Part 14

Palkan niukkuudesta on niin muodoin siirrytty maksuksi suoritetun tavaran kelvottomaan laatuun. Tämä ajatuksen siirto on tavallaan jo tapahtunut Keski-Inkerissä, niinkuin huomaamme Hevaan-puolisesta näytteestä, jossa kaidalla kapalla mitatut jyvät ovat lisäksi huonosti puhdistettuja. Viimeksi mainittu piirre on kuitenkin edellämainitun rinnalla harvoin säilynyt, kerran Pohjois-Inkerissä (50) ja toisen Suomen Karjalassa (91), josta sen Lönnrot on Kantelettareensa ottanut.

Varsinaisen kertomuksen ensimmäisellä säkeellä (v. 13):

Lupa orjan annettihin,

on vastineensa varsinais-virolaisen näytteen alkusäkeessä: Aiga orjal annetie. Huomattava on Inkerissäkin toisinaan ilmaantuva muoto orjalle (4, 5) 1. orjal (6, 13, 25. 26, 45) sekä virolaisen säkeen täyteläisempi alkusointu. Suomalaisen säkeen kerto (v. 14): "Lupa orjan, valta vangin", joka kulkee mukana muuttumatta Länsi-Inkeristä Suomen Karjalaan, on omintakeinen, vaan ei erittäin kekseliäs.

Virolaisperäinen on niinikään seuraava sekä Inkerissä että Suomen puolella säännöllisesti esiintyvä säe (v. 15):

Jouluna kotihin juosta < _Joulusta kodoje juosta_.

Myös sen kertosäe läntisimmässä Inkerissä johtuu selvästi Virosta (2-5, 10):

Marttina omille maille < _Mardista omile maile_.

Vaan tämän ohella on aina toinen kertosäe:

"Veseristana (Loppiaisena) vieraisihin",

ja joskus vielä kolmas (3, vrt. 8):

Pääsiäisenä pois päästä.

Viimeksi mainittu esiintyy jo Soikkolassa varsinaisena kertosäkeenä, joka on toiset syrjäyttänyt, ja pysyttelekse sitten pitkin matkaa pääsäkeen rinnalla. Sen vaihtelumuodoista on merkittävä: "Pääpyhinä Pääsiäisnä" (25, 36, 38. 46, 56, 60), joka ilmeisesti osoittaa, mistä Joulun ja Pääsiäisen yhdistys on johtunut. Virolaissyntyisessä runossa humalan, ohran ja veden keskustelussa, milloinka he saisivat yhtyä, vastataan Inkerin puolella:[427]

Joulun pitkinä pyhinä, Pääpyhinä Pääsiäisnä.

Siinä on vastakohta luonnollinen, vaan ei esillä olevassa virressä. Virolaiset Martin ja Katrinan päivät, 10:s ja 25:s marraskuuta, ovat paljoa likempänä Joulua; jota paitsi eteläisimmässä pohjois-virolaisen ryhmän kappaleista on Joulun kertosanana sen viereinen Uudenvuoden pyhä: _Nääri kalli aegadelle (B 14).

Joulua ja Pääsiäistä lähentääkseen on suomalainen runo koettanut monta keinoa. Soikkolassa on pari kertaa, kuten näytteessämme, kertosäe muodostettu kuuluvaksi: "Päästä ennen Pääsiäistä"; taikka on lisätty uusi säe niiden välisestä Laskiaisesta (14, 15, 18). Jälkimmäistä menettelyä on Keski-Inkerissä vielä tuolle puolen Pääsiäisen jatkettu, niin että orja tulee koko vuoden ympäri yrittäneeksi, esim. (25):

Juosta Jouluna kotihin, Pääpyhinä Pääsiäisnä, Mielipyhinä Mikkelinä, Laatuisana Laskiaisna: Tuli Joulu, eipä joua, Laskiainen, ei laseta, Pääsiäinen, eipä pääse, Mikkelinä ei mieltäkänä;

taikka Joulun ja Pääsiäisen jälkeen yhä (23):

Neljinä pyhinä (Helluntaina), Juhlana Juhannuksena, Piennä Pietarin pyhänä, Mielipyhinä Mikkelinä.

Karjalan kannasta etempänä Itä-Suomessa on Pääsiäinen hyvin harvoin säilytetty Joulun rinnalla, joka on aivan yksinkertaisesti jätetty ilman mitään kertosanaa. Samoin on Lönnrot mainitusta vastakohdasta selviytyäkseen jättänyt kertosäkeestä pois Pääsiäisen, sovittaen sen mainesanan Jouluun: "Pääpyhille päästäksensä" (v. 16).

