Part 1

KANTELETTAREN TUTKIMUKSIA II

Luojan virsi. Viron orjan virsi. Kahdenlaisella runomitalla.

Kirj.

JULIUS KROHN

Toimittanut ja täydentänyt Kaarle Krohn

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 95 osa. II.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1901.

SISÄLLYS:

III. Luojan virsi

1. Yhtenäisen runojakson synty 2. Tapanin virsi 3. Neitsyt Maarian virsi 4. Marja-virsi liitteineen 5. Saunanhaku-virsi 6. Lapsenetsintä-virsi 7. Luojan surma-virren alkukappale. Luojan ylösnousenta-virsi 8. Luojan surma-virren kappalten väliset liitteet 9. Luojan surma-virren jälkikappale. Hiiden sepän kahlinta 10. Luojan surma-virren laajennus Suomen itäisimmässä Karjalassa 11. Luojan virren täydennyksen yritys Venäjän Karjalan pohjoisimmalla runoalueella 12. Jeesuksen laulu Virossa 13. Loppukatsahdus Luojan virteen

IV. Viron orjan virsi

1. Runon muodostus Virossa 2. Suomalaisien toisintojen näytteitä 3. Suomalaisten säkeitten kehitys 4. Runon alkuperä

V. Kahdenlaisella runomitalla

1. Uudempi laulurunous 2. Laulu Morsiamen kuolosta 3. Anteruksen runo 4. Laulu Lunastettavasta neidosta 5. Lunastettavan neidon runo Virossa 6. Myödyn neidon runo 7. Lunastettavan neidon runo suomeksi 8. Suomen vanha runomitta

III.

LUOJAN VIRSI.

1. Yhtenäisen runojakson synty.

Niinkuin kaikki tiedämme, ovat mielipiteet Kalevalan runojen yhteenliittämisestä olleet hyvin eriäviä, horjuvia ja epämääräisiä. Niiden äärimmäisten mahdollisuuksien välillä, että Kalevalan runojen järjestys on joko kauttaaltansa kansanomainen taikka sitten kokonaan Lönnrotin keksimä, on tieteellisen arvostelunkin heiluri liikkunut. Vähitellen on se kuitenkin alkanut asettua yhä pienempien heilahdusvälien rajoihin. Mitä Lönnrotin osallisuuteen tulee, on se viimeksi t:ri Niemen väitöskirjassa Kalevalan kokoonpanosta tullut hyvin tarkalleen selvitellyksi. Sitä vastoin on kansan oma osuus tässä työssä vielä monelle oppineellekin jäänyt hämäräksi ja ansaitsisi myös uutta yksityiskohtaista selvitystä. Sillä vielä merkillisempi kuin Kalevalan runojen viimeistely Lönnrotin käsissä on niiden muodostuminen ja yhdistyminen kansanlaulussa paikallisen vaelluksen ja ajallisen kehityksen kautta. Kertomus Kalevalan tarujen syntymisestä, kulkemisesta ja kasvamisesta ynnä yhteenliittymisestä on itsessään melkein tarumainen, ja tämä tarina on vaan sitä ihmeteltävämpi, mitä selvemmin sen todelliset piirteet tieteellisen tutkimuksen avulla tulevat näkyviin.

Mutta jo ennen eri runojen kaikenpuolista käsittelyä voimme päästä jotenkin likelle oikeata käsitystä, jos otamme huomioon seuraavat kolme tosiasiaa. Ensiksi ei ole tähän asti osoitettu, että Lönnrot olisi voinut Suomen kansan runoista yhdelläkään toisella tavalla järjestäen saada aikaan Kalevalan tapaista kokonaisuutta, vaikka kyllä monesti on puhuttu Lönnrotin muka tuhansista eri mahdollisuuksista. Toiseksi ei Lönnrot miltään muulta runoalueelta kuin Venäjän-Karjalan, johon runot todistettavasti ovat viimeiseksi saapuneet, olisi voinut saada yhtenäiseen kokoonpanoon siinä määrin valmistuneita toisintoja; inkeriläisistä kappaleista hän ei olisi johtunut koko ajatukseen, eikä suomenpuolistenkaan avulla olisi vielä pitkälle päässyt. Kolmanneksi, niinkuin Lönnrot esipuheessaan Uuteen Kalevalaan itse huomauttaa, ei edes Venäjän-Karjalasta joku sata vuotta aikaisemmin olisi yhtä runsaita runomuotoja ja niin monen runon yhdistyksiä löydetty.

