Part 5

Että Suomen laulutaito on kansan omituinen siittämä, synnyttämä ja kasvattama, ei ulkoa peritty, sen jo osottaa Suomen laulun omituinen muotoki ja kaikki erityinen laatunsa toisista rinnalla kasvavista sisaristansa, Ruotsin ja Venäjän lauluista. Ruotsilla ei ole paljo tämmöisiä mielen suoria ja selviä osotuksia lauluissansa, vaan kun jostain laulavat, pukevat asian kertomatapaan, taikka tarinoivat jostain toisesta, johon ajatuksessa itsiänsä vertailevat. Heidän laulunsa paraasta päästä ovat sitä laatua, kun virsilaulut tämän kokouksen kolmannessa kirjassa, ehkä kyllä niidenki luonnosta paljo eroavaiset. Enimmät Ruotsin kansanlauluista ei olekaan perijuurin kansan tekoisia, vaan ylhäisemmän osan kansasta, Ruotsin muinaisen herrasväen laatimia. Kansa sitte tavoissansa, siisteydessänsä ja muussa elämässä herrasväen tavottava pakkausi tilalle, herrasväki siirtyi edemmä ja jätti tahallaan eli unohduksesta laulut jälkeensä, jotka kansa omisti, korjasi ja säilytti--siitä niitä nyt kansanlauluiksi nimitetään, semmoisia enin osa ei alkuansa ollen. Omituisia, alkuperäisiä kansanlauluja Ruotsilla meidän tiedosta on ylen vähä, neki harvoin minkään veroisia. Venäjän laulu, ehkä vähä enemmin Suomen laulun sukulainen, kuitenki paljo erotaksen siitä, niin että, kun jo sanoimma, Suomen laulua ei taita muuhun kun itseensä verrata, juuri tämä itseisyytensä sen vanhaa ikääki todistava. Viron laulujen yhteydestä Suomen laulujen kanssa olisi enemmin kirjoittamista, kun mihin tässä esipuheessa aikauisimma. Ne alkuansa eivät olleetkaan erotettuja välillään, vaan yksiä lauluja, sitte kansan erotessa laulujenki toisistaan vieroten. Tämän eron jälkeen näyttää Suomen laulu, niinkun itse kieliki, paljo paremmin alkuluonnossansa pysyneen, muuten on se myös kaikella tavalla taitavampi ja runsaampi Viron laulua.--Muiden kaukaisempain kansain laulujen verralla vielä vähemmin rupeamma Suomen laulua tutkimaan, ehkä kyllä seki ei taitaisi sopimaton olla. Sen siasta panemma tähän näytteeksi eräitä muukalaiskansain lauluja, joille kuitenki sitä ennen olemma kokeneet suomalaisen puvun antaa.

Seuraavalla tavalla sanotaan Lappalaisen matkalla armahansa luoksi laulaneen [9].

Paista päivä, armas päivä, Paista päälle Orra lammin, Että kultani näkisin Orra lammin laitehella.

Ei niin mäntyä mäellä, Eikä kuusta kukkulalla, Jonk' en latvahan kapuisi, Kun vaan kultani näkisin.

Oksat poies otteleisin, Joka lehvän leikkoaisin-- Oksat kaikki kaunihitki, Kaikki lehvänsä leviät.

Oisko linnun lentoneuot, Kohottimet kotkalinnun, Lenteleisin, liiteleisin Orra lammin laitehelle.

Vaan mitä miehellä minulla, Kuta kurjanpäiväisellä! Ei ole siipeä variksen, Jolla luoksesi tulisin.

Jo olet viikon vuottanunna, Kaiken kaunoisen ikäsi, Sinisillä silmilläsi, Metisellä mielelläsi.

Vaan vielä sinun tapoan, Vielä istun vieressäsi, Vaikka minneki menisit, Kunneki kulekseleisit.

