Part 1

KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.

SISÄLTÖ:

Opettajattarellemme. Kansanopiston avajaiset. Laulava kansa.. Johtaja. Esityksiä. Kuusikon Vuokko. Uutta sisällystä. Toivioretki. Nuori vanhus. Ero. Otto.

Opettajattarellemme.

Reväisen talven kullankirkas päivä luo nietoksille verhon hohtavan. Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä, kun päiväpaiste täyttää maailman! Nyt varjotonna valonvälke päilyy mun rinnassani, siellä muistot häilyy iloiset, heijastaen loistettaan. Semmoista kirkkahinta varjottuutta, keväimen lepposinta herttaisuutta sä myöskin lietsot tänne maailmaan.

Sä luonnon kukkasista kerrot meille, viet talvellakin suvimaailmaan, vaan lemmikkinä pellon penkereille oot auvennut myös itse nuokkumaan. Sä rikkaimmilla väreillä et loista, on ihanuutta sulla toisenmoista, on tunnelemuisuutta henkevää. Lait luonnon koitat meille selvitellä, sen lakia myös näytät käytöksellä, lakia lempeätä, lämpimää.

Sä laulatatkin meitä iltasilla ja neuvot rintojamme soittamaan iloisten tuntehitten kantelilla ja laulamalla huolet voittamaan. Sä seurassamme leikit siskonamme, me sua äitinämme rakastamme, oot lemmen lempeydellä voittanut. Sun luonasi on olo onnekkuutta, kun eroamme, uutta suloisuutta on tuovat tuoksuntasi muistelut.

Kansanopiston avajaiset.

Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä olimme vasta perille saapuneet.

Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen... ei olisi mielellään luotaan laskenutkaan.

Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään... minne lienee mukanaan kuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin tärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea kukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen ilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.

Mäkipä se näkyi olevan allammekin... nyt rupesi juuri tie eteenpäin viettämään. Kovin reki kulkikin kovasti... aivan korvissa rupesi vinkumaan... mitenhän tässä käyneekään...

-- Laiva lähtee kohta.

Mitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii... pidätä, pidätä veikkonen... eihän laivakaan toki noin kovasti... Pitele... pitele, Ellu... muuten menemme möyhnäksi mäen alle.

Koetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanut kurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.

-- Kuulkaahan! Puolen tunnin perästä lähtee laiva.

-- Mikä?

-- Laiva.

-- Minnekä?

-- Sinne sen koulun avajaisiin.

Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että vieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko hevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.

-- Niinkö opiston avajaisiin!

Ja silloin se uni silmistä sirkosi -- sirkosi kuin usva tullessa aamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei siinä ollut liikaa siinäkään.

Siellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee varmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa täytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.

Lähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa salmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen pahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa, laittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä. Uusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset vierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi aalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään mahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja vieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa vasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.

Niin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme, lahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.

Kyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin höyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista toisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin isäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä komean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen ihmettelevän.

Ja samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin niissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään tuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos nauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.

Matka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä aivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein pelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni. Tuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja pehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka minua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi molempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa jouduimme.

Semmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa en ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena ensikertaa lukukinkereillä käydessäni -- ja siksi se nyt minun kaikki viettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset rannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn ensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin pehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.

Laskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren selän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin vilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta pienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen kokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä kohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen rippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa keskellä.

Höyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti... taisi toki höyrykone jyskyttää kovemmin.

Mutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku virkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että "eiköhän sitä jo kohta aljettane olla perillä" ja sitten taas painautui koettamaan odottaa.

Vihdoinkin joku ikkunasta katsonut virkahti:

-- Nytpäs se jo sittenkin näkyy.

-- Niin sekö opisto jo?

-- Niin. Se on tuo tuolla koivujen keskellä.

Menin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen välistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.

Laivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko vavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.

Lappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta oli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla. Pilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä maan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.

-- Mihinkä tästä mennään?

-- Eikö tuota vaan mentäne suoraan sinne opistolle.

Lähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa vastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja tuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös ja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.

Aivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä minä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin muut menijät mukanaan työnsivät.

Mutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka kaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä loisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä, melkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että "tuo se nyt on se johtaja", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut sietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.

Siellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen nuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä sopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon sekasotkua, jommoista itsekin tunsin.

Vanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti hätäillä -- niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä niilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina tulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät sen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen ponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen mies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä tulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme olla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi juhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja raittiista ilosta.