Hyvän esimerkin kansan omasta kokoonpanokyvystä saamme vielä ulkopuolelta Kalevalan runostoa, laajasta ja moniosaisesta _Luojan virrestä_. Se on painettu Kantelettareen (III. n:o 6) nimellä "Neitsy Maarian virsi", joka tosin ainoasti osaan siitä soveltuu. Lönnrotin työtä voimme, jos tahdomme, säkeitä myöten seurata kahden käsikirjoituksena säilyneen muodostuksen avulla. Mitä kokoonpanoon tulee, on hän noudattanut milt'ei täydellisesti kansanrunon omaa järjestystä.

Lönnrotin alkuperäisin laitos[1] ei ole mitään muuta kuin Venäjän-Karjalassa yleinen Neitsyt Maarian virren kappalten: marjasta syntymisen, saunanhaun ja lapsenetsinnän, sekä Luojan surma-virren yhdistys. Eikä Lönnrot ole edes ensimmäinen, joka sen eri toisinnoista täydennettynä on painoa varten toimittanut. Vanhemman Sakari Topeliusen kokoelmassa Suomen kansan vanhoja runoja, niiden 5:nnessä hänen kuolemansa jälkeen v. 1831 ilmestyneessä osassa (s. 4), löytyy se julkaistuna kahta eriävää kirjaanpanoa lomittain sovittamalla. Toinen Topeliusen omistamista kappaleista, joka on säilynyt hänen käsikirjoituksissaan, on arvaten jonkun Vuokkiniemeläisen laukkukauppiaan laulama; samoin toinenkin, kadonnut kappale, joka nähtävästi on ollut hyvin samantapainen kuin Sjögrenin v. 1825 Vuokkiniemen Pirttilahdessa muistiinpanema.[2]

Kuitenkin on jo Lönnrotin ensimmäinen luonnos paljoa pitempi ja täyteläisempi kuin Topeliusen julkaisu. Paitsi muilta oli hän saanut kuulla runon v. 1834 Latvajärvellä kuuluisalta Arhippa Perttuselta, joka tosin esitti Neitsyt Maarian virren ja Luojan surma-virren eri lauluina niitä toisiinsa yhdistämättä,[3] vaan molemmat niin eheässä ja rikkaassa muodossa, että ne ehdottomasti paraiten soveltuivat Lönnrotin käytettäväksi päätekstinä.

Mainitun luonnoksen säkeitten väliin ja sivulle kirjoitetuista lisäyksistä näkee myös selvästi, mitenkä Lönnrot sitä yhä uusilla aineksilla täydenteli. Reunamuistutuksista tärkein tavataan Neitsyt Maarian saunanhaun ja lapsenetsinnän välissä:

Tahvanus on tallirenki, Juotti Ruotuksen hevosta j.n.e.

Runo, johon ne viittaavat, löytyy saman käsikirjoitusvihkon lopussa erikseen yhteensovitettuna kahdesta suomenpuolisesta sekä eräästä venäjänkarjalaisesta kappaleesta.[4] Edellisistä oli toisen Topelius julkaissut v. 1829 (IV. s. 20) ja toisen Lönnrot samana vuonna lehdessä Helsingfors Tidningar (1829 n:o 45).