Kova on kahle, rautakahle, Luja köysi, liinaköysi, Rakkaus sitäi kovempi, Lujempi siet syänten.

Eskimaalainen (Amerikan kylmässä, pohjaisessa maanääressä) ilmottaa surunsa ystävänsä kuolemasta tähän laatuun.

Voi minua mies poloista, Kun nyt näen istumesi Tyhjänä tuvassa tässä, Asuntosi autiana.

Pois on mennyt ystäväni Pimiähän maanpovehen, Muuttanut Manalan maille, Käynyt Kalman kartanohon.

Jota ennen iltasilla Vuotin iltani iloksi, Kävin vastahan kujilla, Koska kuulin kulkevaksi.

Tullut ei tyhjänä kotihin, Tuli täyellä venolla-- Veen. koiria venossa, Lintusia liiatenki.

Joista äiti joutusasti, Keitti liemen kerkiästi; Ruoan runsahan rakenti, Laitti muille ja minulle.

Kun näki lahella laivan, Punamaston purjehtivan, Oli luona ensimmäisnä, Laivan laialla lähinnä.

Veen koiransa komiat Kanto kauppiaan kätehen, Toi parahat liinapaiat, Nuolet rautaiset nopiat.

Vaan miss' on nyt ystäväni! Voi kun muistuu mieleheni, Suru särkevi syämen, Huoli rinnan raatelevi.

Voi jos vierisi veteni, Tahi itku irtautuisi, Niinkun muilta muutamilta; Ehkä huoli huopeneisi.

Tahi jos kuolisin minäki, Kaatuisin katala raukka;-- Vaan kuka kantaisi surua Vaimostani, lapsistani?--

Niin mahan majoilla näillä Vielä viipyä vähäisen, Vaikk' on mennyt mielestäni, Ilo poikennut iäksi.

Lithovilaisen morsiamen laulu syntymäkodistansa eroava, äitinsä jättävä.

Enkö jo sanonut äiti, Sanonut saoinki kerroin: Hanki tänne tyttö toinen Kutojaksi, keträäjäksi; Jo olen kyllin keträellyt, Kyllin kankaita kuellut, Kyllin pessyt pöytiäsi, Kyllin laassut lattioita, Kyllin kuullut äitiäni, En kyllin anoppiani, Kyllin heiniä haraillut, Kyllin laitellut lapoja, Kyllin kukkia keräillyt, Seppeleiksi selvitellyt.-- Nyt ne ei kukat koriat Kauan päässäni kahaja, Ei siniset silkkinauhat Paista päivänpaistehessa, Eikä suortuvat soriat Tuiski tuulessa isosti; Kun tulen kotihin toiste, Käyn lakissa, en kukissa. Sitte lakkini lavia Vielä tuiski tuulessaki, Kaulahuivini koria Kumottavi kuutamella; Vaan ne sormukset soriat Vakassa valittelevat, Silkkinauhani siniset Itkevät ikänsä kaiken.

Sikelialaisen ylistyslaulu kultasestansa.

Minne, minne mehiläinen, Kunne kulkusi varainen?-- Tuskin vielä tuntureilla Aamurusko alkehessa.

Kukat kultaiset, koriat, Kaikki vielä kaunihisti Lepeävät lemmessänsä, Utuisilla uutimilla.

Kaste kanssa kaikinpuolin Vielä vilkkuvi kukilla; Etkö sure sulkiasi Tulemasta turmiolle?--

Et sä sure sulkiasi, Yhä lennät löyhyttelet; Sano nyt matkasi minulle, Kunne kuitenki yritit?

Menikö mielessä sinulla?-- Jos ei muuta, jo sanonki, Mistä saat mitatta mettä Elinkautesi imeä.

Etkö tullut tuntemahan, Näkemähän neioistani?-- Sill' on huulilla hunaja, Sillä suu sulinta mettä.

Lennä sinne lintuseni, Kule sinne kultaseni; Sieltä saat simoa kyllin, Sieltä määrättä mesiä.

Kreikalaisen tytön lauluja kultaansa ikävöidessä.

En taia, äiti kulta, Ma kangasta kutoa; Mull' ompi outo vaiva Syänalassa aina-- Tuo kehno Kirki rukka Povea polttelevi.

Kuu kulki matkoihinsa, Samoite seitsentähti, Jo yli puol'yön aika, Ja minä raukka valvon Yhäti yksinäni.

Kaikki antoi armas aika, Antoi kesän, antoi talven, Antoi joulun, antoi kekrin, Antoi riistoa, eloa, Ystäviä ja iloa, Antoi pojan äitilleni; Vaan mitä minulle antoi?-- Ei mitäpä milloinkana.

Tähän nykyiseen Suomen laulujen ja virsien kokoukseen olemma kokeneet saada kaikki meillä tutut Suomen kansan vanhat eli vanhantapaiset laulut ja virret, niinkun Kalevalaan erottelimma kaikki kertomarunot sitä laatua. Näin on Suomen kansan vanhoista runoelmista kaksi osaa tullut säilytetyksi; loihturunoista tulisi pian kolmas, jos, kuni toivomma, saataisiin präntinalaiseen korjuun edes neki niistä, jotka jo ovat koottuna, joka työ ei kyllä olekaan huokeimmia toimittaa, jos mielitään saada kaikki suunnallensa erotetuksi ja siivotuksi. Näidenki laulujen ja virsien erottaminen itseksensä ei aina ole ollut niin keviä, ettei toisinaan olisi kylliksiki työtä jatkaunut. Virsirunot välistä ylikarkaavat loihturunoihin, samoite laulutki, esimerkiksi toisessa kirjassa präntättävät metsä- ja sotalaulut, jonka tähden niistä enimmän, loihtusekaisemman osan olemmaki tästä kokouksesta loihturunoin sekaan otettavaksi lykänneet. Toisella puolen yhtyvät laulut nykyisempiin lauluihin ja siinäki on raja usein tahtonut tulla sekavaksi. Mutta kuki tekee ja laatii työn ymmärrystänsä myöten parahiten ja niin olemma meki tehneet, emmekä pane tuota sikseenkään mielellemme, jos toisinaan olisi laulumaata joku osa muualle jäänyt, toisinaan raja tullut ylikäydyksi.-- Se nyt oli vastuksena koko tämän kokouksen Suomen runostosta erottamisessa; sama sekavuus on tahtonut sen eri osiihinsa laskemisessa haitaksi tulla. Niin esimerkiksi tämän ensimäisen kirjan lauluista ovat paimen- ja lasten laulut liketysten toinen toistansa, ja toisessa kirjassa löytyvistä neitojen lauluista olisi muutamia taittu paimenlauluiksi eli naisten yhteisiksi lauluiksi toisilta lukea ja samoite joita kuita poikien lauluista arvata miesten yhteisiksi eli urosten lauluiksi, taikka vastahakaan. Niin kolmannenki kirjan virsilaulujen kanssa. Moni taruvirsi taitaisi toisilta arvattaa historialliseksi, moni muinaisuskoinen pidettää taruvirtenä eli vastahakaan. Niin usein muunki erottamisen ja rajoittamisen kanssa.

Jo toistakymmentä vuotta olemma näitä keräilleet erittäinki kesäisaikoina 1828, 1831, 1832, ja vuosina 1836, 1837 olimma toista vuotta kerrassaan, Suomen Kirjallisuuden Seuran toimella ja kostannuksella, niin näitä kun muitaki keräyksiä varten Venäjän ja Suomen Karjalassa ynnä Lapissaki liikkeellä. Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjoitelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet. Vaan tämän mainimma sillä mielellä ja toivolla, ettei puuttuvaisuutta pantaisi huolettomuuden syyksi, vaan ennemmin muun saamattomuuden. Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjoittamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä Karjalaan, josta myös kummallaki kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin. Toisinnoita tosin onki haitaksi asti paikka paikoin kasvanut, vaikka kyllä olemma kokeneet kaikki joutavat, mielestämme mitättömät, kerrassaan pois heittää. Niin muiden seassa esimerkiksi semmoiset puhetlaatutoisinnot, kun lenti, lensi; lähti, läksi; saattoi, saatto, saatti; kaatoi, kaato, kaali, kansi; olen. oon, oun; olemma, oomma, oumma, olemme, oomme, oumme; mene, mäne, mee, mää; pane, paa; minä, mie, ma, mä; sinä, sie, sa, sä; hän, hään; me, myö; te, työ; he, hyö; tuo, toi, taa; iso, isä, taatto, taatta; emo, emä, äiti, maammo, mamma; sisar, sisko, sikko, siukku; veli, velji, veljyt, velo, veio, veikko; miniä, minjä, minnä, minna; värttinä, värttänä; lassa, lasna; kulkiessa, kulkeissa; sanonut, sanonu, sanonna j. n. e., joita erittäin merkitsemään vaan ylen harvoin lienemmä hairauneet. Joka semmoisista muista poisjätetyistä toisinnoista tahtoisi tiedon, kyllä saapi sen käsikirjoituksistamme, jotka aiomma äsken mainitulle S. K. Seuralle jättää. Toinen huolettavampi asia on ettemme aina ole tainneet osata toisintojen seasta sominta ja parasta iise lauluun valita, vaan sen siaan ottaneet jotain kehnompata, vähemmin sopivata. Mutta mikä missäki olisi somin, sitä ei aina käsitä ajattelemallakaan ja miettimällä; välistä sattuu, välistä taas pitää monenki paikan jäädä vähemmin valmiinnäköiseksi. Jos joskus näistä lauluista tulisi toinen uusi laitos präntättäväksi, niin pankoot ja sovitelkoot silloin toiset paremmin, ikäskun ne, jotka joita kuita näistä ehkä ottavat ulkokielille kääntääksensä, ennen työhön ruvettuansa mahtavat silmäillä toisinnoitaki ja valita, mikä niissä saattaisi paremmin sanottu olla, kun itse pääluvussa. Jo näiden maineena olevien toisintojen paljous mahtaa vapauttaa meitä siitä luulosta, että olisimma näitä lauluja omilla laitoksillamme lisänneet eli muilla vierailla sanoilla parsielleet. Emmekä siitä nyt virkaisi mitänä, jos ei ainaki, jotka kansanlauluja ovat korjaelleet, olisi tulleet saman luulon alaiseksi. Ne, jotka ovat tottuneet erottamaan kansanlauluin oman somuuden ja luontaisuuden, myös kyllä helposti erottaisivat, jos niihin mitä olisi ulkoa lisätty. Ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen, kun kansanlaulut. Joku ainoa vieras sana, jolla luultaisi parannettavan, usein pilaisi koko laulun somuuden. Sen tietessä olemmaki aina varoneet, niihin mitään lisäksi panna, ja vaan aikaharvoin jonkun poisjääneen sanan vaillinaiseen paikkaan panneet, senki useimmiten muistossa säilyneistä kuulluista-- sillä paljo olemma ainoastaan kuulleet laulettavan, erittäinki vesimatkoilla ja muissa tiloissa, joissa kirjoitus ei syntynyt.

Näistä lauluista ei ole juuri yhtään, jota emme olisi kansassa tavanneet, vaikkaonki joita kuita ennen präntättynä täydellisemmissä eli vaillinaisemmissa tapailemissa [10]. Kun ne nyt kaikki olemma tähän yhteen liittäneet, niin toivommaki tämän laulukokouksen siinä kohdassa täydelliseksi, ettei tarvitse muualta präntätyitä lauluja hakea, joita tässä ei löytyisi. Ei ennen präntätyitä kyllä usein tavata entisessä muodossaan, vaan välistä toisinnoissa, välistä usiampaan erilauluun erinneenä, joka tulee siitä, että kun kehnommilta laulajoilta ennen lienee erilauluihin kuuluvia asioita ja sanoja yhteen laulettu, niin saivat sekä meiltä että muilta sillätavoin sekavasti präntätyiksiki, vaan ovat nyt tulleet paikoillensa asetetuiksi ja järjestetyiksi sitä myöten, kun paremmat laulajat niitä lauloivat eli muuten olemma älynneet. Tämäki järjestäminen on usein kyllä hankalata työtä ollut. Eri laulajat yhden laulun melkein aina laulavat usiampaan enemmin eli vähemmin toisistaan eriävään tapaan. Mikä muistaa sen täydellisemmästi, kuka vaillinaisemmasti, kuka vaan muutamia sanoja ja eräitä paikkoja tavotteleva, muistonsa kehnoutta poisjäävistä syyttelevä. Eikä sekään olisi niin suurena haittana, vaan kun vielä sen ohessa useinki laulellaan niin sekavasti, että yksiä sanoja ja paikkoja milloin vedetään yhteen, konsa toiseen lauluun, niin viiteen, kuuteenki toisinansa; taikka kun yksiä lauluja lauletaan niin eritapaisesti, että pian joka toinen värsy on erinkaltainen. Semmoisia järjestäissä saapi kyllä visusti miettiä ja tarkata, kuinka kaikki saataisi parahimmaan sopuun keskenänsä, ja ettei tulisi johon kuhun lauluun liitetyksi, mikä alkuansa mahtoi peräti toiseen kuulua.

Yksiä lauseita tavataan paikkapaikoin kahdessa eli usiammassaki eri laulussa. Niistä ei tule meitä syyttää, taikka ajatella, kun olisimma hyvästi voineet poisheittää ne ja neki sanat jostain laulusta, koska ne jo tavattiin jossain toisessa edellisessä. Sihen meillä ei ole ollut oikeutta. Jos yhdessä laulussa jo tavattiin sanat: näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla, taikka: tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla, taikka: voi minä poloinen poika, voi poika polon alainen, niin se ei estä, etteivät saisi toisessaki tavattaa. Semmoisia lauseita mahtoi jo ikivanhuudesta käydä kun muitaki sananparsia kansassa, jonkalaisina helposti tulivat muuttumattomina milloin mihinki lauluun sekaumaan. Eikä ole ensinkään kansanlauluissa semmoinen asia kummiteltava; tapahtuupa välistä oppineittenki keskellä, että käyttävät kun omiansa, mitä jo ennen on tullut muilta sanotuksi.--Erilaatu taasen on sen asian kanssa, että virsilauluissa usein kerrotaan sana sanalta edellisiä, samassa virressä olevia lauseita. Se on Suomen virsilaulun omaisuus, ja ken sitä ei katso kaunistavaksi, toki katsokoon suattavaksi. Olisimma kyllä voineet välttää, ettei semmoisia yhdessä virressä sattuvia, usiammasti kerrottavia lauseita olisi enää jälkisissä sioissansa präntätty. Jos vaan olisimma panneet ensimäiset sanat niistä ja osottaneet toistenki seuraavan, niin olisi siinä tainnut olla kylliksi. Mutta toisinki puolin miettien, ja koska niiden täydellinenki kertominen ei tule kirjan suuruutta lisäämään, kun kahdella, korkeinta kolmella lehdellä, niin olemma katsoneet sopivammaksi, sillä tavalla prättäyttää täydellisesti, kun lauletaanki.

Usiampi näistä lauluista taitaisi kyllä äkkinäisempiä lukijoita varten erityisiä selvityksiä tarvita. Niin esimerkiksi tanssi- ja häälaulut niitä seuraavista tanssi- ja häätavoista. Jos aikaa ja tilaisuutta saamma, niin kyllä miksi emme saataki jossain neljännessä kirjassa vasta semmoisia selvityksiä toimittaa, vaan näihin kolmeen olemma paljaat laulut siltänsä toimittaneet. Kuitenki aiomma kolmannen kirjan lopulla kaikki oudommat sanat selvittää. Paikkoja, joista itsekuki laulu olisi saatu, on työläs ja mahdotonki nimittää muulla tavalla, kun minkä jo olemma tehneet tämän esipuheen IV:nnellä ja V:dennellä sivulla, koska harvoin onki joku laulu täydellisesti yhdestä paikasta ja yhdeltä laulajalta saatu, vaan usiammilta paikoilta ja usiampain laulannasta nykyiseen muotoonsa kasvanut.

Kyllä kymmenellä ja vieläki usiammalla, vähä toisistaan eriävillä nuoteilla laulellaan näitä lauluja eripaikoilla. Muutamat vielä silläki lisäelevät nuottitapoja, että ensisti joka värsyn toisesti kerrottua, eli ilmanki kertomatta, panevat joita kuita erityisiä sanoja jälkeen, taikka kertovat vielä kolmannesti loppusanat itsestä värsystä, jotta tulee esimerkiksi seuraaviin tapoihin laulettavaksi.

Ruvetkasme, rohjetkasme, Kauniissa joukossa, Elkäs ääntämme hävetkö, Kauniissa joukossa, Vaikk' on lapset laulamassa, Kauniissa joukossa, j. n. e.

Ompa mulla kultainenki, Ompa vainen niinki, Sen punaisen päivän alla, Ompa vainen niinki, Sinisukka, saapasjalka,

Ompa vainen niinki, Verkavästi, sarkatakki, Ompa vainen niinki, Palttinapaita, pumpulihuivi, Ompa vainen niinki, Leikkatukka, liippahattu, Ompa vainen niinki j. n. e.

Suru tuli Suomen maalle, Ai, ai Suomen maalle, Suru tuli Suomen poikasille, Ai, ai poikasille, Itku pitkä piikasille, Ai, ai piikasille, Mure musta vanhemmille, Ai, ai vanhemmille j. n. e.

Empä uskonut olisi, En vainen olisi, Vaikk' oisi sata sanonut, Vaikka sata sanonut, Tuhat suuta tunnustanut, Suuta tunnustanut, Tuhat kieltä kertoellut, Kieltä kertoellut j. n. e.

Tämmöinen värsyjen välittäminen erisanoilla juuri osottaa jotain kansassa siinnyttä eli sikiävätä halua, entisestä yksinkertaisesta laulunuotista poiketa, moninaisempia saada, ja on kun joku porras entisten ja nykyisten laulunnottien välillä.--Muutamilla muillaki kansoilla, esimerkiksi Hispanialaisilla, Kreikalaisilla, Venäläisillä, on ulkonaisen rakentonsa suhteen Suomenlaatuisia nelimitta runoja, joita myös mahdetaan laulaa, vaan joiden nuotit meillä ovat tuntemattomat, ettemme taida niitä Suomen runonuotin rinnalla tutkia. Emmekä vielä tunne omista Suomenkaan nuoteista, kun jonkun pienemmän osan, koska niitä ei ole keltäänparemmalta soittoniekalta kerätty. Sen vaan tunnemma ja tiedämmä, että Suomessa löytyy kansan seassa paljo erityisiä, usein kylläki kauniita, luontoa vaikuttavaisia nuotteja, joita ei toki pitäisikään ilman keräämättä ja korjaamatta heittää! [11]. Karjalassa, Savossa ja Pohjanmaalla, joissa erittäinki Karjalassa vanhoja kanteleita vielä pidetään ja kanteleen soittoa rakastetaan, laulellaan näitä lauluja toisinaan kanteleen äänen avulla, s. t. s. laulaja laulaa ja soittaa yhdessä. Kanteleella oli ennen vanhaan oma haltianeitsensä, jota Kantelettareksi eli Kantelehettareksi nimitettiin. Kun hänen huolensa kanteleesta jo on vähennyt, ja kohta taitaa peräti loppua, niin toki toivom hänellä nykyaikoina siksi joutoa olevan, että ottaa nämät laulutki huostaansa, liiatenki, kun jo entisessä virassansa lienee niiden kanssa kyllinki tutuksi tullut. Sillä toivolla ja mielellä olemma tälle laulukokoukselle antaneet nimensä Kanteletar.