Viimeksi on Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa myös kotiin meno toisinaan vaihtunut paljoa vähemmän säälittäväksi kylässä käynniksi, jolloin orja sortuu joko sinne mennessään tai vasta takaisin "kotiin" tullessaan, kuten seuraavassa Ilamantsin-puolisessa (84).

Lupa orjan j.n.e. Käyä Jouluna kylässä, Nukkavierulla nutulla, Hamehella harmajalla. Tuolla orja syöteltynä, Syöteltynä, juoteltuna; Läksi tuolta orja raukka, Läksi kotihinsa kohta. Suistuipa suvilumehen, Koprin hankehen kovahan. Tuli kolme Tuonen neittä, Vietihin Jumalan luokse.

Orjan kuoleman kuvauksessa on ilmeinen virolainen esikuva pääsäkeellä, joka Länsi-Inkeristä Suomen Karjalaan ulottuu:

Orja suistui suin lumehen < _Ori uppunes lumeje_.

Säkeen muunnos Kantelettaressa (v. 17): _suvehen_ perustuu Kurkijoen-puoliseen näytteesen; välimuodon: _suvilumehen_ tapaamme äsken esitetyssä Ilamantsilaisessa. Huomattava kuitenkin on, ettei runossa alkuansa ole keväisestä säästä kysymys.

Kertosäkeistä liittyy pääsäkeesen lähinnä se, jossa tämän alkuosa toistetaan (v. 18). Sen tavallinen muoto on:

Suin lumehen, päin vetehen.

Vedestä lumen seassa on myös virolaisessa runossa puhe. Vasta pohjoispuolella Laatokkaa vaihdetaan joskus vetehen > vitihin (65, 82, 85, 89); josta runon eteläisempi syntyperä saa vahvistusta. Muista muunnoksista mainittakoon: _likahan_ (42, 43, 57), joka on lähinnä Kantelettaren muotoa: _savehen_.

_Vetehen_-muodon yleinen säilyminen on sitä merkillisempi, kun toinen kertosäe (v. 19):

Koprin ilmahan kovahan,

Länsi-Inkerissä melkein säännöllisesti kuuluu: "Koprin hankehen kovahan." Vaikea on kuitenkin sanoa, onko tässä alkuperäisempi ilma vai hanki, joka etempänä ainoasti kerran Ilamantsin puolella suvilumen yhteydessä esiintyy. Varsinaisvirolaisessa näytteessä on vastaavata vaan käsille suistuminen.[428]

Orjan ohuen vaatteuksen mainitseminen (vv. 23-4) on suomalainen lisäpiirre, joka oikeastaan käy edellä kuoleman kuvauksen. Soikkolan näytteen säepari: "Liinaviitalla vilulla, parahalla pakkasella", joista jälkimmäinen on Neitsyt Maarian Saunanhaku-virrestä lainattu, on Hevaan puolella siten muunnettu, että laatusanasta _vilu_ on tehty nimisana ja tälle keksitty uusi määre _vinkeämmillä_, jonka jälkeen pakkasen määre on usein käännetty vastakohdakseen: _pahemmilla_ (25, 28, 29). Liinaviitan rinnalla tai sijalla ilmaantuu jo Soikkolassa pahaiskulu eli paljas _paita_ (17, 18, 14), josta toinen Hevaan näytteen säepari on muodostettu. Tämä tavataan vielä Ilamantsissa yhdistettynä Suomen puolella yleiseen nukkavieruun nuttuun aivan yhtä ajattelemattomasti, kuin eräässä luultavasti Suistamalaisessa kirjaanpanossa ohuen nutun lisäksi mainitaan _turkki_ (85 ja 73):

Paljahilla paloillansa, Aivan aivinuksillansa, Nukkavierulla nutulla. Nukkavierulla nutulla, Halkihelmalla hamehella, Kakkarainen kainalossa, Toinen turkkinsa sisällä.

Orjaa taivaasen noutavien enkelien _kaksi-luku_, joka virolaisessa runossa on alkuperäisimpiä piirteitä, tulee suomalaisessakin monista vaihteluista huolimatta kaikkialla esille, kuitenkin kertosäkeessä enimmiten kolmiluvulla täydennettynä. Läntisimmässä Inkerissä lauletaan esim. (3 ja 6, vrt. 4):

Ajoi kaksi Luojan miestä Ja kolmet Jumalan miestä. (Tai:) Ajavi pyhäisen miesi Kahen enkelin keralla.

