Part 4

Hän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja niiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät ensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen viekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat kirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he niiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun, kylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen kulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä siellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia, jotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään kuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.

Viime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon sanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen perästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin luetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne muuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi silmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia parhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan. Alkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät ne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi kokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon sanomalehdet ensiksi tulivat.

Vähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta laitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin niissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä naapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti rinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.

Ellun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset siivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella. Kuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän kansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla seisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä kaunistui ja kirkastui.

Sitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa opiston oloista kerrottiin.

Ellun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle kaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.

Muutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja olivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin yhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se painautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle nuorisojoukolle.

Tultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista kiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä käymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla tuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin, ja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.

Ja kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto lopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät pinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana sunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen joukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla suksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä kuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan survasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi valkoisena vitinä joukon ympärillä.

Kuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä liukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat vahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle jäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta haukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten jousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.

Vihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän silmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle, jonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan sujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi valonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:

-- Tuolla se nyt on!

Sydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki ponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään kiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen oven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko rattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.

Vieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän tervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut oikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita ensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian ujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat rinnakkain penkille pitkin oviseinämää.

Mutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita, silmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:

-- Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia vieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä, kaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet katsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on ilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!

Enempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella, että se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän istumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut, silmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:

-- Emmekö muista enää tervehdyslauluammekaan?

Seisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät tuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua rajoittamasta.

Terve ystävä sä tänne seuranamme, terve joukkohon nyt nuorien! Edistys, valistus, siinä ohjelmamme sekä rakkaus pohjana sen.

Palvellaksemme Suomea, kansaa sen, ja sen toiveitakin ilolla, oomme yhtyneet liittohon nuoruuden -- lippu liehukoon korkealla.

Iloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan äänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen huulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin, kunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.

-- Hyvät... rakkaat... hyvät ihmiset! Tänne me tulimme... emme tienneet... emme osanneet uneksiakaan... Minä kiittäisin, mut... minä... kiitoksia meidän kaikkien edestä!

Puhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen, mutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan istualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan ja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata. Ja pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut yrittämäänkään puhumista.

Mutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen huoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät kirkkaasta kosteudesta loistivat.

Vieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana laulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka heistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita lauluja, joita opistolaiset.

Aamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa istumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa valmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän kotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.

Koko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä, oppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat luentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin keskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin mukana.

Tasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät vieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme yhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme täytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli kaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia kuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen opimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten hammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta toista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella. Oppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan jäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme! Asettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme varten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien niiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin meillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden ja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse olemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään oikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima. Pyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan lähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka hyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa ainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten. Siinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen nykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme etsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.

Ellu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää puheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:

-- Tasa-arvoisia olemme Jumalan edessä kaikki! Eläköön tasa-arvoisuus!

Hän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei tietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja painautui paikoilleen istumaan.

Iltarukousten jälestä lauloivat oppilaat vielä vierailleen kokoontuneena suureen ryhmään luentolavan juurelle. Vieraat seisoivat ovensuussa samoin yhdessä ryhmässä. He seisoivat siinä kuin kaksi sotajoukkoa vastatusten, mutta tuo pienempi joukko halusi liittyä yhteen suuremman kanssa. Heille oli hetkeksi välähtänyt tuntemattomia oloja kuin päivän säteet välähtävät pilven raosta keväisen lumen sulaessa. Hekin tahtoivat astua taisteluun henkisen vapauden puolesta itseään ja muita vastaan.

Mutta tuolla perällä lauloi tuo suurempi joukko reippaita laulujaan. Laulujen lomassa sanelivat he yhteen ääneen, sanelivat voimakkaasti, jotta ääni ukkosena jyrähteli:

Takokaa, takokaa, heiluttakaa vasaraa! Sepät nuoret nuoren Suomen, takokaa ja takokaa! Teidän tulee kansallenne onnensampo valmistaa.

Sitten johtaja puhui kiittäen käynnistä ja lähettäen terveisiä vieraitten kotikulmille.

-- Kun olette olleet täällä työhömme tutustumassa, viekää terveisiä niille, jotka eivät työstämme tiedä, lausui hän. Viekää terveisiä ja sanokaa heidän olevan tervetulleita tänne edes katsomaan, jos ei olisikaan halua ryhtyä kanssamme yhdessä henkisesti eteenpäin pyrkimään. Olkaa itse tervetulleet tänne takaisin ja tuokaa muita mukananne!

-- Minä ainakin ensisyksynä tulen, lausui Ellu.

-- Ja minä!

-- Ja minä!

Niin kuului useasta suusta, ja sanojain silmät kuvastivat elävää intoa ja kasvot varmaa tahtoa.

Oppilaat lauloivat vieraitten mennessä ovensuuhun kokoontuneina:

Mä tiedän maan, se pohjolassa on, ei rikkautta löydy siellä, vaan raitis rohkeus on nuorison ja miehuutta ja miehuutta on Saimaan äyristöillä. -- -- -- -- --

Nuorukaiset törmäsivät suksilleen ja käänsivät niiden kärjet kotikyläänsä kohden.

