Part 2

Wihi Jesus wiljoasi, Kato Jesus karjoasi, Tänä Jesuksen kesänä, Maarian suwena suurra. Kuin katot katoksen alla, Niin kato kanarwikossa; Kuin sa hoiat huonehessa, Niin sa hoia hongikossa. Ohtoseni ainoiseni, Mesikämmen kääröseni! Kuin sa kuulet karjan kellon, Kellon helkkäwän hewosen, Kohta korpehen kokeos, Saahos sammalhuoneesehen, Karjan kulkeissa mäkiä, Mene sä mäen alate; Karjan käyessä alate, Mene sä mäkiä myöten. Wisko wiitahan wihasi, Saata sammalmättäsihin, Karjakullan tietämätä, Wiljakullan kuulemata. Ällös tullo näille mailla, Tääll' ompi osawat waimot, Jotka tiesi turmeleepi, Laulaa suohon suoliwöistä, Niittuhun nisistä saakka, Kankaasehen kainaloista. Kiweksi minun omani Kantoloiksi kaunoseni! Kiwilöitä ennen kisko, Kanna hongan kantoloita, Hakoloita haukkaele. Wieri willakuontalona, Mene sammalmättähänä, Karjakullan kulkeissa. Lepy lehto, kostu korpi, Lempiä salo sininen, Minun lepytellessäni, Minun kostutellessani. Anna nyt rauha raawoillesi, Sontareisille sowinto, Tänä Jesuksen kesänä, Maarian suwena suurra. Kuitua metän kuningas, Hongatar metän emäntä! Korjaele koiriasi, Raiwoile rakkiasi, Kultasihti kytkyihin, Hihnohin hopeisihin, Rahin rautaisen nenähän, Kätke kynnet karwohisa. Teetä tinanen neula, Jonka päätät päälakehen; Syökse kultanen korenta Läpi luisten leukaluiten, Ettei liiku luiset leuat, Eikä hampahat hajoa. Metän ehtoisa emäntä! Kätke koirasi kolohon, Rakkisi rapaja kiinni, Pane panta pihlajainen Ympäri nenän nykyrän, j.n.e.

Karhun Synty.

Juumin ukko, Juumin akka, Juumin entiset eläjät! Rusko mullasta ruwennut, Karwahalli kankahalta. Muistan murrin syntyneeksi, Pahan karren kaswaneeksi, Pohjan pitkässä perässä, Suomen suuressa salossa, Lapin maassa laukiassa. Willa suusi, willa pääsi j.n.e. Jos olet pahoa tehnyt, Tule työsi tuntemahan j.n.e. Ei sinun isosi käske, Eikä waltawanhempasi, Syöä karwoja kapehen, Wiatonta werta juoa. Wie pois wihasi tästä, Keltasihin keuhkohisi j.n.e.

Hukan (Suden) Synty.

Wiron akka, willi waimo, Portto Pohjolan emäntä! Tuo teki pojan mokoman Luun syöjän, lihan purian, Weren uuelta wetäjän. Niin sano sinun emosi: "Woi polosen poikiani, Woipa laaja lapsiani; Kuin on poikani polosen, Luun syöjä, lihan puria, Weren uuelta wetäjä. Josma tehnen tuwan tuolle, Tuli polttanee tupani; Josma salwaan saunan tuolle, Wesi wienee westokseni." Sano wanha Wäinämöinen, "Anna olla olollasa, Ohessa orawakorwen, Miehen metän kumppanina. Jos olet pahoin tehnyt, Tule työsi tuntemahan" j.n.e.

Kyykäärmeen Synty.

Waka wanha Wäinämöinen Wuoria hajotteleepi, Kallioita wierittääpi, Rautasissa rukkasissa, Waskiwanttuin sisässä. Sai miekan tuliteräsen, Sylkytteli miekkoasa Wuoren rautasen rawossa, Kahen kallion wälissä, Wiien wuoren winkurassa. Sormus kultanen solahti Wuoren rautasen rakohon, Kahen kallion wälihin, Wiien wuoren winkurahan. Tuosta tyyty, tuosta täyty, Tuosta paksuksi panise, Lihawaksi liittelise Jos olet pahoa tehnyt, Tule työsi tuntemahan. J.n.e.

