Part 3

Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.

Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.

»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»

Rouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.

Se huuto havahdutti molemmat lapset.

Nuori kruununprinssi alkoi itkeä.

»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»

Billot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:

»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»

Kuninkaalle hän sanoi:

»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»

»Ajattakaa vaunut siis esille.»

»Ne ovat jo portin edessä.»

Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden tuloa.

Rahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.

Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille. Kuningas kalpeni.

Herttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.

»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»

»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar nopeasti.

»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.

»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»

Kuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.

»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».

»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».

»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta, jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»

»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat saa hevosiaan».

»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä. »Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»

Miehet purskahtivat nauramaan.

»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.

Mutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:

»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän majesteettiensa päästä.»

Herra de Romeuf pysähtyi.

Billot kohautti olkapäitään.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».

Ja hän lähti huoneesta ensimmäisenä.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:

»Minua seurataan, eikö niin?»

»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti, että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.

Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua jokaista, joka yrittäisi paeta.

Billotin ei tarvitsisi palata.

Yksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.

»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»

»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa keskustelulle.

Kuningas lähti ensimmäisenä.

Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen pikkujoukon muut jäsenet.

Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.

Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa. Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä rientää nopeasti heidän avukseen.

Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat _aatelinen_ ja _petturi_, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet ainoaksi johtajakseen.

Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat alas.

Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.

Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.

»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».

»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.

»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»

»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»

Mutta herra de Valory kumarsi.

»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme vähäpätöisille aatelismiehille».

»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»

Siten nämä kaksi nuorukaista joutuivat päästämään oikeaan valoon liveripukunsa ja tekaistut lähettitoimensa ja istuutuivat entisille paikoilleen.

Herttua de Choiseul sulki vaunujen oven.

»Hyvät herrat», sanoi kuningas, »minä annan nimenomaisen määräyksen, että minut viedään Montmédyyn. Ajomiehet, Montmédyyn!»

Mutta yksi ääni, suunnaton ääni, ei yhden kansan ääni, vaan kymmenen kansan ääni hurisi:

»Pariisiin, Pariisiin!»

Kun syntyi hetkeksi hiljaisuus, osoitti Billot miekkansa kärjellä tietä, jota oli kuljettava, ja komensi:

»Ajomiehet, Clermontin tielle!»

Ajoneuvot nytkähtivät noudattaakseen tätä määräystä.

»Minä haastan teidät kaikki todistajiksi, että minulle tehdään väkivaltaa», sanoi Ludvig XVI.

Sitten tuo poloinen kuningas, väsyneenä tähän tahdonponnisteluun, joka ylitti kaikki hänen tähän asti esittämänsä, vaipui vaunujen perälle kuningattaren ja madame Elisabethin väliin.

Ajoneuvot jatkoivat matkaansa.

Viisi minuuttia kului ja vaunut olivat kulkeneet tuskin kahtakaan sataa askelta, kun takaa alkoi kuulua kovaäänistä huutoa.

Kuningatar, joka istui sopivimmalla paikalla ja joka luonteeltaan oli toisia vilkkaampi, kurkisti ensimmäisenä vaunujen ovesta ulos.

Mutta miltei samassa hän vetäytyi takaisin vaunuihin ja peitti kasvot käsillään.

»Voi, meitä onnettomia!» huudahti hän. »Herttua de Choiseul murhataan!»

Kuningas yritti nousta paikaltaan, mutta kuningatar ja madame Elisabeth pidättivät hänet ja painoivat hänet takaisin keskelleen. Vaunut kääntyivät samassa kadunkulman taa. Olisi ollut mahdotonta nähdä, mitä tapahtui kahtakymmentä askelta tuonnempana.

Oli tapahtunut seuraavaa:

Herra Saussen portin kohdalla herttua de Choiseul ja de Damas olivat hypänneet satulaan, mutta herra de Romeufin hevonen — hän olikin tullut postikyydillä — oli kateissa.

