# Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä

## Part 3

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kanteletar-suomen-kansan-wanhoja-lauluja-ja-wirsia-7078/index.md

Päiväni päätyy ja elämäni katkee, Multa se mureheni peittää ja kätkee.

11. Kultaansa sureva.

Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla, Muill' on koissa kultasensa, eikä ole mulla.

Minun kultani kaukana ja kaukana se kukkuu; Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.

Minun kultani kaukana ja kauas taisi mennä, Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.

Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi, Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.

Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni-- Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.

Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti, Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.

Mitä näit sä muutaki ja näitkö vielä senki, Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.

Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta, Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.

12. Hyljätyn suru.

Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taian tulla; Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

Vesi vuotaa silmistä ja suru syämen kaivaa-- Voi nyt tätä ikävää ja tätä suurta vaivaal

Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi, Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.

Mansikoita mennävuonna kullalleni poimin, Nyt on mulla kokonansa toisenlainen toimi.

Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta; Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.

Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen; Rallattelit, laulelit ja aina tulit tänne.

Kuinka taisit narrataki köyhän miehen lasta; Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.

Mitä ompi rikkautesi rakkautta vastaan?-- Maast' on kulta kotoisin ja syän taivahasta.

Jos en minä olis silmiäsi nähäkänä saanut, Niin nyt oisi syämeni levossansa maannut.

Nyt on syämeni suruinen ja itku kyllä kestää, Enkä löyä lepoa ma maalimasta mistään.

Vielä löyän levonki ja riemun sekä rauhan, Jos ei täällä; toki löyän tuolla puolen hauan.

Eikä kauan kestäkänä, ennenkun ma kuolen, Heitän tänne vaivani ja surun sekä huolen.

13. Ylenkatsottu.

Pois pitää mennä ja hyvä kylä jättää, Ei nyt enää tämän kylän tytöt anna kättä.

Mikä lie mun kullalleni, mikä mennyt mieleen, Ei nyt enää haastattele, eikä istu viereen.

Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta, Miksipä nyt vierastuit ja hyljäsit mun suotta?

Vaan en huoli surrakaan, en kanna suurta huolta, Ei se taia tyttöin tähen tämä poika kuolta.

Mikäs on mun ollessani nuorena poikana aina?-- Menen merimieheksi ja elän sillä lailla.

Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan Lähen poies Suomen maasta, muille maille reisaan.

Kauppalaivat seilaavat Turun salmen suulla, Sinne otan matkani ja siell' on lysti olla.

Taikka menen Ryssän maalle, kauas Venäehelle, Enkä tule ikänäni tähän kylään jälle.

14. Karjalan neito.

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka, Moni poika minua jo houkutteli hukkaan.

Ruusu ei oo kauniimpi, kun tyttö Karjalassa; Eikä toista tarvita, kun olen maalimassa. Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee, Huoli sytty syämehen, mieli naia tekee.

Kaunis tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan, Empä minä joka pojan halatakaan anna.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään, Poies, poies vierestäni kehnot pojat lykkään.

Synniksi sitä sanotaan ja syntipä se lienee, Nuoren tytön ruvetella kehnon pojan viereen.

Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta, Joka kerran heittäytyi noien poikien valtaan. Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli, Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.

Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä, Mesi, maito kielellä ja myrkky syämessä.

Niiin on poika piian luona kun halmehessa halla, Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.

15. Poika ja tyttö.

Poika. Sen mä olen laulanut ja laulan kaikkein kuullen: Tule tänne likka kulta, anna suuta mulle!

Tyttö. Kerran antoi nätti likka kehnon pojan suuta, Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.

Poika. Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä! Ethän toki halaamasta minua nyt kiellä!

Tyttö. Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa, Eikä kelpaa kehnot pojat tätä tyttöä vastaan.

Poika. En ole juuri tietäjä, en ole iso noita, Vaan kun näen nätin likan, vielä mä sen voitan.