Kaksi enkeliä ja kolme pyhäistä miestä, tavallisemmin kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä ja luvussa, liittyvät Karjalan kannaksella kiinteästi Jeesukseen ja Maariaan. Näiden jälkimmäisten lisääntulon selittää muutamassa kappaleessa esiintyvä jatko, jossa ensimmäinen säe on ilmeisesti Niukahdusluvusta lainattu (56, vrt. 50):

Jeesuksen hepo pelästyi, Reki kultainen kumahti, Vemmel piukki pihlajainen, Oli orja tielle kuollut.

Pohjoisempana Suomen Karjalassa esiintyvät seuraavat muodot (74, vrt. 65; 75 sekä 72, vrt. 89):

Tuli kaksi pyhäistä miestä, kolme Herran enkeliä. Tuli kaksi enkeliä, kolme Jumalten miestä. Tuli kolme taivon miestä, kolmas oli Jumalan poika.

Painetun Kantelettaren kolme Tuonen neitiä ovat alkuperäisessä käsikirjoituksessa Jeesuksen, Maarian ynnä enkelien kohdalle lyyjyskynällä reunaan kirjoitetut (83). Että sekin muoto on täysin kansanomainen, jos kohta satunnainen, todistaa myöhempi Ahlqvistin kirjaanpano Ilamantsista (84), jossa juuri Lönnrotin tiedetään näiden Kantelettaren laitosten välillä käyneen.[429]

Virolaisilla säkeillä, jotka kuvaavat orjan ottamista ja viemistä taivaasen on selvä vastineensa Soikkolan puolisessa säeparissa (15, 16, 17):

Otettihin orjan sielu, Vietiin sielu taivahasen.

Uutuus suomennoksessa on kuitenkin sielun eroittaminen, joka seuraavissa lisäsäkeissä vielä selvemmin ilmenee:

Muien sielujen sekahan, Ruumis muien lappeahan.

Läntisemmässä Narvusissa on tavallisesti säilynyt konkreettisempi virolainen käsitys, esim. (4):

Otettiin se orja parka, Talutettiin taivahasen, Muien tarkkojen takahan, Muien viisaien välihin.

Taivaasen taluttaminen on selvästi alkusoinnun vaatimuksesta syntynyt muunnos, joka Hevaan puolella vielä alkuperäisemmän viemisen rinnalla, vaan etempänä melkein yksinomaisena lausetapana esiintyy, kuten (vv. 28-29) Kantelettaressa.[430]

Merkillistä kyllä, ilmestyy Suojärvellä Itä-Karjalassa (79, vrt. 80, 82) säepari, joka aivan täydellisesti vastaa virolaista (B 16): _Võttis ta orja õlale, Käänis käevarsidelle_.

Hiihti mies Hirvolasta Jumalan katuja myöten, Otti orjan olallehen, Käänti käsivarsillehen, Veip' on tuonne porstuahan, Virkki Jumala tuvassa: "Kenen on sielu porstuassa?"

Sielun mainitseminen heti jälkeen päin kuitenkin osoittaa, että tässäkin on myöhempi käsitys, vaikka mainittu säepari on ajattelematta joko vanhastaan säilytetty tai muualta uudestaan lisätty. Aivan samoin yhdessä Keski-Inkerin kappaleessa Luoja ja Maaria ottavat orjan olkapäistä, vaan taluttavat taivaasen sielun sielujen sekaan (32).

Varsinainen eroitus orjan ja isännän tulevaisen elämän välillä kuvaillaan, niinkuin olemme nähneet, harvoin paikasta riippuvaksi, vaan tavallisesti ja oikeastaan siitä kohtelusta, jonka kumpikin saa osakseen. Samoin kuin Virossa tuodaan orjalle hopeainen tai kultainen tuoli ja tuoppi, isännälle sitä vastoin tulinen. Kuten virolaisessa sisältää suomalaisessakin runossa orjan tuoppi mettä ynnä jotain muuta: makeaa (3, 8), hunajaa, viinaa tai olutta:[431] vaan isännän tulta ja tervaa. Lisäksi tulevat usein isännän tuoppiin Keski-Inkeristä alkaen käärmeet ja sisiliskot, jotka ovat luultavasti Lemminkäis-runoista lainatut.

