Part 2

Olen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me olemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä arvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on puhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.

Ja siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä kansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan kunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki saataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi ajatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon tulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka voisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin niin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.

Johtaja.

Kansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja yliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien seurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin suorittanut.

Mutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut ja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään herkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden ihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat päivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka puolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti ummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka heitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän itsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville veljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli itse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa itsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja auttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.

Ja niin hän rupesi kansanopiston johtajaksi.

Hän oli ollut jo toimessaan vuosia ja saanut tottumusta ja vakaumusta ja työnsä tulokset antoivat hänelle uutta intoa ja elähdytystä.

Talonpoikaisena miehenä matkusteli hän kesäisin pitkin saloja, keskusteli isäntien kanssa, kyseli nuorison puuhia, harrastuksia, iloja ja huolia. Hän tahtoi tarkalleen tietää minkälaatuinen se maa oli, jota hänen oli viljeltävä, minkälaisia ne sydämmet, joihin hänen oli henkisen herätyksen siemeniä kylvettävä ja mitä ne kasvunvoimaa saadakseen kaipasivat. Veljenä hän heidän keskessään liikkui ja koetti valonhalua herättää.

Hän näki mitenkä hyviä ihmisiä kaikki siellä pohjaltaan olivat, mutta hyvän pohjan peittona hän näki niin paljon itsenäisyyden, avomielisyyden ja suoruuden puutetta. Hän näki, että niiden puutteesta olivat saaneet alkunsa kaikki ne moitittavat ominaisuudet, joita he omistivat.

Hänet tunsivat pian ystäväkseen ympäristöpitäjästen asukkaat, ystävänä he hänet vastaan ottivat ja mielihyvällä hänen vieraikseen tulivat. Ja kerran opiston työkauden alkajaisissa muistan hänen puhuneen seuraavaan tapaan:

-- Teitä en toivota tänne tervetulleiksi arkuutta oppimaan enkä umppuunne sulkeutumaan, vaan avautumaan, näkemään ympäristöänne ja ymmärtämään itseänne ja muita. Ensiksikin toivoisin teidän oppivan tuntemaan itsenne aivan vapaiksi, mutta myöskin rakastamaan ympärillänne olevia, jolloin ette voi vapauttanne väärin käyttää. Opetuksieni suhteen tahtoisin teidän oppivan semmoista tarkkaavaisuutta, että arvostelette, onko oikea se henki, jossa opetukseni annan ja lausumaan myöskin peittelemättä ajatuksenne. Niin kun te seuraatte, niin silloin opetukset teissä parhaita hedelmiä kantavat. Oppikaa ystävällistä avonaisuutta! Puhdistakaa ajatuksenne, ettei teidän tarvitse niitä keneltäkään salata, tehkää tehtävänne niin, että voitte kaiken toimittaa vapaasti kaikkien nähden! Koettakaa heikkouksista vapautua, ja parhaiten voitte niistä vapautua, kun ne suoraan muille tunnustatte ja rakkauden voimalla yhdessätuumin eteenpäin pyritte. Minä puolestani en tahdo olla poikkeuksena, minulle voitte tehdä huomautuksia, milloin erehdyn, voitte arastelematta sanoa huolenne ja puutteenne ja yhdessä voimme etsiä apua.

Reipas, iloinen henki oli hänen opistossaan vallalla. Iloisina ja vapaasti tulivat oppilaat paikoilleen, mitään hienoja tapoja ja kohteliaisuuksia ei heiltä vaadittu. Vapaasti ja tapoihin kahlehtimatta he käyttäytyivät, ja pääpainoa kehotettiin heitä panemaan henkiseen kauneuteen. Semmoisia palveluksia heitä kehoitettiin toisilleen tekemään, josta toiselle oli todellista hyötyä tai edes iloa.

