# Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kanteletar-suomen-kansan-wanhoja-lauluja-ja-wirsia-7078/index.md Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei kuitenkaan paljo huoletuta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on pian ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansarunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä syntyvät, eivät ole yhden eli kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.--Tämän saamma liiatenki laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen äänellisiä kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet taivaalla kulkevat tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä. Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa laineista suuret, ulommaksiki havattavat kuohupäät aallot. Samalla tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä ilmottamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta. Oppineitten runot siinä kohta erotuksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne tänne mutkistelevan luonnonpurun; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä--moni kiittää kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä paremmaksi.--Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s. t. s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. Se työ hänelle miten luonnistuu, sitä myöten saapiki välistä somempia, kauniimpia, välistä sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen elävä luonnollisuus tahtoo kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu ajatusten ja mielen mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaann tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkun istutettu puutarha voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi. Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen?--Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän luonnollisuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden on myös oppineiltaki kansanruno kaikkina aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa vielä esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa kouluissa niitä lukea. Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavaksi kylläki myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä kokouksesta olemma vanhoilta vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina lauluinsa lomaan, uusia muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta tulleet minun tyttöaikoinani, ka silloin niitä olisi keräytynyt; silloin niitä lauleltiin paljoki, vaan unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori kansa niitä ei enää laula, muita omia renkutuksiansa parempana pitäen". Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi lauletaan, ja mainittavimmia siinä kohdassa ovat Lieksan, Ilomantsin, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjät. Kolmannessa kirjassa löytyviä virsilauluja taasen enemmin lauletaan Venäjän, kun Suomen Karjalassa, ehkä kyllä kumpasessaki, eikä aina erivirsiä, vaan yksiäki. Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista, kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan. Laulu kyllä ei ole hävinnyt, ei Savosta, eikä muualta Suomessa, vaan on muuttunut, joko hengellisiksi virsiksi eli maallisiksi toisenlaatuisiksi. Hengellisiä virsiä laulellaan, paitsi lukemattomia arkkiviisuja, vanhassa ja uusissa virsikirjoissa, Sionin virsissä, Achreniuksen juhlavirsissä ja muissa kirjoissa. Ne ovat kaikki präntätyitä, ja sen tarvitsevatki olla, sillä niitä olisi muuten vaikiampi muistaa, kun kansanlauluja, koska kieli ja ajatukset niissä tavallisesti eivät ole selviä, vaan enemmin eli vähemmin sekavia kumpasetki.