Aiheen Tapanin virren yhdistämiseen osoitettuun kohtaan sai Lönnrot yhdestä Juhana Fredrik Cajanin v. 1836 Vienan läänin pohjoisimmalla runoalueella tapaamasta Luojan virren toisinnosta, jossa sen kaikki kolme pääosaa juuri tässä järjestyksessä ilmestyvät.[5] Lönnrotin aikaisemmin Akonlahdella muistiinpanemassa venäjänkarjalaisessa kappaleessa esiintyy Tapanin virsi Luojan surman jälkijatkona ilman mitään sisällistä yhteyttä, eikä sitä siinäkään paikassa muualla Vienan läänissä tavata.[6] Castrénille v. 1839 muisti Latvajärven Arhippa myös tämän laulun esittää, mutta toisista Luojan virren osista aivan erikseen.[7]

Vanhan Arhipan laulutapa, niinkuin maist. A.A. Borenius ansiokkaassa tutkimuksessaan on osoittanut,[8] viittaa siihen että Luojan virttä Venäjän Karjalassakin on esitetty kolmena eri runona, jotka vasta myöhemmin siellä yhdistyivät.

Kolmessa eri osassa on meidänkin siis tarkastettava Luojan virren muodostusta, ja koska Tapanin virsi on yksinkertaisin sekä synnyltään selvin, sopinee se ensimmäisenä tutkittavaksi.

2. Tapanin virsi.

Tapanilla, joka virressä päähenkilönä esiintyy, on raamatullisen Stephanuksen kanssa yhtä vähän yhteistä, kuin suomalaisen runon Mataleenalla historiallisen Magdaleenan kanssa. Paitsi nimeä on ainoasti uskonsa julki lausuminen alkuperäisestä henkilöstä säilynyt piirre. Tapauksen taustana on Heroodes kuninkaalle tuotu tieto idässä ilmestyneestä tähdestä ja uuden valtiaan syntymisestä. Mutta runon juonen pääponsi johtuu Vapahtajansa kolmesti kieltäneelle Pietarille laulaneesta kukosta.[9]

Apokryyfisen Nikodeemuksen evankeliumin parissa kreikkalaisessa käsikirjoituksessa on kertomukseen Juudaksen katumuksesta liitetty seuraava lisäys. Turhaan tarjottuaan rahat takaisin Juudas palaa kotiinsa, jossa tapaa vaimonsa lieden luona ja kukon paistina vartaassa. Hän pyytää nuoraa hirttäytyäkseen, ilmoittaen että on pettänyt Mestarinsa pahantekijäin käsiin, jotka ovat hänet kuolettavat, ja lisäten: "mutta kolmantena päivänä on hän kuolleista nouseva, ja silloin meidät hukka perii." -- "Yhtä hyvin", vastaa vaimo, "tämä liedellä paistuva kukko voi kiekahtaa, kuin Mestarisi nousta kuolleista." Vaan hänen näitä sanoja vielä lausuessaan, kukko jo räpyttää siipiään ja laulaa kolmesti.

Sama kertomus esiintyy eräässä englantilaisessa runoelmassa 14:ltä vuosisadalta hiukan toisinneltuna.[10] Siinä Juudas saapuu rahoineen kotiin teostaan ylvästellen. Mutta äiti varoittaa, ennustaen, että hänen Mestarinsa on ylös nouseva. "Pikemmin", vastaa Juudas, "on tämä kukko heräävä henkiin, joka viime yönä kaltattiin." Tuskin on hän saanut sanat suustansa, kun kukko kohoaa lentoon entistä koreammilla höyhenillä ja kiekahtaa. Ja runo lisää: tämä kukko oli juuri sama kukko, joka saattoi Pietarin katumukseen, kun hän oli kolmesti Herransa kieltänyt.

