Part 3

Illallisen jälkeen olimme pari kolme vieraista vierashuoneen viereisessä kamarissa talon merkillisyyksiä katselemassa ja talon neitonen -- Hanna kuului olevan nimeltään -- oli meitä opastamassa. Toiset vieraat olivat vierashuoneessa isäntämiesten kanssa tarinata jatkamassa.

Toverini sattuivat kuulemaan jotakin erinäisempää keskustelusta toisessa huoneessa ja menivät sinne. Siten jäin Hannan kanssa kahden kesken.

Puhe solahti pian kansanopistoon siinä pöydän nurkan kahden puolen istuessamme. Kerroin hänelle niistä kohdista kansanopistoelämää, jotka olivat selvimmin mieleeni painuneet. Kerroin toveri-iltojemme rattoisuudesta, innostuttavista esitelmistä ja muista opiston oloista. Välistä hänen silmissään näytti olevan vähän iloisuuteen vivahtavaa, mutta sitten hän taasen painui alakuloisuuteensa ja hänen suupielissään luulin huomanneeni jotakin katkeruuden tapaista. Joskus hän yhtä tai toista seikkaa kysäsikin, mutta näytti kysyvän kuin vasten tahtoaan, kuin ei olisi kysymistään asioista tahtonut tietoa ensinkään.

Silloin tuntui hän minusta olevan kuin suljettu kirja, josta on kuullut kerran jotakin kaunista kerrottavan ja jonka sen vuoksi niin mielellään tahtoisi avata.

Vaivuin mietteihini. Vaivuin muistelemaan häntä niin, kuin olisin hänet jolloinkin nähnyt, mutta nyt olisin hänestä kaukana. Hän koetti alottaa uudestaan keskustelua kysymällä oliko sydänmaalla tie tukossa.

-- Ei pahasti, vastasin kuin heräten vähän ajan perästä.

Ja siihen se taas keskustelu katkesi.

Mutta minulla oli vastustamaton halu saada tietää, mitä oikeastaan liikkui noiden kasvojen kätkössä.

Vähän arastellen vihdoinkin kysäsin:

-- Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko ehkä äskettäin kuollut sukulaisia?

-- Onhan niitä, vastasi hän aina surulle soinnahtavalla äänellään.

-- Vanhemmista ehkä toinen?

-- Äiti.

-- Vastako hän on kuollut?

-- Onhan siitä jo kaksi vuotta, mutta ainahan se säilyy sekin mielessä.

-- Isä on tainnut kuolla aikasemmin?

-- Johan se... En minä hänestä muista kuin yhden illan.

-- Vai yhden illan vaan!

Hän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä, että se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.

Hän jatkoi:

-- Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä, miten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat olleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.

-- Olette häntä kaiketi paljon kaivannut.

-- Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää. Äitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä tiedän.

-- Vieläkö kovastikin surette äitiänne nyt kahden vuoden perästä?

-- Vieläkin minä... usein täytyy itkeänikin.

Ja silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt väkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.

-- Ei moni niin useita vuosia rupeisi suremaan, arvelin.

-- Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota vaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt kansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka siellä sain olla.

-- Mutta eihän se asia suremalla parane... menettää vaan siten nuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla iloinen.

-- Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko ikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja. Eikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä kyllästymään.

-- Mutta mikäs teitä sitten surettaa?

-- Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin surua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi, mutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja viime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat ja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut semmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju -- tuolta mökistä peltomaiden takaa -- se aina sanoo, että minun mieleni muka palastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok lähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti sydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili... ikään kuin minä vähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut melkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.

-- Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän vähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi ihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä eivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa heittäytyä utuisten surujensa syliin.

-- Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa, arvelin.

-- Jospa lienee tottumuksessakin, myönsi hän.

Niin aukeni hänen sydämenkirjansa lehti lehdeltä siinä istuessamme.

-- Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella huolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän muutamakseen kertomustensa lomassa.

Hän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut huviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi mukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä ollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen ikkuna järvelle päin ja siellä "katsonut kauvas". Välistä oli hänestä tuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän tosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien ja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren raunion näköinen talo kukkulan vierulla.

-- Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin tyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria, kun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään ymmärtänyt, mitä minulta puuttui.