-- Huudetaan hurraata, äännähti Ellu.

Ja he huusivat. Kartano kajahteli, kun he huusivat kartanolla ja vielä suksillaankin, nuoruuden uhkuvin voimin eteenpäin kiitäen.

Nuori vanhus.

Hän, viidettäkymmentään kulkeva mies, on jo kauvan aikaa ollut mies pitäjäänsä pontevin. Kuntakokouksissa on hän kaikissa käynyt, vaikkakin on asunut kahden peninkulman päässä kirkolta, on kuntakokouksia johtanut ja toimella ja menestyksellä kunnan yhteisten asiain eduksi puuhannut.

Hänellä on kotonaan kunnollinen kirjasto, jonka nidoksia hän on jokaista perin pohjin aina uudestaan ja uudestaan tutkinut ja niistä jokaisella kerralla uutta ajattelemisen aihetta löytänyt. Kun hän jonkun tietävämmän seuraan pääsee, osaa hän aina niehittää keskustelun semmoisille aloille, joilla luulee jotakin uutta kuulevansa. Hän kyselee ja latelee, kiertelee ja kaartelee, antaa myöten ja väittää joskus vastaan, vaikka olisi yhtä mieltä keskustelukumppaninsa kanssa, pakottaen toisen tuomaan ilmi sisimmätkin mielihauteensa. Ja usein on hän paljailla kysymyksilläänkin pannut ystävänsä ymmälle, kiertänyt kyselemään semmoisia kohtia, jotka eivät ole olleet toiselle itselleenkään selvillä. Siten on välistä saanut kokonaisia mielipiteitä muserretuksi, johtanut toisen ajattelemaan asiansa hämäriä ja häilyviä kohtia, jolloin on voinut ennen hartaasti ajamansa aate ruveta tuntumaan kokonaan lapsekkaalta.

Mutta kaiken sen on hän tehnyt ainoastaan oppiakseen.

Ja kun hän on pelloillaan työskennellyt tai niityillään liikkunut, on hän kiintynyt jokaista kukkaa, jokaista pienintäkin esinettä tarkastamaan ja kuunnellut jokaisen lintusen laulua. Siksi hän tuntee jokaisen kukkasen, jotka hänen tienoillaan kasvavat ja jokaisen linnun, jotka hänen metsissään laulavat. Ja missään ei hän tunne yksinäisyyden kaihoa.

Mutta kun tienoolle avattiin kansanopisto, täytyi hänen heti ensimmäisenä talvena sinne päästä.

-- Sillä vanhalla ovat aina vuodet vähenemässä, lausui hän.

Ja hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan puettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän kasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta, mutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.

Kun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän kuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa kylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että saapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja opettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja punnittuna ja arasti nauraa hykerteli.

Vaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen olennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku näkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän milloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin tuntui niin miellyttävältä.

Hän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin rupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan. Hänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin yksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin aina jotakin arvokasta.

Ja miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi kääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan, hartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei kukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin useimmiten, -- varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.

Laskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän hartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä työpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden murtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla tunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.

Ja miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena, hääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai huonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset laati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen mielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen piirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan tarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään kaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.

Maanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä hän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin nähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan uuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen suohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.

Kun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi, olisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan aineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen laulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista ihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään silloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat silmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!

Ja talviset illat tutki hän ahkerasti läksyjään ja kunnallisoppia -- tuo viidettä kymmentään kulkeva nuorukainen. "Läksyiksi" nimitti hän niin hartaalla vakavuudella niitä aineita, joita opettajat aina illoin sanoivat seuraavana päivänä tulevan esille sekä harjoitus- että luentotunneilla. Jos kuka sattui, useimmiten ihmetellen, mainitsemaan hänen alituista ahkeruuttaan, vastasi hän tavallisesti melkein kuin anteeksi anovalla äänellä:

-- Niin, ettei aika kuluisi hukkaan, kun on kerrankin onni olla aivan näin oppimisen nojalla.

Niin vietti hän opistossa talveaan, hän, joka jokaista vakoa kotipellollaan kyntäessään oli osannut jotakin oppia.

Mutta keväällä, kun hän opistosta lähtiessään antoi johtajalle kättä, näyttäen tahtovan hänet rintaansa vastaan rusentaa -- rusentaa koko talven käyttämättä väkineellä kyntäjävoimallaan -- niin hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän vakavasti lausui:

-- Nyt kun on päästy vähäsen alulle, nytkö sitä jo täytyy lähteä.

Mutta hänen kuvansa viimesine sanoineen ja kaikkineen on painunut sydämeeni niin syvälle. Ainakin silloin kuin sanomalehdissä huomaan jotakin hänen kotipitäjäänsä rauhallisista kuntakokouksista, ilmestyy hän elävänä eteeni. Ja silloin minä aina tulen ajatelleeksi, että onkohan se sittenkään niin kokonaan korupuhetta, jos ne sanovat kansaamme tiedonhaluiseksi kansaksi.

Ero.