Tyttö. Akkoja saapi halata ja se ei haittaa mitään, Ei saa tyttöihin koskea, hävetä poikien pitää.

Poika. Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi, Toinen likka on kovempi ja toinen antavampi.

Tyttö. Kyll' on noita poikiaki viientoista sorttii, Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.

Poika. Likkoja vieään kuormittaisin Lappeenrannan kouluun; Siell' on päivät paremmat kun mustilaisen joulu.

Tyttö. Suomen poikia saatellahan ruunun ankkuripajaan; Siellä lyövät ruuan päälle, kivimuurit kajaa.

Poika. Tämän kylän pienet piiat kukkuvat kun käet, Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.

Tyttö. Tämän kylän nuoret tytöt kaunihisti kasvaa, Huulet on kun hunaja ja suu kun sula rasva.

Poika. Niin on tämän kylän tytöt, matala kun kaali, Silmänalus sininen ja posket punamaalii.

Tyttö. Tämän kylän likat on kun mesimarjan kukkii, Poikia juoksee joukottain kun töpihäntä hukkii.

Poika. Tämän kylän likat on kun rupasammakoita, Noita pojat tellivät kun tervatallukoita.

Tyttö. Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa, Pojat juovat, rypevät, kun sika rapakossa.

Poika. Emmä ole kehno poika, humalainen hullu, Enk' ole piikoin pilkaksi ma tähän kylään tullu.

Tyttö. Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki, Kuinka pojat pohmelossa pitkin kyliä kulki.

Poika. Kesäilta, kaunis ilta, senki näytti kerran, Että pojat käveli ja eleli kun herrat.

Tyttö. Kesäilta kelvoton se laitti kerran niinki, Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.

Poika. Pojat makaa kammarissa pumpulipaiallansa, Likat saunan lattialla mustalla varrellansa.

Tyttö. Likat makaa aitassansa verkaviitan alla, Pojat pitkin pihoa ja tallin lattialla.

Poika. Likka parat aitoissansa monta yötä valvoo, Ikävissä itkevät, kun sutten pennut ulvoo.

Tyttö. Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen, Pojill' itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen.

Poika. Minne tytöt joutuisivat, jos ei pojat korjais? Iän kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.

Tyttö. Mitä tuosta hyötyisin, jos huonon pojan naisin?-- Viinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.

Poika. Moni tyttö, sievä tyttö, havatsi sen hiljaan, Että jo oli joutununna vanhan piian kirjaan.

Tyttö. Tämä vuos' on tämmöistä ja toinen vuos' on toista, Vaan ei tälle tyttärelle viinanjuojat loista.

Poika. Vanha piika harmajapää se on kun telkkä tiellä, Mykättää ja mäkättää sen kovan ilman eellä.

Tyttö. Emmä ole vallan vanha, enkä vallan nuori, Sen nyt saatan sanoaki: sinust' emmä huoli.

Poika. Minä poika, kaunis poika niinkun merikaisla, Et sä löyä Suomen maalta toista tämänlaista.

Tyttö. Jos oisi viina puuttunut jo viittä vuotta ennen, Oisit kyllä tyttöjä saava, naisit vaikka kenen.

Poika. Piiat pirun riivatut ne pojilta viinan estää; Pojat herran siunatut ne juovat minkä kestää.

Tyttö. Siit' on pojilla surua, kun viina paljo maksaa; Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.

Poika. Elä sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa,-- Vielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.

Tyttö. Poika rahansa menettävi olvehen ja viinaan; Tytöt ei pane rahojaan, kun silkkihin ja liinaan.

Poika. Voi kun olen joutunutki näien likkain varviin, Näistä emmä muuta saa, kun monta mieliharmii.

Tyttö. Mahoit olla tulematta, olla kotonasi; Ei sua tänne toivottu, ei tietty tuloasi.

