vv. 18-19: Kivikirkoja tekehen, Kappelita rakentahan

tai: Kivikirkot teettämähän, Kappelit rakennuttahan.

Piispa Henrikin surmarunon ijästä on jo Porthan lausunut, että se ei voi olla vanhin mahdollinen.[212] Tätä lausuntoa on kyllä koetettu kumota,[213] mutta yhtähyvin se vielä pitää paikkansa niin käsitettynä, että kansanrunon täytyy olla ainakin myöhempi sitä latinankielistä legendaa, johon se pääasiallisesti perustuu, eli siis vuotta 1300. Semmoinen tieto kuin Porthanin julkaisemassa hämäläisessä toisinnossa, että Henrik oli kotoisin Kaalimaasta s.o. Gaelin maasta eli Walesista, viittaa selvästi opilliseen lähteesen. Tosin syy piispan surmaan on runossa peräti eriävällä tavalla esitetty, Mutta sekin on nähtävästi perästäpäin keksitty. Jo nimitykset Ruoka-Ruotsi, Syömä-Saksa edellyttävät muukalaisten väkivaltaista vierailemista tapana, johon kansan oli aikain kuluessa täytynyt tottua. Itse Lallin nimikin tuntuu myöhempisyntyiseltä. Jos otamme huomioon, että hänen veljeinsä nimet Pentti ja Olavi ynnä vaimon Kerttu s.o. Gertrud ovat kaikki ruotsinkielen ja kristinuskon mukana tulleita, niin nimi Lalli tuskin voinee olla muu kuin väännös Laurista. Aiheena siihen, että juuri se tuli piispan murhaajalle valituksi, saattaa ajatella olleen "lakki" sanan vaatiman alkusoinnun tuossa yleisimmin säilyneessä runon säkeessä: "Kusta Lalli -- --".[214] Historiallisesti alkuperäistä ei tietysti sekään ole, että piispa Henrik juuri ennen surmaansa olisi ennättänyt tai edes tahtonut ajatella maallisten jäännöstensä korjaamista ynnä niiden pyhittämistä ristillä, kappelilla ja kirkolla; tämmöisten pyhien paikkojen määrääminen vetojuhtien vapaan kulun tai muuten ikään kuin arvan kautta oli keskiajalla yleinen tapa.[215]

Kysymys voi siis ainoasti olla siitä, kuinka myöhään vuoden 1300 jälkeen kansanruno on muodostunut. Aikaisin kirjallinen todistuskappale sen olemassa olosta on Maskun Hemmingin _Piae cantiones_ nimisen keskiaikaisen virsikokoelman suomennoksessa, joka ilmestyi painosta v. 1616. Siinä virressä näet, jonka aineena on kristinuskon tuominen Suomeen, lauletaan piispa Henrikistä:

suomeksi:

Jäi tännä pyhä Piispa Henrich Pakanoit opettaman. Jollen pahoin palcan maxoi Lalli paha pacana, Pyhän Piispan murhalda tapoi, Vuodhatt veren viattoman.

latinaksi:

Sanctus praesul hic Henricus Comes fit exilij. Subit poenas patienter Palmam per martyrij, Adest lictor vehementer Potum dans exitij.

Niinkuin näkyy on säe:

Lalli paha pacana,

jolla ei ole mitään vastaavaa latinankielisessä alkutekstissä, otettu eteläpohjanmaalaisen toisinnon säkeestä:

Lalli pahin pakanoista (v. 157).

Mutta vielä varhaisemman ajanmääräyksen saamme, jos otamme lukuun runomme edellä huomautetun vaikutuksen Sääkmäen Ritvalan Helka-virsiin. Siitä arvaten voimme ainakin vuoden 1500 panna myöhäisimmäksi runon syntymisajaksi, ja pitäen kiinni vuodesta 1300 sen aikaisimpana rajana, emme siis erehtyne jos päätämme piispa Henrikin surman runoon pannuksi keskiaikamme jälkimmäisellä puoliskolla. Ennen keskiajan loppua oli se myös saavuttanut täydellisimmänkin muotonsa, yllä painetun eteläpohjanmaalaisen, johon juuri Helka-virsissä säilyneet säkeet kuuluvat.

Selvää on, näet, ettei tätä runoa ole aina ja joka paikassa samalla tavalla laulettu, vaan että se on vaihdellut, kasvanut ja kehittynyt. Helposti voikin eroittaa varsinaisesti länsisuomalaiset katkelmat Hämeen Suupohjan kappaleista. Huomattakoon esim. edellisissä härkäparin valjastaminen ja kolme kertaa seisahtuminen, joka on nähtävästi alkuperäinen piirre; sitä vastaa yhden härän yhden kerran pysähtyminen hämäläisessä tai ensin oriin ja sitten vasta härän uupuminen molemmissa eteläpohjanmaalaisissa toisinnoissa.[216]

Onko piispa Henrikin surmarunoa Itä-Suomessakin tunnettu, on hyvin epäiltävää. Tosin tavataan siellä muissa runoissa samantapaisia säkeitä, mutta useimmissa tapauksissa voi osoittaa, ettei tämä runo ole ainakaan suoranaisesti vaikuttanut.

Niin esim. vastaavat täydellisenä tähän painetun runon säkeitä 16-17 ja 107-108 Vienan läänin Sampo-jaksossa:[217]

Tuonne tuuli tuuvitteli Pimeähän Pohjolahan _Paikoille papittomille, Maille ristimättömille_. Jouvuin puulle pyörivälle, Varvalle vapisevalle, _Jo tunnen tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan_.

Mutta edellinen säepari tavataan myös lukuisissa loitsuissa, joista se on varmaan Sampo-runoon ja mahdollisesti myös piispa Henrikin surmaan otettu. Jälkimmäinenkin yhdistys on yleisempää laatua, kuin että se kumpaiseenkaan runoon erityisesti kuuluisi. Virossa se esiintyy nähtävästi oikeampaan paikkaan sovitettuna Maretan (= Marketan, Marjatan) runossa:[218]

See tundis tusad tulema, Hädäpäevad peale kaima, Pani poja põesaaie j.n.e.

Hän tunsi tuskain tulevan, Hätäpäiväin päälle käyvän, Pani pojan pensahasen.

Niinikään säkeet 23-24 löytyvät Vuokkiniemellä Väinämöisen Tuonelassa käynnin yhteydessä:[219]

Äiä on sinne mennehiä, Ei paljo palanneina. Vähä sieltä tullehia.

Vaan nekään eivät loitsurunoissa ole tuntemattomat, esim. eräässä sotarukouksessa Kajaanin puolella:[220]

Varjele vaka Jumala, Sorkista sotahevoisten -- Äiä on sinne mennehiä, Vaan vähän palannehia.

Säkeillä 95-98 on vastineensa parissa Venäjän-Karjalan Hirven hiihtorunossa:[221]

Lykkäsi lylyn lumelle Kuin on voina vuolakkeena,[222] Kantoi kalhunsa sivulle Kuin on kiitävän havukan.

Lykkää lylyn lumelle, Solahutti suopetäjän, Kuin on ruskean reposen Eli valkean jäniksen.