--Maallisia nykyisemmän ajan lauluja on usiammasta laadusta. Rantamailla ja Hämeessä niitä osittain käännetään ruotsista, osittain tehdään uusia, vaan ruotsin mukaan, taikka muuten entisestä Suomen laulusta poikkeavaisesti. Muutamia niistä tavataan jo ulommaksiki Savoon ja Karjalaan levenneenä, joissa myös itsissäki toisinaan uusia lauluja sihen laatuun ilmautuu. Ne ovat enimmästi pränttäämättömiä monilla erinäisillä nuoteillansa. Syntymäpaikoillani etelä Suomessa tuli viimeistäki joka viides vuosi uusia lauluja entisten siaan. Entisiä uusien ilmautessa ruvettiin vanhantapaisina pitämään ja saivat unohtua. Niille uusille tuli pian sama vuoro eteen. Ainoastaan muutamia, joko aineensa eli nuottinsa tähden, muisteltiin kauemmin. Pitäjän suutarit, räätälit, sepät, nikkarit ja muut mestarusmiehet olivat niiden levittäjiä, usein tekijöitäki. Näytteeksi panemma tähän muutamia semmoisia lauluja. Joka tahtoo, niistä myös saapi tilaisuuden tutkia Suomen nykyaikoina vallan ottavata laulua entisen rinnalla ja oman mielensä mukaan parahiten arvella kummanki somuudesta ja muista etuisuuksista. 1. Kreivin sylissä istunut. Minä seisoin korkialla vuorella, Viheriäisessä laksossa; Näin, näin minä laivan seilaavan, Kolme kreiviä laivalla. He laskivat laivan rannalle, Kävit maallen astumaan; Ja se nuorempi kreiveistä kaikista Tuli minua kihlaamaan. Hän otti sormuksen sormestaan, Ja se oli kultainen. "Katsos nyt, minun piikani ihana, Sinä saat tämän sormuksen." "En ota minä ouoilta sormusta; Mua kielsi mun äitini."-- "Ota pois, pane sormus sormeesi, Sitä ei näe äitisi!" "Mihin panen minä nyt tämän sormuksen, Ettei minun äitini nää?-- "Sano: laksossa tuolla kun kävelin, Tämän sormuksen löysin mä." "Elä neuo sa minua valehtelemaan, Sen äitini ymmärtää; Paljo parempi on minun sanoa: Olin nuoren kreivin sylissä." Ja se ilta oli lämmin, ihana, Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat keolla kasvoivat. Likka istui kreivinsä sylissä, Moni muistui mielehen; Yö joutui ja päivä oli laskenut, Hän nukkui kreivin vierehen.-- Aamulla koska likka heräsi, Hän oli ihan yksinään; Pois oli laiva lähtenyt rannalta, Pois kreiviki vierestään. "Voi, voi mua vaivaista piikaa! Kuinka onneton nyt minä lien; Ota pois meri, vie tämä sormuski, Mitä tällä mä käessäni teen." "Nyt näen mä sen ehkä myöhään, Että muita hän rakasti, Minun jätti surussani itkemään, Ja viekkaasti vietteli." 2. Petetty nuorukainen. Nuori mies kihlasi morsiamen, Otti oman kullan, Meni sitte vieraille maille, Lupasi pian tulla--. Oli hän siellä vuotta kaksi, Oli kolme vuotta; Kulta luuli kuolleheksi, Tainnut ei enää outtaa. Nuori mies tuli vierailta mailta, Tuli hän kotiansa, Meni kultansa kartanohon, Tervehti kultoansa. Nuori mies tuli vierailta mailta, Meni kultansa luoksi; Kulta se tuosta valjeni Ja ve'et silmistä juoksi. "Miksis kultani valjenit, Et ole niinkun muinen?"-- "Täytyipä minun valjeta, Kun minull' on kulta toinen." "Toiseen olen vihittynä, Kihlat toiselta saanut; Toinen minua toivotteli, Toisen kanss' olen maannut." Kulta se tuosta surkutteli, Paniin pahoillensa, Erokirjan kiijotti Ja antoi kullallensa.-- "Kirjan nyt minä kirjotin Ja annan sinulle tässä; Et nyt kauan enempi Mua näe maalimassa." Veti hän miekan terävän Ja painoi itsensä läpi; Veri lähti vuotamaan, Kun väkevä virta käypi. Tästä mahtaa jokahinen Panna mielehensä, Kuin se tekee pahasti, Joka pettää ystävänsä. 