(Kyykäärmeen?) Synty (toisin).

Yön tyttö, hämärän neito, Pitkän puhtehen pitäjä, Keträsi kiwisen langan, Someroisen soitatteli, Kiwiseltä keträpuulta, Waskiselle wärttinälle. Katkesi kiwinen lanka Kiwiseltä keträpuulta; Alta sormiin someroinen. Mik' on päiksi pätösi, Siitä synty syntyminen, Siitä sai paha sikiä. Jos olet pahoa tehnyt j.n.e.

Nykysempiä Runoja.

Hewosen kengittäminen.

Ite seppä Ilmarinen Kerran kengitti hewosta, Reistasi rekiwetosta, Joll' oli waskesta wasara, Hopiaiset huohtinwarret. Wäistelööpi wärkkiänsä, Käänteleepi kenkiänsä. Pihit pikkusen ramahti, Jopa heilahti hewonen, Sälkö säikähti äkisti. Potkasi jalan pitäjän, Kirwotti kisälipojan Polwiketran porstuahan. Ite seppä Ilmarinen Wähän suuttua suhahti, Otti ryypyn oiwallisen, Pullin kulkusta kumosi, Pisti jalan pitäjälle. Sitte seppä Ilmarinen Weti maahan marhaminnan, Ruuipenkkihin rutisti, Turmeltiin lapsen tuuto, Pöytä honkainen hajosi. Seppä otti uuet neuwot, Köytti kuoharin tawalla, Sito salwurin mahilla. Ennättääpi ensimmäisen Naulan kenkähän nakata. Sitte sälkö sääriänsä, Soristeli sorkkiansa; Katkesiwat kaikki nuorat, Nousi melkonen meteli. Kaato kiukahan kiwisen, Löyhytteli leipäunnin. Emäntä owelta kahto, Se anto sepälle neuon, Sepä pisti tuiman tuuman: "Erota etunen jalka, Ota oikia kawia, Poikki polwesta sahalla. Kuse kuumia wesiä, Suihkauta suonten päälle." Sen teki seppä samassa, Kanto kawian pajahan, Tako kengän siellä kiinni, Toisen kohta kowastikin, Jopa kohta kolmannenkin, Saman neuon neljännelle. Eipä hyppinyt hewonen, Eikä sälkö säikätellyt, Pysy kengät, kesti kauan, Yli kymmenen yheksän Ajastaikoa ajella.

Kettusen toimituksista.