Talvi oli mennyt opistolla oppimisen touhussa. Oli kuin olisimme vähitellen horroksista heränneet ja alkaneet nähdä ympäristöä uuden aamun hohteessa. Meitä oli opistossa kuljetettu tiedon kukkuloille, joista näköaloja katselimme ja näkemästämme ihastuimme. Mutta näköala näytti niin ahtaalta ja pieneltä, silmän kantaman takana peittyivät maisemat sinertäväin metsien peittoon ja metsien keskeltä kuumotti korkeampia kukkuloita, joille mielemme halusi yhä laajemmalta nähdäksemme.

Veljinä ja siskoina olimme opistossa ahkeroineet ja yhdeksi kotoiseksi perheeksi toisemme tunsimme. Olimme rinnakkain kehittyneet ja meistä tuntui kuin henkisillä siteillä olisimme toisiimme liitetyt ja kasvaneet kiinni opettajiimme.

Mutta vähitellen läheni eron hetki, jolloin lapsilauman täytyi maailmalle lähteä, lähteä armottoman arvostelun alaiseksi, malliksi siitä, millaiseksi kansanopistossa tullaan -- yhdessä ainoassa talvessa.

Säännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä tiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka sydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin päässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä opettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me miesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.

Ja vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen. Vieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään rovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja jäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään kotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle katsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut halua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran kokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään viimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja jäähyväissanoja toisillemme lausumaan.

Äänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon lasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme kaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.

Johtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti eron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin tullessaan keskellemme.

-- Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen reippaasti ja asettui joukkoon istumaan.

Me lauloimme ja sitten taasen äänettöminä istuimme. Mutta se tuntui puhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta kauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.

Koettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät ottaneet kuuluviin tullakseen.

Eräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli luennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.

-- Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. -- Hyvät toverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän -- -- täytyy -- täältä -- erota -- -- --. Puheen jatkoksi seurasi melkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan. Meidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin kyyneleittensä sekaan.

Saimme silloin vielä kuulla johtajankin meille viimeiset sanansa lausuvan.

-- Nuoret ystävät! sanoi hän. Me olemme nyt täällä talven puuhanneet, ja kevääseen on päästy. Kevät on nyt luonnossa tuolla. Hanget ovat siellä melkein olemattomiksi hiutuneet, järvistä ovat jäät lähtemässä. Mailla virtaavat jäistä sulaneet vedet antaen nousevalle nurmen oraalle kosteutta kasvun tarpeeksi. Lammet paisuvat yli äyräittensä, pyrkivät pois ahtaitten rantojensa sisältä, ja purot tulvilleen paisuttavat. Elämä, vilkas keväinen elämä esiintyy siellä kaikkialla. Puron paisuessa pelkäämme me sen tuhoja tuottavan. Mutta älkäämme liijaksi arkailko; jos meillä ei olisi tulvarunsaita keväitä, ei meillä olisi kasvurikkaita kesiäkään, ei viljavia syksyjä.

Mutta miksi kauvempaa kevään kuvia etsisin, keväthän on tässä edessänikin. Nuoria te olette, voimanne ovat parhaallaan versomassa. Toivon ja uskon sydämessännekin olevan keväistä elonintoa ja kasvunhalua. Sydämissäkin liikkuu keväisiä tulvia, liikkuu myrskyjäkin. Mutta ne meitä kasvattavat, kevään perästä saapuu ihmissydämeenkin sointuisa kesä. Kaikilla ihmisillä ovat aina huolenpuuskansa, mutta surukin on elämätä, ja elämässä me vahvoiksi vartumme, kun tahdomme tulla vahvoiksi.

Hämärä hiipi hiljaa opiston saliin. Ja hämärässä me istuimme, hämärässä kostein silmin hymyilimme.

Huomenna aamupäivällä kokouduimme kaikki opistolle. Pihalla vapunpäivän jäleltä liehuvan lipun ääressä lauloimme jäähyväislaulumme ja läksimme joukolla liikkeelle opistontiehaaraan asti, josta kunkinpuolelaisten oli kotiaan kohden erottava.

-- Käyhän siellä meillä päin ja tule taloon, varusta enemmän aikaa mukaasi, kuului siinä monesta suusta.

Mutta miksikä rupeisin yrittämäänkään kömpelöllä kynälläni kuvata pyhää ja puhdasta surua ja sen verhoon kietoutunutta eronhetkeä!

Hetki oli pitkä ja sydämmellinen, se päättyi vähitellen, kunkin noustessa rattailleen ja ajamaan lähtiessä, tai alkaessa jalkaisin taivaltaa kotoisiin töihin. Keväinen päivä paistoi lämpimästi kirkastaen maiseman, mutta valkoisten liinain liehuessa tuntui ilma jäähtyvän ja niin kylmästi värähtelevän.

Otto.

Heppulei!

Ja kyytimieheni sivalsi laiskansutkeaa ruunaansa ohjasperillä. Hepo kitrautti ruumistaan, huiskautti häntäänsä ja läksi juosta jyystämään, pitäen päätään polviensa tasalla ja korviaan luimussa.

-- Heppulei!

Ja sivallus samalla.

-- Elä tuota lyö!

-- Ääh, mokomaakin ei tässä...

-- No, ennätetäänhän sitä vähemmälläkin.

-- Paremmin syö. Heppulei!

Niin sitä matkaa katkaistiin.