Hirven hiihtorunossa niitä ei etelämpänä löydy ja ovat ne siis myöhempi lisäys. Etteivät ne Lallinkaan hiihdon yhteydessä ole syntyneet, tekee luultavaksi siinä seuraava jatko. Säkeet 101-102 johtuvat näet ilmeisesti metsästysluvuissa yleisestä säeparista:[223]

Tuli suihki suksen alta, Savu sauvani nenästä.

Lisäksi on mainittava, että lyhyemmässä Suupohjan toisinnossa esitetään "Hämeen Heinerikon" ja Eerikki ritarin kasvamista eri paikoissa lapsena seuraavalla tavalla:[224]

Joka kasvoi kaupungissa, Se kasvoi kanan munilla; Joka Suomessa sikisi, Suomen suurilla härillä.

Näille löytyy näennäinen vastine muutamassa Kullervo-runon muistiinpanossa Soikkolasta:[225]

Untoi Suomessa yleni, Söi Suomen sianlihoja; Kaukoi kasvi Kaarostassa, Kaarostan kananmunilla.

Säkeet ovat Kullervo-runossa niin harvinaiset, etteivät ole voineet siihen alkuansa kuulua. Vaan yhtä satunnainen ja sopimatonkin lisäys ne ovat piispa Henrikin runossa. Jos niillä on mitään todellista yhteyttä, niin voi se ainoasti siitä johtua, että kumpaisetkin ovat jostain kolmannesta runosta lainatut.

Lisäksi voisi piispa Henrikin ajon kuvaukseen, vv. 50-59, verrata sulhasen ajon esitystä Venäjän-Karjalan häärunoissa:[226]

Kuus' oli kullaista kakoista Vempelillä kukkumassa, Seitsemän siniotusta, Länkilöillä laulamassa. -- -- -- Oliko ruskea reponen Eessä tietä noutamassa, Vai oli valkoinen jänönen Jälessäsi juoksemassa, Jottei pystyis noiannuolet j.n.e.

Yhtäläisyys on vaan liiaksi vähäinen, että voisi todellista yhteyttä olettaa. Jonkunlaisena suojelevana taikana voi tosin eläimiä molemmissa tapauksissa ajatella. Mutta piispaa ympäröivien eläinten kesyys lienee etupäässä osoitteena hänen pyhyydestään. Kuitenkin jää siltäkin kannalta katsoen näihin säkeihin muutamia kysymysmerkkejä. Miksi on karhu rautakahlehissa? Tarkoittaako se todellista karhua, jota on opetettu reen takakannoilla seisomaan mahtavan herransa suojana? Vai onko se ainoasti rekeen kiinnitetty karhun kuva, koska sen myös sanotaan olevan rautaisen, teeri rautainen kidassa? Ja mitenkä on käsitettävä, että lintujen toimena oli myös vilvoitella piispan otsaa -- talvella?

Lopuksi jää jäljelle mahdollisina todistuskappaleina piispa Henrikin surmarunon leviämisestä idemmäksi säe: "Piltti pieni piikaseni", Latvajärven Arhipan laulamassa Luojanvirren toisinnossa,[227] sekä nimitys Ruoan Ruotsi Ilomantsin kilpakosinta-runossa.[228] Yöntytön, hämärän neidon kysymykseen:

"Kunne menet Ruoan Ruotsi?" Ruotsi varsin vastoavi j.n.e.

Olemme kuitenkin jo nähneet, mitenkä yksinäinen sanayhtymä, niinkuin Annikki Saaren neito, on voinut kulkea Vienan lääniin asti, ilman että itse Annikaisen virttä on milloinkaan niin pohjoisessa laulettu. Jos mainitut sanat ovatkin esillä olevasta runosta alkuansa lähteneitä, jota ei saa ehdottomasti varmana pitää, niin ovat ne hyvin voineet jonkun muun runon mukana niin kauas itään eksyä.

Piispa Henrikin surma on siis puhtaasti länsisuomalainen runo sekä syntyynsä että leviämiseensä nähden. Kuvauksen kauneuteen ja runomitan sujuvaisuuteen katsoen se kehittyneimmässä ja täydellisimmässä muodossaan vetää täydesti vertoja Itä-Suomen paraille kertomarunoille.

Mutta voiko sitä pitää historiallisena runona? Se ei ole suoranaisesti itse tapauksen johdosta runoiltu, vaan paljoa myöhemmin kirjallisen legendan nojalla sepitetty. Legendassakaan ei ole historiallisesti perustettua muuta kuin se tosiasia, että Englannista kotoisin oleva Upsalan piispa Henrik seurasi Eerik kuningasta hänen ristiretkellänsä Suomeen, jonne jäi hänen jälkeensä kristinuskoa levittämään sekä sen puolesta kuolemaan. Nämät harvat pääpiirteetkin on professori Schückin oppilas Knut Stierna tutkimuksessaan Eerik Pyhästä yrittänyt pyyhkäistä pois historian lehdiltä. Hän epäilee, että Upsalassa on ollut paavin vahvistamaa piispaa ennen vuotta 1164 sekä että Eerik Jedvardinpoika, joka hallitsi vaan viisi vuotta (1156-60) ja ainoasti osaa Ruotsin maata, joka lisäksi oli pakanuuden puoltajan Blot-Svenin tyttären poika ja itse epäluulon alainen erään munkkikunnan vainosta, on ennättänyt, voinut tai edes tahtonut tehdä ristiretkeä Suomeen. Samoin kuin hän kuningas Eerikin pyhyyden koettaa johtaa sekoituksesta toiseen Eerik nimiseen muukalaiseen lähetyssaarnaajaan, joka saarnatessaan Pohjois-Svealaisille sata vuotta aikaisemmin ansaitsi marttyyrikunnian mestauksen kautta, tahtoo hän myös pyhän Henrikin tarinan pitää siitä pelkkänä toisintona. Yhtäläisyyksinä hän huomauttaa: että mainittu Hericus peregrinus oli luultavasti Englannista kotoisin, niinkuin kaikki muut 1000 luvulla tunnetut kristinopin levittäjät Ruotsissa; että hän vaikutti juuri Upsalan tienoilla; että häneltä hakattiin pää poikki; sekä että nimet Eerik ja Henrik latinankielisessä kirjoituksessa helposti sekoittuvat: HERICUS HÈRICUS.

Tosin Knut Stiernan todistelutapa ei tunnu täysin vakuuttavalta ja on sitä vastaan historioitsijain puolelta tuotu painaviakin uusia todistuskappaleita,[229] Mutta oikeaksikin oletettuna ei se kuitenkaan muuta käsitystämme siitä, voiko Piispa Henrikin surmarunoa lukea historiallisten joukkoon. Sillä epäilemättömänä pysyy, että Suomenkin kansalle on tuotu kristinusko ja että se kallein lahja, minkä kansamme konsanaan on vastaanottanut, on vaatinut ei ainoastaan yhden, vaan useamman todistajan hengen. Ja tämä tosiasiallinen tausta piispa Henrikin surmarunossa antaa sille kieltämättä enemmän historiallista viehätystä, kuin minkään yksityisen piirteen todenmukaisuus.

