Part 16

Suoraan Saksalaisilta on sama laulu Virolaisillekin levinnyt. Alkuosa on siellä tehty, jos mahdollista, vielä tympeämmäksi.[473] Lopussa herra usein lahjoittaa tallirengilleen moisionsa ja tavaransa pyynnöllä, että lopettaisi hänen henkensä. Kun tämä ei sitä tohdi tehdä, hän teräaseella tai tavallisemmin vielä ampumalla surmaa itsensä.[474] Huomattavin piirre on kuitenkin tallirengin säännöllisesti esiintyvä nimi Hans eli Ants, joka luultavasti on löytynyt saksalaisessa alkulähteessä, koska sen eräs ruotsalainenkin toisinto on säilyttänyt muodossa: Anders.[475]

3. Anteruksen runo.

Taneli Juslenius maisteriväitöksessään Ahoa vetus et nova v. 1700 kehuu Turkua ikivanhaksi kaupungiksi ja mainitsee muun muassa todisteeksi, että siinä myös alusta alkaen on ollut koulu, erään vanhan runon.

Anderus Pyhäjoelda, Pyhäjoen poica pyhä, tuli Coulusta cotia. Äiti kysyy: "mitäs poican cotia tulit? ongo Coulu cohdallansa, Turcu Uusi toimesansa?"

Poika vastaa tulleensa kotiin aikeessa noutaa vaimo Kokemäeltä. Äiti ensin epää, peläten hänen saavan sieltä rukkaset, niinkuin jo ennen muutamat Ruotsin ritarit sekä Pohjanmaan pohatat. Vaan pojan vakuuttaessa tytön olevan hänelle suosiollisen, äiti lopuksi suostuu. Nyt hän varustetaan hevosilla, palvelijoilla sekä aseilla, muun muassa seitsemällä kilvellä.

Yljän Kilpi Cullan kijlsi, caicki muut hopian hohdit.

Näin nuori herra menee matkaan ja otetaan hyvin vastaan. Mutta tuskin on läksijäiset pidetty, niin morsian kuolee, jättäen kotiin palautuvalle Anterukselle myötäjäisten asemesta suuren surun.

Kauan aikaa luultiin tämän runon ijäksi päiväksi vaipuneen unohduksiin. Kuitenkin se jo keskipalkoilla viime vuosisataa oli Inkerinmaalla useamman kerran muistiinpantu, vaikka se vasta 1880 luvulla tuli keksityksi käsikirjoituskokoelmia tutkittaessa.[476] Sittemmin on Varsinais-Inkeristä saatu vielä monta kirjaanpanoa. Huomattava on, että runo Anteruksesta aivan samoin kuin Turun tienoilla todistettavasti sepitetty Annikaisen virsi on itäisemmässä osassa Varsinais-Inkeriä runsaimmin ja paraiten säilynyt. Erittäin Anteruksen runoon nähden, josta Länsi-Inkerissä on vaan muihin runoihin sekaantuneita katkelmia ja pohjoisempana Inkerissä sekä Suomen puolella aivan yksinäisiä säkeitä tavattavana, on enemmän kuin merkillistä, että sen viimeisenä säilytyspaikkana ovat Pietarin hälyisäin huvilakaupunkien Peterhoffin (Kuusojan) ja Oranienbaumin (Kaarastan) viereiset takamaat. Ei pääkaupungista leviävän jättiläisliikkeen kohina eikä rantaa vastapäätä olevan Kronstadtin linnan meluisa läheisyys ole voineet vaientaa suomalaista runolaulua, joka siellä vielä tänä päivänä kajahtelee heleämpänä kuin Suomen ja Venäjän Karjalan syrjäisillä salomailla.

Tosin emme Hevaan puolellakaan tapaa Anteruksen runosta aivan eheätä ja sekoittumatonta kappaletta. Mutta vertaamalla keskenänsä lukuisia kirjaanpanoja, jotka toisiansa täydentävät, sekä eroittamalla vieraat ainekset voimme saada jotenkin täydellisen käsityksen runosta, siinä muodossa kuin se Länsi-Suomesta Karjalan kannaksen kautta Inkerinmaalle, arvatenkin 1600 luvulla, levisi.

