitetyssä Inkerin virressä.

Siinäkin tapauksessa, että mainittu lisäys olisi Virosta päin runoon liittynyt, täytyisi ajatella runon ensin Länsi-Suomesta ympäri Suomen lahden Länsi-Inkeriin kulkeutuneen. Yhtään syytä ei ole olettaa runon kokonaisuudessaan johtuvan Virosta, jossa ei noita toisia Neitsyt Maarian virren kappaleita ollenkaan tiedetä lauletun. Tosin juuri Lapsenetsintä-virsi on tavattu myös Virossa, mutta sen poikkeava muoto ja uudenaikainen runomitta pikemmin todistavat vastoin suomalaisen runon mahdollista virolaista alkuperää, niinkuin seuraavastakin näytteestä voi päättää.[216]

_Maarja kõnnib müödä tied, Otsib armast aenust last. Kus ta armas aenus laps? Ruuzalemmä linna all. Mis temä seäl tieb? Magab või valvab? Ei ta maga egä valva: Kuuleb kirjatundejaid, Pühi mehi pilve'esta, Tarku mehi taeva'asta; Ta südä püsti kui oda, Ta silmäd kui liivateräd_.

Maaria astuu tietä myöten, Etsii armasta, ainoata lasta. Kussa hänen a. a. lapsensa? Jerusalemin kaupungin alla. Mitä hän siellä tekee? Makaako vai valvooko? Ei hän makaa, eikä valvo: Kuulee kirjanoppineita, Pyhiä miehiä pilvistä, Viisaita miehiä taivaasta; Sydän kankeana kuin keihäs, Silmät kuin hiekkajyvät.

Mutta vielä on yksi mahdollisuus lukuunotettava. Lapsenetsinnästä laulavat myös Vähävenäläiset Itävallan Galitsiassa.[217]

Asteli tietä Jumalan äiti, Tulipa vastaan loistava päivyt. "Jumal' aut' Jumal', Jumalan äiti!" -- "Sullekin terve, loistava päivyt. Ylhäällä loistat, kauaksi katsot, Etköhän liene lastani nähnyt?" -- "En ole nähnyt, enk' ole kuullut."

Samoin vastaa "kirkas kuuhut"; vaan kolmantena kirkas tähtönen "ylhäällä astuva, kauaksi katsova" sanoo sekä nähneensä että kuulleensa. Eräässä toisinnossa Neitsyt Maarian sijalla pyhä Helena etsii poikaansa, jonka tähti ilmoittaa menneen luostariin, missä itsestään ovet avautuivat, kellot soivat ja tuohukset syttyivät.

Yhtäläisyys suomalaisen runon kanssa on ensi silmäykseltä aivan hämmästyttävä ja panee ajattelemaan, voisiko tässä tulla kysymykseen slaavilainen laina.

Venäläinen tutkija _A. Potebnija_ kuitenkin huomauttaa vielä kolmannesta vähävenäläisestä laulusta, jossa nimetön leski taivaankappaleilta tiedustelee poikaansa Iivanaa.[218] Kaikki nämät ovat jouluvirsiä ja nimenomaan leskelle laulettavia. Viimeksi mainitusta muodosta hän arvelee toisten kehittyneen.[219]

Mutta vaikka siinä kohden voi olla eri mieltä, niin täytyy kuitenkin yhtyä hänen ajatukseensa, että taivaankappaleilta kysyminen on kansansaduista, slaavilaisillakin tavattavista, runomuotoon siirtynyt piirre. Niinkuin hän osoittaa, ei taivaankappaleita tavata kaikissa vähävenäläisissäkään kirjaanpanoissa, vaan niiden sijalla myös kolme enkeliä ja apostolia, joista yksi vastaa ettei ollut nähnyt, toinen sanoo kaukaa katsoneensa ja kolmas läsnä olleensa, kun Maarian poika ristiinnaulittiin. Välistä ovat vastaantulijoina itse joululaulajat, jotka sanovat nähneensä hänet luostarissa alttarin luona pitävän jumalanpalvelusta.