3. Morsiamen kuolo. Illalla istuttiin istumella, Murehest' ei mitänä tietty; Va rallalla ra, va ralla ralla ra, Murehst' ei mitänä tietty. Nuori mies sai sitte kirjasen, Ett' oli kultansa sairas; Va rahalla ra j. n. e. Kävi hän sitte kammariin, Puki siellä parahimmat vaatteet. Meni hän sitte tallihin, Siell' oli valkia ruuna. Otti hän kultaisen satulan, Hopiaisten solkien kanssa. Satuloitsi valkian ruunansa, Sitoi ne hopiaiset solet. Läksi hän sitte ajamaan, Ajoi seitsemän peninkuormaa, Yhtenä kauniina kesäisenä yönä, Kun moni makiasti nukkuu. Tuli hän viheriähän lehtohon, Kuuli kun lintuset lauloi. "Mitä te linnut niin suruisesti Täällä nyt lauleletta?"-- "Sitäpä linnut me suruisesti Täällä nyt laulelemma: Sairas on nuoren miehen morsian, Kohta jo kuollaki taisi." Ajoi hän vähän matkaa etemmä, Kuuli hän kellojen soivan. Kysyi hän kellon soittajalta: "Kellenpä kelloja soitat?"-- "Kuollut on nuoren miehen morsian; Sillen mä kelloja soitan." Ajoi hän vähän matkaa etemmä, Näki hautoa kaivettavan. Kysyi hän hauan kaivajalta: "Kellenpä hautoa kaivat?"-- "Kuollut on nuoren miehen morsian; Sillen mä hautoa kaivan." Ajoi hän vähän matkaa etemmä, Tuli appensa kartanohon. Näki hän ruumiin liinattuna Makaavan lautojen päällä. Ne posket ennen ruusunpunaiset Olivat nyt valkia kun liina. Katseli kalvehia kasvoja, Ja valkehia poskia kanssa.-- "Ne oli ennen ruusunpunaiset, Nyt ovat ne valkia kun liina." Rupesi hän sitte itkemähän, Itki seitsemän vuorokautta. Seitsemän vuorokautta itkettyä Kuoli hän kaheksannella. Kuollut se sitte hauattihin Kuollehen morsiamen viereen. Siellä he lepeävät vierekkää, Heräävät taivaassa kerran; Va rallalla ra, va ralla ralla ra, Heräävät taivaassa kerran. 4. Velisurmaaja. "Mistäs tulet, kustas tulet, Poikani iloinen?"-- "Meren rannalta, meren rannalta, Äitini kultainen." "Mitä sieltä tekemästä, Poikani iloinen?"-- "Hevostani juottamasta, Äitini kultainen." "Mist' on selkäsi saveen tullut, Poikani iloinen?"-- "Hevonen huiskasi hännällänsä, Äitini kultainen." "Mist' on jalkasi vereen tullut, Poikani iloinen?"-- "Hevonen polkasi rauallansa, Äitini kultainen." Mist' on miekkasi vereen tullut, Poikani iloinen?"-- "Pistin veljeni kuoliaksi, Äitini kultainen." "Mintähen sinä veljesi pistit, Poikani poloinen?"-- "Mintähen naistani nauratteli, Muorini kultainen." "Minne nyt sinä itse jouvut, Poikani poloinen?"-- "Muille maille vierahille, Muorini kultainen." "Minne heität taattosi vanhan, Poikani poloinen?"-- "Mieron verkkoja paikatkohon, Muorini kultainen." "Minne heität maammosi vanhan, Poikani poloinen?"-- "Mieron rihmoja keträtköhön, Muorini kultainen." "Minne heität naisesi nuoren, Poikani poloinen?"-- "Mieron miehiä katselkohon, Muorini kultainen." "Minne heität poikasi nuoren, Poikani poloinen?-- "Mieron koulua kärsiköhön, Muorini kultainen." "Minne heität tyttösi nuoren, Poikani poloinen?"-- "Mieron karjoja kaitsekohon, Muorini kultainen." "Koskas sieltä kotihin käännyt, Poikani poloinen?"-- "Konsa korppi valkenevi, Muorini kultainen." "Koskas korppi valkenevi, Poikani poloinen?"-- "Konsa hanhi mustenevi, Muorini kultainen." "Koskas hanhi mustenevi, Poikani poloinen?"-- "Konsa kivi veen päällä pyörii, Muorini kultainen." "Koskas kivi veen päällä pyörii, Poikani poloinen?"-- "Konsa höyhen pohjaan painuu, Muorini kultainen." "Koskas höyhen pohjaan painuu, Poikani poloinen?"