Part 15

_Üts ära ütelgu minule, Tõine tõisele kõnelgu, Kuda orjan oltanes, Vaesen vaeva nätanes. Esi ma mõista orja oole, Orja oole, vaese vaeva. Ori pea oolik olema, Vara tõusma vaene-latsi, Vara tõusma, vait olema, Suu peab kinni pidama, Pisut peab ori magama, Veidü unda veeretama. Ori makab õrre pääl, Palgaline parre pääl. Ketsi orja jo äradi? Tulli tall mano tuikene, Lennäs mano linnukene, Kägo tall lennäs käe pääle, Suvilindu suu pääle: "Tõusu üles orjakene! Tõusu üles ommokult, Mõse suu, suiju pää, Mõse suu sula õbele, Käe kulla kastele. Mine sa merre vettä otsma Kaugelt sull vesi vedäda, Vastu mäge mäele tuvva." Ori läts merre vettä tooma. Ketsi vasto tall tulesi? Maari vasto tall tulesi: "Orjakene ennekene! Kellel viid vie paari?" -- "Perenaisel levä teta, Perepojal suu mõsta, Peremehel kirve ihuda." -- "rjakene ennekene! Vie sie vesi tarese, Pane pangi põrmantulle, Ütle sa peremehele, Ütle sa perenaisele: 'Viimane vesi tarena, Viimane pirdu pihina; Ma lää ära taiveesse, Ma lää Maari lasta oidma.'" Ori läts taeva use ette Maari linki liigutama. Ketsi tull vällä vaatamaie? Maari tull vällä vaatamaie. "Tule sisse orjakene, Tule sisse, istu tuoli!" Kulda tuoli antanese, Kulda tuoli, õbe õrre, Laasi lauda tal ehena. Ketsi perrä tall tulesi? Peremies perrä j.n.e._

Yks' älköön jutelko mulle, Toinen toiselle sanelko, Kuinka orjana oltanehen, Vaivasna vaivattanehen. Itse tunnen orjan huolen, Orjan huolen, köyhän vaivan. Orja olkoon huolellinen, Varhain nouskoon orpolapsi, Varhain nouskoon, vaiti olkoon, Suun kiinni pitäköön, Pikkuisen saa orja maata, Vähän unta vetää. Orja makaa orrella, Palkollinen parrella. Kuka orjan jo herätti? Tuli luokse kyyhkynen, Lensi luokse lintunen, Käki lensi käden päälle, "Suvilintu" suun päälle: "Nouse ylös orjanen! Nouse ylös aamuselta, Pese suu, sui pää, Suu sulalla hopealla, Kädet kultakasteella. Mene merelle vedenhakuun, Kaukaa vesi vedettävä, Vastamäkeä tuotava." Orja merelle vettä tuomaan. Kuka vastahan tulevi? Maaria vastahan tulevi: "Orjanen omainen! Kelle viet vesikorennon?" -- "Emännän leipää tehdä, Talon pojan suuta pestä, Isännän kirvestä hijoa." -- "Orjanen omainen! Vie se vesi tupahan, Pane ämpäri permannolle, Juttele sä isännälle, Juttele sä emännälle: 'Viimeinen vesi tuvassa, Viimeinen päre pihdissä; Lähden pois taivahasen, Maarian lasta hoitamahan.'" Orja taivahan ovelle, Maarian linkkua liikutti. Ken tuli ulos katsomahan? Maaria tuli katsomahan: "Tule sisään, orjanen, Tule sisään, istu tuolille!" Kultatuoli annetahan, Kultatuoli, hopeaorsi, Lasipöytä häll' edessä. Kuka jälkehen tulevi? Isäntä jälkehen j.n.e.

(Seuraa isännän palkantarjous ja orjan hylkäävä vastaus).