Herrat de Romeuf ja de Floirac sekä ajutantti Foucq kulkivat siis jalan. He toivoivat löytävänsä jostakin rakuunien tai husaarien hevosia, mikäli uskollisina pysyneet rakuunat tai husaarit antaisivat heille hevosensa, tai he tapaisivat jonkun isäntiensä hylkäämän hevosen, koska husaareista suurin osa veljeili rahvaan parissa ja joi maljoja kansan kunniaksi.

Tuskin oli ajettu viittätoistakaan askelta, kun herttua de Choiseul huomasi saattamiensa vaunujen vierestä, että herrat de Romeuf, de Floirac ja Foucq olivat vaarassa joutua väentungoksen kuolettavaan puserrukseen.

Hän pysähtyi, jätti vaunut oman onnensa nojaan ja arvellen, että herra de Romeuf saamansa tehtävän nojalla voisi niiden neljän miehen joukosta, jotka nyt olivat samanlaisessa vaarassa, tehdä kuninkaalliselle perheelle parhaimman palveluksen, hän huusi palvelijalleen, James Brisackille, joka niinikään oli keskellä tungosta:

»Toinen hevoseni herra de Romeufille!»

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun ärtynyt joukko kiertyi muristen hänen ympärilleen ja huusi:

»Se on kreivi de Choiseul, yksi niistä, jotka tahtoivat ryöstää kuninkaan! Kuolema ylimykselle, kuolema petturille!»

Jokainen tietää, kuinka nopeasti kiihtyneessä kansanjoukossa teko seuraa uhkausta.

Herttua de Choiseul riuhtaistiin satulasta alas ja hän katosi siihen hirveään kurimukseen, jota sanotaan joukoksi ja josta tänä tappavien intohimojen aikakautena harvoin pääsi lähtemään muuten kuin riekaleina.

Mutta samalla hetkellä, kun hän kaatui, riensi viisi miestä hänen avukseen.

Ne viisi olivat de Damas, de Floirac, de Romeuf, ajutantti Foucq ja palvelija James Brisack, jonka käsistä riuhtaistiin hänen taluttamansa hevonen ja joka näin vapauduttuaan saattoi ryhtyä auttamaan isäntäänsä.

Siinä syntyi hetkeksi hirveä käsikähmä, sekamelska, jota voisi verrata antiikin ajan kansojen tai meidän päiviemme arabialaisten taisteluihin, kun ne kamppailevat haavoittuneitten tai vainajien ruumiiden ympärillä.

Kaikeksi onneksi de Choiseul ei ilmeisestikään ollut kuollut eikä haavoittunut tai oli haavoittunut vain lievästi, vaikka häneen olikin isketty vaarallisilla aseilla.

Muuan santarmi väisti muskettinsa piipulla häneen suunnatun viikatteeniskun. James Brisack torjui toisen sauvalla, jonka oli siepannut erään hyökkääjän kädestä.

Sauva katkesi kuin ruusupuun oksa, mutta sivulle kääntynyt isku haavoitti vain herttuan hevosta.

Ajutantti Foucq älysi silloin huutaa:

»Tänne, rakuunat!»

Jotkut sotamiehet noudattivat kutsua ja häpeissään, jos sallisivat miehen, joka oli heitä komentanut, tulevan murhatuksi, he raivasivat tien hänen luokseen.

Herra de Romeuf syöksyi nyt esiin.

»Kansalliskokouksen nimessä, jonka valtuuttama edustaja minä olen, ja kenraali Lafayetten nimessä, jonka lähetti minä olen», huusi hän, »viekää nämä herrat kaupunginvaltuustoon!»

Kansalliskokouksen ja kenraali Lafayetten nimillä oli silloin vielä kansanomainen leima, ja ne tepsivät heti.

»Kaupunginvaltuustoon, kaupunginvaltuustoon!» huusivat monet äänet.

