Part 5

Tyynenä lehotti lehto ja näytti päivänpaahteessa aivan höyrähtelevän. Peltojen ja rannalla kasvavain koivujen ylitse välkkyi peilipintainen lahdelma.

-- Tälle kylälle minä jään.

-- Vai tälle...

Ajoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin taivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen kilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin ruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.

Otto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna oli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä, ettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.

-- Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen emäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.

-- Olenhan minä.

-- Mitähän se oikein tuumaa, kun tulee.

-- Ei nyt tiedä.

-- Kyllä se on täällä odotellut.

-- Eihän tuo sitten taas ruvenne riitelemään, arvelin.

-- Miten riitelemään?

-- Samoin kuin siellä opistossakin.

-- Riitelittekö te sitten siellä?

-- Mehän nyt olimme ainaiset väittelyveikot keskustelutunneilla. Me näet teimme keskenämme sopimuksen, että tahdomme pitää keskustelutunneilla vilkkautta vireillä. Ja sitten kun keskustelemaan ruvettiin, kuulosti toinen, minne päin toisen mieli rupeaa kallistumaan, ja silloin rupesi väittämään aivan vastaiseen suuntaan. Silloin toiset tarrautuivat kiini kuin nakiaiset ja silloin varmaan oppi itsekin katsomaan, mikä puoli asiasta se antaa pelastuksen.

-- Ai, tekös siellä istuitte Oton kanssa saman pöydän ääressä?

-- Minä, vaan mistä te...

-- Voi, onhan se Otto niistä kaikista kertonut.

-- Taitaahan niistä tulla kertoneeksi.

-- Ja Otto on aina kehunut, että ne "Toverit" olivat kaikkein runollisimmat, jotka yhdessä toimititte.

-- Vai niin itserakkaasti hän...

-- Niinhän se. Jokaisena päivänä hän muistaa johonkin asiaan liittää kansanopiston nimen.

-- Niinkö?

-- Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa loppuun, että "kun saisi aina olla kansanopistossa!"

-- Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät tekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. -- Puuhaako hän yhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.

-- Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin on oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti. Välistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei tahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla ajalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä sanoikin kerran, että "ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa, sillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä." Mutta sitten kun hän kirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää tehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti. Työväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen suutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella, etteikös noin ole parempi.

Emännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa kehuskeli.

-- Kirjoituksiinsa -- sanoitte. Mitä hän kirjoittelee?

-- No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun tuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko kylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja sanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat oikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin kohdastaan joutuu sanomalehteen.

-- Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle tullut, arvelin.

-- Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska ollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin -- tuolta järven takaa --, joka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut paljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä ollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu ympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut. Mutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja kaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse kertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin pistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä kiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään paistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.

-- Onko hänkin nuorisoseurassa?

-- Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä kuskannut.

-- Hyvähän se on, kun on joku saman hengen elähyttämä Oton turviksi kylässä.

-- Saman hengen...

Ja emäntä iski veitikkamaisesti silmää.

-- Miten niin? kysäsin uteliaana.

-- Sanohan muuta!

-- No!

-- Kunhan vaan ei...

Emäntä viputti pystyyn nostettua sormeaan salaperäisen näköisenä.

-- Mutta voihan sitä olla paljon yksissä, jos siihen ei mitään niin salaperäistäkään liittyisi.

-- Eipähän vaan!

-- No mutta...

-- Sormukset jo toi Otto kaupungista ja odotetaan vaan...

Minulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat pian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.

-- No, eihän se nyt semmoinenkaan niin hulluinta ole, taisin arvella.

-- Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni ottaisin emännän virkaa jakamaan.

Keskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen piian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa, kun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.

Kahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä vasta ojitetuilla sasoilla.

-- Johan teilläkin on ruvettu peltoja ojittamaan.

-- Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi tinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin semmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja selitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan kansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari ojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan kohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan tinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole mitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme me oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.

-- Eipäs sitä sankaria ala sieltä kuulua, arvelin.

-- Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi, mutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä suonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.

Mutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului veräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä heponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä vastaan.

-- Mi... sinäkö... mistä sinä... Koppina kimposi hän heponsa selästä, ryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.

Vihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin kummitukseen.

-- Ja että sinä todellakin täällä!

-- Muistahan nyt toki lähteä kotiisi asti.

Hän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat vaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen laihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin hyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin kauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään keskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä lyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.

-- Joko sinä olet täällä ollut kauvankin?

-- Äsken tulin vasta.

-- Enkä minä tiennyt, että sinä... Siellä karhittuani rupesin vielä suota juurimaan hevosen syödessä. -- Tästä onkin kohta kokolle lähtö. Tietysti sinäkin lähdet?

-- Tietysti toki.

-- Nuorisoseura polttaa kokkoa tuolla lahden pohjukassa. Tässä olisi minun, esimiehen, siellä puhuttavakin, mutta ehkäpä nyt sinä... Niin, sinun kirjeesihän on ollut vastaamatta, puolitiehen sitä on kirjoitettu, vaan enhän, herra paratkoon, koskaan jouda saamaan kerralla loppuun alotettua kirjettä.

Kylvettyä ja syötyä läksimme kokolle.

-- Ja että sinä sentään tulit, puhui hän tiellä mennessämme. Ajatteleppas, miltä minusta tuntui ensimmältä opistosta tultua tänne -- vaikka täisinhän siitä silloin kirjoittaa. -- Ei mitään henkistä elämätä, eikä edes ketään, jolle olisi saanut sydämmensä kuohuja purkaa. Luulin jo, että täytyy heretä elämästä, lyödä rukkaset lautaan. Sitten rupesin puuhaamaan nuorisoseuraa, se sai ivaa osakseen, harvat siihen tulivat, eivätkä nekään mistään välittäneet, kulkivat vaan korttisakeissa ja yöjalassa tutulla tavallaan, ja muut sanoivat, että "niinpä nuo tekevät nuorisoseuran jäsenetkin." Vanhat alkoivat seuraamme vihata jo alussa, sanoen sen syyksi kortinlyöntiä, yöjuoksua ja muita. Kansakoululla emme saaneet pitää kokouksiammekaan, opettaja pysyi kaukana pyrinnöistämme ja halveksien nauroi. Ei mitään apua, minä vain yksin johtamassa, joka itsekin johtajaa kaipasin. Puolikymmentä nuorukaista tarttui paremmin runkoon, usein pidimme kokouksia ainoastaan heidän kesken. Syksykesäksi saimme iltaman ja vähillä tuloilla ostimme kirjoja. Niitä olen houkutellut lukemaan ja kiskonut mukaan nuorisoa. Viitisenkymmentä jäsentä jo on, joukossa oikein hartaita ja innokkaitakin, joshan enimmät toimintaan katsoen ovatkin ainoastaan joukon jatkona. Mutta onhan seurastamme ainakin se etu, että on jotakin elämätä, edes tilaisuutta elämälle.

Hän lämpeni, aivan tulistui puhuessaan, ja hänen silmistään loisti tuo tuttu, pirteä kirkkaus.

Kokolla oli jo paljon kyläläisiä koolla. Risukasa sytytettiin ja liekit liehuivat iltaöistä taivasta kohden. Otto piti puheen riutuvien hiilien ääressä, puhui terävästi ja elävästi, ja totisena joukko kuunteli. Luettiin seuran sanomalehti, jossa oli muun ohella parikin Oton tekemää runoa, yksinkertaisia mutta hehkuvia herätyshuudahduksia.

Juhannuksen jälkeisenä aamuna erosimme. Hänen silmänsä kimaltelivat kosteina, kun hän otti suitset ja läksi haasta hevosta hakemaan. Mutta mennessäni minä ajattelin, että jos jokainen hänen tavallansa tekisi minkä voi, niin meidän olisi helppo synkimmistäkin seuduista saada kansa kulkemaan valoa kohden.