Yleisimmin esiintyy kukkojuttu kuitenkin erään vanhemmalle apostoli Jaakopille omistetun legendan yhteydessä, vaikka se vasta keskiajan vaihteessa on siihen liittynyt. Sitä näet ei tavata tämän legendan vanhimmassa muodostuksessa, joka löytyy myös ruotsinkielisessä käännöksessä 1200 luvun lopulta[11] ja sisältää seuraavan ihmetapauksen. V. 1080 Vapahtajan kuoleman jälkeen oli joku Saksalainen poikineen toivioretkellä pyhän Jaakon haudalle Espanjassa, Santiago de Compostela, joutunut eteläranskalaiseen Toulousen kaupunkiin. Siellä oli ravintolan isäntä juottanut heidät humalaan, jonka jälkeen oli kätkenyt hopeisen pikarinsa toisen säkkiin. Sitten oli hän palvelijoineen ajanut heitä takaa, tutkituttaessaan löytänyt pikarin ja tuonut heidät tuomarin eteen, joka oli määrännyt toisen heistä hirtettäväksi ynnä kaikki heidän rahansa isännälle menetetyiksi. Kumpikin olisi tahtonut toisensa puolesta mennä kuolemaan; loppupäätös oli, että poika oli viety hirsipuuhun ja isä saanut jatkaa pyhiinvaellustaan. 36 päivän kuluttua oli isä kotimatkallaan taas kulkenut mainitun kaupungin kautta ja tavannut poikansa vielä elävänä hirsipuussa, jossa pyhä Jaakoppi oli häntä hengissä pitänyt. Isä silloin oli rientänyt asiasta ilmoittamaan kaupunkilaisille, jotka otattivat pojan alas hirrestä ja panettivat petollisen isännän hänen sijallensa.

Vaan eräässä pohjois-espanjalaisessa toisinnossa, joka löytyy 1400 luvulla kirjaanpantuna ja jossa tapauksen paikka on siirretty Toulousen ja Santiagon keskivälillä olevaan kaupunkiin Santo Domingo de la Calzada, jatkuu kertomus seuraavasti. Tuomari, joka sai tiedon tapahtuneesta ihmeestä aterioidessaan paistettu kukko ja kana vadilla, ei heti ottanut uskoakseen: "niin totta poikasi elää kuin linnut tässä edessäni!" Vaan tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun kukko ja kana hypähtivät pöydälle hohtavan valkeassa höyhenpuvussa ja kukko paikalla lauloi. Nuo ihmeelliset eläimet vietiin sitten kaupungin kirkkoon, jossa he elivät seitsemän vuotta, jättäen kuoltuaan kaksi lumenkarvaista kananpoikaa, uroksen ja naaraksen, jotka taas vuorostaan elivät seitsemän vuotta, jättäen jälkeensä yhtä valkean parin j.n.e. Nämät pyhät linnut olivat lisäksi siitä merkillisiä, että niiltä riitti höyheniä kaikille lukemattomille toivioretkeläisille, joita tapahtumasta saakka oli alkanut tulvehtia kaupunkiin ja joista jokainen sai yhden höyhenen muistoksi; sillä heille kasvoi yhä uusia sijaan. Että San Domingon kirkossa vielä 1500 luvulla on pidetty höyhenkauppaa sekä näytetty kukkoa ja kanaa, joihin mainittu pyhimystarina liittyi, ei ole enää satua, vaan on se silminnäkijäin todistama.[12]

Myös alkuperäisemmässä Toulousen kaupungin historiaan liittyvässä legendassa ilmestyy 1500 luvulla episoodi paistetusta linnusta, joka vartaasta lentoon lähtee. Kuinka pysyväisesti tämä seikka on siihen kiintynyt, osoittavat useat seinämaalaukset 1400 ja 1500 luvulta apostoli Jaakopille pyhitetyissä kirkoissa ja kappeleissa Keski-Itaaliassa sekä tätä ainetta esittävät eteläranskan- ja italiankieliset näytelmät.