Tämä kappale on samasta Pärnumnaan pitäjästä kuin ennen painettu näyte etelävirolaista päämuotoa. Lisäksi löytyy kuusi kappaletta (ja M. Weske, Eesti rahvalaulud I, n:o 28 Kolga Jaanista Viljanninmaalta), joista kaksi Pärnun-, kolme Viljannin- ja yksi Tartonmaalta. Niissä ei kuitenkaan ainoassakaan, niinkuin tässä, esiinny lintujen herätyslaulua. Kaikissa on huomattava vaillinainen orjan ja isännän kohtelun kuvaus. Joko tuodaan tuoli ja juoma-astia yht'aikaa yhdistävän pöydän kera[444] taikka on isännän osa pois unohtunut[445] -- molemmat vaillinaisuudet ynnä juoma-astian puute ovat yllä olevassa esimerkissä nähtävänä; parissa kirjaanpanossa puuttuu tämä kohta kokonaan, niin että niitä liittää päämuotoon yksistään yhteinen loppukohtaus, jossa isäntä orjaa puhuttelee.[446]

Ottaen huomioon, että mainittu isännän ja orjan keskustelu on oikeastansa eri runoa, ei voi tulla muuhun päätökseen kuin että meillä on edessämme aivan uusi lauluaines, johon kappaleita tutkimuksen alaisesta runosta on kiintynyt. Vastakohtana etelävirolaiselle miesorjan (_sulase_) laululle on tässä kuvaus naisorjasta, joka lähtee mereltä vettä tuomaan ja tiellä saa kutsun Neitsyt Maarialta tulla taivaasen hänen lastansa hoitamaan.

Sama käsitys Neitsyt Maarian huolenpidosta ilmenee myös itsekseen eräässä orvon orjatytön laulussa Pärnunmaalta; hänen itkiessään nokkosten ja katajain keskellä:[447]

_Ketsi tulli manu tereteme? Maarja tulli manu tereteme, Tereteme, kõneleme: "Tere, tere vaene latsi! Mistes sina siinä teeda? Tule ärä taevaessa; Taevan saad sa siidi sängi, Siidi sängi, pehme padja."[448]

Kuka tuli luo tervehtimään? Maaria tuli luo tervehtimään, Tervehtimään, puhelemaan: "Terve, terve orpolapsi! Mitäs sinä siinä teet? Tule pois taivaasen, Siellä saat sa silkkisängyn, Silkkisängyn, pehmeän patjan."

Tämäkään käsitys ei liene erikoisesti virolainen, vaan yleisesti katolinen. Mutta laulun muotoon on sen Viron kansa pukenut. Samalla tavoin voimme ajatella tutkimuksemme alaisen orjan laulun Viron kansan kokoonpanemaksi katolisena aikana omistamistaan mielikuvista.

Molempain runojen yhteinen kotiseutu, Etelä-Viro, jota ulommaksi toinen ei ole levinnytkään, vielä vahvistaa sitä päätelmää, että nämät, niinkuin arvatenkin useimmat Viron puolen runot, ovat alkuperäisiä Viron kansan luomia.

V.

Kahdenlaisella runomitalla.

1. Uudempi laulurunous.

Suomalainen kansanlauki ei ole yksistään niiden lisäainesten kautta rikastunut, joita vanha runomme runsain määrin vastaanotti Virosta. Sen varasto on tullut kaksinkertaiseksi toisellakin tavalla, nimittäin mukailemalla ruotsalaisten laulurunoutta useampisäkeisine värssyineen ja loppusointuineen. Tämä omistus olisi kuitenkin voinut tulla Suomen kansalle kalliiksi, jos sen tieltä kaikkialla niinkuin Länsi-Suomessa, josta uudempi laulu lähti liikkeelle ja levisi, vanhempi runoutemme olisi väistynyt ja unheesen jäänyt. Vaan sen kautta että Itä-Suomessa ja etenkin sen rajan takana entisen kantelen kielet eheinä säilyivät, tulivat vieraan viulun vaihtelevammat sävelmät ainoasti kehittämään Suomen kansan soitannollista lahjaa.

Uudemman kansanlaulumme pääpaino on sävelmässä, eikä sisällyksessä. Verrattomasti suurin osa on yksivärssyisiä laulunpätkiä, joista edellinen säe eli säepari esittää vertauksen ja jälkimmäinen käytännöllisen sovituksen, tavallisesti lempielämään, joka on aikaisemmassa lyyrillisessä runoudessa hyvin harvoin käsitelty aine. Näitä laulunpätkiä on kuitenkin tavallisesti useampia ikäänkuin helmiä yhteen pujoteltu ja toisinaan taitavastakin, niin että niissä voi nähdä läpikäyvän "punaisen langan".