Niille säkeille, joilla varsinais-virolaisessa näytteessä orjaa ja isäntää puhutellaan, löydämme melkein sananmukaiset vastineet joko Soikkolan tai Kurkijoen puolisessa näytteessä. Kuvaavia lausetapoja, jotka eivät voi olla satunnaisesti yhtäläisiä, huomattakoon: _vetta süüä, vetta juua > vettä juoa, vetta syöä_ ja _Käskujalgun käieksenna > Käskyläisnä käyessäsi.[432]

Huomattakoon myös tässä kohden eräs läntisimmän Inkerin kappale (9), jossa säkeet:

Tuotiin tuolle tuoli alle, Pantiin patjat tuolin päälle, -- -- -- Tuotiin se metinen tuoppi,

tarkoin vastaavat täydellisenä painettua varsinais-virolaista näytettä.

Mitenkä isäntä sai surmansa, on suomalaisessakin runossa useimmiten jäänyt epäselväksi. Läntisimmässä Inkerissä, Narvusin puolella, hänen mainitaan yksinkertaisesti kuolleen tai tuodun kuolleena. Soikkolan-puolisessa näytteessä näemme vastakohdan siinäkin kohden kehitetyn. Isäntä kuolee komeasti, vieläpä hurskaannäköisesti omaan kotiinsa:

Hopeaisen tuolin päälle, Kultaristi rinnan päälle,

joista edellinen säe on selvästi mukaeltu orjan tuolista taivaassa.

Vähemmän ulkokullattu on kuvaus itäisimmässä Keski-Inkerin toisinnossa, jossa niinikään helvettiin viemisestä on puhe (39).

Jo kuoli iloisäntä Tupahansa pöyän päähän, Viinakannu kainalossa, Olutkappa pääpohissa. Vietiin sielu helvettihin, Tulisieluisten sekahan.

Vielä Suojärvellä Itä-Karjalassa isäntä kuolee mukavasti (80; vrt. 79, 82):

Kotihinsa konnullehen, Perttihinsä penkillehen, Sänkyhyn säterisehen, Hurstille humeriselle.

Sitä vastoin Karjalan kannaksella, niinkuin on huomautettu, annetaan myös isännän yleisesti käpertyä tielle pakkasen käsiin. Tämä kuolemantapa rikkaalle isännälle on kuitenkin laulajistakin tuntunut luonnottomalta. Eräässä kappaleessa on koetettu saada hiukan vaihtelua muuttamalla säkeen "Koprin ilmahan kovahan" kuuluvaksi: "Koprin rahoihin kovihin" (55). Toisessa taas on annettu isännän hevosen uupua tien oheen kirkkotiellä käyessähän (46). Vaan kolmannessa vasta on keksitty mahdollinen selitys (42):

Otettiin isännän sielu Viinatieltä viipyneeksi.

Orjan ja isännän keskustelun (vv. 91 116) voi jo siitä päättää vironkielellä alkuperäisemmäksi, että se Virossa enimmiten erityisenä runona ilmaantuu. Länsi-Inkerissä välistä esiintyvä ensi säkeen sana (4, 13, 14): "Hulkkui se l. Hulkkuu isäntä parka" johtuu selvästi virolaisista _(h)ulkus ja (h)ulgub_. Isännän tavallista puheenalkua Virossa: "Tule ori, võta oma l. palka", vastaa Soikkolan näytteessä:

Ota palkkasi omasi, (1. 14): Ota orjani omasi.

Narvusin puolella tavataan vielä virolaiselle kertosäkeellekin "Päilene päeva palka" vastine (10):

Ota palkka orjallinen, Päiväpalkka päiväläinen.

Alkuansa luvataan ainoasti tasainen korvaus maksamatta jääneestä palkasta. Mutta varsinais-virolaisessa näytteessä on havaittavana uusi, pohjoisessa ryhmässä kehittynyt muodostus,[433] jossa ikäänkuin tarjotaan enemmän suuremmalla jyvämitalla ja laajemmalla kankaalla. Samoin joskus Keski-Inkerissä isäntä puhuttelee (34, vrt. 25):

Tules tänne orja raukka! Maksan palkkasi paremmin, Korkeammalla kapalla, Leveämmällä vakalla.