-- "Konsa päivä syänyöllä paistaa, Muorini kultainen." "Koskas päivä syänyöllä paistaa, Poikani poloinen?"-- "Konsa kuuhut kuumasti polttaa, Muorini kultainen." "Koskas kuuhut kuumasti polttaa, Poikani poloinen?"-- "Konsa tähet taivaalla tanssii, Muorini kultainen." "Koskas tähet taivaalla tanssii, Poikani poloinen?"-- "Konsa kaikki tuomiolle tullaan, Muorini kultainen." 5. Onneton nuorukainen. Ah voi kuinka kauhiasti suru vaivaa mieltäni, Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani! Sinun luoutosi lempiä on syämeni sitonut, Sinun kaunis katsantosi kovasti mun vanginnut. En mä sua, kulta likka, taia koskaan unhottaa, Enkä muien tyttöin päälle taia koskaan katsahtaa. Paljo ennen sinun kanssasi juon ma vettä virrasta, Ennenkun ma muien kanssa joisin olutta tuopista. Nimesi mä kirjottelen hopiahan, kultahan, Kuvasi mä kätkielen syämeni pohjahan. Sinussapa syämeni kiini riippuu ainian, Sinuapa ainoata minä aina rakastan. Kaiken hyvyytesi eestä sinua ma kiitän nyt, Vaikka usein väärin tein mä, et sä mua heittänyt. Vaikka tuhat, tuhat kertaa mielesi olen rikkonut, Minusta sa kuitenkaan et ole poies luopunut. Eikä ajat, eikä vaivat taia meitä erottaa, Eikä maailman esivallat väliämme vierottaa. Tieän kyllä, että kaikki soisit minun sortuvan, Soisit myöski sinun poies puolestani luopuvan. Mutta ystävätäs elä koskaan poies unhota! Muistaa mahat aina häntä, vaikka ompi kaukana. Taivaan Herra meiät vielä kerta yhteen auttavi, Vaikka moni sen nyt kyllä mahottomaksi luulevi. Vielä viheriässä laksossa ma kanssasi astelen, Kukat ynnä ruusut kaikki sinulle siellä taittelen. Vielä vieressäsi kerran iloisena istunen, Surut, huolet, vaivat kaikki mielestäni heittänen. Nyt mä laannen laulamasta--hyvästi nyt kultani!-- En voi laata suremasta, vaikka päätän virteni. Jos nyt joku tietä tahtoo, kuka laulun tehnyt on, Niin se oli nuori poika--Nuorukainen Onneton. 6. Toivoton rakkaus. Syämestäni rakastan sua elinaikani, Jos kohta onki turha jo kaikki toivoni. Et kyllä itse luvannut mua koskaan heittää näin; Vaan köyhyyteni tähten mä hyljätyksi jäin. Sä syämesi annoit ja jälle pois otit, Toiselle rakkautesi muista vierotit. Jos kirjotella taitaisin minä rakkauen sen, Joka minua nyt vaivaa ja polttaa syämen.-- Se rakkauen kipinä, joka syttyi rintahan, Ei taia ennen sammua, kun pääsen hautahan. Kuin aurinkoinen loistaa taivaalla palava, Niin kaunis myös se rakkaus oli meissä alkava. Nyt kyyneleeni vuotaa, sen kaikki näkevät, Ja päiväni on pitkät ja kovin ikävät. Joka ystävänsä mistaa, suru sille siaan jää; Voi sitä suurta tuskaa ja sitä ikävää! Kuin linnut oksapuissa kauniisti laulelee, Niin suru syäntäni kovemmin kaivelee. Ja kukat kaikenlaiset kukoistaa keolla, Vaan ei ne anna mulle tuskissa lepoa. Ah kuhun otan tieni ja kusta levon saan, Kun sinä mun nyt hyljäsit ja heitit kuolemaan! Moni se kyllä luuli mun suotta itkevän, Ja käski kaiken huolen mun poies heittämään. Vaan kuinka ystäväni mä taian unhottaa?-- Ei koko maalimassa ole toista semmoista. Nyt laannen laulamasta, virteni lopetan; Sinulle hyvin kaikki käteesi toivotan. 7. Kultani kukkuu kaukana. Kultani kukkuu, kaukana kukkuu, Saiman rannalla ruikuttaa; Ei ole ruuhta rannalla, Joka minun kultani kannattaa. Ikävä on aikani, päivät, on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakaan; Voi mikä lienee tullutkaan, Kun jo ei kultani kuulukaan! Toivon riemu ja autuuen aika Suruani harvoin lievittää; Rintani on kun järven jää-- Kukapa sen viimenki lämmittää? Kotka se lenteli taivahan alla, Sorsa se souteli aalloilla; Kulta on Saiman rannalla, Lähteä ei tohi tuulelta. Tuuli on tuima ja ankarat aallot, Ruuhet on rannalla pienoiset; Ruuhet on rannalla pienoiset; Kultani sormet on hienoiset. Elä lähe kultani aaltojen valtaan!