Kertovaisiakaan lauluja, joissa on selvä, yhtenäinen juoni, ei tämä runous ole vailla. Ne ovat ilmeisiä suomennoksia ruotsalaisista ballaadeista, joiden sävelmääkin ne jäljittelevät.[449] Luonnolliselta näyttää, että kun käännöstyö oli suoritettava samassa laulutahdissa värssy värssyltä, ei omintakeiselle mielikuvitukselle jäänyt paljon pyörähdystilaa. Vaan sitä merkillisempää on, että näissäkin rajoissa Suomen kansan luontainen kauneuden aisti ja kehityskyky on välistä voinut päästä näkyviin.

Hyvänä esimerkkinä on ensimmäinen Kantelettaren alkulauseesen painetuista lauluista: "Kreivin sylissä istunut." Tämän alkuansa saksalaisen ballaadin vanhin kirjaanpano on hollanninkielinen 1500 luvulta ja kuuluu suomennettuna:[450]

Minä seisoin korkealla vuorella Ja katselin merelle päin, Näin laivan laskevan purjeissa Ja ritareita kolme näin. Ja se nuorin joukosta ritarein, Jotk' istuivat laivassa, Sielt' tarjosi minulle juodaksein Lasin viiniä vilpoista. "Jumal' antakoon hyvyyttä runsaasti Teille, varaton neitonen! En toista tosiaan kihlaisi, Te jos rikkaampi oisitten." -- "Minä jos olen varaton neitonen, On köyhiä muitakin; Käyn luostarin muurien sisällen, Se neuvo on suotuisin." -- "Vai luostariinko on menonne, Te neidoista kaunihin; Miltä nunnan puvussa näytätte, Toki tietää ma tahtoisin." Kun hän oli luostariin lähtenyt, Hänen kuoli jo isänsä; Koko valtakunnass' ei ollut nyt Niin rikasta tytärtä. Kun ritari kuuli sen, huusi niin: "Satuloikaa mun hevosein! Että tyttö on päässyt luostariin, Siitä karvas on sydämein." Hän ratsasti luostarin portillen, Kovin kolkutti renkaalla: "Missä vihkin on saaneista viimeinen. Nuorin kaikista nunnista?" "Ei täältä ole ulospääsöä Edes kaikista nuorimman; Hän istuu kammionsa sisällä Ja on Jeesuksen morsian." -- "Vaikk' kammioonsa on telkeynyt Ja Jeesuksen morsian on, Häntä nähdä tahdon ja kuulla nyt, Hän kuitenkin tulkohon." Ja se nuorin kaikista nunnista Tuli ritarin etehen, Kaikk' keritty oli hänen tukkansa -- Ja rakkaus myöhäinen. "Teidän täytyy takaisin ratsastaa, Kotipuoleenne kääntyä, Siellä toista tyttöä suudelkaa, Minun lempen' on mennyttä. Kun viel' olin varaton neitonen, Te työnsitte minut pois, Jos oisitte malttanut vähäsen, Hyvä meidän nyt olla ois."

Myös flaamin kielellä löytyy uudemmalta ajalta pari muistiinpanoa, joista toinen alkaa: "Kun seisoin Alankomaiden vuorilla ja katselin merelle päin."[451] Epäillä kuitenkin sopii, onko tässä Alankomaiden mataloista ja loivista rantaäyräistä puhe. Myös viittaa runo siihen, että laiva on ohi kulkenut hyvin lähitse rantaa; lisäksi tapa, jolla viini mainitaan, ehdottomasti johtaa ajatuksemme eteläisempään, viiniä viljelevään maahan.

Meidän ei tarvitsekaan muuta kuin lähteä Alankomailta Rein-virtaa ylöspäin, niin pian kohtaamme maiseman, johon laulumme täydesti soveltuu. Siellä sen Goethe ensimmäisenä kansan suusta Elsassissa korjasi v. 1771 ja on sitä jälkeenpäin kaikkialla Saksassa kirjaanpantu. Sen yleisin muoto alkaa:[452] "Minä seisoin korkealla vuorella ja katselin syvään laaksohon, näin minä laivan liukuvan, jossa oli kolme kreiviä." Nuorin kreiveistä tarjoo vilpoisen viinin lisäksi vielä kultaisen sormuksensa. "Mitä minä sormuksella teen, olenhan vielä aivan nuori ja sitä paitsi varaton." -- "No, jos olet varaton, niin olkoon se keskenäisen rakkautemme muistona." -- "En tahdo muistella mitään rakkautta, vaan menen luostariin." Sitten kerrotaan, mitenkä vuosineljänneksen kuluttua kreivi näkee unta, että hänen lemmittynsä on mennyt luostariin, ja käskee palvelijansa satuloida kaksi hevosta. Uhkaamalla polttaa koko luostarin hän saa nuorimman nunnan puheilleen, vaan tältä on jo tukka lyhyeksi leikattu.