Karjalan kannaksella on usein yleensä puhe "paremman" palkan maksusta; toisinaan Suomen Itä- ja Pohjois-Karjalassa se taas määritellään, esim. (85):

Pitemmällä kyynärällä, Kappasella suuremmalla.[434]

Vilja-, vaate- ja raha-palkan lisäksi luvataan jossakussa Keski-lnkerin (19) ja Karjalan kannaksen kappaleessa (42, 44, 62) vielä paras lehmä läävästä l. karjasta (Kant. vv. 110-2). Tämä lisäys on kuitenkin lainattu toisesta, Kojosen pojan kosintaan liittyvästä runosta, jossa emäntä pyytää orjaa ilmaisemaan, mitä laatua vävyn tuomiset ovat, luvaten m.m. paraan lehmän läävästään ja karjastaan (vrt. Kant. III. n:o 24 vv. 75-6).

Kurkijoen-puolisesta ynnä Venäjän-karjalaisesta näytteestä on otettu orjan kuvaus raskaasta riihenpuinnista (vv. 122-135). Erittäin yleinen se on niiden välisessä Itä- ja Pohjois-Karjalassa, josta myös orjan muistelu vaivoistaan karjanhoidossa (83, vrt. 68, 82) ja pesutöissä (83, vrt. 73, 78) on saatu (vv. 117-121).

Ajatus orjan ruumista rasittavasta työstä esiintyy yksinkertaisemmassa muodossa jo muutamassa Länsi-Inkerin toisinnossa (15):

Miks'et antanut silloin mulle, Kun mun riski rintaluuni, Lohki olkapäähyiseni, Paukki paljon hartiani.

Rintaluille käyvästä rasituksesta on usein Viron puolellakin puhe, esim. (B 22):

_Kui ei maksnud sealgi maale. Kus mind vaesta vaevatie -- Kus ma rikksin rinda luida, Katkestasin kaela luida_.

Vaan erityisesti riihenpuinnissa vaivautuminen ilmaantuu Karjalan kannaksella myös itsenäisen lyyrillisen runon aineena,[435] josta se on siellä Viron orjan virteen sovitettu.

Viimeksi on huomattava Viron orjan ja hänen käskijänsä sukupuoli. Mahdollisesti virolaisen Isäntäväen puhuttelu-runon vaikutuksesta tavataan jolloinkulloin vielä Länsi-Inkerissä emäntä isännän rinnalla, kahdesti ainoasti loppukeskustelussa (10, 15), vaan yhdessä kappaleessa (14), joka alkaa vieraalla valituksella erittäin emännän kovuudesta, läpi runon. Myöhemmin Savon puolella tulee jälleen ihan itsenäisesti _ilo-isännän_ kertosanaksi _jalo emäntä_ ja myös Suomen Itä-Karjalassa kerrotaan välistä melkein samoin sanoin ensin isännästä ja sitten uudestaan emännästä (92, 93, 95 ja 82, vrt. 89). Mutta muuten on miespuolinen isäntä yksinomainen suomalaisessa runossa, samoin kuin virolaisen pohjoisessa ryhmässä.

Myöskin; orja on virolaisessa laulussa selvästi miespuolinen. Sen osoittaa jo etelävirolaisen näytteen alussa kertosana _sulane_ (renki). Vaivaran-puolisessa varsinais-virolaisessa näytteessä tulee edempänä sama kertosana näkyviin ja Jõhvin pitäjän kappaleella on oikein otsakkeena: _Sulase laul peremehele_ (B 18).

Vaan suomalaisessa runossa on orja miltei säännöllisesti naispuoliseksi ajateltu. Se käy ilmi usein esiintyvästä kertosanasta piika ynnä orjan loppu valituksessa luetelluista töistä, joihin eräs Ilamantsin toisinto vielä lisää: "kun koskin korvatyynyäsi, laittelin lakanoitasi" (84). Vaan ennen kaikkea se selviää vastakohtaisista kertosäkeistä yhteiselle kysymykselle: "Mintähen tämä minulle,

"Kunka kurjalle _tytölle_ (orja) t. _pojalle_ (isäntä)?"