3. Elinan surma.

Historiallinen on myös runo Elinan surmasta, joka perustuu tositapaukseen. Asiakirjat keskipaikoilta 1500 lukua kertovat eräästä _Klaus Djeknistä_, että hän oli tyranni ja konna, joka aivan aiheettomasti ja syyttömästi poltti oman vaimonsa ynnä ainoan lapsensa siitä aviosta. Tämä hänen vaimonsa oli nimeltä Elina ja kotoisin Orkovakkisista Mynämäellä (nykyisessä Mietoisten kappelissa). Itse hän omisti läheisen Nyänäisten kartanon ja mainitaan v. 1390 Hämeen tuomarina sekä Pohjois-Suomen ja Maskun tuomarina vv. 1407-1434. Hänen toinen puolisonsa oli Laitilan Isontalon Kirsti, joka hänelle synnytti kaksi poikaa ja seitsemän tytärtä. Yhden tyttärensä häitä hänen tiedetään viettäneen v. 1418, niin että edellisen vaimon surman on täytynyt tapahtua jo 1300 luvun loppupuolella.[230]

Kansanruno on kuitenkin koko seikan siirtänyt lähes sata vuotta eteenpäin ajassa ja sovittanut Klaus Djeknin tyttärenpoikaan Klaus Kurkeen. Tapahtuman paikan runo asettaa Laukon kartanoon Vesilahdella, jonka tiedetään olleen Klaus Kurjen hallussa. Hänen virkaansa Ylisen Satakunnan tuomarina soveltuu hyvin kuvaus teeskennellystä käräjämatkasta Pohjanmaalle s.o. Laukosta pohjoisessa oleviin pitäjiin. Myös runon loppu mukautuu Klaus Kurjen kohtaloon. Verrattain nuorena hän katoaa tietämättömiin -- vuoden 1474 jälkeen häntä ei enää mainita, jota vastoin Klaus Djekn eli hyvin vanhaksi.

Tämä paraassa ijässä olevan vaikutusvaltaisen miehen äkillinen poistuminen keskeltä toimintaansa on epäilemättä antanut kansan mielikuvitukselle aiheen häneen sovittamaan vanhan sukutarinan. Hänen oman sekä hänen jälkimmäisen vaimonsa Elina Stenbockin nimien yhtäläisyys tietysti vielä helpoitti tarinan siirtoa.

Esimerkin samantapaisesta siirrosta, vaikka päinvastaiseen suuntaan, on professori Schück osoittanut Ruotsissa.[231] Siellä löytyy kaksi tositapauksellista ballaadia, joista toinen kuvailee Eerik XI:n kälyn Benedictan ryöstöä Vretan luostarista v. 1245 ja toinen hänen tyttärensä Ingridin, jo kihlatun morsiamen, väkivaltaista anastusta v. 1288. Mutta noudattaen periaatetta, ettei kaksi kolmannetta, on myöhempi kansanrunous vielä Benedictan äidistä pannut kokoon kertomuksen, että hänetkin muka olisi ryöstetty, joka ei ainoastaan ole todistamatonta, vaan myös vääräksi todistettavissa. Samalla tavalla, huomauttaa professori Schück, esiintyvät Ranskankin sankari-runoissa (Chansons de geste) samat seikkailut, ainoasti hiukan toisinneltuina, alkuperäisen uroon sekä isän että pojan myöhemmin sepitetyissä elämäkerroissa.

Tarinan pukeutumisen runomuotoon voisi ehkä ajatella johtuvan semmoisten skandinaavilaisten ritariballaadien esimerkistä, joissa on aiheena hyljätyn jalkavaimon kosto. Muutamassa niistä kerrotaan, mitenkä Kirsti niminen tulee Herr Pederin häihin, katselee joka nurkan nähdäkseen, minne sulhanen ja morsian ovat asettuneet, ja sitten sytyttää kartanon tuleen, jossa kaikki hääväki saa surmansa.[232] Toisessa ballaadissa herttuan jalkavaimo katselee, kuinka tämä laittautuu kosimaan kuninkaan tytärtä, joka on laivalla tullut rantaan: "sitä neitoa et ikänäsi saa!" Samoin herttuan tuodessa morsianta linnaansa, hän katselee ja lausuu uhkaavia sanoja, jotka toteuttaa myrkyttämällä molemmat. Herttuan veli lopuksi poltattaa ilkiön.[233]

Yhtäläisyydet näiden laulujen ja Elinan surmarunon välillä ovat kuitenkin liiaksi yleisiä, että ne oikeuttaisivat minkäänlaista todellista yhteyttä olettamaan. Semmoiset yhteensattuvat piirteet kuin Kirsti nimi ja polttamalla surmaaminen ovat sitä vähemmän todistavia, kun suomalainen runo juuri niiden suhteen voi nojautua yksityiseen todelliseen tapahtumaan.

Sitä paitsi löytyy toinen suomalainen paikallistarina, joka on siksi yhtäläinen, että se on helposti voinut sekaantua Klaus Djeknin julman teon muistoon ja vaikuttaa, että hänen toisesta vaimostaan Kirstistä, vastoin ilmeistä todellisuutta, tehtiin palvelija ja jalkavaimo. Nykyisen Salon kauppalan läheisyydessä Kärkään tilalla muistellaan muinoin eläneen erään Horn-suvun jäsenen, joka oli kyllästynyt nuoren ja kauniin puolisonsa rakkauteen ja mieltynyt yhteen hänen kamarineitsyeensä.[234] Tämän kun teki mieli menettää emäntänsä, päästäkseen itse sijaan, viekoitteli hänet luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskimman rengin elikkä satuloitsijan, Pertteli nimisen, salpasi salaa oven ja meni kantelemaan, kun isäntä tuli kotia, emännän muka uskottomuutta. Vihoissaan -- tai ainoasti teeskennellen vihastusta -- isäntä pani luhdin palamaan ja poltti siinä elävältä sekä viattoman vaimonsa että parhaan palvelijansa.[235] Kun eivät oman maan senaikuiset tuomioistuimet niin mahtavalle ja rikkaalle miehelle mitään voineet, toimittivat poltetun vaimon sukulaiset asian paavin kuuluviin, joka julisti hänet kirkon kiroukseen, kunnes synteinsä sovitukseksi oli rakentanut kolme kirkkoa kivestä ja vaeltanut paljain polvin niiden väliä. Säästääkseen vaivojaan oli silloin Horn rakennuttanut Uskelan, Halikon ja Perttelin kirkot hyvin liki toisiaan; siitä huolimatta kuluivat hänen polvensa, ennen kuin oli määränsä loppuun kontannut, ja hän vaipui kuolijaaksi Lustojan ahteella. Syntisenä vielä hän puetettiin säkkiin ja tuhkaan sekä siten haudattiin.[236]

Nähtävästi on jälkiosa tarinaa syntynyt sen johdosta, että haluttiin selitystä, miksi mainitut kirkot olivat rakennetut niin vähän matkan päähän toisistaan. Perttelin kirkkoa sanotaan vanhimmissa kirkon arkiston asiakirjoissa vuodelta 1440 vielä uudeksi. Tarina ei siis voi olla sanottavasti aikaisempi. Että sen alkuosa on Djeknein suku-muistoista riippumaton, osoittaa eroavaisuus poltettuihin henkilöihin nähden: toisella puolen on vaimo ja renki, toisella vaimo ja lapsi.