Runon alkuosasta painettakoon rinnan kaksi kappaletta, joissa toisessa Anteruksen koulusta kotiin tulo ja toisessa hänen komea varustautumisensa on johdantona.[477]

Antero Ylimö[478] poika, Ylen mies on ylen hyväinen, Ylempäisen miehen poika. Oli koulussa kovassa, Tuli koulusta kotihin, Istui raisusti rahille. Kysytteli, kannoitteli: "Hoi mun ehtoisa emoni! Nyt sain rahoja paljon. Vai ostan pyhäisen pyssyn?" Kielsit isot, kielsit emot, Kielsit vellot keskimmäiset. Kielsit nuoremmat sisaret: "Pyssy pillaista tekevi, Sata miestä saattelevi, Tuhat miestä turmajavi." Ylen mies ylen hyväinen, Otti mielen mielehensä: "Vai menen Konnulta kosihin, Kalonniemen neittä nuorta? Kalonniemen neito nuori, Aivan nuori ja verevä." Kielsit isot, emot j.n.e. "Älä mene, et sinä saa! Vasta eilen kosjot käivät, Toiset kosjot tänä päänä. Käivät kuptsat Kuusojalta, Uuenlinnan isvossikat, Pienet herrat Petteristä. Ei se mennyt noillekana, Ei tule sinullekana." Toki meni, ei totellut Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vastuksia, Kohti miehiä kovia. Sai hän neien saaneheksi, Morsiamen tuoneheksi.

Anterus Ylisen poika, Ylempäisen miehen poika, Kuutta ratsua rakensi, Alla kuuen kosjomiehen, Seitsemättä itsellehen, Kaheksatta neiollehen. Sen hän kultahan kuvasi, Hopeahan huoletteli, Mihin itse istueli; Sille hän vaskea valavi, Mihin kaikki vellon kansa. Antero Ylisen poika, Ylempäisen miehen poika, Meni Korkasta kosihin, Kavalasta katsomahan; Meni Konnuilta kosihin, Kalonniemen neittä nuorta. Kielsit isot, kielsit emot, Kielsit veljet keskimmäiset, Kielsit nuoremmat sisaret: "Älä mene poikueni! Älä mene, et sinä saa!" Toki meni ei totellut, Ajoi vasten, ei varannut, Ajoi vasten vaaruuksia(!), Kohti miehiä kovia. Antero Ylisen poika, Ylempäisen miehen poika, Rahoi neion, tinki neion, Nosti neion ratsahalle, Hypytti hyvän selälle, Toi neion isän kotihin.

Runon loppuosasta riittää näytteeksi edellinen toisinto, kuitenkin täydennettynä paikoittain jälkimmäisen säkeillä, jotka on pantu hakasien väliin.