Nämät säkeet ovat Länsi-Inkerissä yleiset ja myös Keski-Inkerissä tavattavat (19, 20, 28, 29). Usein Karjalan kannaksella ja joskus pohjoisempanakin (73), on jälkimmäinen kertosäe: -- _pojalle_, isännän kysymyksessä säilynyt. Tuntuu hyvin luonnolliselta, että suomalaisen runon alkusäe, jossa ensimmäinen persoona tuli esille, aikaan sai ainakin sen verran subjektiivista vaikutusta, että laulaja, joka Inkerinmaalla on tavallisesti nainen, antoi orjalle oman sukupuolensa ja siten vielä lisäsi runollista vastakohtaa isännän ja orjan välillä.

4. Runon alkuperä.

Että suomalainen Viron orjan virsi on virolaisesta johtunut ja että se on levinnyt Inkerinmaan kautta Suomen puolelle, siitä tuskin lienee jäänyt enää vähintäkään epäilystä. Välittävänä sekä sisällyksen että muodon puolesta on ollut pohjois-virolainen ja etenkin varsinais-virolainen laulutapa, joka vielä kielen puolesta on helpoittanut suomennoksen.

Mutta mistä sitten virolaisen runon alkuperä on etsittävä? Viron orjan virttä tarkastellessaan tulee ehdottomasti muistelleeksi raamatullista vertausta Latsaruksesta, ja rikkaasta miehestä (Luukk. 16: 19-31). Edellisen, kun hän kuolee, vievät enkelit suoraa päätä Abrahamin helmaan; vaan jälkimmäinen helvetin liekissä vaivattuna turhaan rukoilee Abrahamia, että lähettäisi Latsaruksen kastamaan edes sormensa pään veteen, jolla jäähdyttäisi hänen kielensä. Tämä kristinopin kertomus näkyy kaikkialla syvälle painuneen kansan mieleen. Siinä ei ole huomiota kiinnittänyt ainoastaan sisällys, joka köyhyyden ja sorron alaisissa on ylläpitänyt toivoa laajentamalla heidän näköpiiriänsä yläpuolelle ajallisen elämän, vaan viehättänyt on vielä sen näytelmäntapainen muoto. Tuskin löytyy toista hengellisen kansanlaulun ainetta, joka olisi niin laajalle alalle levinnyt kuin Latsaruksen legenda. Sitä on tavattu romaanilaisilla kansoilla Espanjassa, Ranskassa ja Itaaliassa, ja toiselta puolen löytyy Venäjällä hyvin suosittu kerjäläisvirsi, jossa rikkaasta miehestä on tehty köyhän Latsaruksen samanniminen varakas veli.[436] Vaan virolaiseen runoon nähden on lähinnä huomioon otettava germaanilainen kansanlaulu, joka on löytynyt sekä lännessä Englantilaisilla että idän puolella Määrin Slaavilaisten säilyttämänä.

Englannissa on tallella vanha joululaulu rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta,[437] jossa edellisen nimi Dives eli Diverus vielä selvästi viittaa latinankieliseen Raamatun tekstiin. Uskollisesti se noudattaakin Luukkaan kertomusta. Kansanomainen käsitys ilmaantuu kuitenkin siinä, että kaksi enkeliä vievät Latsaruksen taivaasen enkelin polvelle ja päin vastoin kaksi käärmettä rikkaan miehen helvettiin käärmeen polvelle istumaan.

Itävallan Määriläiset taas kertovat,[438] että enkelit tuodessaan Latsaruksen taivaasen, käskevät päästää hänet portista sisälle, panna hänet istumaan Jumalan syliin ja tarjota hänelle pikarillisen viiniä. Samoin pahat henget viedessään rikkaan miehen helvettiin avauttavat portin, istuttavat hänet ansaitulle tuolille ja tilaavat hänelle pikarillisen tulista juomaa. Turhaan rikas mies huutaa Latsarusta avukseen.

Viimeksi mainitussa muodostuksessa kehittynyt käsitys kuvastuu osaksi myös toisessa katolisaikuisessa kansanlaulussa, joka on Saksanmaalla yleisesti tunnettu.[439] Kolme kuninkaan tytärtä kuolevat samaan aikaan ja lähtevät isänsä maasta kulkemaan pitkin kaitaista tietä, jolla tapaavat valkean miehen. Päästyänsä taivaan portille, he sitä hiljaa kolkuttavat. Pyhä Pietari päästää toiset kaksi sisään, vaan kolmannen työntää ulos. Tämä palaa takaisin ja lähtee nyt astumaan leveätä tietä, jolla häntä vastaan tulee musta mies. Helvetin portille päästyänsä hän sitä kovasti jyskyttää. Paha henki, joka laskee sisälle, panee hänet tuliselle tuolille istumaan ja antaa hänelle käteen tulisen pikarin. Tyttö valittaa entisyyttään. Muutamassa toisinnossa hän lopuksi kysyy Jeesukselta, minkätähden hänen tämä täytyy kärsiä, ja saa vastaukseksi, että on aina ollut turhamainen ja kevytmielinen.