Molempien tapausten yhdistäminen on huomattava Elinan surmarunossa, jossa Klaus Kurki polttaa vaimonsa, renkinsä ja vielä vastasyntyneen lapsensa. Vaikka viimeksi mainittu runon juoneen nähden tuntuu ainoasti vaikutuksen enentämiseksi keksityltä lisäykseltä, ilmenee kuitenkin runon omasta sekä Klauksen valituksesta, että juuri lapsen menettäminen vaimon ohella on tässä pääasia; rengistä ei ole sen enempää puhetta, kuin että hän taivaassa saa kunnioittavasti seista oven edessä. Tuntuu siltä, kuin runossa kuvattu teko ja teon syy eivät täysin yhteen soveltuisi, ja se seikka on tuskin muuten selitettävissä kuin olettamalla, että Klaus Djeknin ilkityöhön, joka oli sovitettu Klaus Kurjen nimelle, liittyi vielä Hornin tarinan sisältämä juoni. Tämä suurin kaikista erikoisrunoistamme on siis sekä aineksiltaan että kokoonpanoltaan perin suomalainen.

Elinan surmasta löytyy neljä eri kirjaanpanoa, kaikki Vesilahdelta. Pisin ja täydellisin (A) on Lönnrotin,[237] joka niinkuin tiedämme oleskeli siellä kotiopettajana. Lönnrotin käsikirjoituksissa on toisistakin kaksi (B ja C) säilynyt,[238] joita molempia hän on myös käyttänyt runoa kokoonpannessaan Kanteletarta varten (III. n:o 8). Säkeitten paikoilleen sovituksesta on huomattava, että vv. 9-10 ovat kansanrunossa (B) veljien lausumat kosinnan jälkeen:

Istu kaicki pöydän pä[äs]sä: "Elina minun sisaren, Ejko mu[u]ta ylpiämpä, Kuin on Klaus Kurki?"

Sitävastoin vv. 45-46 ilmaantuvat säkeitten 16-18 ja 6-8 välillä (C);

Nousit kaicki seisovalle. "O mun muori kuldaiseni, Älä minua Clavull anna!" -- "Mistäs sinä Clavun tunnet?"

Lisäyksistä ovat etupäässä mainittavat sananlaskun-tapaiset säkeet 347-348:

Itku ei Laukosta laka'a, Valitus Vesilahesta.

Vielä Kantelettaren ilmestymisen aikaan mainitsee Lönnrot muistutuksessa ruotsinnokseensa, joka on painettu Suomi-kirjaan 1842, vanhojen naishenkilöjen runoa laulaneen. Mutta tämänkin, samoinkuin Helka-virret, on kansan muistista syrjäyttänyt arkkijulkaisu, joka nimellä Laulu Klaus Kurjen surmaamasta Eliinasta ilmestyi painosta Turussa v. 1847. "Tämä laulu", sanotaan sen loppulauseessa, "jota vielä 1818-22 vuosien aikoina laulettiin monelta sen aikaselta vanhalta ihmiseltä Vesilahdessa, erinomattain Hinsalan kylässä -- joka on Ruottin virstan paikoilla Laukosta -- on tähän otettu 'Kanteletar' nimisen kirjan kolmannesta osasta. -- -- Tähän on se muutettu sille puheen-parrelle, jolla sitä Vesilahdessa lauletaankin, ja lisätty niin monella värsyllä, kun siihen vissiin on tietty, usiamman Laulajan todistuksesta, kuuluvan". Lauluarkkiin lisätyt säkeet ovat otetut neljännestä Gottlundin kokoelmissa säilyneestä toisinnosta (D), joka on suomalaisena kirjailijana tunnetun, Vesilahden Hinsalan kylässä lapsuutensa viettäneen Juhana Fredrik Granlundin paperille panema.[239]

Elinan surma on merkillinen vilkkaasta ja lyhyestä esitystavastaan sekä näytelmäntapaisuudestaan. Koko toiminta liikkuu keskustelujen kautta eteenpäin. Selittäväisiä välisäkeitä ei tapaa aina eri kohtaustenkaan välillä, eikä yleensä muulloin kuin joku muutos paikassa tai ajassa on ilmaistava taikka kuin se tapa, jolla jotain tulee lausuttavaksi, on erittäin huomautettava,[240] esim. Elinasta: _vaka neitsynen vastaapi_, Kirstistä: _salaa sanoi_ ja Klauksesta: _puhui suusta kiivahasta_ (A). Jos siis semmoiset säkeet eriävällä tavalla painettaisiin ja jos eri näytökset ja kohtaukset sekä eri henkilöjen puheet tavanmukaisesti merkittäisiin, niin runo loppuarvosteluineen muistuttaisi muodoltaan jonkunlaista vanhanaikuista draamaa.

Näytteen painattamiseen on sitä suurempi syy, kun Lönnrot omaa kirjaanpanoansa, joka siksi paraiten soveltuu, ei ole -- omituista kyllä -- aivan täydellisesti käyttänyt Kantelettaren laitokseensa. Kielen ja runomitan puolesta ei tämä, yhtä vähän kuin muutkaan kappaleet, ole enää korjattavissa; ajan hammas on runoa, jolla ei niinkuin Helka-virsillä ollut säännöllisen juhlamenon pyhittämää laulutapaa, siinä määrin kuluttanut, ettei sen alkuansa tarkoitettua muotoa vertailevankaan tutkimuksen ole mahdollinen joka kohdassa löytää.

ELINAN SURMA.

Näytelmäntapainen kansanruno.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

_Elinainen neitty nuori Meni aittahan mäellä Vaskivakka kainalossa, Vaskiavain vakkasessa_.

Elina:

Tuollapa tulee Klaus Kurki!

Äiti:[241]

Mistäs tunnet Klaus Kurjen?

Elina:

Tunnen tuiman käytännöstä, Jalan jalon heitännöstä.[242]

Toinen kohtaus.

_Klaus tuo mäelle tuli, Sadat miehet saattamassa, Sadat satulahevoset, Miehillä kultakannukset, Hopiahelut hevosilla_.

Klaus:

Onko teillä neityttä myydä, Piikaa vasteeni pidettyy?

Joku talonväestä:

Hepo meillä mäellä myydän, Kartanolla luukavia, Vaan ei piikaa pihalla myydä, Eikä kaupita kartanolla. Kyll' on meillä tupiakin: Tupa meill' on yljän tulla, Tupa tulla, toinen mennä. Talli meill' on hevoset panna, Vaja varsat valjastella; Naula meill' on satulat panna, Laskea hevoisten helut.

Kolmas kohtaus.

_Klaus tuo tupahan tuli, Miekallans' oven avasi, Tupellansa kiini tunki. Elinan viisi veljestä Istuit kaikki pöydän päässä, Nousit kaikki seisotellen_.

Klaus:

Onko teillä neityttä myydä, Piikaa vasteeni pidettyy?

Joku veljeksistä:

Ei ole meissä neittyin myyjää, Eikä naisten naittajata; Astu toisehen tupahan, Kysy ensin äidiltäni.

Neljäs kohtaus.

_Klaus tuo kävi käskettyä Tuonne toisehen tupahan_.

Klaus:

Onko teillä neityttä myydä, Piikaa vasteeni pidettyy?

Äiti:

Pi[i]jat meill' on pikkaisia,[243] Kaikki keskeen kasvavia.

Klaus:

Olispa tuo vähä Elina, Nuori nainen naitavalla.

Äiti:

Ei taida vähä Elina Panna työhöön palkollista, Ruokkia isoo pereettä, Katsoo isoo tarhakarjaa.