Poika. Ei nyt auta, ei nyt auta, ei nyt auta mitään, Luotu olen lähtemään ja lähteä mun pitää.

Tyttö. Toki saatki lähteä ja parempi oisi ollut, Kun et oisi ollenkana tähän kylään tullut.

16. Vihaava ystävä.

Oli minullaki ennen ystävä, Nyt on mulla vihamies.

Toinen istuu jo kultani sylissä, Toinen suuta jo antelee.

Kuinka taiat nyt mua vihata, Kun ystävät olimma?--

Kuinka taitaa silmäni katsella Toista kultani sylissä?

Näin suurella syämeni surulla Nimeäs minä muistelen.

Näin suru minun syäntäni vaivaapi, Pois ei lähe mielestä.

Voi jospa se rakkauen kipenä Nyt vieläki eläisi!

Ja Herra nyt tälläki hetkellä Sinun mielesi kääntäköön!

17. Petetyn kirous.

Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit, Kirotut käsivarret, joilla minua halasit!

Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva, Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua!

Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit, Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit!

Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva!-- Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa.

Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin, Ja koko kotimaani iäksi jättäisin.

Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen, Mullassa maatakseni uneni ikuisen.

18. Nauru ja itku.

Astelin kaunista kangasta myöten, Heliätä rannan hiekkoa myöten.

Poro minun pölysi polvilleni, Heliätä hiekkoa helmoilleni.

Menin minä siitä siskoni luoksi, Sisko se ulos mua vastahan juoksi.

Siskoni vei mua kamarihin käymään, Toi sitte ruokaa ja käski mun syömään.

Söin palan eli puolen arvoltani, Kysyin minä siskolta armastani.

"Armahasi ei ole ollunna täällä; Maatapa taitaa marjojen päällä."

Kävin minä armasta katsomahan, Sisko se sivullani astumahan,

Armahani makasi paarten päällä, Silkkinen vaate oli silmien päällä.

Sisko se käski mua nauramahan "Taiat sa toisenki armahan saaha."

Olisinpa nauranut armastani, Vaan empä jaksanut itkultani.

Suu minun nauroi, syämeni itki, Veet ne vierivät poskia pitkin.

Veet ne vierivät poskia myöten, Kulki kun virrassa koskia myöten.

19. Rannalla itkejä.

Läksin minä kesäyönä käymään Sihen laksoon, kussa kuuntelin päivää, Kussa lintuset laulaa, Metsäkanatki ne pauhaa, Ja mun syämeni etsi lepoa ja rauhaa.

Katsoin minä alas vetten puoleen, Näin rannalla tytön kauniin ja nuoren, Joka istui ja itki, Katsoi aaltoja pitkin, Ja hän oli surullinen joka hetki. "Mitä itket sä raukka rannalla yksin?-- Ja sun silmistäsi veet vierivät nytkin. Mikä tuska ja vaiva Sinun syäntäsi kaivaa? Ei anna syänyölläkään hoivaa."

Hän vastasi: "sepä suru mua vaivaa, Kun ei koskaan tule takaisin se laiva, Jossa kultani kulki Poikki aaltojen julki, Minun jätti ja surun syämehen sulki.

Jo nyt outellut olen viikkoa kaksi Juuri tyhjään, näy ei tulevaksi; Mikä mahtanee olla!-- Jopa taisiki kuolla, Vain on vankina meren toisella puolla."

Ja hän katseli vähän aikaa vielä, Näki aalloilla pilven punertavan siellä;-- Pilvi ei ollut vainkaan, Tunsi kultansa laivan-- Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!