Viikon villoilla makoitti, Toisen viikon höyhenillä, Kolmannen kukon sulilla. Alkoi neitonen läsiä, Kujerrella kultatukka, Vaerrella valkopäinen. Ylen mies ylen hyväinen Alkoi neiolta kysyä, Kassapäältä kannoitella: "Oliko raskas kultaratsu, Vai raskas hopearatsu, Meielähän[479] tuotaessa? Vai oli paulasi kovassa, Vai oli vyösi kiinteässä, Meielähän tuotaessa?" Neito vasten vastaeli, Vasten vastahan saneli: "Ei ollut raskas kultaratsu, Eikä raskas hopearatsu, Ei ollut paulani kovassa Eikä vyöni kiinteässä; Olit vaivat vatsassani, Syämessäni kipeät." Otti villat viimeisetkin, Aivinatkin ainoaiset, Meni noijille Venahan, Ala linnan arpojille. Noiat katsoit nuolihinsa, Arpojat kuraksihinsa, Noiat sanoit nousevansa, Arpojat ylenevänsä. Ylen mies ylen hyväinen Otti tuon totellaksensa, Pian tieltä pyörähtihe. Tuli matkoa vähäsen, Teki tietä pikkaraisen; [Kirkko vastahan tulevi]. Alkoi soia kirkon kellot,[480] [Parkua papin pasunat]. Seisottihe tien selälle, Kuuntelihe, kääntelihe: "Mitä soivat kirkon kellot, [Parkuvat papin pasunat?" Kirkon katsoja kavala, Kirkon vahti liian viisas, Sanoin laati, suin läkäsi:] "Sitä soivat kirkon kellot, [Parkuvat papin pasunat]; Ket viimein vihillä käivät, Niitä kaksin kalmatahan, Yhennähan hauatahan." Ylen mies ylen hyväinen Pian tieltä pyörähtihe, Meni matkoa vähäsen, Teki tietä pikkaraisen. Kalmat vastahan tulevat. Hän luokse luottelihe, Likemmä lähentelihe, Kysytteli, kannoitteli: "Hauankaivajat kavalat![481] Kelle hauta kaivetahan? Kuka meistä koissa kuoli, Vai kuoli korottajani, Vai katosi kantajani?" Hauankaivajat kavalat[482] Tuon vastasit, noin sanoivat: "Eipä kuollut sun isosi, Kaonnut korottajasi, Kuoli kulta kumppalisi, Vaipui vaippasi alainen."[483] Ylen mies ylen hyväinen [Puri huulta, väänsi päätä], Meni matkoa vähäsen, Pellolle kylän perähän. Kuuli koissa kolkettavan, Naapurissa nalkettavan: "Mitä koissa kolketahan, Veräjillä veistetähän?" Kysytteli kannoitteli: "Mitä veistät velvyeni, Sepitset[484] sula setäni? Vai veistät sotivenoa, Sotilaivoa rakennat, Sotipaatta paukuttelet?" Vellot vasten vastasivat, Vasten vastahan sanoivat: "En veistä sotivenettä, Sotilaivaa en rakenna, Sotipaatt' en paukuttele; Veistän kahta kalmopuuta. Kahta kuollehen kotia, Kaonnehen[485] kartanoa. Teiät kaksin kalmatahan, Yhennähan hauatahan." Ylen mies ylen hyväinen Iski kahta kämmentähän, Kuin on [kahta kalman usta]; Viskas viittä sormeansa, [Kuin viittä Viron vipua. Tuli tuimana tupahan, Neito kolkassa läsivi, Kujertavi kutritukka. Veti veitsen reieltänsä, Tempasi tupesta tuiman, Pahan parkkinahkasesta. Iski kerran neitoansa, Toisen kerran itseänsä. Niitä kaksin kalmattihin, Yhellähän hauattihin].

Anteruksen mainesanat alkusäkeessä: _ylimö eli ylisen, myös yläisen ja ylimmän poika, joskus ylimäin jyrki_,[486] sekä kertosäkeissä _ylimmäisen poika ja ylen mies, ylen hyväinen_ osoittavat selvästi, että on kysymys keskiaikaisesta ylimyksestä eli ritarista, kuten Jusleniusenkin säilyttämästä katkelmasta käy selville.

Kotiintulo koulusta tavataan vielä eräässä Hevaan kappaleessa vähän laveamminkin kuvattuna.[487]

Oli koulussa kovassa, Siis vitsaista vihaista, Katikaista kaiskeaista. Tuli koulusta kotihin, Sitoi kokkahan heposen, Pani paatin patsahasen, Kultaharjan kuuritsahan, Kultakukkia etehen. Itse tuulena tupahan, Savuna salin sisähän, Viskas kirjat kiukahalle, Passit parvelle lähetti, Kannelle kypäräspään. Kintahat kypärän päälle.

Vaan siihen on aivan selvästi vaikuttanut toinen "Koulusta paenneen pojan" runo (Kanteletar 3:s painos III. n:o 132), joka on kaikkialla Inkerissä tunnettu, esim.[488]

Läksin skouluhun kotonta, Oppihin omilta mailta, Kova oli koulu käyäkseni, Raskas raamattu lukea. Viskasin kirjat kiukahalle, Raamatut rahin nenähän, Kissat kirjasta lukivat, Kasit katsoit raamatusta. Läksin kotihin kulkemahan, Veräjille vieremähän. --

Tästä runosta on myös päänäytteessä johtunut: "oli koulussa kovassa", niin että varsinaisesti Anteruksen runoon kuuluvaksi jää yksistään säe: "tuli koulusta kotihin."

Rahille raisusti istahtaminen sekä kypärän ja kintaitten heittäminen ovat lainatut "Kunnottoman miniän" eli tyttärensä tappajan emon runosta (Kant. 3:s pain. III. n:o 98), jossa poika kotiin tultuansa pahoilla mielin äidille ilmoittaa, ettei saa ketään vaimokseen monien sisariensa tähden.