Wenäjällä weio synty, Laps on kaswo Karjalassa. Kaswo wuotta kaksitoista Alla warjon wanhempaisa. Ensin päätäsä elätti Lapsimiesi laulamalla, Piennä kielen pieksännällä. Se sattu Sawossa käyä, Käyä pahti Paltamossa, Pitkin Pielisen rajoa. Siitä kulki Kuopiossa. Paltamon parahat ämmät Keitti liemen liukkahasti, Kewiästi Kettuselle. Tuli mies mitä parasta, Waan tuli pikkusen pilalle, Ihmisparka ihtiäsä. Puhkesi punawerille, Kahta kairoa wajalle. Paperista kaira pantu, Toinen tuohesta tukittu. Tuohi käänty käppärälle, Wei on mielen miehen päästä, Saatto miehen mieron tielle, Kuuksi päiwäksi kululle. Wiimmein kiersi Kiimingille, Wenähti Weson kylälle, Lautamiehen lattialle. Lautamies lakita seiso, Pani päälle paliaalle, Puhu suusta puhtahasta: "Mist' olet kotosin wieras, Kosk' olet kowin korea, Wieras wikkelän näkönen? Oletko Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi?" Petteri pian sanoopi, Naurosuusta naukaseepi: "En ole Oulusta oloa, Kaupungista kauppamiesi. Tuolt' olen rajan takoa, Pitäjästä Wuokkiniemen, Kesän Kellossa asunna, Putahilla puolen wuotta." "Mik' on wirka wierahalla, Kosk' olet kowin korea, Wieras wikkelän näkönen?" "Olin ennen ompelia, Taitawa takin tekiä, Selän leikkasin lyhyyksi, Piirsin körtit pitkälläiset, Nostin kairat kainaloihin." Kannettihin kangaspakka, Kahen hengen kannelmoinen. Sieppas saksesa samassa, Kettunen kerihtemesä, Laski kankahan kaheksi, Pilkku pieniksi paloiksi. Wiikon neulo toista puolta, Pyhän tullessa pikemmin, Ison juhlan joutuessa. Puki päälle parahat waatteet, Silkkiset sukan sitehet, Sataraksit saappasilla, Walkia kaluna wyöllä, Kammartuuki kaulahuiwi, Silkkitupsuset siwulla, Läksi kirkkohon komista, Läksi parwesta paraasta, Yli muiten ylpeimmin. Siell' on pappi paljon haasti, Paljon taisi tarwitakkin Opetusta outo poika. Ei on suotta saarnatutkaan, Ilman wirttä weisatakkaan. Kahto naiset naurasuulla, Tyttäret tyköösä toiwo Tuota suurta sukkeluutta, Kieleyttä Kettuspojan, Wenäläisen wiekkautta. Astu hän ylös mäkiä, Kohti Kilposen kotia. Hän tahto talon tytärtä, Luotuu lasta lautamiehen. Siell' on tytöt siiwolliset, Suuret saalit hartioilla, Neulalla nenästä kiinni. Liiat on kirjat kintahissa, Waruriikit wanttuhissa, Käet kullan käärilöissä, Sormet kullan sormuksissa. Net on suorat sormiltasa, Warsin nopsat warreltasa. Lästä hän kahto Kaisan päälle, Liki Liisoa piteli. Wanhin kuitenki sanoopi: "Eell' on työtä tyttärillä, Pojilla jälestä siitä." "Lähen pois talosta tästä, Kultanappini kulutan, Naimatakkini talutan, Weän werkawaatteheni. On tyttö toisessain talossa Lapsi kaunis kaswatettu, Wenäläisen werraksikin, Jok' ei potki poikamiestä, Ei hän potki polwiltakaan, Säre sääriwarsiltakaan." Astu hän alas mäkiä, Polki polwen kerkeutta; Kaks on pirttiä pihalla, Kaks on tietä kartanolla. Meni pirttihin pihalta, Meni poika päähän pöyän, Rohi poika rohkeasti: "Takin naima tarwihteepi, Wihkiwaatteen warsin siewän." Mari kahto karsinasta, Kahto silmällä kahella, Niin kuin heinän hempeyttä, Tuota suurta sukkeluutta, Kieleyttä Kettuspojan, Wenäläistä werraksesa. Mari wuoteita tekeepi, Teki wuotehet walilla, Johon Kettu ketjahtaapi. Antopa arkkusa olille, Wuokin pojan wuotehille, Wenäläisen waattehille. Mari wierehen wilahti Öiksi yksille olille, Tuumasi ikusen tuuman. Siin' olla meiän yhessä, Kuin on syömässä suloa. Kaks oli kaunista yhessä, Yksi oiwa ompelia, Mari luowun langan suoja. Se oli kewyt Kettuspoika, Wenäjän mies wiekas poika, Se on piiat petteleepi, Morsiamet mainittelee, Parahilta pappiloilta.

Juukan Lukkarista.