20. Varpusen olut.

Näin minä unta maatessani, Varpusen panevan oltta; Munankuori oli kuurnana, Ja tuohta hän ruukasi polttaa. Ja koska hän oluensa valmiiksi sai, Hän itsensä siitä nyt humalaan joi, Ja pani ala räystähän maata. Räystähän alla hän nyt makasi Ja synkiähän unehen vaipui, Kissa hänen nukuksissa kohtasi Ja käpälällä selkähän tarttui; Varpunen unestansa havasi, Kun kissa häntä repi ja raateli, Ja kuolema ahisti häntä. Varpunen itkuhun puhkesi Ja rukoili hartahasti: "Elä kissa kulta nyt minua syö Ja tapa näin surkiasti!" Vaan kissa se hänelle vastasi näin: "Ei vainen sun varpunen hyvin nyt käy, Sen olen minä näyttävä kohta."

Kissa se käpälätään kohotti, Ja varpunen tuiskahti tuuleen: "Panin minä kerta vähän olutta, Sen sanon minä kaikkein kuulten; Vaan kun ei siitä tullut parempaa, Kun että olin henkeni kaottaa, Niin olkoonpa viimeinen kerta."

Kun varpunen pois oli lentänyt, Läksi kissa häntä tavottamahan; Hän hyppäsi korkialle vuorelle, Ja sieltä hän putosi maahan; Senkaltaisellapa pauhinalla, Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pauhinalla, Lopun tämä elämä saapi.

21. Häälaulu.

Koska piämmä häitä, Elkäm' unohtako näitä Hyppimiä, tanssimia, kun on vanhuuesta tapa! Pari kaunis, ihan valmis, Käy nyt tanssihin kanssa; Ilotellen, riemutellen tanssikate nyt kaikki!

Väki morsianta katsoo, Imehellä myös tahtoo Koreutta, kauneutta, kun on morsiamen päällä: Ruunu päässä, palmut käässä, Kulta rinnassa kiiltää, Hopiapaulat, ketjut, vaulat, hyvin kaunihit kaikki.

Iloisesti nyt vieraat Kävelevät niinkun herrat, Hyvä ruoka, jalo juoma, joka hengelle valmis. Pojat piltit, tytöt kiltit, Yhä tanssia pyörii, Syän palaa, sano salaa: "jos ois omat nämät häämme."

Ukot ei tule joukkoon, Akat pakenevat loukkoon, Naurelevat, katselevat iloleikkiä nuorten. Heki ennen eivät menneet Poies polskasta kesken; Iloisesti, riemuisesti heki hyppivät silloin.

Sitä muistakame kaikki, Parikunnallemme ratki Hoikotella, toivotella, siunausta Jumalalta, Joka ensin itse vissin Aviokäskyn sääsi, Evan pienen pani viereen Adamille paratiisiin.

Perillisiäki kanssa Jumal' aina armostansa Heille suokoon, ynnä tuokoon kasvamahan kaunihisti, Hyvyyessä, siveyessä, Jost' on kunnia heille, Maalimalta, kaikkialta, ilo enkeleillä kanssa.

Sitä toivotamme vielä, Ettei Herra heiltä kiellä Ajallista, tavallista, mitä tarvitsevat täällä Hengen eloks, välimenoks, Kun on ruoka ja juoma, Vaate verho, talo kerho, sekä tarpehia muita.

Jumal' Abrahamin juuri, Isakinki Herra suuri, Jakopinki, jokasenki, anna parillemme tälle Siunausta, suojellusta, Hä'ät, tuskat poies poista, Pitkää ikää heille lisää hyvän terveyen kanssa.

Ja kun päättyvi kerran Tämä elo, nimeen Herran, Vajavainen, tukalainen, tämä vähä ajan vaihe; Elo toinen, parempainen, Jumal' anna taivahassa, Muuttumaton, puuttumaton ilo enkelien kanssa.

22. Laulu, olut ja viina.

Löytyvi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopeeta housun napiksi, Ken kaluksi sen katsoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laittelevi lauluksi, Runoiksi tehä viitsii.