Samoihin aikoihin omisti myös kansanlaulu Espanjassa, Ranskassa ja Alankomailla pyhän Jaakon legendan kukkojutun kera. Saksalaisten välityksellä se viimein joutui Vendiläisille Lausitzissa.[13] Siellä kuitenkin on Jaakon nimi unohtunut ja Neitsyt Maaria, joka jo Espanjassa ja myös Alankomailla hänen rinnallaan esiintyy, hänen sijallensa yksin jäänyt. Samoin kuin Alankomailla ilmoittaa isä pojan elossa olosta ravintolanisännälle itselleen. Tämä ei sano uskovansa, ennen kuin kolme kuivaa sauvaa, jotka hänellä on talossaan, puhkeavat vesoihin. Vielä sitten hän vaatii, että kolme paistina olevaa lintua täydessä höyhenpuvussa lentäisivät ulos ikkunasta. Pyhiinvaeltajan sauvan vesoittuminen on varsin tavallinen piirre keskiajan saduissa, muistettakoon ainoasta Tannhäuser-tarinaa.[14] Kolme-luku voi tässä kohden olla satunnainen, vaan yhdessä eteläranskalaisessa toisinnossa[15] kukonpojan kiekahtaminen kolme kertaa, yhtä monesti siipiään räpyttäen, viittaa ilmeisesti alkuperäiseen lähteesen.

Paistetun kukon henkiin herääminen on siis alkuansa ajateltu ikäänkuin vertauskuvaksi kuolleista ylösnousemiselle. Siinä merkityksessä käytettynä tulemme sen vielä tapaamaan, kun Luojan surma-virsi liitteineen joutuu tarkastettavaksi.

Mutta myös muissa yhteyksissä se esiintyy. Niin esim. siinä latinankielisessä kokoelmassa, jossa mainittu apostoli Jaakopin legenda ensi kerran 1200 luvulla kirjaanpantuna tavataan, löytyy toisessa kohti kukkojuttu kerrottuna eriksensä.[16] Bolognan kaupungissa istui kerran kaksi ystävää yhdessä aterialla. Toinen heistä juuri ikään paloitteli paistettua kukkoa ja pani pippuria sekä kastiketta päälle, kun toinen tuli sanoneeksi: "nytpä olet laittanut kukon, niin ettei pyhä Pietarikaan sitä enää kokoon panisi." -- "Eipä itse Herrakaan", vastasi toinen, "vaikka tahtoisi, saisi kukkoa ikinä eläväksi." Samassapa kukko hypähti pystyyn, eheänä ja täysissä höyhenissä, räpäytti siipiään ja kiekahti; sitten pyristeli höyheniään, niin että pippuria ja kastiketta pärskyi Jumalan pilkkaajien päälle, josta he tulivat pitaalisiksi elinajakseen. Merkillisin ja tärkein Tapanin virren syntyyn nähden on kuitenkin kuolleista nousseen kukon sovittaminen Vapahtajan syntymän yhteyteen eräässä vanhassa ranskankielisessä runoelmassa 1100 luvulta.[17] Siinä Heroodes, jolle kolmet kuninkaat ilmoittavat uuden valtiaan syntymisestä, ei sano uskovansa, ennenkuin kukko, joka on hänen edessään pöydällä paistina, entisissä höyhenissään lentäisi takaisin riuvulle laulamaan; joka kumma tapahtuukin. Tätä aivan vastaava kohta tavataan englantilaisessa joululaulussa, jota vielä 1800 luvulla on kansan kesken laulettu.[18] Siinä kerrotaan Vapahtajan syntymisestä, kolmen kuninkaan käynnistä Heroodeksen puheilla, lasten murhasta Bethlehemissä sekä pakomatkalla Egyptiin tapahtuneista ihmeistä. Heroodeksen vastaus kuninkaalle kuuluu:

"Jos totta on, min kerrotten, tuo kukko edessäin Mi paistina on, kiekukoon kolmasti peräkkäin." Sai kukko heti höyhenet -- Jumala teki näin -- Vadissa seisten kiekahti kolmasti peräkkäin.