Klaus:

Kyll' on mulle Kirsti piika, Joka panee työhöön palkollisen, Ruokkii myös ison perehen, Katsoo ison tarhakarjan.

_Tuopa vähä Elinainen, Vaka neitty nen vastaapi_:

Kyll' on sulle Kirsti huora, Joka mun poltattaa tulella, Pahoin päiviin (!) kuolettaapi.

Klaus:

Ei ole Kirsti kiivas piika, Eikä huora huone[e]ssani, Vaan on töissä toimellinen, Saattavainen sanoissansa: Siksi kauan siellä ollut, Kauan karjani katsonut, Pannut työhöön palkollisen, Laittanut ruan pereelle.

_Kukas hullu muu kuin piika, Jollei hullu, niin on himmi, Otti kihlat, anto kättä_.

Viides kohtaus.

_Käsi Klauksen povessa Kävi Klaun kartanolla_.

_Kirsti katseli klasista, Välkisteli västäröistä_:

Kirsti:

Ah jos sitäkin olisis, Joka tuon välin pahennais, Saat[t]ais asiani entiselle!

TOINEN NÄTTÖS.

_Vuosi vuodelta kuluupi,[244] Eipä kuulunut kylissä, Eikä nähty naapureissa, Tuon välin pakentajata, Menettäjää mielisuosion; Eikä toista tarvittuhan Kirstin ollessa kotona, Huonehessa häijyn huoran_.

Ensimmäinen kohtaus.

Kirsti (salaa sano Klaukselle):

Uolevi emännän makasi.

Klaus

_Tuopa tuohon vastajapi,[245] Puhu suusta kiivahasta_:

Jospas tuottelet todeksi. Mitäs saattelit sanoiksi, Sinunpa mä silkissä käytän, Elinan tulella poltan. Viisi verkasta hameetta Annan kaikki käydäksesi, Ennen kuin Elina prouvan; Kantaakses avaimet annan, Ennen kuin Elina prouvan; Lukut lupaan lukitakses, Ennen kuin Elina prouvan.

Kirsti:

Ohoh Klaus kultaseni! Mene Aumasten ladolle, Pikkuniittusten nimille, Ole kauas keräjille Menevänsä Pohjanmaalle.

Toinen kohtaus.

_Klaus kävi kammarihin Etehen Elina prouvan_.

Klaus:

Ohoh vähä Elinani! Käärä säkkihin evästä, Voita pikku vakkasehen; Käsky kävi keräjille Mennäkseni Pohjanmaalle.

Elina:

Oh mun Klaus kultaseni! Älä tuolla kauvan viivy; Viikot on viimeiset käsissän, Päivät viellä viimeisemmät. Älä tuolla paljoo puhu. Puhu puolilta puhejas, Puhu toiste toinen puoli. Älä tuolla joukoissa juo. Juo vaan puolilta janojas, Juo sitte toiste puoli. Älä uloos tieltä astu. Astu puolisaappahissa, Astu toiste toinen puoli.

_Klaus tuo kävi kammarista Ajo Aumasten ladolle, Pikkuniittusten nimille_.

Kolmas kohtaus.

_Kirsti tuo kotahan kävi Pienten vaattein pesolle, Paitain Elina prouvan. Elina kodan kohella[246] Kuuli kovan kolkutuksen, Paukkinan patajen luonna_.

Elina:

Oh mun Kirsti piikaseni! Älä kolki niin kovasti Minun pieniä vaattejani; Ei net ole täällä saadut, Vaan on äitini kutonut.

_Kirstipä tuohoon mutkan muisti, Kolkei vielläkin kovemmin Prouvan pieniä vaatteeja; Huora tuo kuoppia virutti, Polt[t]i puolilta poroksi_.

Elina:

Huora häijy kiukkuhinen! Älä kolki niin kovasti Minun pieniä vaatteejani. Älä, portto, polta niitä!

Kirsti:

Huorat nuot hyvätkin piijat, Vaan ei portot puoletkan.[247]

_Elina tuo kodasta kävi Pahoin mieliin kammariinsa Itteksensä siellä itki_.

Neljäs kohtaus.

_Tuonnepa tuo Kirstikin tuli, Huora häijy hävitöinen_.

Kirsti:

Oh mun prouva kultaseni! Pitäkäm pienet pitoiset, Kansa kempit kestapidot, Isäntämme pois ollessa, -- Niinkuin ennenkin on tehty. Ottakamme orja työstä, Häijy härkäjen perästä.

Elina:

Oh mun Kirsti piikaseni! Tee sä itte, mitäs tahdot. Iske ensin muut tynnyrit, Iske kaiketkin tynnyrit; Älä iske sitä tynnyrii, Joka on pantu minua vasteen.

_Kirstipä tuokoon mutkan muisti, Piti kempit kestapidot, Juotti joukon, joi itekkin, Iski ensin sen tynnyrin, Joka oli pantu prouvaa vasteen_.

Elina:

Oh mun Kirsti piikaseni! Toisin teit, toisia käskin.

KOLMAS NÄYTÖS.

_Jopa aurinko aleni Taivahalla tasasella, Laski läntehen levolle_.

Ensimmäinen kohtaus.

_Kirsti kävi kammarihin Etehen Elina prouvan_.

Kirsti:

Mihees prouva maata menne, Että sianne sioitan? Uotin uuteen tupahanko Ylimmäisen portin päälle?

Elina:

Raskas siell' on raskaan maata, Raskas siell' on raskaan nosta, Uotin uudessa majassa, Tuvassa tuntemattomassa. Tee vaan Klauksen tupahan, Paremmat on tutut paikat.

Kirsti:

Miekat siell' on välkkäväiset, Raudat siell' on hohtavaiset, Pyssyt siell' on paukkuvaiset.

Elina:

Miekat miehillä sodassa Vaaroin veriset välkkyyvät, Siellä raudat raateleevat, Siellä pyssytkin paukkuuvat; Seinällä ovat sidotut Väsynneenä väijymästä. Tee siis sinne yösianni. Pane kaksin villavaipat, Pane kaksin vuodiliinat, Pane kaksin päänaluset, Pane kaksin lakanatkin.

_Kirstipä tuohoon mutkan muisti, Pani viidet villavaipat, Pani viidet vuodiliinat, Pani viidet päänaluset, Pani viidet lakanatkin.

Elina:

Oh mun Kirsti piikaseni! Toisin teit, toisia käskin.

Toinen kohtaus.

_Kirsti kävi kammarista, Meni Uolevin majalle_.

Kirsti:

Uolevi ylimmäinen trenki! Prouva teitä sinne käski.

Uolevi:

Mitästä mä tuolla tehne? Totta ma tuonne sentän käyne.

_Kirsti pikemmin perässä, Yhdeksät lukut lukitsi, Sadat teljet teljetteli_.

Kolmas kohtaus.

_Juoksi Aumasten ladolle, Pikkuniittusten nimille_.

Kirsti:

Ohoh Klaus kultaseni! Ompa Uolevi nytkin siellä, Lukut ovein lukittuna. Telkeet päällä teljettynä.

Klaus

_Tämä täältäpä tuleepi, Kiivas kiirutti kotia, Alla päin, pahoissa mielin, Tulen tuoheseen sytytti, Pisti tervaksen tulehen,[248] Valo valkeen nurkan alle_.

NELJÄS NÄYTÖS.