Mikä kuitenkin enimmän vaikeuttaa tämän laulun asettamista suomalaisen runon yhteyteen, on se seikka, ettei lukuisissa isovenäläisissä toisinnoissa ole puhetta taivaankappaleista. Poikaansa etsivää pyhää neitsyttä vastaan tulevat joko pari kolme Juutalaista taikka myös Johannes kastaja.[220] Edelliset sanovat esi-isäinsä hänet ristiinnaulinneen, joten itse etsiminenkin siirtyy Vapahtajan kuoleman jälkeiseksi tapaukseksi. Todennäköisintä kaikesta päättäen on, että Lapsenetsintä-virsi on Suomeen Saksasta Skandinaavian kautta kulkeutunut ja täällä, samoin kuin Vähä-Venäjällä, kansansaduista[221] omistanut taivaankappaleilta tiedustelun. Näiden vastaukset ovat kaiketikin Suomessa aivan itsenäisesti keksityt; hyvin sattuva ja "Luojan" virteen soveltuva on niiden yhteinen ponsi:

"Poikas on minunkin luonut."

7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi.

Kolmas ja viimeinen Luojan virren pääosista, Luojan surma-virsi, on kokoonpantu kahdesta erinäisestä runosta, joiden aineina on Luojan ylösnousenta sekä Hiiden sepän kahlinta. Suomen Itä-Karjalassa, samoin kuin Venäjän-Karjalassa, nämät runot esiintyvät aina toistensa yhteydessä. Mutta Varsinais-Inkerissä niitä lauletaan enimmiten eriksensä tai milloin ne yhdistetään, on niiden välillä tavallisesti vielä kolmas yksistään siellä esiintyvä runo Sillasta ja kirkosta.

Inkeriläinen Luojan ylösnousenta-virsi on sekin paraiten säilynyt Keski-Inkerissä.[222]

Mitä laulan, kuta laulan? Laulan Luojan kuolennaista, Kaotusta kaiken vallan. Kuhun Luoja kuoletettu, Kaotettu valta kaikki? Sinisen salon sisähän, Korven kaian kainalohon. Syvä hauta kaivettuna, Syvä hauta, rautapohja, Syvä syltä yheksättä, Käsikyynär kymmenettä, Puolta kymmentä leveä. Sinne Luoja hauattihin, Jumalainen kalmattihin, Tinanauloin tikkaeltu, Rautanauloin nakkaeltu, Hopeanauloin huolieltu, Vaskinauloin vaivaeltu. Siellä meiän Luojuemme, Ja meiän Jumaluemme. "Paista päivä, kuu kumoita! Paista kerran kirkkahasti, Toisen himmesti hiota; Paista Luojan hauan päälle, Jumalaisen kalman päälle; Sulata tinaiset naulat, Vaskinaulat hellittele, Hoikenna hopeanaulat. Päästä Luoja kuolemasta, Katomasta kaikkivalta!" Paistoi päivä, kuu kumoitti, Pääsi Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki.

Runo tässä jatkuu, vaikkei aivan välittömästi, Hiiden sepän kahlinnalla, samoin kuin vielä kahdessa kappaleessa.[223] Mutta muissa seitsemässä kirjaanpanossa Luojan ylösnousenta-virsi ilmaantuu aivan yksinäisenä.

Länsi-Inkerissä sitä vastoin on sen yhdistyminen yleisempi. Soikkolan-puolisista kappaleista on vaan pari itsenäistä.[224] Mutta toisissa seuraa Hiiden sepän kahlinta: kolmessa mainitulla välikkeellä, joka neljännessäkin on loppuun eksynyt. Näistä otettakoon kaksi rinnan osoittamaan Soikkolan laulutapaa.[225]

Mitä nousen laulamahan? Laulan Luojan kuolentaa, Jumalaisen kalmantaa. Kuhun on Luoja kuoletettu, Jumalainen on kalmaeltu? Syvä hauta kaivettihin, Syvä hauta, rautapohja, Yheksän sylen syvyysse. Käsikyynär kymmenettä. Niin Luoja rukoelevi: "Oi Jumala armollinen! Pane päivä paistamahan, Kuu Jumalan koittamahan; Pane Luojan hauan päälle, Jumalaisen kalman päälle; Sulata tinaiset naulat, Vaskinaulat höplittele." Otti Luoja kuullaksensa, Pani päivän paistamahan j.n.e. Kohallensa hauan päälle: Sulatti tinaiset naulat j.n.e. Pääsi Luoja hauastansa, Jumalainen kalmastansa.