Korkea vuori vastakohtana syvälle laaksolle, kreivien eli ritarien lukuisuus sekä viinin vilpoisuus johtavat elävästi mieleemme Rein-virran keskijuoksun viini viljelyksineen ja monine linnanraunioineen. Toisinaan Rein-joki nimenomaan mainitaankin, esim.: "loin katseeni syvään Reiniin."[453]

Yhdessä shvaabilaisessa kappaleessa, jossa laulaja korkealta vuoreltansa katselee pitkin Reiniä ja näkee laivassa kolme ritaria, ei ole enää puhetta viinin tarjoilusta.[454] Nuorin ritareista hänet tahtoo kihlata kultasormuksellaan: "ota pois ja pidä sormessasi kuolemani jälkeen." -- "Mitä minä sormuksella, jota en saa näkyvissä pitää." -- "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." -- "Miksikä valehtelisin: ennemmin sanon suoraan, että nuori kreivi on mieheni." -- "Jos olisit kyllin kaunis ja jonkun verran varakas, niin totta heti sinut naisin." -- "Jollen olekaan varakas, on minulla kunniani, jonka säilytän, kunnes vertaiseni tulee." -- "Vaan jollei vertaistasi tulekaan?" -- "Sitten menen nunnaksi luostariin." Seuraa kreivin unennäkö, satuloittaminen ja ratsastus luostariin, josta nunna ei tule uloskaan, vaan antaa tiedon, että hänen hiuksensa jo ovat leikatut.

Saksalainen laulu on ilmeisesti sekaantunut muiden runojen vaikutuksesta. Kreivin unennäkö katumuksen aiheena on lainattu edempänä esitettävästä saksalaisesta ballaadista, josta suomalainen "Morsiamen kuolo" (Kant. alkul. n:o 3) on johtunut. Alkuperäisempään tytön rikkaaksi tulemisen motiiviin vielä viittaa kreivin lause satuloitsijalleen: "tie t. lempi on ratsastuksen arvoinen" yleisessä muodostuksessa sekä erittäin viimeksi mainitussa toisinnossa: "tyttö on kaiken arvoinen!"

Myös ritarin kehoitus valehtelemaan ja tytön kieltävä vastaus tunnetaan toisesta laulusta, joka tavallisesti alkaa tytön menolla ruohon leikkuusen.[455] Ratsumiehen pyytäessä häntä istahtamaan viereensä viitalleen, hän selittää äidin toruvan työn kesken jäämisestä, johon toinen vastaa: "sano leikanneesi sormeasi." -- "Miksikä valehtelisin, paljoa parempi on minun sanoa, että ratsumies on omakseen tahtonut." Äidin neuvoa, että olisi vielä vuoden kotona naimatonna, tyttö ei pidä hyvänä, koska ratsumies on hänelle kaikkea äidin tavaraa kalliimpi. Silloin äiti käskee hänen korjaamaan vaatteensa ja juoksemaan ratsumiehen perään. Tytön vielä valittaessa, ettei hänellä ole riittävästi vaatteita ja pyytäessä tuhat taaleria kapioiden ostoon, äiti ilmoittaa, että isä on pelissä kaiken omaisuutensa hävittänyt.

Tätä laulua löytyy vielä toisinto Reinmaakunnasta Bonnin ja Coblenzin tienoilta, jossa myös sormuksen tarjoaminen ilmaantuu.[456] Kultaseppä takoo sormuksen, jota tarjoo lemmitylleen. "Mitä kihlamerkillä teen, jota en saa sormessani pitää?" -- "Sano löytäneesi viheriällä niityllä." -- "Äidillenikö valehtelisin; pikemmin sanon suoraan, että kultaseppä on minua kosinut." Mahdollisesti kuitenkin sormuksen tarjoaminen alkuperäisemmin kuuluu lauluun kolmesta kreivistä eli ritarista. Ranskan puolelta rajaa Champagnessa on löytynyt romanssi, jossa tyttö kertoo häneen rakastuneen prinssin ja kuninkaan pojan sekä kolmantena kreivin, jota hänkin rakasti; kreivillä oli sormus, jonka oli pannut hänen sormeensa.[457]