_Sauvu suitseepi tulinen, Liekki tuima leimahtelee, Polttaa huone[e]n huonehelta. Viell' on paikka palamata, Viell' on Elina elossa_.

Ensimmäinen kohtaus.

Elina

_Laski lapsensa pienuisen, Itkeväisen ikkunalle_:

Ohoh kultan, Klaus kultan! Älä polta poikalastas, Vaikkas poltat pojan tuojan. Älä sormustas kadota, Vaikkas kantajan kadotat.

Klaus:

Pala portto poikineskin, Maailman lautta lapsineskin! Ei se ole minun poikan, Vaan on ison Uolevin poika. -- -- --[249]

_Tuopa tuolta Elina prouva Varo Uoti veljetänsä_:

Ohoh Uoti, oma veljen! Mene käske äitinni tänne, Pyydä joudulla tulemaan, Puhu paremmin kuin onkan.

Toinen kohtaus.

Uoti:

Oh mun nuori kultaseni! Tyttärenne teitä kutsu, Pyysi joudulla tulemaan.

Äiti:

(Kun tuo puki pukuansa[250] Puki kaikki eestakasin):

Voi minua vaivasta vaimoo! Kuinka hameetin hameeni, Hameetin kaikki eestakaisin. Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

Hyvin kyllä, muori kulta.

Äiti:

Voi minua vaivasta vaimoo! Kuinka sukin sukkiani, Sukin kaikki eestakaisin. Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

Hyvin kyllä, muori kulta.

Äiti:

Voi minua vaivasta vaimoo! Kuinka kenkiin kenkiäni, Kenkiin kaikki eestakaisin. Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

Hyvin kyllä, muori kulta.

_Tuli tielle edemmäksi. Sauvu Laukosta näkyypi, Sauvu Klauksen kartanosta_.

Äiti:

Voi minua vaivasta vaimoo! Sauvu Laukosta näkyypi, Sauvu Klauksen kartanosta. Mitäs tuolla tehtänekän? Kuinka liekän tyttäreni?

Uoti:

Hyvin kyllä, muori kulta, Lampaita siellä lahdattihin, Sikoja siellä korvettihin, Kukkoja siellä kuukattihin, Kanoja siellä kaltattihin, Pienen prinssin ristiäisiksi, Pienen poikasen poluksi, Poikalapsen polkumiksi.

Kolmas kohtaus.

Äiti:

_Kuin kävi Klauksen kartanolle, Laski kohta polvillensa Maahaan vävynsä etehen_:

Ota pois tuo tuolta tulesta, Vaka vaimo valkehesta!

Klaus:

En ota tuota tulesta, Porttoo pojes valkehesta, Siksi valkeen vintinkin, Hyvän huonehen hävitin.

Äiti:

Anna mennä muille maille Elkeänsä piilomahan, Töitänsä häpe[i]lemään.

Klaus:

Olkoon siellä Uolen huora, Palakohon poikain portto!

Neljäs kohtaus.

_Kirsti tuo puodiin poi[k]kesi, Sieltäpä tuo kruutia kanto, Kanto Klauksen kätehen.

Kirsti:

Pane panni pahoja jauhoj[a], Tervatynnyrin sekahan, Että paremmin palaisis.

Äiti:

Ohoh vähä Elinani! Mahdois olla mieliin kieliin, Mieliin kieliin porton kanssa, Kärsiä Kirstin kiukkuja.

Elina:

Ohoh oma muori kultan! Ei ole syytä vähintäkän, Neulaa silmätöintäkän, Tein kaikki, mitä taisin, Tein päälläkin vähäsen.

Epiloogi.

_Se oli meno parahan prouvan, Nuoren Elina emännän, Kansa kauniin kasvoiltansa, Että töissänsä taitavan, Puhtaan aina puheissansa, Siivon puolisanoissakin. Kauan kaipaa kansa kaikki, Itkee sinua alalliset, Ikävöitsee ylemmätkin.

Olis ottanut hyvästi Itkevältä äidiltänsä, Vaan jopa raukesi raukka, Lenti liekkien sisähän, Rinnalle poikainen pieni_.

VIIDES NÄYTÖS.

_Se oli meno parahan prouvan, Se oli hukka huonehenkin, Kansa kaunihin tavaran, Sekä kullan kiiltäväisen Että hopian hohtavaisen.

Klaus tuo asu Kirstinensä Uotin uudessa tuvassa. Kaikki kaikkinansa katovat, Laiho puuttuupi pellolta, Eikä kasva kauramaatkan: Kulo poltti parahat paikat, Kuiva kukisti loputkin. Hevoisia talli täynnä, Nautoja navetto täynnä, Kuolit kaikki korsi suuhun, Kaaduit kaurajen nojalle_.

Ensimmäinen kohtaus.

_Klaus istu kynnykselle, Sekä istu että itki. Jesus äijänä käveli_.

Jesus:

Mitäs itket, Klaus Kurki?

Klaus:

Kyll' on syytä itkemistä, Siit' on sydämen kipeä, Ettän poltin puolisoni, Sytytin syleni täyden, Vaimon valkeella valotin, Poltin pienen poikaseni. Hevoisia talli täynnä, Nautoja navetto täynnä, Kuolit kaikki korsi suuhun, Kaaduit kaurajen nojalle.

Jesus:

Kyllän tiedän Elina prouvan.

Klaus:

Missäs on sitte Elina prouva?

Jesus:

Ylemmäises taivaassa, Kuuden kynttilän edessä, Jesuksen jalkain juuressa, Pikku poikainen sylissä, Uolevi oven edessä. Kyllä myös tiedän Klaus Kurjen.

Klaus:

Missäs on sitte Klaus Kurki?

Jesus:

Alammaises helvetissä, [Alammaisen portin alla], Kannukset vähän näkyyvät. Jalat alta kiilustaavat. Kyllä viellä tiedän Kirsti huoran.

Klaus:

[Missäs on sitte Kirsti huora?]

Jesus:

Alammaises helvetissä, Alammaisen portin alla, Palmikoita vähän näkyypi, Silkit päihin sidottuna.

Loppukohtaus.

_Klaus tuo ajohon lähti. Pisti pillit säkkihinsä, Soitti suolla mennessänsä, Järähytti järven päässä, Karahutti kankahalla, Ajo päin sulaan merehen, Aaltoihin upottikse.

Se oli meno nuoren miehen, Kansa nainehen urohon: Kirsti rakkina perässä_.

Kirja on kirjoitettuna, Löytty Laukosta mäeltä.

Elinan surmaruno ei ole yksistään muodoltansa draamallinen. Myös luonteiden kuvauksessa on jotakin erityisempää, jotakin enempää, verraten tavallisiin ritari-balladeihin.

Erinomaisella lemmellä ja yksityiskohtaisella huolella runo ennen muita esittää Elinaa, jossa se on tahtonut meille näyttää todellisen vaimon kuvan koko suloisuudessaan ja nöyryydessään sekä itsensä kieltävässä, kaikki kärsivässä rakkaudessaan.

Klauksen kosiessa Elina ei oikein uskaltaisi ruveta niin suuren talon emännäksi, mutta hänen ahdistaessaan ei henno kieltääkään, varsinkin kun uroon uljuus nähtävästi jo on voittanut sijan neidon sydämessä. Sillä runo kertoo, kuinka Klauksen kaukaa näkyessä Elina oli hänet heti tuntenut tulennasta, "jalon jalan heitännöstä", sillä ilmaisten puolinaista pelkoansa, puolinaista ihmettelyänsä.