Mutta sitä paitsi löytyy Englannissa vanha käsikirjoitus 1400 luvulta, jossa kolmen kuninkaan sijalla esiintyy pyhä Stephanus, ilmoituksensa tähden lopuksi kivitettynä.[19]

Tapani palveluksessa Heroodes kuninkaan Ruuat ja vaatteet toimitti, mitä hän käski vaan. Tapanin oli kyökistä pää karjun tuotava; Niin näki tähden loistavan Bethlemin kohdalla. Hän heitti maahan karjunpään, sisähän kiiruhtain: "Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksestain. Sinusta luovun, kuningas, ja palveluksesta, Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia." -- "Sua mikä vaivaa Tapani? Mit' olet vailla sa, Syömistäkö vai juomista kuninkaan salissa." -- "En ruokaa, juomaa halua kuninkaan salissa; Laps Bethlemiss' on syntynyt, parempi kaikkia." -- "Sua mikä vaivaa, Tapani? Oletko järjeltä? Tahdotko kultaa, tavaraa, vai vaatett' ylhäistä?" -- "En kysy kultaa, tavaraa, en vaatett' ylhäistä, Laps Bethlemiss' on syntynyt, jok' auttaa hädästä." -- "Niin totta se on, Tapani, on totta silloin vain, Kun tämä kukko kiekuvi, mik' on mun vadissain." Se sana tuskin kajahti, kun kukko kohoten Jo kiekui: _Christus natus est!_ joukossa herrojen. "Ylös pyövelini paikalla, mä teidät lähetän, Ulos kaupungista viekäätte, kivittäkäätte hän!" He tielle veivät Tapanin ja löivät kivillä, Sen vuoks' on hänen aattonsa Kristuksen päivänä.

Omituinen englanninkielisessä laulussa on kukon latinalainen kiekahdus: _Christus natus est_ (Kristus on syntynyt). Tällä päällekirjoituksella tiedetään löytyneen painettuna englanninkielisiä arkkiveisuja, jotka ovat olleet Bethlehemin seimeä kuvaavalla puupiirroksella koristettuja. Sen peräseinällä näkyi lammas ja härkä, heinähäkin kohdalla korppi ja varis ynnä ylempänä vielä kukko. Kaikkien näiden eläinten suusta kävi latinankielinen kirjoitus. Kukko kiekui: _Christus natus est!_ Korppi kysyi: _quando?_ (milloin). Varis vastasi: _hac nocte_ (tänä yönä). Härkä mörähti: _uhi, ubi?_ (missä, missä). Lammas määkyi: _Bethlehem!_ Myös eräässä vanhassa ranskalaisessa joulurunossa, jossa selitetään eläinten ennen osanneen latinaa paremmin kuin ranskaa, kerrotaan kukon, härän ja lampaan samoin sanoin jouluyönä ilonsa ilmaisseen, sekä aasin vielä kiiruhtaneen: _eamus!_ (menkäämme) ynnä vasikan siihen lisänneen: _volo, volo!_ (tahdon, tahdon).[20] Että tässä on eläinten eri ääniä yritetty matkia, tuskin tarvinnee osoittaa.

Niinkuin tanskalainen tutkija Svend Grundtvig huomauttaa,[21] on luultavasti Joulupäivän ja Tapanin päivän peräkkäisyys vaikuttanut niinä pyhinä esitettyjen tekstinaineiden yhdistymiseen kansankäsityksessä. Mutta siinä tapauksessa ei Grundtvigin väite, että englantilaisen laulun loppuvärssyt ovat myöhempi liite, pidä paikkaansa. Sillä tuntuu paljoa luonnollisemmalta, että se on tullut yht'aikaa Stephanuksen nimen kanssa, joka sitten jäi jäljelle kun nämät loppuvärssyt kuluivat pois; kuin että Tapanin päivän tekstistä ensin olisi otettu ainoasti nimi ja sitten uuden kerran lisätty kertomus hänen kohtalostaan.