Kehittyneimmässä ja siis myöhäisimmässä shvaabilaisessa muodossa on saksalainen laulu levinnyt Tanskan kautta Ruotsiin, jossa se on yhdistynyt ballaadiin "Petetystä nuorukaisesta", niin että siitä ainoasti viisi värssyä tämän johdantona on säilynyt.[458] Tätä jälkimmäistä ballaadia vastaa Kantelettaren alkulauseen toinen numero. Edellisestä sitä vastoin mainitut viisi värssyä tavataan suomeksi erikseen ensimmäisessä numerossa "Kreivin sylissä istunut" hiukan laajennettuina sekä aivan uusilla värssyillä jatkettuina. Tästä jatkosta on lausunut prof. C.G. Estlander:[459] "Tuntuu siltä kuin erityisesti hieno runoilijaluonne olisi ottanut alkusäkeitten antamasta aiheesta luodakseen uuden runoelman ja ylenmäärin hyvin onnistunut. Asema on siinä sama: korkealla vuorella syvässä laaksossa, jossa laiva laskee maihin ja kreivi tytön kihlaa kultaisella sormuksella." Hänen neuvonsa tytön epäilyksen johdosta ja tämän vastaus ovat niinikään samat, vaikka suomalainen laulaja on niihin osannut huokua jotain selittämätöntä kesäillan suloa. Missä suomennettava esikuva päättyy, puhkeaa tämä surumielinen haaveilu ilmi:

Ja se ilta oli kaunis, ihana,[460] Ja ne linnut lauloivat, Meri tyyni, keto vihanta, Kukat keolla kasvoivat.

Tässä hurmauksessa laulaja kuvailee tytön kaikki unohtaneen, uneksiakseen lyhyen lemmen-unelmansa. Seuraava värssy kertoo, mitenkä hän aamulla huomaa jääneensä yksin; pois on mennyt kreivi ja rannalta laivakin lähtenyt, jonka johdosta hän epätoivoissaan heittää myös sormuksensa mereen.

Voi, voi mua tyttöä vaivaista! Kuinka onneton nyt minä lien; Ota pois, meri, pois tämä sormuskin, Mitä tuolla ma käessäni teen!

Runomitta, jota on hiukan pitennetty, ja kielikään tosin eivät ole erinäisellä taidolla tässä käytettyjä, mutta itse aineen muodostamisessa ilmenee niin paljon runollista aistia, että miltei tekisi mieli olettaa tottuneemman taiteilijan käsialaa kuin kansanrunoilijan.

Myös Virossa on uudempi kansanlaulu saanut jalansijaa. Mutta se on sekä sävelmään että sisällykseen nähden verrattomasti heikompi kuin Suomessa. Sillä ei ole siitä syystä ollut voimaa syrjäyttämään vanhaa runoutta, joka siellä vasta taiderunouden tieltä on syrjään vetäytynyt.

Uudemmassa virolaisessa kansanlaulussa on luonnollisesti saksalainen vaikutus huomattavin. Esim. laulua "Kreivin sylissä istuneesta" on Virossa tavattu toisinto, jossa puhe luostariin menosta viittaa suoraan saksalaiseen balladiin:[461] _Ma käisin mööda mere äärt, Ja vaatsin mere pool, Näen laevukest -- -- Rolm vürsti võeralt maali, Ja üks neist kolmest kuningas, Ta kihlasõrmuses_ --

_Ja minu meel ei mõtlegi, Ja meest ei armasta, Ma tahan kloostris minna, Truuist sääl siis elada_.