Silloin kuin Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinään, puhkeaa esiin Elinan hellä rakkaus ja huolehtiminen hänen pyynnössään, ettei tuolla suinkaan kauvan viipyisi. Eikä hän sitä ainoastaan oman tilansa tähden pyydä, vaan kehoittaa häntä varovaisuuteen myös itsensä tähden, joka tarkoitus toisinnossa (C) erittäin ilmaistaan:

Nijns kauvan elä[ä] saat Pohjan Noittajen seas.

Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijan muuanne, arvellen, että Klauksen kamarissa on välkkyvät paljaat miekat ja ladatut pyssyt, ei Elina siihen suostu, vaikka häntä kenties hiukan peloittaa, osoittaen siinäkin kiintymystä kaikkeen miehensä omaan.

Vaan kirkkaimpana Elinan rakkaus leimahtaa ilmi silloin, kuin hän keskellä tulen liekkejä puhuttelee Klausta. _Äitinä_ hän tahtoisi toki lapsensa pelastaa ja ojentaa siitä syystä itkevän pienokaisen ikkunasta. Mutta Klaukselta hän saa ainoasti kamalimman solvauksen vastaukseksi. Silloin Elina vielä ojentaa Klaukselle kätensä, nöyrästi pyytämällä, että ottaisi talteen edes oman lahjoittamansa kihlasormuksen. Toisinnossa (C) nimenomaan sanotaan:[251]

Elina klasist sormens pisti,

ja lisätään, että Klaus:

Mjekan tupestansa otti, Veti oitis Sormen poicki.

Varma kuolema silmäin edessä Elina muistaa vanhaa äitiänsä ja samassa toisinnossa rukoilee:

Kaikki nurkat palakon, Tämä vettä vuotakon, Sixi kuin mä Muorini näen!

Uoti veljeänsä, jota pyytää äitiä noutamaan, hän myös huomaa neuvoa äidille asiasta hellävaroin puhumaan.

Vaan äidin sydän on herkkä hätäilemään. Aivan verrattomasti on runo kuvannut hätäytyneen äidin mielentilaa hänen takaperoisessa pukeutumisessaan. Kuitenkin vasta matkalla vaaran todellinen laatu äidille selvenee. Granlundin kirjaanpanossa (D), jossa muutenkin tämä kohtaus on täydellisimpänä, äiti ensin näkee savun ja sitten tuntee, kuinka:

Tuima käry tulee täältä! Kuinka liekän tyttäreni''

Perille tultuansa hän hämmentyy niin, ettei ymmärrä tyttärensä syyttömyyttä puolustaa, vaan heittäytyy heti polvilleen Klauksen eteen rukoillakseen hänelle armoa tai edes rangaistuksen lievitystä.

Elina kärsii tämänkin, oman äidin käytöksessä piilevän syytöksen yhtä hiljaisesti, kuin miehensä julkiset häväistykset sekä Kirstin aikaisemmat salaviittaukset. Vaimon ehdoton uskollisuus on siinä määrin hänen omaa itseänsä, ettei hän voi ottaa sitä keskustelun alaiseksi. Vasta sitten, kun äiti, jolle jo hiukan hämärtää asian oikea laita, alkaa valitella sitä, ettei hän ollut elänyt sovinnossa Kirsti piian kanssa, loppuu hänen enkelinkaltainen kärsivällisyytensä ja hän viattomuutensa täydessä tiedossa ilmoittaa, ettei hänessä ollut vähintäkään syytä, että hän oli koettanut kaikki, mikä hänen voimassaan oli, ja vähän siitä päällekin. Toisinnossa (C) hän kohtaloonsa alistuen viimeksi lausuu:

Tämä nurcka palakoon, Koskan Muorini näin!

Runo lopuksi antaa peittelemättömän tunnustuksensa Elinalle sekä tulkitsee sitä vilpitöntä surua ja kaipausta, joka hänen muistoonsa liittyy.

Klaus Kurki on kopea ja kuumaverinen ritari. Heti pihalle tultuansa hän ylpeästi kysyy, onko häntä varten pidettyä piikaa, ja kun hänelle vastataan, ettei kartanolla kaupita muita kuin hevosia, niin hän väkivaltaisesti tunkeutuu tupaan, uudistaen saman kysymyksen. Sitä kunnioitusta, jota hänen esiintymisensä herättää, kuvaa Elinan veljien nouseminen seisoalle, kun he vastaavat, että hänen oli astuminen toiseen tupaan äidin pulleille. Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu onkeen, ruveten epäilemään Elinaa. Ja nähtyänsä renki Uolevin Elinan makuuhuoneessa, hän tarkemmin tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi sekä päättää polttaa syylliset, josta päätöksestä häntä ei enää saa peräytymään Elinan hellä käytös eikä äidin nöyrä rukous. -- Luonteeltaan hän ei kuitenkaan ole pahanilkinen mies, vaikka tulinen ja pikainen. Tehtyä tekoansa hän katkerasti katuu ja lopulla omantunnon vaivoissa ajaa aaltoihin.

Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan. Heti Klauksen tullessa nuoren emännän keralla, hän tuota kateellisin mielin katselee ja toivottaa heidän välinsä rikkoutumista ynnä entisten suhteitten palajamista.[252] Mihin asemaan hän on tottunut, ilmaisee jo se tapa, jolla hän vielä tohtii Klausta kahden kesken puhutella: "Ohoh Klaus kultaseni!" Tämän äkki-pikaisen luonteen tuntien hän laskettaa ilkeimmän valheen, antaen lisäksi kavalan neuvon, mitenkä muka asiasta saisi selvän. Klauksen poistuttua hän pesukodassa rupeaa kolkkimaan emäntänsä vaatteita, purkaakseen niihin kärsimätöntä kiukkuansa. Toisinnossa (B, vrt. D) paikalle saapunut Elina ensiksi kysyy:

"Mitäs kålkittet Kårassa, Paukotat patojen luon?"

johon Kirsti ei malta olla vastaamatta ilkeällä viittauksella siihen, mitä hänen mielessänsä liikkuu:

Huoran huopia virutan, Pahan pårton va[a]ttehia.

Kun Elina, joka on liiaksi puhdas semmoiseen puheesen puuttuakseen, lempeästi selittää, ettei hänellä ole minkäännäköistä oikeutta näiden vaatteiden pahoin pitelemiseen, jotka eivät olleet talon tekoa, vaan oman äidin kädestä lähteneitä, Kirsti siihenkin "mutkan muistaa", niitä vielä kovemmin kolkkimalla ja lopuksi pahasti polttamalla. Ilolla hän näkee, kuinka tämmöinen loukkaus äidin muistoa vastaan saa Elinan hetkeksi tulistumaan, sillä se antaa hänelle tilaisuuden puolustelevaan ja samalla purevaan vastaukseen. Toisinnossa (C) tämä kohtaus on vielä elävämmin esitetty.

Elina:

O mun Kirsti pijkaiseni! Älä klappa nijn kovasti Nijn kovin kovasti Minun finiä vaateitani; Ej ne ole täälä saatu, Vaan mun Muorini kotona.

(Ei vastausta.)