Vaan aina tulee varata Ne monet väärät värsyt, Ettei laki sua sakota Ja pane pahat reisut. Niin saapi laulaa helistä, Ett oikein seinät soipi, Olutta juoa välistä, Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Antaa myös vähän voimaa; Kyll' uni muuten uuvuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa. Ja teki, neiet naitavat, Sen kernahasti suotta, Myös ootta yhtä taitavat, Jos itse vähän juotta.

Miehellen ei myös mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Vaan kolmas mieltä koittelee, Ja neljäs älyn voittaa; Viinasta ei tule viisaus, Kun sitä paljo ryyppää, Vaan kevyt luonto, kerkeys, Sen kanssa olla pyytää.

23. Mutkainen matka.

Läksin hevosen ostoon, Senki kovaan kostoon; Oli mulla rahoja säkki, Tuli sitte ilta äkkiin, Tahottiin minua tappaa, Rahani poies lappaa, Minä pääsin pakoon Vahvan vaaran rakoon.

Yhyin sitte yhteen kylään, Senki sangen hyvään; Menin yhteen taloon, Senki sangen jaloon; Menin ulkoa tupaan, Ilman muuta lupaa. Sanoin mie: hyvää iltaa, Putosin pääni siltaan, Ramppasin oven ramppii, Aloin sitte tanssii; Panin säkkini naulaan, Aloin sitte laulaa.

Miniä perässä makaa, Ei hän unesta takaa, Heräsi toki tuosta, Alkoi minulle haastaa: "Mistä sinä olet miesi?"-- Minä sanoin: "Hiisi tiesi." Sanoi hän minulle hiljaan: "On meillä alla sillan Kellari syvä ja suuri, Sinne on murhattu juuri Ennenki monta miestä, Ku ei päässyt pois eestä."

Niin minä talosta karsin, Matkalle heti marsin, Yksinäni halkiöisin, Tuskinpa tien minä löysin. Lippasin sitte linnaan, Saksan kanssa rinnan; Saksa se minulle sanoi: "Onko sinun miesi jano?-- Osta viinaa sarkka, Maksaa kolme markkaa; Olutta tuopin täysi, Niin saat hyväksi pääsi."

Marakatti pöyältä katsoi. Päälleni rännätä tahtoi; Minä häntä jalalla potkin, Ruoskalla selkään sutkin. Läksin sitte kotihin tuolta, Tiell' olin nälkään kuolta; Vaan tuli talo vahva, Siin' oli jalo rahvas, Emäntä ruokaa laittoi, Leipeä pöyälle taittoi, Söin minä mahani täyen, Läksin sitte kotiin käyen; Siit' oli mieleni paha, Rosvot oli vieneet rahan, Enkä mä hevoista saanut; Parempi kun oisin maannut, Ollunna, ajan senkin, Pitkänä päässä penkin.

24. Neion valitus.

Ehkä tämä Neion valitus jo ennestäänki löytyy edellänimitetyssä Topeliuksen kokouksessa melkein yksillä sanoilla präntättynä, niin emme kuitenkaan ole tahtoneet, emmekä tainneet sitä tästä nykysajan runoelmanäytteestä erottaa, koska se paremmin kun moni muu todistaa, vanhan kansanrunollisen sulon vieläki hengissä olevan.

Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lauloin ollen lassa, Pikku piikana visersin, Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän, Tuolla pilvien povella, Vapaana, vaivatonna.

Vapaa vaivoista poveni, Tuuvin ennen tuulen lailla, Kiiätin kipunan lailla, Lennin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makian Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavaisen.

Istuin ilona aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana keolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa, Tyvenesti tuuvitettu Tuulen hengeltä, tulevan Metisestä mantereesta.

Levon kuvana leholla Nukuin nurmilinnun lailla; Rauha rakkahin rakensi, Siirsi vierehen siansa, Eikä untani uhannut Huolilla heräjävillä, Näillä suurilla suruilla, Povea nyt polttavilla.