Jop' on laulu laitettuna, Sanat somat solmittuna, Juukan Lukkarin jutusta, Kapinasta Karjalaisten. Kuin otit poloset pojat, Narrit kiinni nappasiwat, Ja tarttuit takasin puolin, Suurra juhlana jumalan. Kannoit laulukanttorisa, Yli kirkon aian kiwisen, Eikä siihen tyytynehet, Waan wielä wiikon takoa, Sunnuntaina suuremmaksi Asiasa arweliwat. Tempasiwat temppelistä, Penkistä peräti weiwät, Kahen puolin kannattiwat, Kirkkomäelle meniwät, Ja sanoit sanoilla näillä: "Mene tuonne määkimähän, Laitumelle laulamahan, Huutamahan hongikolle, Kaikumaan kataikolle, Karjakullan kuuntelessa; Siell' on sun sisariasi, Siellä wiisi weikkoasi, Kuusi kummisi tytärtä, Seihtemän setäsi lasta. Etpä sinä ensinkänä Kelpoaha kellenkähän, Lukkariksi luonnonkahan, Lainkahan laulajaksi." Lindbladi lipuupi tuonne, Papin poika paineleepi, Kuten olla kuin elääpi. Joko turkkasia tukasta, Kiskahaisse kiirehestä, Hiwuksista hirmusesti. Waan Abraham asian tiesi, Ymmärsipä ylpeyen, Ettei juhlana juhuhun, Tarwitaha tappeluhun. Hetipä Kakkinen kahahti, Kierosilmä kiistan nosti. "Mene sinäin siwulle, Astu aiasta ylite." Abraham sanan saneli Kahen kesken Kakkiselle: "Tunne huuti, hullu miesi, Älä haasta haisewia." Lehikoinen leikin lyöpi, Nahkatakki naureleepi, Röklöttääpi Röplöwäinen, Eeksmanni mahin pitääpi. Kohta kokohon tuliwat Tuumahan tuwan sisähän. Tuossapa tuumassa oliwat, Asiata arweliwat; "Mistä miehen mielusemman, Lukkariksi luonteamman, Kanttoriksi kaunehimman, Saamme salmin alkajaksi." Anderspa arwasi asian, Kosulainen tiesi kohta: "Annas Ahosta haemme Takoa taipalitten, Käymmekö kyyillä kylähän, Hollilla holopat pojat, Elikä jalkasin jalosti, Astelemme ahkerasti?" Kyseli kylän wäeltä, Tutkisteli tuttawilta: "Kukapas meistä kulkemahan, Marsimahan matkan päähän; Minä antaisin aluksi, Nahkatakin lainoaisin, Wielä wiinoa wähäsen, Leipälaukun lahjottaisin." Mies se pani mielehesä, Asetteli aiwohosa, David taitosa sisälle: "Minä mies wähäwaranen, Kyllä köyhä kerjäläinen, Jouwunpa joukolle awuksi, Kylän wäelle kulkiaksi." Anttipa sano sanasa, Kosulainen korkiasti, Lehikoinen lempiästi, Davidillen taitawasti: "Sinäpä kyllä, siiwo miesi, Oikein arwasit asian; Läheppäs kohta kulkemahan, Marsimahan matkan päähän, Nurnuttele Nurmeksehen, Päähän pitkän Pielisjärwen; Kysyppä kohta korkiasti, Kiiwasti kirkon tykönä: Onko Ahonen asunut, Wiisiwirkanen wirunut, Luhmastellut lukkarimme, Tällä maalla matkustellut, Huutanut Huuhtin kylässä?" Mies se pani mielehesä, Asetteli aiwohosa, David taitosa sisälle. Sunsan selkääsä siwalsi, Lakin paino päälakeesa; Läksi kohta kulkemahan, Marsimahan matkan päähän, Nurnutteli Nurmeksehen, Päähän pitkän Pielisjärwen. Kysy sitte korkiasti, Kiiwasti kirkon tykönä: "Onko Ahonen asunut, Wiisiwirkanen wirunut, Luhmastellut lukkarimme, Näillä mailla matkustanut, Huutanut Huuhtin kylässä?" Hetipä wastasit wakaasti, Kyläkunta kulkialle: "Ei oo Ahonen asunut, Wiisiwirkanen wirunut, Luhmastellut lukkarisi, Tällä maalla matkustellut, Huutanut Huuhtin kylässä; Hän on kurja kulkemassa, Ehtimäss' elosioa, Asunpaikkoa pahasti." Miehellä se mielessä pysyy, Aiwotuksessa asuupi, Että se ehtiä pitäisi, Hakea harmistain; Waan ei tieä polonen poika, Kunne kulkia pitäisi. Käwi kautta Kaawin kirkon, Kautta Taipaleen talojen, Liperihin liukkahasti; Waan ei tieä polonen poika, Kuinka hän kurjan kiinni saisi, Waikka tunsi kulkeneeksi, Kuin wara wähäksi waipu, Laukku laihaksi rupesi. Wiimmein konttasi kotia, Larinsaarehen samosi, Samassa sanan saneli. Kosulaiselle kowasti: "Jo nyt on kuhnus kulkemassa Karannunna Karjalahan."

Juoniteltu Juukan poika.

Joko ryhtynen runoihin, Laikahtanen laulamahan, Kirkkokunnan kiehunnosta, Seurunnosta seurakunnan; Kuin ei lopu juonet Juukalaisten, Willitys wiha wähene! Jo aina ajasta siitä; Kuin on luonut suuri luoja, Kaikkiwalta wahwistanut, Elämähän ihmiskunnan, Täällä maailman majoissa, Awaruuen suuren alla; Niin on jo sanomat saatu, Enemminki kummat kuultu, Sekä suuret seurumiset, Tapaukset aiwan tarkat, Joista joutohetkinäni, Aiwan yksin ollessani, Laulelin jotain lopuksi, Wierettelin wiimmeiseksi, Kuin on luotu laulamahan, Sallittu sanottawaksi.

Synty poika Pohjolassa, Juttu Juukassa sikisi, Sawossa sanan alanen, Kosken korwalla wähäsen, Wirran pienen wiereksellä; Joka joutu ihmeheksi, Kaikille katottawaksi, Peiliksi petollisille; Alku käärmetten keräjän, Sananlasku saastasille, Juonitus joka kurilta. Waan olkoon jo puhuttu päältä, Ei ole opetusmiehet, Esiwallat ensinkänä, Eikä pappimme parahin, Tähän lauluhun laottu. Paras sielun paimeneni Ei oo mulle outo ollut, Mutta hywä kiitettäwä. Ompa mulla siittä wielä Ystäwiä muutamia, Joit' en saata, enkä taho, Tähän lauluhun lukea. Sitte mull' on muutamia Ystäwiä ynseitä, Jotka owat nähäkseni, Niin kuin weli weljellesä; Mutta kuin poies meneepi Minun silmäini eestä, Kohta kuuluupi minulle Panetukset aiwan paljot, Jaaritukset ja pahimmat. Kyllä tietäisin sanoa Ynseimmät ystäwistä, Kyllä kunnistaa kawalat; Mutt' en taho muistutella, Sanon summassa sanani, Kunnioitan kirkkokunnan. Käärme on kaikista kawalin Luojan luotuista suwuista, Mutta julmat Juukalaiset, Outoja osat enimmät, Kawalammat käärmehiä, Nopiammat noian nuolta, Niin kuin saatana saloa, Perkele petollisesti, Koko maata miettinewät Saaha suurehen ritahan, Ihmisiä ehtinewät Kaataa kauhiaan kitahan. Esimerkk' on tässä ensin: Jos tulisi Tuonelasta Juukahan joka kesäksi Elämähän tyttäriä, Taikka outo Olannista Eli hauasta haettu, Tuotu tuomion eestä, Niin te jo senni tähen Syrjin päälleni pälytte, Silmin kieroin sirkeiätte, Kahtelette kamalasti, Kuin wihanen willi koira. Tahi jos joku tapaus, Missä kussa kirkollamme, Sattuisi samalla lailla, Se tulisi tiettäwästi, Minun päälleni peräti. Hywiä on muutkin muorit, Kawaloita kaikki waimot, Ehk' en luule löytäwäni Seän waimon wertaista. Myrkyllä mato sitoopi, Johon haawan haaskaneepi. Ja sinäin sanottawani, Kaunis kaswinkumppalini, Kyläkunta kyllä soisit Painuwan minun peräti, Kaikin puolin