-- -- --

Mitä laulan, kuta laulan? Laulan Luojan kuolennasta, Jumalaisen kalmannasta. Kunne Luoja hauattihin, Jumalainen kalmattihin? Sinisen meren sisähän, Punaisen meren peittohon. Tinanaulat iskettihin, Vaskinaulat vahvittihin, Puunaulat pumitettihin. Pyhät miehet kumarsivat: "Oh Jumala armollinen, Mies totinen toimellinen! Pane päivä paistamahan Ja kuu kumattamahan; Laske Luoja juoksemahan, Jumala pakenemahan." Pani päivän paistamahan j.n.e. Laski Luojan juoksemahan, Jumalan pakenemahan.

Jos Keski-Inkerin ja Soikkolan kappaleita toisiinsa vertaa, niin huomaa helposti, kumpi on toisesta johtunut. Päivän sulatettavat _puu_-naulat, jotka kolmessa Soikkolan kappaleessa esiintyvät, eivät vielä vaa'assa paljoa paina, koska ne kerran Hevaankin puolella tavataan.[226] Enemmän todistusvoimaa on jo sinisen salon vaihtumisella siniseksi mereksi; jälkimmäinen on haudan yhteydessä peräti luonnoton, jos kohta ei edellinenkään liene aivan alkuperäinen.[227] Selvin osoitus Soikkolan toisintojen turmeltumisesta on kuitenkin suoranaisen päivän puhuttelun muuttuminen Jumalan rukoilemiseksi, että panisi päivän paistamahan. Sekaannus kahden sekä "Jumalan" että "Luojan" välillä on ilmeisin siinä, missä Hevaallakin oletettava Luoja itse on rukoilijana. Sen välttämiseksi on Soikkolassa joskus Silta- ja kirkko-virrestä otettu "pyhät miehet" kumartajiksi, toisinaan myös Luojan muuten esiintymätön äiti:[228]

Maaria puhas emäntä, Nousi maahan polvillensa.

Säe "pani päivän paistamahan" tavataan jo eräässä Hevaan ja Soikkolan välisessä Kaprion seurakunnan toisinnossa.[229] Siinä "meiän Luojuemme" ketään rukoilematta itse panee päivän paistamaan ensin ainoasti rikkaille, vaan sitten tasaisesti kaikille, joka selvästi osoittaa mainitun säkeen johtuvan Päivänpäästö-runosta.

Runon leviämisen Hevaan puolelta Soikkolaan vahvistaa vielä sen harvinainen ja katkelman tapainen esiintyminen läntisimmässä Inkerissä. Soikkolan ja Narvusin välisessä Joenperän seurakunnassa tavataan Lapsenetsintä-virteen yhdistyneen Silta- ja kirkko-virren loppuliitteenä, niinkuin on mainittu, Luojan haudan kaivaminen. Itse Narvusissa ilmaantuu sama kohta lyyrillisen runon jatkona.[230]

Jumalainen tietänevi, Kuhun Jeesus kuolenevi, Kuoleeko maalla vai merellä. Kuhun hauta kaivetahan, Sinisen meren sisähän, Punaisen meren pohjahan, Syvä hauta, rautapohja, Yheksän syltä syvyyttä, Kaks kyynärtä kymmenettä.

Toinen Narvusin puolelta saatu katkelma esittää päivänpaisteen vaikutuksen, josta sitten alkaa Niukahdusluku.[231]

Tee, Herra, heleä päivä, Pamahuta paistepäivä! Sulata tinaiset naulat, Valattele vaskinaulat. Paista päivä kirkkahasti! Jeesus kirkkohon j.n.e.

Seuraavassa Luojan virren laulualueessa, Suomen Itä-Karjalassa, on Surma-virsi erittäin suosittu. Sen lukuisissa kirjaanpanoissa voimme esillä olevaankin kappaleesen nähden eroittaa kaksi päämuotoa, Suistamalaisen ja Suojärveläisen.

Edellinen on kokoonpanoltaan melkein yhtä yksinkertainen kuin keski-inkeriläinen toisinto. Siinä on ensiksi laulajan huomautus aineensa tärkeydestä ja tiedonanto Luojan hautaamisesta. Sitten seuraa kehoitus päivälle paistamaan, joka joskus nimenomaan ilmoitetaan Luojan itsensä lausumaksi,[232] ja viimeksi mainitaan ylösnouseminen.[233]

Laulamme Jumalan virttä, Muinoisia muistelemme, Ammuisia ajattelemme, Ennen Luojan kuolentoja, Kaontoja vallan kaiken. Jopa Luoja hauattihin, Yheksän sylen syvähän, Kolmen sylen korkeuhun, Kivet päälle kiusattihin, Haot päälle hauattihin. "Päivä, armas aurinkoinen! Lennä päätönnä kanana, Siivetönnä siuvontele, Luojan hauan partahille.[234] Päivä, paista palavasti, Kummemmasti (!) kuumoittele, Nukuttele nuuin(!) joukko, Painuta pakanan kansa, Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen." Nukutti urot Jumala. Pääsi Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki, Purki kiusatut kivetkin, Halkoi hauatut halotkin, Yheksän sylen syvästä j.n.e.

Jälkimmäinen Suojärveläinen toisintomuoto on muodostunut vuoropuheluksi päivän ja Luojan välillä. Itsestänsä päivä lentää Luojan haudalle ja tämä kehoittaa häntä palaamaan paikoilleen sekä sieltä paistamaan.[235]

Muita minä muistelen, Ammuisia ajattelen; Luoja maahan hauvattihin, Valta kaikki kalmattihin, Yheksän sylen syvähän, Syltä puolen kymmenettä.[236] Kivet päälle kilvattihin, Kalliotkin kalvattihin, Murrot päälle murrettihin. Päivyt armas aurinkoinen, Lenti päätönnä kanana, Siivetönnä siuvotteli, Luojan hauan partahille. Painuihen pakisemahan, Saatihin sanelemahan. Jumalainen armollinen, Mies totinen toimellinen,[237] Noin virkki, sanoin pakisi: "Päivyt armas aurinkoinen! Mitä sinä tänne tulit?" -- "Tulin luokses kuolemahan. Kanssasi katoamahan." Jumalainen armollinen, Mies totinen toimellinen, Noin virkki, sanoin pakisi: "Mene maille muinoisille, Entisille elotiloille, Paista päivä palavasti, Toinen himmesti hiilluta, Paahuta parvi pakanan, Hiilluttele Hiien väki, Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat keihäsvarsillehen. Nousis Luoja kuolemasta, Katomasta valta kaikki, Yheksän sylen syvästä, Syltä puolen kymmenettä; Kivet päältä kilvattaisi, Kalliotkin kaivattaisi, Murrot päältä murrettaisi." Päivyt armas aurinkoinen, Meni maille j.n.e. -- -- -- Murrot päältä murrettihin.

Auringon vastaus Luojan haudalla on myös toisin sanoin esitetty:[238]

Tulin Luojan kuolennoille, Vallan kaiken kaonnoille, Voiman kaiken voitannoille.

Joskus päivä Luojan kysymystä odottamatta itse tiedustelee:[239]

Kuhun on Luoja kuoletettu, Valta kaikki kalmaeltu?

Mutta näitä kaikkia osanoton ilmauksia alkuperäisempi lienee päivän kehoitus haudalle lennettyään:[240]

Nouse Luoja kuolemasta, Katomasta kaikkivalta!

Jos molempia itäkarjalaisia toisintoja vertaa inkeriläisiin, niin huomaa helposti että ne ovat toisistaan riippumatta yhteisestä alkumuodosta kehittyneet. Johdanto on Suomen Itä-Karjalassa täydellisempänä säilynyt. Selvimmin ilmaisevat sen ajatusta erään kirjaanpanon alku-säkeet:[241]

Aina muuta muistelemme, Ammuista ajattelemme, Emme tuota konsanana, Kovin Luojan kuolentoa.