Anteron keskustelu äitinsä kanssa kosinnastaan on niinikään useamman runon säkeistä kokoonpantu. Hänen kysymyksensä ja sukulaisten yhteiset vastaukset on saatu "Lauri Lappalaisen" runosta (vrt. Kant. 3:s p. III. n:o 69), joka on yleinen Karjalan Kannaksella ja Keski-Inkerissä on tavattu seuraavassa muodossa:[489]

Sousin jousin miehen verran, Sain rahutta ennen muita. Kuhunpa panen rahani, Kuhun kultani kuvoan? Vai ostan pyhäisen pyssyn? Kielsit isot, kielsit emot, Kielsit vellot keskimmäiset, Kielsit nuoremmat sisaret: "Älä osta velvyeni! Pyssy pilloja tekevi, Sata miestä saattelevi, Tuhat miestä turmajavi." Sousin, jousin j.n.e. Vai ostan pyhäisen miekan?[490] (Yhtäläinen vastaus). Sousin, jousin j.n.e. Vai ostan pyhäisen vaimon? Käskit isot, käskit emot, Käskit vellot j.n.e. Osta osta velvyeni! Vaimo poikia tekevi, Laivan lapsia latovi, Ruotsin suurehen sotahan, Turkin tuiman tappelohon.

Kosinta Konnusta ja Kelloniemestä kuuluu Naisensa tappajan runoon (kts. I. s. 168-9). Myös rukkasten saaneiden kosijain luettelo on ilmeisesti muodostunut muiden inkerinmaalaisten runojen vaikutuksesta.

Vaikkei siis Anteruksen runoon alkuperäisesti kuuluvia säkeitä jää tähänkään kohtaan aivan monta, on sen sisällys kuitenkin hyvin selvä: Anteruksen kosiin pyrkiminen -- äidin epääminen sen johdosta, että siellä monet muut ovat turhaan käyneet -- Anteruksen lähtö kaikista varoituksista huolimatta.

Anteruksen lähtövarustukset: 6-7, harvoin 8:n ratsun rakentaminen vaskeen, hopeaan ja kultaan, vastaavat täydellisesti Jusleniusen säilyttämää kuvausta 6-7 hopea- ja kultakilvestä. Kuitenkin on tämäkin kohta enimmiten turmeltunut; jo menomatkalla on Anterolla ikäänkuin mukanaan noudettava nuorikkonsa ynnä tämän kaasot, esim.[491]

Kuusi ratsua rakensi Ala kuuen kosjosmiehen, Seitsemättä itsellehen. Sen hän vaskehen valeli, Mihin nosti nuohinaiset; Sen hän tiippasi tinahan, Minne muutti muut väkensä; Sen hän kultahan kuvasi, Mihin nosti nuorikkehen; Sen hän huohteli hopein, Mihin itse istueli.

Toisinaan monistetaan ratsujen luku sata-, jopa tuhatmääräiseksi:[492]

Satuloi sata hevosta, Satoihin satulavöihin, Tuhat jouhta jouvutteli, Tuhansihin palkimihin.

Nämät säkeet ovat luultavasti kuuluvia runoon "Sodasta Narvan tienoilla" (Kant. 3:s p. III. n:o 56; vrt. tutk. I. s. 204).

Hevaan puolella ei ole löytynyt kappaletta, jossa sekä Anteruksen koulusta kotiin tulo että kosiin varustautuminen yhdessä olisivat säilyneet. Että molemmat piirteet runoon oleellisesti kuuluvat, todistaa, paitsi Jusleniusen näytettä, myös muuan läntisimmässä Inkerissä, Narvusissa tavattu toisinto Anteruksen runon alkupuolta.[493]

Iivana pojut Kalervo, Käpykenkä, nahkapaula, Kävi koulussa kovassa, Raskahassa raamatussa. Tuli koulusta kotihin, Viskasi kirjat kiukahalle, Paperit pakon nenälle. "Kova on koulu käyäkseni, Raskas raamattu lukea; Kissat kirjoja lukevat, Kasit rapsivat raamattua." Alkoi kysyä emolta: "Oi emyt vanha emoni, Vanha mamma vaalijani! Näitkö neitoa kasvavana. Tukkapäätä tuultavana?" Emyt vaite vastaeli: "Poikaseni ainoani! Näin mä neion j.n.e. Vaan ei sitä sulle panna; Ei pantu paremmillekaan. Kävi Ruotsista rovasti, Kävi piispa pappilasta, Kävi herrat näiltä mailta; Ei tuo pantu niillekänä, Eikä panna sullekana."

Kysyttyään, onko sinne mainen vai merinen matka, Iivana:

Kuusi miekkaa kukitti Kuuen vyöllä kosjolaisen.

Sitten hän lähtee laivoilla. Jatko siirtyy toiseen runoon, jolla on vastineensa Kantelettaren runossa "Riion poika" (III. n:o 15). Toisessa Narvusin kappaleessa esiintyy 6-7 laivan ehittäjänä:

Alermo Ylennän yrkkä, Kaiken vallan maan hyvä.

Kolmannessa on vielä ratsujen varustaminen säilynyt.[494]

Kuutta laivaa kukitti Alle kuuen kosjolaisen, Seitsemättä itsellehen. Kuutta pyssyä puhisti -- Rauatti hevosta kuusi -- Seitsemättä itsellehen.

Näin pitkälle on siis inkeriläinen Anteruksen runo juoneltaan Jusleniusen tunteman länsisuomalaisen runon kera täydesti yhtäpitävä. Vaan enempää johtoa tästä jälkimmäisestä ei ole. Se on nähtävästi ollut vaillinainen ja siinä kohden erehdyttävä, että neito muka olisi jo omassa kodissaan kuollut.

Keski-inkeriläisen runon jatko, jossa Antero säännöllisesti saa neidon tuoneeksi, ennen kuin tämä sairastuu, on ilmeisesti oikealla tolalla. Kysymys neidolta: "oliko raskas kultaratsu?" j.n.e. ja hänen vastauksensa, että: "sydämess' oli kipeät" on epäilemättä oleellisesti runoon kuuluva; samoin Anteron palatessa neidolle apua hakemasta kellonsoiton kuuleminen ja haudankaivajain kohtaaminen.

Sitä vastoin ovat Inkerin puolella lisään tulleita piirteitä: meno noidille Venahan (kyliä Soikkolan puolella), tavallisemmin vielä Virohon, ja alle linnan s.o. Narvan[495] arpojille sekä viimeisten villain, ja ainokaisten aivinojen ottaminen mukaan niille palkaksi; samoin keskustelu ruumisarkkua veistävän veljen kanssa. Ne ovat kaikki lainatut Marjoja syötyään sairastuneen äidin runosta, jolle tytär lähtee apua hakemaan, esim.[496]

Minäpä noijille Virohon, Alle linnan arpulille. Eivät nouse nuoret noiat, Vanhat arpojat asetu, Akan vanhan vaalijaksi. Annoin niitä, annoin näitä, Ainoani aivinani, Ja viljani viimeiseni, Annoin kultaa piolla, Hopeata kahmalolla. Nousi yksi nuori noita, Vanha arpuli asettui, Akan vanhan vaalijaksi. Minä kiireeltä kotihin. Kuulin koissa kolkatahan, Veräjällä veistetähän, Saranoilla salvetahan. "Mitä veistät velvyeni, Sepitset sula setäni? Vai veistät sotavenoa, Sotalaivoa rakennat, Sotiairoja asetat?" Vello vaite vastaeli: "En veistä sotavenoa j.n.e. Veistän kuollehen kotia, Maahan mennehen majaa." Minä tuiskahin tupahan, Ahavana porstuahan; Emo on pesty penkin päällä, Laaitettu laavitsalla.[497]

Myös keski-inkeriläisen muodostuksen loppuponsi on ilmeisesti jonkun muun runon vaikutuksesta vääntynyt. Kuolemaisillaan olevan neidon pistäminen kuolijaaksi -- ikäänkuin varmuuden vuoksi -- ennen itsemurhaa, on Anteruksen runon juoneen nähden peräti sopimaton. Paraiten tämä loppu soveltuisi Kullervon (Inkerin puolella: Turon) sisaren runoon,[498] josta ainakin epätoivoinen kätten yhteen lyöminen on Anteruksen runoon lainattu.

Kantelettareen on Anteruksen runo liitetty vasta sen kolmannessa, lisätyssä ja uudesti muodostetussa painoksessa (III. n:o 36; myös 4:nnessä n:o 62). Aivan oikein on Lönnrot loppuponnen muuntanut siten, että Antero iskee veitsen ainoasti omaan sydänalaansa.[499] Sen jälkeen on hän vielä liittänyt kuvauksen, miten kahden puolen puroa haudattujen kummuille kasvaa kaksi nuorta koivua, joiden sekä juuret että latvat yhtyvät. Tätä Anteruksen runon useimpiin ulkomaalaisiin vastineihin kuuluvaa piirrettä ei vaan ole missään runon suomalaisessa kirjaanpanossa tavattu. Lönnrot on sen saanutkin toisesta Ogoin ja Hovatitsan runosta, jota Suomen Karjassa lauletaan.[500] Aivan löytymätön ei kuitenkaan Anteruksen runo ole ensimmäisessäkään Kantelettaren painoksessa. Siitä nähdään alkusäkeet runossa "Anterun surma" (III. n:o 14; vrt. myös n:o 17), joka kolmannessa painoksessa esiintyy oikeammalla nimellä "Katri ja Hannus" (III. n:o 37). Toisinnon, johon Hannuksen vaihdos Anterukseen perustuu, oli Lönnrot löytänyt Enosta. Vähäistä myöhemmin tapasi Ahlqvist viereisestä Ilamantsin pitäjästä samanlaisen kappaleen Hannuksen surma-runoa, jossa myös jälki Anteruksen tuloa koulusta, vaikka väännetyssä muodossa, on säilynyt:[501]

Anterus ylinen yrkä, Ylimmäisen miehen poika, Oli Oulusta tuleva, Matkotieltä matkustava.

Ilamantsissa on vielä Anteruksen nimi liittynyt Vipuseen, ensin kertosanana säeparissa:[502]

Viikon on Vipunen kuollut, Kauan Antero kaonnut,

ja siitä samassa säkeessä etunimenä, jota Vipunen ikäänkuin sukunimenä seuraa.

Samoin kuin Inkerin virren, muodostavat siis Anteruksenkin runon jäljet kolmion: Länsi-Suomi--Keski-Inkeri--Ilamantsi. Ja koska yhtä vähän kuin edellisen suhteen on syytä olettaa runon kulkua Inkerin ja Ilamantsin välillä, täytyy jälkimmäisenkin leviäminen ajatella aikoinaan tapahtuneeksi siten, että se Länsi-Suomesta on erikseen suuntautunut Karjalan kannaksen kautta Inkeriin ja erikseen taas Ilamantsiin suoristautunut.

Että Anteruksen runo käsittelee samaa ainetta kuin laulu Morsiamen kuolosta ja on toisinto samaa yleiseurooppalaista ballaadia, siitä tuskin lienee epäilystä. Ihan ilmeistä on myös, että runo on laulua melkoista aikaisempi. Inkeriin se on levinnyt tietenkin samaan aikaan kuin muutkin länsi-suomalaiset runot eli 1600 luvulla. Kullankiiltävien ja hopeanhohtavien kilpien mainitseminen Jusleniusen kappaleessa johtaa ajatuksen taaksepäin aikaan ennen ampuma-aseiden käytäntöön tulemista eli ainakin 1400 luvulle. Mahdollisesti nimitys Uusi Turku, jos se on tarkoitettu vastakohtana vanhemmalle Koroisten Turulle, siirtää runon 1300 luvulle, jolloin nykyinen kaupungin asema oli todella vielä "uusi."

Kaikissa tapauksissa on Anteruksen runo keskiajan loppupuolelta, jolloin skandinaavilainen ritarirunous kukoisti. Siitä onkin etsittävä suomalaisen muodostuksen esikuva. Ruotsalaisilla löytyy esillä olevaa ballaadia myös vanhempi muoto, joka ilman mainittua mautonta johdantoa alkaa suorastaan sulhasen unella morsiamensa kuolemasta ja jossa refrängi, keskiaikaisen tanssilaulun tunnusmerkki, on vielä säilynyt. Laulussa Niilo herttuasta (Hertig Nils) esitetään,[503] mitenkä hän herää lintusen lauluun, joka ilmoittautuu morsiamen sanantuojaksi. Heti hän satuloi hevosensa ja lähtee kiireesti ajamaan. Tiellä kuulee kirkon kellojen soivan ja saa vastaantulijoilta tietää morsiamensa kuolleen. Sitten nähtyään haudankaivajat, vetää sormistaan viisi sormusta ja jakelee ne, käskien kaivaa haudan niin leveäksi, että sinne kaksi mahtuu. Liki kylää kohtaa vielä paarinkantajat, jotka pysäyttää, kiinnittääkseen kuolleen poveen kultakoristeen morsiuslahjaksi. Viimein asettaa miekan ponnen kiveä vasten ja kärjen vasten omaa rintaansa. Haudalle kasvaa lehmus, jonka lehvät syleilevät toisiaan yli kirkon harjan.

Tässä niinkuin myös muutamissa tanskalaisissa ja norjalaisissa refrängilauluissa[504] on kuitenkin suomalaisesta runosta eriävää se, että mies on poissa naisen luota tämän sairastuessa. Mutta Saksassa löytyy vielä toinen muodostus, jossa aviomies lähtee vaimolleen apua hakemaan ja palatessaan saa tiedon hänen kuolemastaan. Siitä löytyy katkelma jo 1500 luvulta, vaan täydellisenä se on vasta 1800 luvun alussa kirjaanpantuna.[505]

Herralla oli tyttönen, Annikki oli nimi sen. Hänet herralle piti naittaa, Rajakreivin rouvaksi laittaa. "Älä, äiti, anna miehellen, Vast' yhdentoist' oon vuotinen, En elä kauemmin vuotta, Olen lapsi ja kuolen suotta." Kun vuosi kului umpehen, Nuor' rouva vaipui vuoteesen Ja pyysi, jos herra joutais, Ett' äidin apuhun noutais. Kun linnaan herra ennätti, Vastaansa astui anoppi. "Terve tultua, rakas poikan'! Miten tyttäreni mun voikaan?" -- "Hän hyvin voi ja huonosti, Ois pojan tulo toivoni, Vaan pelkään, hätä hällä ollut, Kun tulemme, ett' on kuollut." Takaisin herra ratsasti, Keralla ajoi anoppi, Niin kuuli kellojen soivan, Ja paimenen ilakoivan. "Rakas paimen virka joutuisaan, Mitä luostarissa soitetaan, Joko iltakelloset raikuu, Vai kuollehelleko kaikuu?" -- "Ei ole illan aikakaan, Vaan kuollehelle soitetaan, Rajakreivin on nuori immyt Kera lapsen manalle mennyt." Kun ratsasti hän portillen, Pihalta näki huoneesen, Jossa kolme tuohusta paloi Ja teiniä kolme lauloi. Kun astui sisään ovesta. Vaimonsa näki paareilla, Ja kuolleita oli kaksi, Käsivarrella lepäs lapsi. Hän punaisille huulillen Suudelma painoi viimeisen, Niin miekan välkkyvän veti, Sydämeensä syöksi sen heti.[506] Ja äiti yksin jäätyään Kivelle istui itkemään, Kovalla kivellä itki, Ja sydän pakahtui ratki.

Laulu loppuu kuvaukseen nuoren rouvan haudalle kasvaneesta kolmesta liljasta. Kolmannessa on kirjoitus: "me olemme kaikki Jumalan luona, jotka toisiamme rakastamme". Sen johdosta kaivetaan rajakreivi hirsipuun alta, jonne hänet itsemurhaajana on haudattu, ja lasketaan vaimonsa viereen kirkon alle.

Tätä muodostusta ei ole tavattu Ruotsissa, mutta että siellä on aikoinaan sentapainen laulu löytynyt, todistaa suomalainen runo. Sillä muutamilla sen lisäpiirteillä, jotka täytyy pitää runoon varsinaisesti kuuluvina, on vastineensa parissa ruotsalaisessa ballaadissa.[507] Toisessa herra Olavi tulee koulusta kotia. Äiti ottaa hänet itkien vastaan. "Suretko sitä, että olen neitosen kihlannut?" Äiti ilmoittaa unessa nähneensä, että tuli poltti Olavin ja hänen morsiamensa; joka myös todellisuudessa tapahtuu. Toisessa laulussa herra Peder kysyy nuorikoltansa, joka tiellä vietäessä väsähtää: "oliko satula kovin ahdas vai tuntuiko matka liian pitkältä?"

Laulu Morsiamen kuolosta ja Anteruksen runo osoittavat selvästi, kuinka erilainen kansan runollinen kyky eri aikoina voi olla. Edellinen on sisällyksen puolesta askel askelelta ja muotonsa puolesta tahti tahdilta esikuvaansa uskollisesti noudattava jäljennös. Jälkimmäinen ei ole ainoasti runomitan suhteen itsenäinen, vaan myös kokoonpanoltaan ja esitystavaltaan omintakeinen. Helka-virsien sekä Piispa Henrikin ja Elinan surma-runojen rinnalla on Anteruksen runo ollut täysiarvoinen länsisuomen runottaren luoma.

4. Laulu Lunastettavasta neidosta.