Tapanin nimen yksin "Heroodeksen virteen" (_Rudisar visa_) liittyneenä kohtaamme Fär-saarilla säilyneessä kansanlaulussa.[22] Siinäkin Steffan on Heroodeksen palvelija, joka ulos mennessään näkee tähden idän puolella ja tulee sisään ilmoittamaan: "näen auringon taivaalla ja tähden sen vieressä; kuuluisa on se kuningas, joka eilen on syntynyt." Suutuksissaan Heroodes häneltä puhkaisuttaa silmät, jotta huomattaisiin auttaisiko häntä "kuninkaansa"; vaan hän näkeekin nyt yöllä yhtä selvästi kuin ennen päivällä. Siinä tuodaan paistettu ja 30 palaan leikattu kukko pöydälle Heroodeksen eteen, joka huudahtaa: "sittenpä vasta uskoisin Tapanin puhetta, jos kukko tuosta nousisi kiekumaan." Samassa kukon palaset vadilla liittyvät yhteen ja kukko lentää punaiselle kultatuolille, räpyttäen siipiään sekä kauniisti kiekahtaen. Laulu jatkuu Heroodeksen ratsastuksella Bethlehemiin ja lopullisella kukistumisella.

Tanskassa ja Ruotsissa ei laulua enää ole eheänä tavattu. Molemmissa tanskalaisissa kirjaanpanoissa sen edellä käy Neitsyt Maarian ilmestys sekä seuraa Bethlehemin lasten murha ynnä pako Egyptiin. Kukkojuttu suoritetaan kolmella värssyllä, jotka toisessa niistä kuuluvat:[23]

Heroodeksen etehen astuin tuo Pyhä Tapani sanoman tästä: "Lähetetty profeetta meille on, Joka maailman hädästä päästää." --

"En ennen usko sun sanojas, Valepuhettas ennen en usko, Kuin mikä edessän' on paistina, Harasiivin laulavi kukko."

Se kukko levittäen siipensä -- Juur Jumalan syntyissä -- kiekui. Heroodes kuningas pyörtyen Valt'-istuimelt' alas liukui.

Tässä kappaleessa tulevat lisäksi kolmet viisaat miehet idässä ilmestyneestä tähdestä ja uudesta kuninkaasta Heroodekselle sanaa tuomaan.

Mainitut värssyt esiintyvät myös muutamassa ruotlaisessa Tapaninlaulussa, joka alkaa:[24]

Bethlehemissä tähti on syttynyt, Yhä Kristuksen syntymän aikaan. "Nyt syntynyt lapsi on maailmaan, Joka tähtemme kuolla taitaa."

Heroodes kutsuvi neuvoston: "Puhettanne en ennen ma usko" j. n. e.

Kukkojuttua seuraa siinä kertomus toisesta pakomatkalla Egyptiin tapahtuneesta ihmeestä. Niinkuin näkyy on tästä laulusta Tapanin nimikin unohtunut. Eräässä uudemmassa muistiinpanossa ensimmäinen säe kuitenkin kuuluu:

"St. Stefanille tähti on syttynyt."[25]

Tapanin virren johdannosta on toisessa tanskalaisessa kappaleessa vielä jälki nähtävänä.[26]

Pyhä Tapani varsoja lähteellen -- Yhä loistaissa tähden -- ajaa. "Totisesti on profeetta syntynyt, Koko maailman Vapahtaja."

Ruotsissa on sama johdanto säilynyt erityisessä runossa, jota on Tapanin päivänä vielä 1800 luvulla yleisesti laulettu ja sitä tarvetta varten moneen kertaan arkkiveisuna painettu. Alkuperäisesti siihen kuuluvia säkeitä ovat arvatenkin:[27]

Tapani tallirenki vaan, Hän juotti viittä varsoaan. -- -- -- Ennenkuin kukko lauloikaan, Tapani oli tallissaan. -- -- -- Tapani lähteelle ajaa, Hän vettä tiuvulla valaa.