Käytännölliselle opetukselle antoi hän yhtä suuren arvon kuin henkisellekin. Hänen ihanteensa oli semmoinen, että jokaisen olisi saatava tilaisuus jakaa aikansa ruumiin ja hengen hoidon välillä, molempien terveyttä ja hyvinvointia kartuttaa. Siksi oli hänestä kansanopistonkin työ yksipuolista, jos siellä annettiin arvoa yksinomaan henkisyydelle. Silloin kun siellä olivat mielet herkimmillään, silloin oli suorastaan herätettävä harrastusta myöskin taloudellisen edistyksen vilkastuttamiseen.

Yksinkertaisuuteen elämäntavoissa hän kehoitti oppilaitaan. Hän näytti oppilailleen varmoilla laskuilla, mitenkä jokaiselle kansalaiselle riittää henkisiin harrastuksiin runsaasti puolet ajasta, jos jokainen asettaisi itsellensä yksinkertaiset elämänvaatimukset ja käyttäisi ruumiillisia voimiaankin työhön edes sen verran kuin se tarvitsee liikettä pysyäkseen täysin terveenä ja raittiina. Silloin saisivat paljon raikkaamman voiman ja tuoreuden henkisetkin harrastukset.

Opistossa oli keittokoulu, jossa pidettiin yksinkertaista yksinkertaisempi ruokajärjestys, sillä voitakaan ei annettu kuin välistä, silloin kuin ei ollut keittoa. Johtaja vaimonsa kanssa söi samassa pöydässä samoja ruokia. Kerran kun joku oppilaista ruokajärjestyksen puheena ollessa kysäsi mitenkä johtaja voi tulla toimeen semmoisella ruualla, vastasi johtaja:

-- Kuinka minä voisin kehoittaa teitä tekemään sitä, jota en täytä itse? Ja olisiko minulla silloin toivoakaan, että te minua uskotte. Minä toivon, että teidän pitää saada varmaksi ohjelmanne ja että te opitte tahtomaan muiltakin sen täyttämistä.

Kerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin kärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat tytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora suomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset. Tämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he varoittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli vaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja kun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he sitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena kuin ennenkin.

Toisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen opettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut tarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että koettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän oppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi oppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi kiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta tuumimassa.

Meillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla välitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli ankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi ikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että "arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa." Mutta kerran talvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan muita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään ulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan sivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana pyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.

Seuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten jälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:

-- Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se tuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan rinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne väärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet tietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.

Me kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä oikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan totista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun johtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:

-- Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa piirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta onhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys ja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin puhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen siivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla suureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää ihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin laitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?

-- Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme myöskin lupauksemme.

Paljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät unhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo näistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä isänämme kunnioitimme.

Hänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon, josta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.

Sun vastahasi täältä kultamuuri ei hohda, nuoren rusoposket vaan. Ne nuoret sulle lausuu: "kiitos suuri" vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.

Liekkeinä taivahalle hulmahdellen ei tulkitse tää kansa tunteitaan, vaan sydän äänetönnä sydämelle hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.

Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa ja hengenvoimaa lietso nuorisoon! Ja meissä, nuorisossa nousevassa sun iloksesi touko toittakoon!

Esityksiä.

Olimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme siellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen, missä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen aikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten keralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset samoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä laulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja merillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja koettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä täällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista elonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan kansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet. Olimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet sitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta kuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien alaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä uria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin asuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä suloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme numerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme ja kulutamme -- ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!

Eräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja ytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui johtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin merkillisen näköisenä.

-- Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän olisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen rivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille kuulemista ensi sunnuntai-illaksi.

Siitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin tiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin touhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan punnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava sanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme kasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys vinolleen vääristyy.

Kajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava. Epäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi, jäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja alotti.

-- Hyvät toverit! -- -- --

Vapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin kohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen ja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan toinen käsitys, toinen tunne vapaudesta -- jos hänellä oikeastaan siitä mitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta oikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata vapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen, joka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa, arkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden vahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan jokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman, jossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia raja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden kirkas laki ohjaajana.

Semmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia puolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:

-- Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa olisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin _orjalliselta_. Kun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut, tuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä niinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään järjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin. Minusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo sydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä ponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi itselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.

Lopuksi kajahti viidestäkymmenestä suusta voimakas laulu:

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Oi terve vapaus, sä kansain ihanuus! Eipä ken orjuuteen voi syöstä poikiamme.

Sitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän puhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he ovat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan kunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja selaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa lappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään langoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.

Lopuksi lauloimme, että "juokse porosein!" Senperästä hiipi esille tyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille esityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään. Muun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena ollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri. Kerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen otsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta sillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se ei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut, kun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen kaulaa! Kerran -- niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman silmistä vierivän kyyneleitä.

Esitelmän jälestä lauloimme "jos sydän sulla puhdas on."

Seuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän itseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana tuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon kauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin istutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki saksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän näyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen palvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin typistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen. Kaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän sanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa makuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja yksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli sydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli vanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä perunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut tahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti, muiden muoteja noudattaessa.

Vielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei vieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä, vaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä muistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen monena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja lehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä kankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen ja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä ollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun ottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan lauluja.

Kertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja tavallista vienommasti me lauloimme:

Mull' laaksossa on koti armainen, miss' salojen tyyneys vallitsee. Siell' lintuset laulavat riemuiten, ja tuulonen lehdossa humisee ja puroset kirkasna välkkyilee, niin kirkasna puroset välkkyilee. Oi laaksoni! Riemujas muistelen. Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.

Tämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä sinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla, vaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.

Monta on näistä "esityksistä" -- joiksi me niitä johtajan ehdotuksen mukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme -- painunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet kotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän tuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista lukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli tullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä arvosteleminen.

Puheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo merkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa -- sillä muistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja lausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.

* * * * *

Ne olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme. Mutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja säkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan puhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita ja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.

Kuusikon vuokko.

Meitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me ajoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä joululomalle koteihimme.

Varhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen ympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken kullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen ylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:

-- Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten tahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon! Vihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi, ja toivon kynttilöitä kantakaamme!

Niin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina kiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa vasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin lämpimänä ja kotoisena.

Samalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta poispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada täydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin pääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen lammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien virtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli jakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.

Mutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu, niin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat jokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana. Mutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme, koskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi kuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden riemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja riemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet oikein lehviltä hankeen putoilevat... ja tienvartisimmat puut viskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.

Laulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki neljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta, kuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän taloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja hepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.

Mutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa kyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen sukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan koko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.

Ystävällisestihän nuo vastaan ottivatkin. Kamarihuoneisiin veivät suoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä, tulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko, meni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä pistämässä.

Vaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta, huomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan ehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen naurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme. Kasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean heleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen vuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.

Puhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen pitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä tulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin näkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti kansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä tuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli opistossa parhaimpana pitänyt.

Mutta mitä kaikkea puhelimmekin, ei hetkeksikään häipynyt mielestäni äsken näkemäni neitosen kuva. Se oli niin sinne syöpynyt, että huomasin häntä ajatellessani huulteni heittäytyneen huultensa surumielisyyden vivahdusta matkimaan, Ja kun hän vaan sattui huoneesen tulemaan, kääntyivät silmäni väkivedolla häntä tarkastelemaan. Saamani vaikutus yhä vahvistui. Noissa kasvoissa ilmenevä alakuloisuus oli jotakin niin voimakasta, että sen nähtyään olisi aivan kivikovakin sydän tuntenut osanottoa.

Heräsin mietteistäni kuuntelemaan toisten keskustelua. Veljekset näyttivät yhä halukkaammin ja uteliaamminkin kuuntelevan kertomuksiamme opiston oloista. Eiväthän he ennen olleet niistä mitään tietäneetkään muuta kuin suusta suuhun kulkevia juttuja.