kallistuwan. Kaikki päälleni pälywät, Niinkuin tuhma tuomarikin; Mieliwät minusta saaha Matkakumppalin makean, Reppureessä suojeltawan Ei tuo nyt minua tyrwi Sinne, eikä sieltä tänne, Etehen, ei taakse päin, Kupehelle kummallenkaan. Enkä minä oisi wäärtti Puhumahan paljon päälle, Mutta kuin mua sanowat, Aina siihenkin sitowat, Asioihin ailakoiwat, Etten ite tieäkkänä, Tunne tuota jaaritusta; Niin en waitikaan olisi, Jos ei puhekkaan parempi. Ouoksi olen hawattu Ystäwiltä entisiltä, Kaikilta ylön katottu. Niin minun polosen pojan Olla outona pitääpi, Kaikilta katottawana, Sutten julmain juhuna. Ikäwä minun tuleepi Olla ihmisten seassa, Eipä noita ennen nähty, Eikä taitta toiste nähä, Eikä kuulta kummempata, Joka on käsihin käynyt, Saanut silmiin nähtäwäksi; Joiten joukossa toella Saatana siasa saanut. Älköhön sitä kukana Ajatelko ihmisistä, Etten mä toella tunne, Mimmonenka mies oleni Syämestä asti suuhun, Kiirehestä kantapäähän. Enhän minä mielestäni Ole Pekkoa pahempi, Sian päätä karwasempi. Olen kuin poika pohjolainen, Mitä muutkin tääll' on näissä Polosissa Pohjan maissa. Mieleni minun tekeepi Kysellä kylän wäeltä Alkua tämän asian: Minä en enempi muista Wäärin teille tehneheni Pahan palkkanne eestä, Karsahimman katantonne. otetaanpas uuestasa Ajat entiset etehen, Tarkoin tutkistellaksemme. Kuinka on elänyt ennen Ite kukin ihmisraukka Mennessäsä maailmassa? Kuin sekin setäni waimo? Ouoille iloksi ollut, Werkko kaikille kaloille, Kukka kuosiowäelle, Rutto ruojille huwitus. Wiimmein ihteni iloitan, Mureheni muille heitän, Kiitän kaiken kirkkokunnan, Hallit, haukkunne eestä. Suuri on silmissä asia, Hywä harmi hampahista, Kulunnosta kuiwan kielen. Nyt minä sanon sanani Wielä sitte wiimmeiseksi: Käsken kaikki kiitoksella, Opetan omalla suulla, Että aina aikoomata, Wäsymätä waipumata, Pureksella puuttumata, Warjoa minun wähäsen; Kaikki kääriä keolta, Jos jotain jälille jääpi, Silkkihuiwinne sisähän, Laitella lakanan päälle. Luja luontonne pitäkää, Kaikki suurten pienten kanssa, Nuoret wanhoin keralla, Koissanne, kirkossanne, Joutessanne, juostessanne, Yöllä myöskin maatessanne, Aina kaikilla ajoilla; Wähä walkia raketa, Tehä suureksi tuleksi. Älä nyt wihastu wielä, Älä suutu seurakunta, Närkästy wian näkiä, Kaksikielet kauhistuko, Luikkarit enempi luulko, Pienen pojan laulelewan. En minä enempi laula, Pistä pitkältä runoja, Jo poies käteni käännän, Lopetan loruni tästä.