-- Aallot ne pian sinun pettäisi. Sitte ei suru mua heittäisi, Ennenkun multaki peittäisi. 8. Kultaansa ikävöivä. Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkahan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! On siellä tyttöjä, on komioita, Kultani silmät ei katsele noita; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät-aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Linnut ne laulavat sorialla suulla, Soriampi kultani ääni on kuulla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Hunaja ja mesileipä makialle maistaa, Kultani suu sekä huulet on toista; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Voi koska näen minä senki ilopäivän: Kultani sivullani kulkevan ja käyvän! Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Syys tulee etehen ja kesäpäivä rientää, Vaan minun kultani ei tule sentään; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! Tule, tule kultani, tule kotipuoleen, Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo! 9. Merille lähtevä. Hyvästi kultaseni, hyvästi kultani!-- Mun lähteä nyt täytyy pois kotimaaltani. Mun täytyvi nyt mennä merille kulkemaan! Ja sinua, en tieä, jos näen millonkaan. Lahella laiva pieni minua outtelee; Se mulla kotimaani ja tuttavani lie. Se kotimaani mulla ja tuuli kultani, Ja aalto armahani tahikka--surmani. Jo ennen monta miestä se meri petteli, Ja monen kullan silmät vesille jätteli. Vaan ellös mua surko, jos ehkä kuolisin; Sä suotta kaottaisit ikäsi kaunihin. Kun kuulet kuolleheksi, tee risti rantahan, Ja aallon luomat luuni ne peitä santahan. Ja ota pieni ruusu ja laita kasvamaan, Käy sitte kesäilloin välistä katsomaan!-- Kun ruusu kaunihisti kesällä kukostaa; Se rakkauteni kuvan eteesi muovostaa. Hyvästi vielä kerta, hyvästi ystävä! Ei suremaan nyt auta, vaan täytyy lähteä. 10. Turvaton. Onneton olin minä ollessani, Onneton tähän kylään tullessani; Onnettomaksi olen minä luotu, Ei ole minulle ilopäivää suotu. Turvoa ei ole siellä, eikä täällä, Enempi kun linnulla lentonsa päällä. Maalima minua nyt paljoki vaivaa, Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa. Ystäväni on myös ynsiäksi tullut, Kun hän on maaliman juttuja kuullut.-- Kuulepas, kultani, vielä sana yksi: Kuinka tulin minä näin hyljätyksi? Kuka sinun eksytti rakkauen tiellä?-- Tule, tule kertaki luokseni vielä. Muistatko muinen kun marjassa käytiin, Ahosilla istuttiin, leikkiä lyötiin?-- Päivä se paisti ja pienet kukat loisti; Kukatki ne ketosilla iloamme toisti. Linnut ne laulelivat metsien päällä; Meistä he lauloivat siellä ja täällä. Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen, Entiset ajat ovat olleet ja menneet. Entinen oma kulta ei enää hoia; Niin se mun heitti kun pienen linnun poian. Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään, Ei ole mulla nyt ilopäivää yhtään. Enkä mä itselleni näin luullu käyvän; Ikäväni kestää kuolemapäivään. Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla, Lentävä lintunen taivahan alla. Olen ma kun oksalla varpunen pieni, En tieä kuhun otan matkan ja tieni. Nuoruusikä rientää ja aikani kulkee; Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.