O mun Kirsti pijkaiseni! Älä klappa niijn kovasti Minun finiä vaateitani; Ej ne ole täälä saatu, Vaan mun Muorini kotona.

(Ei vieläkään vastausta.)

Älä klappa, Kirsti Huora, Minun finiä va[a]teitani! Sill' ej ne ole täälä tehdyt, Vaan mun Muorini kotona.

Kirsti:

Olispa mun lukua, Vaicka parka palkollinen! Olet Sinäkin Iso Emändä Ollut Olevin ohesa, Pitkä-parran parmahissa.

Eikä Kirstiä sekään tyydytä, että näin on saanut emäntänsä pahoille mielin, hän rientää perässä kamariin, jossa Elina itseksensä itkee, ja rupeaa ehdottamaan pitoja isännän poissa ollessa. Kestien aikaansaaminen ja talonväen juovuttaminen on näet hänen aikeittensa toteuttamiselle välttämätön. Kiusaantunut Elina antaa hänelle suostumuksensa, kuitenkin sillä ehdolla, että yksi tynnöreistä, joka oli nimenomaan ristijäisiä varten säästetty, jätettäisiin koskematta; Kirsti tietysti sen ensimmäiseksi iskee. Mutta kun hän tällä kiusanteollaan, samoin kuin tuodessaan makuuvaatteita enemmän kuin oli määrä, saa väsähtyneeltä emännältään ainoasti lyhyen, tyynellä arvokkaisuudellaan masentavan vastauksen: "toisin teit, toisia käskin", niin hän päättää viipymättä ryhtyä kostotuumiensa lopulliseen toimeenpanemiseen. Hän houkuttelee ylimmäisen rengin Uolevin muka rouvan käskyjä kuulemaan makuuhuoneesen, jonka oven salpaa lukkoon, ja kutsuu sitten Klauksen katsomaan. Eipä Kirstin mielestä Elinan palaminenkaan tapahdu tarpeeksi joutuisaan, vaan peläten että Elinan äiti saisi Klauksen taivutetuksi peräyttämään päätöstään, hän muistaa puodissa löytyvän ruutia, jota kantaa Klaukselle käteen, pyytäen sitä panemaan tervatynnörin keralla. Toisinnon (C) mukaan hän julkenee nyt Klausta toistenkin kuullen puhutella, varoittaessaan mitenkään myöten antamasta:

"Älä vaan, mun Olavus kultan!"

Runo ei ole voinut sattuvammin lausua halveksivaa tuomiotansa ilkeäsisuisesta Kirsti piiasta, kuin antamalla hänen _rakkina_ juosta järveen Klauksen perästä.

Aikaan nähden, milloin runo voi olla kokoonpantu, on ylläoleva ruudin eli pahojen jauhojen ilmaantuminen, samoin kuin paukkuvaisten pyssyjen Klauksen tuvan seinällä, erittäin huomattava. Näitä mainitaan ensi kerta Viipurissa ja Savonlinnassa v. 1483. Elinan surmaa ei siis voi pitää sepitettynä niinkään välittömän vaikutuksen johdosta, siinäkään tapauksessa että katsoisi runon olevan oikeassa ja asiakirjain väärässä. Se perustuu kansanmuistelmaan, ja silloin on helppo ymmärtää, että kului joku aika Klaus Kurjen katoamisesta, ennenkuin hänen muistonsa tuli tarun omaksi ja saattoi sekoittua vanhempaan tarinaan. Sen synty täytyy niin muodoin siirtää 1500 luvulle.

Keski- ja uuden ajan vaihteesen viittaavat muutamat muutkin seikat. Klaus Kurjen saattojoukon lukuisuus ja komeus soveltuu erinomaisesti keskiajan ylimyksen esiintymiseen, jonka rikkaus on historiallisestikin tunnettu. Mutta vielä hänen tyttärensä poika komeilee yhtä loistavalla seurueella lähtiessään sotaretkelle Juhana herttuata vastaan v. 1563. -- Huomattava on myös _klasin_ kertosanana esiintyvä västärä, josta Kirsti kurkistelee Klauksen ja Elinan Laukkoon saapuessa. Se vastaa ruotsalaista sanaa _fönster_ ja tarkoittaa puuikkunaa, jommoisia vielä lasistenkin rinnalla käytettiin. -- Kirstin ehdotus, että saisi tehdä Elinalle sijan ylimmäisen portin eli toisinnossa (B) holvin päälle, viittaa siihen lupaan, joka aatelisilla oli Kalmarin unioonin kestäessä, vahvistaa kartanoitaan. Jos se ei ollut kivestä, niin ainakin rakennettiin koko piha umpeen, joten yksistään portin kautta oli pääsy sisään.[253] Tämä rakennustapa kuitenkin säilyi ainakin 1600 luvulle. -- Kertomus Elinan olosta _ylimmäisessä taivaassa eli ymmärkissä_ (B ja D; ruots. himmelrike), jossa hän istuu _kuuden kynttilän edessä_, lapsi sylissä ja toisinnon mukaan (C) vielä:

Kulda Kirjainen kädes,

nähtävästi kuvailee valaistua kirkkoa, jossa rukoillaan kirjan avulla. Jos tätä kirjaa voisi ainoasti ajatella painetuksi, olisi se yhtä tärkeä todistuskappale kuin ruudin mainitseminen runossa; vaan sitä välttämättömyyttä ei tietysti ole.

Kaikista tarkimman ajanmääräyksen saisimme, jos voisimme päästä varmuuteen siitä, kuka on ollut todellinen Elina rouva, jonka muistoa kaikki kansa Vesilahdella, sekä ylhäiset että alhaiset, niin syvällä kaipauksella säilyttivät. Ettei se ole voinut olla Klaus Djeknin vaimo, Mynämäellä syntynyt ja lyhyen ikänsä elänyt, lienee itsestään selvää. Siksi tarkoin piirtein on runossa Elina kuvattu: "paras prouva, kasvoilta kaunis, puheissa puhdas ja siivo, sekä töissä taitava", että tällä on täytynyt olla paikkakunnalla hyvin tunnettu esikuva. Mutta Elina nimisiä rouvia Laukon kartanossa tunnetaan siltä ajalta kolme: paitsi mainittua Klaus Kurjen toista puolisoa, Klauksen tytär ensimmäisestä aviosta sekä tämän pojan vaimo Elina Grabbe. Viimeksi mainittu ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska eli avioliitossaan ainoasti muutamia vuosia, ja senkin ajan miniänä appelassa. Lyhytikäinen oli myös Elina Stenbockin avioliitto, 1460 luvun loppuvuosilta 1470 luvun keskivaiheille; eikä hänen asemansa lapsettomana leskenä, jos hän Klaus Kurjen luultavasti tapaturmaisen kuoleman aikana vielä eli, ollut omiansa antamaan tilaisuutta laajemmalle tuntuvaan vaikutukseen. Sitä vastoin on Klaus Kurjen ainoalla Elina nimisellä tyttärellä ollut kaikki mahdollisuudet luoda itselleen pysyväisempää jälkimuistoa. Tämä Fru Elin, piispa Arvid Kurjen sisar ja koko nuoremman Kurki-suvun kantaäiti, oli vuodesta 1489 naituna äidinpuoliselle serkulleen, Knuutti Eerikin pojalle. Hänen miehensä oli kotoisin Ruotsista, vaan siirtyi Suomeen ja oli ainakin