Näiden värssyjen välissä kuvataan hevosien valkea, punainen ja omenanharmaa väri sekä suitsien ja kultaisen satulan päällepano. Sitten jatketaan kaikenlaisella lorulla. Vähitellen kuitenkin käy selville, että laulajain tarkoituksena on pyytää talosta syömistä ja juomista.

Muori kulta muurilla, Annas palanen porsasta! Rakas äiti kehdolla, Annas maistaa leivosta! Lipeäkala tuoksuaa, Paloviina kostuttaa! Jollemme nyt viinaa saa, Rikki ikkunat kilahtaa!

Lopuksi toivotetaan talonväelle kaikkea hyvää:

Mummo vanha, raukea, Alkaa jälleen nuortua. Vaarikin saa voimia, Kun on päässä tillikka. Nuori isäntä iloisna Karkaa kolme tanssia. Vaimo tuore, punakka, Lapsi käsivarrella j.n.e.

Runon jälkikerto vielä selvästi viittaa alkuperäiseen ajatukseen:

Loistaissa kirkkaan tähden,[28] Viel' ei päivä sarasta, Tähtöset vaan taivahalla tuikkii.

Mutta välikerto on nähtävästi johtunut runon käytännöstä: _vi tackom nu så gerna_, joka sopisi suomentaa loppusointua vaarinottaen:

Nyt kiittäen me lähdem'.

Vaan välikerrolla on myös toinen muoto: _hålt dig väl, fålan min_ (pysy siivolla, varsani!), joka osoittaa, että laulajat itsekin ovat ratsun selässä. Ruotsissa on yleisesti ollut nuorten miesten tapana aamun hämärässä Tapanin päivää vasten satuloida hevoset ja ennen päivän koittamista ajaa ympäri kylää joka talouteen seisahtuen laulamaan siinä tarkoituksessa, että kutsuttaisiin sisälle kestitystä saamaan. Etummaisella ratsastajalla tässä Tapanin-ajossa (_Staffansked_) mainitaan olleen riuvun päässä pyöreä lyhdyntapainen: tynnyrin vanteista, päreistä ja talilla rasvatusta paperista tehty, joka myöhemmin Loppiais-menojen sekaannuksesta sai tähden muodon.[29] Vielä tiedetään Ruotsissa olleen taikauskoisena tapana viedä hevoset sinä päivänä juomaan toisille lähteille kuin muulloin. Myös Norjassa kerrotaan Tapanina ratsastetun ympäri taloissa ja sitten juotetun hevoset jossain lähteessä, joka oli keskellä asumuksia; mies se joka ennen sinne hevosineen joutui.[30] Kilpa-ajoista Tapaninpäivänä Ruotsissa huomauttaa jo Olaus Magnus 1500 luvulla, ja vielä Geijer viittaa tapaan kilvaten ajaa kotiin Tapanin kirkosta; joka ensimmäiseksi ennätti, sai myös kesällä ensimmäisenä elonsa korjuusen.[31] Niinikään Holsteinissa on _Peerdesteffen_ nimellä tunnettu vanha meno. Tapanin yönä on miesjoukolla käyty taloissa hevosia harjaamassa, jonka jälkeen niillä on ratsastettu ympäri pihaa aika elämää pitäen; unesta herätetyn talonväen on sitten pitänyt koko joukko kestittää. Saksassa on ollut yleinen tapa sinä päivänä ajaa hevoset hikeen ja sitten iskettää niiden suonta, että koko vuoden umpeen säilyisivät terveinä. Sama suoneniskemistemppu on Tanskassa ja Englannissakin kuulunut Tapaninpäivän tehtäviin. Tanskassa vielä muistellaan pyhän Tapanin puoleen yleensä hevostaudeissa käännytyn.[32]