Empä tieä, enkä taia Selkeästi selvitellä, Mikä juoksi mieleheni, Mikä aivohon osasi Aivan ankara ajatus, Mikä syttyi syämeheni Tuli ennen tuntematon. Kun ma vuotta viisitoista Olin jättänyt jälelle, Nousi nousulla nisäni, Suihtui outo syämeheni, Huoli uusi huivin alle, Pullistuvahan povehen.

Niin nyt on tukala tuvassa, Mieli raskas mantereessa; Löyä en armoa aholla Enkä lehossa lepoa, Eikä onni oksapuien Asu mustan varjon alla. Vaiva vaivuttaa levolle, Vaiva vaivaapi uneni; Vaiva herättää valolle, Uuen päivän paistehelle.

Tuolla sytevi, syämen Peitetyissä pohjukoissa, Toivon tuli tuntematon, Tuli outo ja tukala, Jot' en saata sammutella, Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat, Tuonne aivoni ajatus, Tuonne suosio syämen, Toivon poluille pimeän, Ahtahille aavistuksen, Syämelleni suruisten, Syämelleni suloisten. Kaikki kaikissa ajatus, Yks' on aina arvollinen Täytten tarvetten seassa, Yks' on tarve toivottava, Syämelleni surunen, Syämelleni sulonen.

Näistä edellisistä lauluista lauletaan niitä seitsemää ensimäistä melkein yli koko Suomen maan, ehkä ei aina ja joka paikassa yhdellä tavalla. Karjalasta saatuja ovat laulut 8, 9, 10-----15, 18, 23, joita kuitenki myös usiampia Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan. Hämeestä kirjoitettuja ovat 16, 17; Uudelta maalta 19, 20; Savosta ja Savonrajaiselta Pohjanmaalta ja Satakunnasta 21, 22, 24.--Kuusi 1:mäisen laulun alkuvärsyä ja koko 2:nen laulu ovat ruotsinkielisten lauluin mukailemata [3] ja melkein näyttää siltä, kun olisi myös lauluilla 3, 4, 9, 20, ruotsalainen alkunsa, joka sama arvelu miks' ei sovi lauluihin 5, 6, 19. Viimeksi nimitettyä kuulimma lassa syntymäpaikoillamme lauleltavan, jota myöten sen olemma kokeneet korjaella muistostamme, kosk' ei saanutkaan silloin kirjoitetuksi.

Jos nyt tarkemmin tutkimma näitä nykyisajan lauluja vanhanaikaisten rinnalla, niin ylipäänsä saatamma sanoa, että ovat kehnompia laadustaan, ei ainoasti kielen vuoksi, vaan muunki laulusomuutensa. Lyhyitä tavuita löytään usein pitkiksi venytettynä ja pitkiä lyhytten siaan pakattuna, jonka ohessa sanojen yksialanta (allitteratio) on sattumoissa. Tavallisesti on niissä myös paljo katkastuita sanoja, jotka näistä näytteistä kuitenki olemma kokeneet pois karsia, jossa työssä niiden monet toisinnot kokonaisemmilla sanoillansa ovat avuksi tulleet. Niin on muuki laulusomuus näissä kehnompi, kun vanhanaikasissa, ainoastaan nuottiensa moninaisuudella voittavat ja niidenpä tähden kyllä ovatki niin tavallisiksi tulleet. Oikiassa laulussa ei pitäisi kumpasenkaan, ei sanan, eikä nuotin, yksipuolisesti vallita, vaan keskinäisessä sovussa ja yhteydessä toisensa kanssa elämän. Tästä yhteydestä ovat nykyisaikoina kuitenki sana ja nuotti erinneet ja edellinen jäänyt oppineitten runoteelmissä melkein itsevaltiaksi, jälkimäinen nykyisissä kansan lauluissa. Sana ja nuotti, alusta sisaria, nyt useinki kaipaavat toistansa ja itkevät yksinäisyydestänsä, sanoen: