Part 4

Kaks' oli meitä kaunokaista, Emon tuomoa tytärtä, Vanhemman varustamata, Kaksi siivoa sisarta; Käsikkähä me kävimmä, Sormikkaha me sovimma, Kilpoa kiven etehen, Rinnan riihihuonehesen. Pois on mennyt meistä toinen, Toinen suuresti surevi, Itkevi ikänsä kaiken, Ajan kaiken kaihoavi.

Syy sihen, että nuotti nykyisissä kansan lauluissa on sanan ylitse vallan saanut, on sama kun kaiken muunki yhteisen elämän muuttumiseen entisestä laadustansa. Entinen yksinkertaisuus tavoissa ja elämässä menee vuosi vuodelta alle ja palkitaan ulkonaiselta, silmään pistävältä koreudelta; vanhanaikaiset vahvat ja lämpimät, harmajat eli valkiat sarkakauhtanat uusilta, painetuilta, ohuilta, kehnotekoisilta takeilta; honkaiset, lujat, maalaamattomat seinät punaisilta, ohuilta ja kylmiltä kyhäyksiltä; mustat, savuttuneet kanteleet korioilta, kiiltäviltä viuluilta.

Kun siis tavat ja elämä muussaki kohdassa ovat muuttuneet, niin ei saa oudostua entisen laulunki muutunnasta nykyiseen, sillä laulut, jos ovat luontaisia, ei teeskeltyjä, kuvaelevat aikoja, joina syntyivät, yhtähyvin, ja ehki paremmin, kun moninaiset muut kuvaukset. Ei muuksi kun naurettavaksi tekeytyisi se, joka, elettävätä aikaansa ei arvaava, karsaasti katselisi kaikkia, missä ei ole entisen ajan muotoinen. Kullaki ajalla on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa, eikä entistä aikaa saada takaisin kääntymään, jos kuinka körteistä vedettäisi. Tätä emme nyt kuitenkaan sano nykyisten aikain ylistykseksi entisten suhteen, vaan ainoasti niiden vuoksi, jotka aina surevat entisen kuusen maahan kaatumista, eivätkä arvaa, että vesasta voipi uusi puu yletä, jos sitä ei jalkoihin tallata.--Niin nykyisestä Suomen laulustaki, ehkä kuinka kehno ja vähäarvoinen se onki, voipi parempiarvoinen laulu yletä, jos sitä taitavasti hoidellaan ja korjaellaan, ei kokonansa jaloissa potkita. Vanhalla laululla on jo pian ikänsä eletty, ja uusi laulun vesa onkasvamassa, mutta moni toisi mielellänsä Ruotsista eli muualta täysikasvaneita puita Suomen laulutarhaan istutettaviksi, eikä odota vesan kasvamista, tahi ei arvaa siitä mitään tulevan, jonka tähden sen huoletta heittääki. Meidän toivotuksemme on, että Suomen uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakiville, vaikkemme sentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi sen entisen pian raukeavan, paikoin jo rauenneen, mukaiseksi. Multimusten siaan voipi hyvin panna kivijalan, erinäisiä huoneita sopii väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukoan ja reppänän siasta raketa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätki ulkopuolin punata. Ettei tätä uutta rakennusta vielä ole millään paremmalla onnella alotettu, sen todistaa ne moninaiset sekä mielettömät että kielettömät, niin hengelliset kun maalliset arkkiviisut, joita vuosi vuodelta joukottain ilmautuu maahan. Sen todistaa myös seki, että oppineitten tekemistä runoista ja lauluista ei ole mainittavasti mitänä kansan runoiksi ja lauluiksi ruvennut, johon, Suomen kansan lauluhalua muistellessamme, lienee se ainoana syynä, että ovat ulommaksi kansan mielestä, tavoista ja ennen tutusta laulusta hairahtaneet, kun mitä kansa tuntisi omaksensa eli muuten voisi omistaa. Se on Karjalassa kahdapuolen valtarajaa, jossa talonpoikainen kansa paremmin kun muualla oikian arvonsa tunteva, ei vielä ole herrasväen häntään tunkeunut. Siellä on vielä usiammilla vanhanaikaisilla tavoilla arvonsa, siellä, niinkun jo edellä sanoimma, vanhoilla lauluillaki pesänsä. Herroja kun sinne ei vielä ole joka mökkiin asettautunut, niin siitä on talonpoikainen kansa saanut vanhat tapansa rauhassa suojella. Vieläpä on itse herrasväkiki, missä sitä siellä on, enimmästi siksi tottunut talonpoikaista elämää näkemään, ettei ylipäänsä tuomitse kaikkia kansan tapoja. Niin itse kansan lauluissaki. Mamsellitki välistä laulelevat niitä, eivätkä pelkää suunsa siitä pahaksi pilautuvan, jos kyllä toisia löytyy sielläki, jotka pelkäävät. Usiamman olemma myös kuulleet kantelettaki soittavan, ilman sormiensa kuluntaa varomatta eli soittoa muuten talonpojastamatta.

Jo alussa tarpeeksi asti kerrottuamme Suomen erinäisistä runolaaduista, emme enää huolikaan muista, kun näistä, nykyisessä kokouksessalöytyvistä, lauluista ja virsistä puheeksi ottaa. Ylimalkaisesti on näissä yksinäisyys ja surullisuus läpikäypänä aineena, ehkei kuitenkaan niin, ettei toisinaan iloisempiki mielenlaatu ilmoittaisite. Muutamassa laulussa kuvailee tyttö surkeuttansa ja sanoo olevan itsellänsä "paian päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta"; ja huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää. Loimi niissä melkein ylehensä on huolista kehrätty, kude erilaatuinen ollen. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa. Niistä sopii sanoa, mitä muuan laulaja itsestänsä erittäin kertoo, sanoen:

Usein minun utuisen, Usein utuisen lapsen, Maassa mieleni makaavi, Alla jalkojen asuvi, Alla penkin pehtelevi, Nurkissa nuhaelevi-- Miel' ei tervoa parempi, Syän ei syitä valkiampi.

Sanoimma myös yksinäisyyden olevan näissä alti havattavana, ja niin onki. Peräti toisenlaatuisia lauluja syntyy remuisissa seuroissa ja muissa tiloissa, joissa ihminen ei tunne yksinäisyyttänsä haittaavaksi.-- Mutta kun kuitenki ihminen luonnostansa ei rakasta yksinäisyyttä, vaan kanssakäymistä ja seuraisuutta, johon Suomen tytöillä ja pojilla, ynnä muulla maamme kansalla, kaukana toinen toisista erillään asuvilla, ei usein ollut tilaisuutta, niin mielessään vetivät koko luonnon seuraansa, kaikille turhimmilleki aineille hengen ja elämän, mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa. Seuran kaipuussa saivat niistä joka paikalla lässä olevia ystäviä. "Yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyani", sanoo vieraalle maalle joutunut, ja tyttö miehelään lähtiessänsä, kun aavistelee, minlaiseksi syntymäkotinsa, hänen toiste tullessansa, olisi muuttunut, laulaa:

Muut ne ei minua tunne, Kotihini tultuani, Kun nuo kaksi kappaletta: Alimmainen aian vitsa, Perimmäinen pellon seiväs, Minun piennä pistämäni, Neitona vitsastamani.

Samalla mielellä lohduttaa toinen kodista eroava itsiänsä, sanoen:

Paistavi Jumalan päivä Muuallenki maalimassa, Ei isosen ikkunoille, Ei veikon veräjän suulle.

Muuan taas yksinäisyytensä ikävässä haastattelee lintua seuraavaan tapaan:

Tule tänne, pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka, Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmoittele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitte vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme.

Minkä osan ottamisen ja kanssakärsiväisyyden onnettomasta tapauksestansa eikö anna tyttö moninaisille eläviksi ajatetuille aineille, kun laulaa:

Tuota saariki saneli, Saaren rannat raukoitteli, Tuot' itki ihanat nurmet, Ahot armahat valitti, Nuoret heinät hellitteli, Kuikutti kukat kanervan, Tuota piian pillamusta, Emontuoman turmellusta; Eipä nouse nuoret heinät, Ei kasva kukat kanervan, Kasva ei sinä ikänä Sillä tuhmalla sialla, Kuss' on piika pillattuna, Emontuoma turmeltuna.

Ilmanko eläviksi ja mielellisiksi saarta, rantoja, nurmia, ahoja, heiniä ja kukkia ajattelematta hän sillä tavalla taisi niistä lausua?--Ja samate se, joka salaisia huoliansa haastellessa ei tiennyt kellen ilmoittaisi, etteivät kertoisi ulomma, viimein kuitenki tuuman keksivä, sanoen:

Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan lehtiselle, Pakajan pajun vesoille; Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele kullenkana.

Saman ystävyyden ja kanssakärsiväisyyden, jonka ajatuksessansa luonnolta nautitsivat, osottivat sille takaisin. Niin seki, joka eräästi ei tieten, minne mättäisi moninaiset huolensa, viimein käskee korpin niitä poiskantamaan, lampihin hukuttamaan, kuitenki varomalla, ettei veisi kalallisihin vesihin, sillä:

Kalat kaikki huolestuisi, Ahvenet alas menisi, Suuret hauit halkiaisi, Sären lillit liukeneisi, Saisi siikaset surua, Kaikki mustuisi mujehet, Hänen hoikan huolistansa, Murehista mustan linnun.--

Mutta muita muistellessa elkäme unohtako käkeä!--Yli muiden lintujen ja muiden hengellisten eli hengetönten olentojen oli käki Suomalaisille rakas ja arvossa pidetty--saman arvon vielä tänä päivänäki nautitseva. Oliko tämä tapahtuva lyhyestä ajastansa vuoden kauniimmilla päivillä, taikka yksiäänisestä, erinäisiä huokauksia kuvaelevasta kukunnastansa, taikka seuravajaisesta elämästänsä, johon Suomen kansa paremmin kun mihen muuhun taisi omanki elämänsä verrata?--Arveloamme myöten vähän itsekustaki syystä. Tämän erityisen arvonsa tähden käkeä lauluissa usein muistellaan ja mainitaan kauniimmilla nimityksillä: kultainen, hopiainen, kultakielellinen, kultalintu, hopialintu, hopiarinta, tinarinta, hietarinta, papurinta, Saksan mansikka, Wiron puola j. n. e.--Vähäonniset huolissansa toivottelevat hänen kanssakärsiväisyydestä kovemmin kukkuvan, tytöt milloin kultia ja hopehia ynnä muita koristusaineita suustansa kukahtelevan, milloin ilmoittavan ajan, kuna naitaisivat. Emoton orpo valittaa, ei enää käestäkään iloa itsellänsä emonsa kuoltua olevan, jos kuinka kuuntelisi ja kääntelisihen.--Käen kukunnastapa Wäinämöinenki naulat uuteen kanteleensa kuvasi, ja minkä osan käki ihmisten asioissa luultiin ottavan, osotetaan ehkä silläki, kun runossa asetetaan yksinäisillä sanoillansa koivun latvassa Joukahaisen sisaren hukuntaa suremaan.--Mainitusta kaikenlaisille eläville ja muille olennoille ajatellusta ihmistapaisesta mielestä ja kielestä tulee vielä seki, että usein annetaan lintujen ja muiden elävien eli hengetönten olentojen pitkiä kanssapuheita välillänsä pitää. Sillä tavalla istuvat linnut oikeutta, kissat ja hiiret, revot ja jänikset, koivun ja tuomen tyttäret tarinoivat kaikenlaisia keskenänsä eli ihmisten kanssa. Moni ehkä katsoo aineita ja asioita, joiden kanssa näillä lauluilla on tekemistä, alahaisiksi, vähäarvoisiksi, laulun ansatsemattomiksi. Mutta niiiikun ainaki kansanrunoissa tapahtuu, on myös näissä laulaja tutut, jokapäiväiset aineet valinnut, ei niitä pilvistä eli muista korkeuksista tavotellut--taikka toisin sanoen: tutut, jokapäiväiset aineet ja mielenvaikutukset ovat laulajan laulamaan pakottaneet ja laulut siitä syntyneet.--Kansan runoelmissa mieli harvoin lentelee ylen korkialta pilvistä eli muualta semmoisia lauluaineita tapailemaan, joilla vaan pilvissä, ilmassa ja tuulessa onki kotimaansa, ja perustuksensa laulajan omassa mielessä, silloin tavallisesti olevaki paremmin tuttu pilvien, ilman ja tuulen kanssa, kun tämän varsinaisen elämän. Se, joka halajaa runoelmia semmoisista ylähäisistä aineista, niitä elköön koskaan etsikö kansantekoisissa! Niitä löytään semmoisten korkiaoppisten teelmissä ja laitelmissa, jotka vierahia tälle jokapäiväiselle, alahaiselle elämälle, taikka sitä halpana pitäväiset, sihen siitä syystä eivät puutukaan, vaan mielensä lentimillä kohoten päätyvät viimein kunneki omissa luuloissansa löytyvihin parempihin maailmoihin. He ovat liikaviisaita, joillen ei kelpaa tämä nykyinen Jumalan luoma maailma; sen pitäis heidän mielensä mukaan olla peräti toisenlaisen ja semmoiseksi kuvailevatki.--Mutta se, joka paremman maailman puutteessa ajaksi edes tyytyy tähän oltavaansa elettäväänsä, joka myös halajaa nähdä, tuta ja tietää, milliseksi Suomen kansa sitä arvaa, eli tätä ennen on arvannut, millaiset heidän mietteensä, toivonsa ja yrityksensä siinä ovat,--sillä on näiden laulujen, ehkä alahaisissaki, vähäarvoisissa aineissa kylliksi miettimistä ja oppimista.--Muuten on muistettava, ettei minkään laulun somuus ja kauneus synny aineesta, vaan aineen käyttämästä tahi mielen vapaasta liikunnosta aineita kuvatessansa. Alahaisista aineista ei siis seuraa, että lauluki olisi alahainen, eikä ylähäisistä toisella puolella laulun ylähäisyys; nimi ei pahenna miestä, jos ei mies nimeä.

Itse kirjoitustapaki eli kuvausmuoto näissä ei lentele niin korkialle, kun muutamien muiden, esimerkiksi itäisten kansain runoelmissa. Välistä kyllä vähän sihenki laatuun, mutta ei tavallisesti. Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun. Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?--Tässäki kohdassa on siis laulaja yhteistä mielen luontoa seuraava ja sanoilla kuvaava ajatuksensa ilman varovaisuutta ja pelkoa, niinkun ne itse työssä ilmoitaksen. Suomen laulun suloisuudesta emme nyt huolikaan omaa lausettamme ilmoittaa, koska näitä korjaellessamme vaan olisimma tainneet liiaksi niihin rakastua, ja lauseemme, jos ei ollaki, kuitenki näyttää yksipuoliselle. Se joka enemmin halajaa erityisten mietteitä siitä asiasta lukea, kun itsistä lauluista kokea, lukekoon entisen, kaikista kuulusimman kotimaamme professorin, H. G. Porthaanin erittäin Suomen runotaidosta laitettua kirjaa [4], jossa läpensä ylistää Suomen laulun kauneutta ja suloisuutta. Samalla tavalla ylisti sitä aikoinansa pispa Danieli Juslenius, lausuen: "Suomen laulun kauneutta ja vaikuttavaista, sydämen liikuttavaista luontoa emme taida lyhyellä kertomisella osoittaa, ja jos vielä taitaisimmaki, niin ei kukaan uskoisi kertomustamme todeksi, joka itse ei ole saman laulun sisällisimmän luonnon kanssa tutuksi tullut. Se oikein tulvehtii niin lausettensa kun ajatusten somuudelta, ja ilman niitä runoa ei arvata miksikään" [5].--Saksalainen tohtori H. R. von Schröter, joka kolmattakymmentä vuotta sitte käänti ja pränttäytti saksaksi muutamia Suomen runoja ja lauluja,--nimittää runostoamme ihmeteltäväksi laululähteeksi ja luulee sen kyllä itsestänsä ystäviä luoksensa vetävän, ettei tarvitse ja kaipaa hänen erityistä ylistystänsä [6].--Kuitenki oli niin Porthaanilla, kun Jusleniuksella, Schröterillä ja muilla, jotka senlaisilla lauseilla runostoamme ylistävät, vaan joku pieni osa siitä tuttu, eikä sekään kauniin ja paras osa.

Ulkopuollista todistusta ei siis kaipaakaan laulumme somuudestansa, emmekä juuri pelkää sen sisäpuollistakaan kaipaavan, jos ken sitä kysyisi. Mutta jos tapaisi lukija toisinaan semmoisiaki paikkoja, joilla ei näyttäisi kyllin suloa, somuutta ja kauneutta olevan, niin ensiksi muistakoon, ettei olekaan yhden kaunis kaikkein kaunis, ja toiseksi elköön unohtako, mitä itse lauluin tekijät asiasta arvelevat, sanoen:

Elkäte hyvät imeiset Tuota ouoksi otelko, Jos mie lapsi liioin laulan, Pieni pilpatan pahasti; En ole opissa ollut, Seisonut sepon pajassa-- Olen oppinut kotona, Oman aitan orren alla, Oman äitin värttinöillä, Veikon vestoslastusilla.

Vaan jos joku kysyisi, mintähden semmoisina, opistaan ja taidostaan eli muusta mahdistaan, epäilevinä, rupeavatkaan laulamaan, niin vastaavat vieläki laulajamme:

Emp' ois outo ollenkana, Saattamaton saanutkana, Ruvennut runon tekohon, Vaan tuli iso ikävä-- Se minun pani pakolla, Sepä työnti työntämällä.

Saman sanoivat jo vanhuudestaki, taikka:

Kyllä huoli virttä tuopi, Mure virttä muistuttavi, Kaiho kantavi sanoja, Mielalaset arveloita.------

Laulan hoikka huolissani, Ikävissäni ilotsen, Panen pakko päivissäni, Jott' on iltani kuluisi, Aamuni alimenisi, Huopeneisi huomeneni.--

Ja sanotaanpa sanalaskunki tavoin: luotu on lintu lentämähän, huolellinen laulamahan.--Ei siis pitäisi kenenkään oudostuman sitä, jos toisinaan saatostansaki epäilevinä antautuvat laulamaan, kovalta ikävältä, raskailta huolilta eli vielä muiltaki syiltä pakotettuna.--Peljättävästi on myös monen laulun kanssa aikain muuttuessa tainnut käydä, kun tytön kanssa, joka vanhemmilla päivillä itsestänsä muistutteli, sanoen:

Oli mulla muoto muiden, Oli muoto muien rinnan, Kun ma notkuin nuorempana, Hersyin heinän karvallisna.-- Olin ennen, kun olinki, Olin armas aikoinani, Kaunis kasvinpäivinäni; Olin kun omenakukka, Tahi tuores tuomenkukka, Tahi mansikka mäellä, Puola polttokankahalla.

Jo kyllä kahdestiki tätä ennen olemma maininneet, missä näitä lauluja tätä nykyä enimmästi tavataan. Jos Karjala myös on heidän varsinainen ja ainoa syntymämaansa eli vaan jälkimäinen piilopaikkansa, siitä välistä olemma havanneet kahta'alle ajateltavan. Amerikan villit kansat pakenevat tuo tuostaki Euroopalaisten edestä synkempiin erämaihinsa ja nämät luonnon synnyttämät ja kasvattamat laulut lienevät samalla tavalla ulkoa maahan tulleen sivistymisen jaloista aina edemmä ja edemmä vetäyneet, sillä lailla nyt ainoastaan Karjalassa löytyen.-- Talonpoikaiset lapset jättävät ilonsa ja lopettavat leikkinsä lattialla, ujostellen loukkoihin rientäen, kun herrasväkeä tulee tupaan; niin arvelisimma myös näiden eli muiden samanlaatuisten lauluin yli koko Suomen muinaan leikkinsä lyöneen, vaan sitte jo sanotusta syystä nykyiseen piilopaikkaan väistyneen, entisestä olostansa muilla paikoilla ei paljo muuta, kun jälkiä ylehensä käyvissä sanalaskuissa jättäen. Karjalassa ovat toki siksi vielä säilyneet, että, vaikka kyllä vanhat ihmiset valittavat niiden lapsuutensa armahien ylenkatseesta, niitä kuitenki vielä kaikilla ijillä ja kaikissa tiloissa laulellaan. Lapsilla on erityiset laulunsa, nuorilla naimattomilla erityiset, naineilla erityiset ja erityiset ikäkuluilla vanhoillaki, paitsi mitä siitä laadusta on, että lauletaan yhteisesti usiammilta eli kaikiltaki. Samate on lauluja erittäin pojilla, erittäin tytöillä, erittäin miehillä, erittäin naisilla, erittäin ukoilla, erittäin akoilla. Yksipuolisuutta peljätessämme emme taida yhtä lajia näistä toistansa paremmaksi kiittää. Jokaisella lajilla on omat sulonsa ja kauneutensa, niin esimerkiksi lastenki lauluilla, joita luetaan ensimäisen kirjan lopulla. Moni taitaisi niitä kehnommaksi arvata, kun mitä pränttiin toimitettaisi, mutta kuitenki ovat ne lapsilla niin rakkaat ja kauniit mielestänsä, etteivät paljo muita lauluina pidäkään, kun semmoisia heidän mielensä ja älynsä mukaan juoksevia. Se on itseensä hämmentynyt viisaus, joka lapsille muuta taritseekaan, kun minkä älytä voivat, taikka joka katsoo sitä vesalle sopimattomaksi, että tuulen mukaa heiluu sinne tänne, eikä asu kun täysi puu jäykkänä, kankiana. Lapsilla on omat mielensä, omat halunsa, omat työnsä,taitonsa ja laulunsaki, ja sen mukaan pitää kaikkia heihin koskevia arvattaman.--Mainitut lasten laulut ovat kun ensimäinen luokka Suomen laulukoulussa. Semmoisia ovat kaikki parahimmat runoniekat lapsuudessansa laulaneet, juuri niistä laulun luontoon tottuneet ja mieltyneet. Muu laulukoulu sitte on itsekullaki ollut niinkun siitä eräs laulaja kertoo, sanoen [7]:

Omat on virret oppimani, Omat saamani sanaset, Tiepuolista tempomani, Risukoista riipomani, Kanarvoista katkomani, Vesoista vetelemäni, Kun olin piennä paimenessa, Lassa lammasten keralla, Metisillä mättähillä, Kultaisilla kunnahilla.-- Tuuli toi sata sanoa, Tuhat ilma tuuvitteli, Virret aaltoina ajeli, Lausehet vetenä vieri.

Muuta erityistä laulukoulua Suomalaisilla ei kyllä ollutkaan. Sillä vaikka laulukouluistaki Suomen runoissa ja lauluissa toisinaan muistellaan, niin niillä arvattavasti ei ymmärretä muuta, kun mikä vieläki maassa on tavallinen, että toinen opettaa toiselle laulun ulkomuistilta laulettavaksi. Sillä tavalla ymmärrettävä lienee kyllä seki toisessa kirjassa präntättävä laulu, jossa tyttö kertoo pienempänä eräälle akalle muutamia lankakeriä ja rätsinän eli paidan laulun opetuspalkasta antaneensa, vaan jota tuhmuutta suuremmaksi tultuansa katuu, kun ilmanki akkojen opetuksitta havatsi huoltensa kyllin virttä jatkavan, niillä samoilla sanoillansa sitä oikiata, joka paikassa tilallista Suomen laulukoulua osottava, josta jo ehki kylliksi olemma edellisissä lehtilöissä maininneet.

Suomen laulun iästä eli vanhuudesta emme taida muuta sanoa, kun että sen juuret katoaa menneisiin ylimuistoisiin aikoihin, latva näihin nykyisiin aikoihin koskeva. Niin näistäki tässä kokouksessa löytyvistä monella kyllä on suuriki ikä, ehkä vuosituhansia seljässä, vaan toiset taas eivät ole kovin vanhoja. Vangittu pannu [8] esimerkiksi ei voi olla vanhempi yhteistä viinakieltoaikaa kuningas Kyöstä III:nnen hallitessa. Koiteren järven rannalla eli pari vuotta sitte ja taitaa vieläki elää vanha 80:vuotinen akka, Mateli Kuivalatar, joka muutamista muilta kerätyistä tyttöin lauluista, kun niitä hänen kuullaksensa luimma, sanoi: "no vieläkö nyt sitäki maassa muistellaan ja ken sitä teille lauloi?--Minä sen ennen nuorra tyttönä ollen tein."--Akan ilman syytä entisestä lauluteostansa kehuneen emme uskokaan, sillä siinäki iässä oli vielä hyvä laulaja ja toiseksi niitä tekemäksensä sanotuita tyttöin lauluja ei juuri laulettukaan Ilomantsia ja Lieksan rajakyliä ulompana. Ainaki lauluin ikää tutkiessa luulisimma jonkun osviitan niiden nykyisestä olopaikasta saatavan. Mitä laajemmalta usiammissa eripaikoissa kutaki laulua lauletaan, sitä vanhemmaksi luulisimma, ja enimmiten lauletaan niitä laajemmalla, joilla on enempi toisinnoita. Tämä on ylehensä sanottu, ei sillä mielellä, että se sopisi joka ainoaan erityiseen lauluun niin yhdessä kun toisessaki kohdassa.