Elköön uskoko kukaan, että nämät olisivat ne ainoat perintöjätteet Suomen muinaisista lauluista. Toinen mokoma on epäilemättäki vielä poissa, keräämättä. Tämmöisiä kerätessä kohtaaki paljo vastuksia, jotka pitkittävät työtä ja saattavat sen muutenki vaikiaksi. Kansa niitä milloin pitää ylen halpana, ettei kehtaa kirjoitusta vasten, eikä muuten herrasväen kuullessa laulaa, milloin taas luulee niitä jumalattomiksi ja pelkää tilintekoa. Eikä ollenkaan ole ihmeteltävä tämä viimeksi mainittukan kansan luulo ja pelko,--ompa moni oppineemmistaki ihmisistä ajatellut ja sanonut niin tämmöisten, kun kaikenlaisten muiden maallisten lauluin ja tarinain oikian kristillisen elämän harjoitusta maassa estelevän. Jos niin olisi, niin toki olisimmaki paremmin tehneet, ne kerrassaantuleen nakata, kun pränttiin toimittaa, ja sitäki paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä keränneet ja korjanneet. Sillä niin jumalattomat mielestämme emme olekaan, että ehdolla hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytki, kaiken ja monivuotisen vaivam perästä, saisivat paikalla präntin siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä mainitussa kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä. Mutta olemma kuulleet, kristillistä elämätä olevan usiammasta laadusta, eikä sitä yli muiden oikiaksi kiitettävän, joka näiltä ja muilta samanlaatuisilta aineilta taitaisi häiritettää. Sen on usiampi vielä niistäki sanonut, joita nykyaikoina välistä oikein soimataan kiivaudesta kristillisyydessä.--Kallio ei liikahtele kovassakaan tuulessa, vaan vaahti vedellä pyörii pienimmänki löyhkän edessä. Ja joka luulee kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, etteivät pääse oikiaan kristilliseen tuntoon heräämään, se ennen näitä ja meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat, mielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset--kieltäköönpä linnutki ilmassa laulamasta, koska ne kuitenki tiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan luillansa useinki suosittelevat toisiansa--kieltäköön myös maan kasvamasta muita, kun ristinkukkia, Kiesuksen kämmeköita ja Maarian vuodetheiniä.--Kristillisyys on iso, monihaarainen ja monilehvällinen, latvallansa taivaaseen ylettyvä puu. Jos linnut ei sovi yhdelle oksalle laulamaan, niin sopivat toiselle. Mutta oksaa emme pidä lintujen laulannasta sen pahempana. Emmekä myös ylitse kaikista muista katso niitä oksia kauniiksi, jotka alti nuruvat sitä, että puu kasvaessansa kohotti heidät juuripuolesta ja maapinnasta korkiammalle ilmaan, jonka tähden latvoillansa yhä nuokkuvat alaspäin, eivätkä koskaan tyydy nykyiseen oloonsa jaosaansa, vaan tahtoisivat puun juureen asentonsa. Kaikilla on heillä kuitenki juuresta ylösnousevavoimansa.-- Sillä mielellä emme pelkää näistä sitä luultua kristillisyyden vastusta tulevan, vaan ennemmin, paitsi muuta hyödytystä, monellenki jotain kaunista, syytöntä ja viatonta mielenpidettä, joka toisinaan ehkä estää sen pahempiin yrityksiin johtumasta ja sekaumasta.