-- Ettekös ole ajatelleet kansanopistoon menoa? kysäsin.

Mutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä kysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen, hänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin hiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen edellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri taivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti huolellisesti pois pyhkiä.

Minusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta puhumista kaihoistaan kertoessaan.

Olihan hän toki opistoa ajatellut. -- Oli syksyllä sinne pyrkinyt, rukoillut ja itkenytkin. -- Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat vaan sanoneet.

-- Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja viljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen samalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät laske häntä mäkeen. -- Sanovat vaan että "sinne vielä tärväämään ja herrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä."

-- Ensi syksynä pitää koettaa uudestaan! kehottelin.

-- Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän pahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.

-- Minkälaiseksi olette opistoa kuvitelleet ennen? kysäsin.

Eihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin miksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun tapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan jossa olisi sisällä jotakin niin -- niin -- ei hän sitä oikein osaisi sanoa, -- niin lämmintä ja kirkasta...

-- Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne pääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja kiusoittelevat... minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja yksinkertainen.

Ja sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän jäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.

-- Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä minä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut selittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.

Hänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun verran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: -- Kunpa sinne pääsisi!

Ja se hänen huokauksensa tuntui tulevan niin syvältä.

Siihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä jatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri toisen veljeksistä lausuvan:

-- Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven varrella.

Aamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme matkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle puuhaamassa.

-- Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme yösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut _siellä_.

-- Elkää ikävöikö kovin paljoa, lohduttelin. Minä uskon, että ensi syksynä pääsette.

Mutta minä näin, miten kaihoisena hän jäi sinne seisomaan. Näin hänen lyhtynsä pilkoittavan sieltä pimeältä pihamaalta pellon veräjälle asti ja vielä lumiseen lehtoon peittyessämmekin. Ja pitkin tietä minä hänen toivotonta toivoaan ajattelin ja hänen kaihoisia kasvojaan muistelin. Kuvittelin häntä keväiseksi vuokoksi, jonka kohtalo on kasvattanut jykeväin kuusien keskeen. Siellä hän kaihoaa ja kärsii, toivoo toivotonna ja tahtoo tahdotonna aukeammille aloille, päivän paistantatiloille.

Ja täällä saloillahan on vielä tiheässäkin tämmöisiä vuokkoja, jotka kuusikon keskessä kärsivät, kaipaavat ja kuoleutuvat -- tai kuoleutuvat kaipaamatta.

Mutta toivokaamme päivän kerran niin korealle nousevan, että se paistaa täydellä terällä kuusikonkin kukkasille, kaipaaville ja kaipaamattomille, ja lämmittää kuusetkin kukkasia kantamaan!

Uutta sisällystä.

Esa astuskeli myllykuormansa perässä mietteihinsä vaipuneena.

Hevonen, kolmitalvias tammavarsan heppalainen, kävellä virvelsi rekensä edessä ja löi astunnalleen tahtia päällään, jotta vainen liinaharja hessahteli. Karskiksi oli kuiva pakkasilma karkaissut hepovarsan mielen, ja hevon kävely sotkeutui niin juoksunsekaisen näköiseksi. Vähänväliä varsa vilkasi Esaan, kuin anteeksi pyytäen ja sitten melkein paikoillaan koetti ottaa juoksuaskeleita! Kavioita näytti aivan polttavan juoksemishalu, mutta kun koetettua aina kuului trrr jäljeltä päin, täytyi kuitenkin asettua kävelemään. Katseli heitä sitten huvikseen noita kantojen hangen pintaa pullistamia lumikuplia ja jokaista lumilakkista männynkäkkyrätä tien varressa.

Esa kävellä kirmitti uusine valkovartisine lapikkaineen reen perässä, katsellen nuoren nimikkohevosensa metkuja sekä kuunnellen reen jalaksen narinaa, pakkasen rysähtelemistä etäisemmässä, vesakon takaisessa lehdossa ja pakastiaisen tiitäälitöstä läheisten lumisten vesojen oksilla.

Esa oli juuri siinä kävellessään hymyillen mietiskellyt ihmisiä ja kotioloja kansanopistosta joululomalle tultuaan. Miten somilta olivatkaan kotiolot näyttäneet kerrankin vähäsen pitemmän aikaa poissa oltua! Olivat näyttäneet niin yksinkertaisilta ja melkein kömpelöiltä, mutta sittenkin niin paljon hauskemmilta ja rakkaammilta kuin ennen. Esan mieleen kun siinä kotioloja muistellessa välähti ajatus opistoon pyhien jälkeen uudestaan menosta, tuntui kuin olisi oikein säälittänyt kodista eroaminen. Heti sääli kuitenkin ääntään laimensi, kun Esa ajatteli tarkemmin opistoa. Ja kyllähän tuota nyt toki yhden talvikorvan voi olla kotoa poissakin.

Isävanhalle oli Esan täytynyt aivan hymyillä siinä yksin kävellessään ja mietiskellessään. Miten kunnioittavan näköisesti hän oli katsonut opistosta juuri tullutta poikaansa... melkein kuin pappia. Mutta siinä katseessa oli kuitenkin niin totisen tutkiva vivahdus kunnioittavan ihailun seassa. Ei liene kuitenkaan ehkä pahoja vikoja huomannut, koskahan koko yönseudun piti aivan kuin jonkin parhaimman vieraan tavalla. Äiti kun oli aikonut pitää vaan jokapäiväisen kotoisen ihmisen laisena eikä tuoda voitakaan "vieraalle" kun sitä ei ollut muullakaan perheellä, niin isä oli katsonut häneen pitkästi ja sanonut, että "eikös sitä meidän talossa ole enää voitakaan". Äiti oli vaan naurahtanut herttaisella tavallaan, ottanut avainkimppunsa koukusta uunin nurkasta ja käynyt särvinaitasta hakemassa ison voimurikan lautaselle.

Esa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta saisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla hemmoittelevat.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä olivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten niitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan semmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin hyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa äärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta noustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa jaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina päivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle tuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:

-- Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen aikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen eteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.

Kylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla herrastelemaan -- varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta tuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!

Ja kun hän ei ollut helpottanut, oli isä lopulta sanonut:

-- Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma rekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.

Myllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen -- tahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan vanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan Myllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö muistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä hukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin lepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa puhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä karjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla tyttärestään puhumisella... Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois koulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja leikkitoveri...

Esan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat ajatukset joutuneet.

Mylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt kättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta oli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän hämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli tuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten yhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.

Tuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään, kun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä tolaltaan.

Esa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja miten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä! Koko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui luminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan ihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja sokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.

Siinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista korkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea loivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja somerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva havainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin harjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla kertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin jossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas järvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta jäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon mäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa virran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne Hukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä vapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja somerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se jääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi siihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle kohdalle.

Esa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin mahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden pakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja solinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän käsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein peloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo suuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut kansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa hän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo jäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä iltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.

Esan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen tasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa jauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa ja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan täytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä heidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren suurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi lumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä aitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia ahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö. Edempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin vuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä voimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.

Esa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä tainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia oli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka mielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot, joita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin sinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi tuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo pauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin "soan savuja, noita vainovalkehia". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki tarvinnut semmoista peljätä.

Sieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset peruslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan historian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon huolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten turvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin tuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.

Noita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko elämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot tuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä asioita.

Mutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen astuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja tahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin pian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli ja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja Esa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.

He pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi saman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.

Mutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte meni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta ja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata syödäkään.

Toivioretki.

Sydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki kivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut ja siellä aikojaan eleli.

Hän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin suuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja muiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata rinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa oli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli peltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon takana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen keihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin saman kylän kirjoihin.

Siellä olivat kyläläiset elelleet erillään muusta maailmasta, ahkerasti olivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet. Sunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten kanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä, heinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä sunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla, karkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla, talvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet penkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan ruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.

Kauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta tämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia moittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli semmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.

Mutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi ja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa poika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta, piplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle taululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon tenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja kätki avaimet takkinsa taskuun.

Vaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja kirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan viisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka kuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli tullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista silmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin kauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat saada itselleen "oman tuvan ja oman luvan", ettei mitenkään malttanut olla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi. Illoin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää kirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään naapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin. Puolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat tuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.

Kun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään ottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella mailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan kuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi elänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli alkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.