Virolaisen laulurunouden heikommuus johtunee suureksi osaksi sen myöhemmyydestä suomalaiseen verraten. Kuitenkaan eivät suomenkielellä uudemmat laulumitat ole kauan olleet käytännössä. Jaakko Suomalainen eli Finno lausuu esipuheessa virsikirjaansa ruvenneensa tekemään hengellisiä virsiä suomenkielellä nimittäin muiden kristillisten maakuntain tavan jälkeen, josta voi päättää, että Länsi-Suomessa vielä 1500 luvun loppupuolella vanha runomitta oli ainoa käytetty. Huomattava on myös, että useimmat kertovaisista lauluistamme ovat suomennoksia semmoisista ballaadeista, joissa ei ruotsinkielelläkään löydy refrängiä. Paitsi "Kreivin sylissä istunutta" ja "Petettyä nuorukaista" löytyy julkaisemattomia kirjaanpanoja "Herra Petterin (Herr Peder) laivaretkestä", "Vensvalin (Sven Svanehvit) ratsastuksesta" ja "Pienestä Katri (Liten Karin) palvelijasta."[462] Viimeksimainittu pyhimyslegendasta maalliseksi romanssiksi muutettu laulu on varmasti vasta 1600 luvulla Saksasta Tanskaan ja Ruotsiin vaeltanut.[463] Myös yllämainittua saksalaista laulua ruohon leikkuusen lähteneestä tytöstä on alkuosa ruotsinkielen välityksellä tavattu suomeksikin mukaeltuna.[464] Harvinaisena poikkeuksena on "Velisurmaaja", neljäs Kantelettaren alkulauseesen valituista näytteistä, jonka suomenkielisessäkin asussa on säilynyt refrängi, vaikka aivan yksinkertaisinta laatua: poikani iloinen -- äitini kultainen.[465]

Emme siis erehtyne, jos oletamme Suomeenkin ulottuneen kaksi ruotsalaisen kansanlaulun virtausta: toisen 30-vuotisen sodan jälkeisen ja toisen unioonin aikaisen, jonka vaikutuksesta vanhaan runoomme olemme jo Helka-virsissä sekä Luojan virren kappaleissa esimerkkejä nähneet. Tämän eroituksen 1400 luvun ja 1600 luvun vaikutuksen välillä todistavat aivan epäilemättömäksi pari ballaadia, jotka ovat molempien virtausten mukana Suomalaisille saapuneet ja sen johdosta esiintyvät _kahdenlaisella runomitalla_.

2. Laulu Morsiamen kuolosta.

Kantelettaren alkulauseesen painetuista kertovaisista lauluista kolmas: "Morsiamen kuolo", on jo ohimennen mainittu johtuneeksi saksalaisesta kansanlaulusta. Tämä vuorostaan on toisinto Europassa laajalle levinnyttä ballaadia.[466]

Kaukana Kreikassa lauletaan nuoresta morsiamesta, joka ei tunnusta pelkäävänsä kuolemaa, vaan heti saa tuntea sen vallan. Sulhanen saapuessaan loistavan saattojoukon kera viettämään häitänsä näkee miehen kaivavan hautaa ja kysyttyään saa tietää, että sitä kaivetaan hänen morsiamelleen. "Tee syvä ja leveä, kaiva kahta varten!" hän huudahtaa ja lävistää rintansa tikarilla. Haudalle kasvaa piilipuu ja sypressi, jotka kääntyvät toistensa puoleen ja ikäänkuin suutelevat toisiaan, kun kovasti tuulee. Välistä kerrotaan sulhasen tavanneen kuolleenkin ja nostaessaan hunnun kasvoilta nähneen, että se on hänen morsiamensa.

Toisaalla taas Espanjan Katalooniassa mainitaan nuoren miehen kuulleen hautajaiskellojen soivan ja hänelle kysyttyä vastatun hänen morsiamelleen soitettavan. Siinäkin hän saa nähdä kuolleen kasvot, vieläpä puhutella morsiantaan, joka neuvoo teettämään kirstun kyllin leveän kahta varten. Samoin tikarilla hän surmaa itsensä.

Englannissa ja Skotlannissa tunnetaan kaksikin tämän ballaadin muodostusta. Toisessa sulhaselta, jonka täytyy lähteä pariksi vuodeksi Skotlantiin, jää morsian Lontoosen. Vaan tuskin puolen vuoden kuluttua hänelle tulee niin ikävä, että tallirengillään heti valjastuttaa valkean hevosensa. Lontoossa hän ensin kuulee kellonsoiton ja sitten saa nähdä kuolleen. Seuraavana päivänä hän itsekin sortuu suruun. Molemmat haudataan erikseen kirkkoon. Vaan morsiamen haudalta kasvaa ruusu ja sulhasen orjantappura, jotka kohoten yli kirkon yhtyvät toisiinsa. Sen johdosta saavat he yhteisen haudan. -- Toisessa muodostuksessa nainut mies saa sanan kotoa. "Onko joku linnoistani sortunut tai torneistani valloitettu, vai onko kaunis vaimoni saanut tyttären tai pojan?" Asian kuultuaan hän satuloittaa kolme hevosta, jotka kaikki kiireisestä ajosta tielle kaatuvat. Sitten kohtaa ruumisarkunkantajat ja avatessaan kääreliinan näkee oman vaimonsa. Itsekin kuolee seuraavana päivänä. Haudoille kasvaa koivu ja orjantappura, joiden latvat menevät erilleen, vaan juuret yhtyvät.