Juomalauluin Kirjoittajalle.

Mikä silloin mielessäsi, Mikä päässäsi, poloinen! Koskas kestihin kehoitat, Juomalauluja lateilet? Kuhun tuhmia talutat, Kuhun heikkoja kuletat? Tunne ensin tarkemmasti, Kansa, kullen kirjoittelet. Kyll' on Suomessa kyliä, Pitäjitä sangen paljon, Joissa miehet joukoittaisin, Pojat pöydän ympärillä, Istuwat iloissa mielin; Pöydän äärtä painelewat, Kyynyswarsilla wakaasti, Putelita palwelewat, Kapan kunniassa pitäwät. Joksikin jo oluen juowat, Wielä wiinankin wetäwät, Nahkahansa narrin palat; Pyllistäwät suuren pullin, Kohden kattoa kumohon, Korttelinki kumaisewat Aiwan ahnahan kitahan, Pulputtaatpa putelista Kulkkuhunski kohdastansa, Nielaisewat norrikupin, Näppiänsä nuoleskellen, Paikoin punsinkin panewat Watsahansa miehet wahwat. Piippu pieni hampahissa, Josta sauwua sysäwät, Karwahinta, katkerinta, Puhaltawat paksun pilwen. Posket joteskin punawat, Punaiset ja pullollansa, Wiinan karwaiset, wihannat. Tupakasta wahwa tuppu, Häiy pallo hampahalla, Myrkkylehdeistä mädistä, Saksan kostiat kusesta; Jota jauhawat halulla, Märehtiwät, mökettäwät, Että kuola konnan suusta, Wesi ruskia waluupi. Nenä nuuskalla noettu, Sijan siiwo sieramissa, Räsähtelee räkäreiät, Joita korjawat kädellä, Pyhkäisewät peukaloonsa, Hihan suuhun hiwuttawat, Housut, helmat saastuttawat. Silmät pienet sihkurassa, Weren karwaiset wesiset, Huulet höpisee jalosti, Ääntä kantawat kowasti, Wielä weisunki repäisee, Rötähyttää raskas rinta. Jopa kortitkin kowasti Paikoin pöytähän läjähtää, Kortit wiinasta wetelät, Otran liemestä lihawat, Tupakasta tuhrattuna. Tekewät siit' toisinansa Tappelunkin taidottomat, Että jyskinä, jytinä, Kauwas kuuluupi kumina, Äänen möyhe ja älinä. Tapa hywä tappelussa, Lyöpi, kuka kerkiääpi, Eikä wuoroa eroita. Tukka tuiskua käsissä, Nyrkit niskahan lusahtaa, Kyllä korwillen kajahtaa. Kannustawat kantapäillä Kintut rikki kumppaneilta. Piiput seinihin sirisee, Rukit ruskawat jaloissa, Pöydät heiluwat hädässä, Penkit paukawat pakossa, Kowin keikkuwat kapatkin, Putelit ja pulliparat Saawat lopun surkehimman. Juoma juokseepi kapasta, Lawiasti lainehtiipi; Wiina wirtaapi sekahan, Että kortit koreasti Pöydällä siit' purjehtiwat. Muoto muuttumaan rupeepi, Kaswo käänty kalweheksi, Nenä walkiaks wetääpi. Wiimein wiinasta wäsyneet, Sekä rauwenneet sodasta, Painuwatten pöydän ala, Lopuks liijalle menolle. Tuonne syöksewät sisunsa, Olwen ulos oksentawat, Wiinan koirille kokewat. Saawat saappahat osansa, Kauhtanatkin kauniit merkit, Pöksyt parahan tawaran. Tuolta hiljankin heräwät, Tuolta wiimein wilpastuwat, Ylös kömpiä kokewat, Miehet pohmeloll' pahalla, Taudill' tehdyllä kowalla, Miehet hywin merkittynä, Kauniit katsella peräti: Millä mustelma nenässä, Nokka nosnut korkialle; Kulla kallo paljahana, Millä otsassa omena, Kulla kuhmu kulman päällä, Millä huulikin halaistu, Kulta hammas kolistettu, Millä silmäkin sininen, Kulta kaswot raawittuna. Näitä tapahtuu todella Suomen miestenkin seassa; Pitäwät näin pitkät kestit Kapakoiskin kaiket päiwät, Kuluttawat kukkaronsa, Ajan aiwan tarkiankin, Pöksyt pantiksi panewat, Kosk' on tuhlattu tawara. Mitä miehist' muistuttelen; Monet pojatkin poloiset, Korwat wielä kostiana, Maitosuiksi mainittawat, Kyll' jo kauniisti osawat Panna leuwan parrattoman Kenohon ja keikallensa, Ottaa ryypyt oiwalliset, Pullin pohjat paljastella. Kyllä konnat kuolaleuwat Wiinalla jo wiruttawat Maitohampahans' halulla, Wiinan kulkkuhuns' walawat, Weden wertana pitäwät. Oppineet on olwen juojat, Ei siis tarwitse enempi Kirjoitella kestilaului, Juomalauluja latoa, Pyytää pahuutta enätä, Juopumukseen johdatella. Kyllä miehet meidän maassa Juomakonstin jo osawat Ilman weisuin wietellystä, Kirjan pahan kehoitusta, Joka pahan pahemmaksi, Tuhman tekee turmelluksi.

Pappi wainajasta.