Kun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui siinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin milloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti mielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta kohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka miehuuteni mainetta peljäten.

Mutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on monta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän tietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua kansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön heikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa erilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön jotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä tarkoitusta.

-- Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin kauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä alottamassa ja häneltä kysyn: "mikä siitä tulee?", vastaa hän tavalllisesti: "mikähän tullookin, -- eihän tuota vielä tiijä sannoo". Tämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla harmittanut.

Nyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin, että itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy oikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että "mikähän tullee, eihän tuota vielä tiedä sanoa". Mutta on tällä epämääräisellä vastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä työssä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla on oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat taipumuksensakin.

Mutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme kuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan. Ilman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja tärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat kansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.

Mutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me tavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta. Silloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta, tärkeydestä.

Ja onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison henkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?

Olet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa yhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut sen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet varmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon raakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä, paljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne siitä, että jotakin olisi tehtävä -- ja paljonkin -- että kansa ja varsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.

Mutta mitä?

Kokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen tyhjyyden, niin -- opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa, siitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa, jalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta liittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin opeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat herättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee. Ainoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme siitä perinpohjin poistaa pahuutta.

Ja jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa -- ja vanhoissakin -- opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden kaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi muiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden, jonka kerron.

Pari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon. Hakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis luvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa hänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa avonaiseksi.

Raskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja kertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli tuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin toivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus oli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun tuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: "Sinulle käskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset." "Minne sitten pääsen?" oli hän iloisesti kysäissyt. "Itsepähän parhaiten tietänet", vastasi ukko. "Pääsenköhän kansanopistoon?" "No, niin sitä vaan käskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot, sinne pääset."

Ja kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut kaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa puhunut -- itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin hänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on olemassa.

Mutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle. Todistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin opistoon on nyt saapunut.

Ja toivon, rakkaat oppilaani -- käännyn nyt teidän puoleenne -- että puhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin voitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin täytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka ponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut, vaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin hyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei millään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti, vanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme tulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä kantamaan, niin ei hätääkään.

Mutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen -- sekö yksin tulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan kehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan. Kun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa _vapaa_. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja olen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki voimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät voimat hereille.

Vapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta vaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei ole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan, ihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia, painavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin vievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet, emmekä ainoastaan kesyttymään.

Tähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti tervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut meille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan haltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen nimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan kirkastaminen ihmisessä.

Hän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin yksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta tarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan ja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon välitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi se lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti silmäini nurkkiin suuret kyyneleet.

Minä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden Savolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua tahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.

Mutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla iltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin olivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.

Minä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä koskaan tulisi pois lähtemään.

Laulava kansa.

Kukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla. Ja onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan öisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä nurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi loihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää, surusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä helpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!

Mutta surulliselta se tuntuu, kun sanovat kansaltamme laululahjan katoavan.

Mistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat, kun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan edistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota? Olivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat sanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?

Niin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan orastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen meiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin edistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme saivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin kotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat pakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun heillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla olevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän ympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.

Mutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia tuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne tuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut. Kansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin, joiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan niiden kirkkautta kaukaa kurkistella -- kuin kerjäläinen avautuessa eteen loistavan salongin.

Ja kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä yhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille kuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme tunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen jalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden puuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.

Mutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään sammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä alentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.

Ovathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset voimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään ainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan henkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.

Kun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä nuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa. Olen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin. Kuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi, jos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun meille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja kansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin romukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien kuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.

En ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut kauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä tavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme laulunlahjan vielä elävän.

Ja kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin vielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin saloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu kansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta omasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen kotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta antaisivat.

Semmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia runomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme runoniekoiksi rupesivat.

Siellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme semmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja opettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä ponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana runotulvana.

Meillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka kirjoitteli jokaisen viikon "Toveriin" jälkikatsauksia Toverilan joukon elämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan historioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti hämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta hän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko "Toveri" sisälsi yksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla olevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen heistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen hautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella runsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli hengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi runohenkeä tullessaan tuoksuttanut.

Mutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan arvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä enemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka parhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.

Mutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme lauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän nuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä Jukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun aina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin tutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut laskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille istuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko vuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen veljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin poskin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä veljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.

Ja semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai vauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset vetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta "Toverissa" oli useimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein puolet toverijoukostamme.

Keväällä -- silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja vahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.

* * * * *