Myös Saksassa löytyy eri toisintomuotoja, joista aluksi seuraava esitettäköön.[467] Ritari lohduttelee alhaisempisäätyistä lemmittyänsä, luvaten maksaa hänen kunniansa. Paitsi suurta rahasummaa, tarjoo hänelle tallirenkinsä avioksi. Mutta tyttö ei välitä mistään muusta, kuin ritarista itsestään, ja kun ei häntä saa, niin lähtee Augsburgiin äitinsä luo, jolle ilmoittaa asian. Tämä tarjoo hänelle viiniä ja paistettua kalaa, mutta hän ei huoli muusta kuin leposijasta. Keskiyön aikaan ritari näkee unessa, että hänen lemmittynsä on lapsivuoteesen kuollut. Kiireesti hän tallirengillään satuloittaa kaksi hevosta. Nummen yli ratsastaessaan kuulee kellojen soivan ja saa pahan aavistuksen. Augsburgin kaupungin portilla tapaa paarinkantajat. Kohotettuaan kääreliinaa ja kuolleen tunnettuaan, vetää miekkansa ja työntää sen rintaansa. Hänet pannaan samaan kirstuun. Haudalle kasvaa kaksi liljaa. Tämä laulu on ollut yleisesti tunnettu yli koko Saksan Reinin varsilta Böömin rinteille. Muutamassa Magdeburgilaisessa kappaleessa kreivi kohtaa tiellä vielä haudankaivajat, joilta tiedustelee.[468]

Vanha mainittu laulun muoto ei mitenkään ole. Alkuosassa on riimi kovin puutteellinen ja refrängin korvaa pelkkä rallatus (esim. _wiederrum-dum-dum, viderallara_). Myös näkyy siinä selvästi toisen laulun vaikutus.[469] Vanhin saksalainen kirjaanpano on vuodelta 1777.

Tanskaksi mukailtuna löytyi tämä laulu kuitenkin jo 1657 tienoilla[470], johon aikaan se myös nähtävästi levisi Ruotsiin. Ruotsalaisista kappaleista täydellisimmät on saatu Skånesta sekä Länsi-Suomen saaristosta.[471] Viimeksimainitusta, missä ainoasti loppukärki (Skånessa: lehmuksen lehtien yhdistyminen) puuttuu, on saksalaiseen alkutekstiin verraten useita lisäpiirteitä huomattavissa. Nuori mies ottaa tallista valkean hevosen, jolle panee _kultaisen satulan ja hopeaiset silat_. Kamarissa hän pukee yllensä paraimmat vaatteet. Seitsemän peninkulmaa hän ajaa yhtenä yönä, sillä aikaa kuin muut makeinta untansa nukkuvat. Viheliäisessä metsässä hän kuulee lintusten laulavan neitosesta, joka jo on kuollut. Kellonsoittajat ja haudankaivajat, jotka hän tiellä tapaa, vastaavat hänen kysymykseensä. Paarinkantajat pysähdyttäessään hän hyväilee morsiamensa valkeita poskia, jotka "ennen olivat ruusunpunaiset."

Nämät lisäpiirteet tavataan kaikki myös suomalaisessa laulussa, joka siten selvästi osoittautuu juuri Suomen Ruotsalaisilta opituksi. Siinä on vielä moniaita uudennuksia,[472] jotka siirtävät sen ijän yhä myöhäisemmäksi. Nuori mies ei saa ilmestystä unessa, vaan saa kirjeen kultansa sairaudesta. Ei hän myöskään lopeta itseään miekalla, vaan itkemällä seitsemän vuorokautta. Ja viimeksi vielä laulu antaa sen lohdutuksen, että vierekkäin haudatut heräävät kerran taivaassa. Onnistuneena muutoksena voi pitää koko tuon mauttoman alkuosan typistämisen yhteen ainoaan värssyyn:

Illalla istuttiin istumella, Murehest' ei mitänä tietty.