Vielä löytyy Saksalaisilla laulu katolisen papin vaimosta, jonka eteen helvetin salissa asetetaan tulinen pöytä ja sille kolme tulista kalaa ynnä kannu täynnä rikkiä ja pikeä.[440]

Yhtäläisiä piirteitä ei puutu skandinaavilaisestakaan kansanlaulusta. Pyhän Jaakon legendassa, jossa tulee puhe taivaan iloista ja helvetin vaivoista, mainitaan m.m. tulinen tuoli.[441] Taivaallinen tuoli ynnä ijäiset joulujuomingit vastakohtana helvetissä kirstulla istumiselle tavataan eräässä färöläisessä laulussa veljen panettelemasta sisaresta.[442] Tanskalaisissa ja ruotsalaisissa toisinnoissa ei tätä kohtaa löydy, sitä vastoin kaikille laulunkappaleille yhteistä on kahden enkelin laskeutuminen taivaasta viatonta sisarta noutamaan ja niinikään kahden perkeleen lentäminen helvetistä rikoksellista veljeä viemään.

Viimeksi on mainittava tanskalainen laulu rikkaasta miehestä, jolla kuitenkin on aivan erilainen sisällys ja ponsi. Rikas mies vetää kultaristin rinnoillensa, vaan ei käännä ajatuksiaan Kristuksen puoleen. Kuolema hänet äkisti saavuttaa ja vie sielun vaa'alle punnittavaksi. Paha henki jo toivoo hänet perivänsä, kun kolme veripisaraa putoo vaa'alle, ja sielu päästetäänkin sisälle taivaan portista. Tätä laulua on levinnyt Ruotsiinkin. Yhdessä kappaleessa rikkaan miehen sielu istahtaa taivaan portille ja kysyy, mitä on tehnyt pahaa. Jeesus ilmoittaa hänen ryöstäneen köyhiä ja julistaa langettavan tuomionsa. Mutta Neitsyt Maaria rukoilee armoa hänen puolestaan.

Germaanilais-katoliseen käsitepiiriin kuuluvat siis useimmat niistä aineksista, joista etelä-virolaisen runon pääosa on kokoonpantu: kaksi enkeliä, jotka vievät taivaasen; ovi taivaassa, jota on kolkutettava; sekä kahtalainen tuoli ja tuoppi. Onko siis oletettava, että joku määriläisen kaltainen saksankielinen Latsaruksen legenda olisi vaikuttanut virolaisen runon syntyyn? Se ei ole välttämätöntä, sillä mainittujen käsitteiden voi hyvin ajatella katolisella ajalla muutenkin tulleen Viron kansan tietoisuuteen. Ei ole edes ehdottomasti varmaa, että raamatullinen vertaus Latsaruksesta on virolaisen orjan laulun perimmäisenä pohjana. Kaikissa tapauksissa on vastakohta köyhän ja rikkaan välillä siinä saanut aivan itsenäisen muodostuksen orjan ja isännän välisenä suhteena. Paitsi isännän ja orjan loppukeskustelua on täysin omintakeinen myös alkukuvaus orjan nukahtamisesta kuoleman uneen. Orjan leposija alhaisessa ja kosteassa suossa ikäänkuin kuvastaa Viron kansan kohtaloa, jolta Saksalaiset isännät riistivät kaikki hedelmälliset mäkirinteet, jättäen ainoasti vesiperäiset alangot talonpoikien omaan viljelykseen. _Kus mägi sääl mõisa -- talud soo ja raha sees_ (kussa mäki, siellä moisio -- talot rahkasuossa) sanookin virolainen sananlasku. Orjan asemasta laulaakseen ei Virolaisen ole tarvinnut muualta esikuvaa hakea, oma katkera kokemus on sen hänelle havainnolliseksi tehnyt.

Esittämättä on vielä Orjan laulun etelävirolaisella toisinto-muodolla tavattava muunnos, joka joskus alkaa laulajan huomautuksella, ettei yhden eikä toisen tarvitse hänelle selittää, mitä on orjana olo.[443]