Avuliaat miehet tekivät yhteisen ponnistuksen ja herttua de Choiseulia ja hänen tovereitaan alettiin raahata kaupungintalolle päin.

Matkaa kesti puolitoista tuntia. Jokainen minuutti tästä puolestatoista tunnista oli kuoleman uhkaa tai murhan yritystä. Tie, jonka vankien puolustajat raivasivat, kulki sapelinterien, heinähankojen piikkien ja viikatteitten kärkien välitse.

Lopulta tultiin kaupungintaloon. Yksi ainoa virkamies oli jäänyt sinne ja hän kauhistui vastuuta, joka nyt tuli hänen kestettäväkseen.

Päästäkseen tästä vastuusta hän määräsi, että herrat de Choiseul, de Damas ja de Floirac pantaisiin vankikoppiin kansalliskaartin vartioitaviksi.

Herra de Romeuf selitti silloin, ettei halunnut jättää herttuaa, joka hänen takiaan oli joutunut kärsimään kaikki mitä oli tapahtunut.

Valtuuston virkamies määräsi tällöin, että herra de Romeuf saisi seurata toisia vankikoppiin.

Herttua de Choiseulin viittauksesta hänen palvelijansa, joka oli liian vähäpätöinen henkilö, jotta hänestä olisi piitattu, poistui.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä — älkäämme unohtako, että James Brisack oli tallimies — oli lähteä hakemaan ratsuja.

Hän sai kuulla, että hevoset, miltei kaikki hyvässä kunnossa, olivat erään majatalon pihalla vahtisotamiesten varioimina.

Tästä seikasta varmennuttuaan hän meni erääseen kahvilaan, tilasi teetä, kynän ja mustetta ja kyhäsi rouva de Choiseulille ja rouva de Grammontille kirjeen, jossa hän rauhoitti heitä heidän poikansa ja veljenpoikansa kohtalosta, sillä tämä oli ilmeisesti pelastettu samalla hetkellä, jolloin hän joutui vangiksi.

Poloinen James Brisack meni tapahtumien edelle mainitessaan nämä hyvät uutiset. Herttua de Choiseul oli tosin vanki, herttua oli tosin vankikopissa, herttuaa vartioi tosin kaupungin miliisi, mutta tämän vankikopin henkireikien eteen oli unohdettu panna vartijat ja näistä henkirei’istä vankeihin ammuttiin monta laukausta.

Vankien täytyi piiloutua kopin nurkkiin.

Tätä melko kestämätöntä tilannetta kesti neljäkolmatta tuntia ja ihmeteltävän alttiina toverina herra de Romeuf kieltäytyi jättämästä tovereitaan.

Vasta kesäkuun 23 päivänä, kun Verdunin kansalliskaarti saapui paikalle, herra de Romeuf sai aikaan, että vangit siirrettiin toiseen koppiin, ja hän jätti heidät vasta kun oli saanut upseereilta kunniasanan, että heitä vartioitaisiin hyvin, kunnes heidät siirrettäisiin ylemmän asteen vankilaan.

Poloisen Isidor de Charnyn ruumis raahattiin erään kankurin taloon, missä hartaat, mutta vieraat kädet käärivät hänet kuolinliinoihin — hän oli siis vähemmän onnellinen kuin hänen veljensä Georges, jolle tämän viimeisen palveluksen olivat tehneet veljenkädet, Gilbertin ja Billotin ystävänkädet.

Sillä silloin vielä Billot oli ollut altis ja kunnioittava ystävä Olemme nähneet, kuinka tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioitus olivat muuttuneet vihaksi, yhtä heltymättömäksi vihaksi kuin tämä ystävyys, tämä alttius ja tämä kunnioita» oli ollut syvää.

IV

Tuskien tie

Sillävälin kuninkaallinen perhe jatkoi matkaansa Pariisia kohden kulkien tietä, jota voisimme sanoa _tuskien tieksi_.

Ah, Ludvig XVI:lla ja Marie-Antoinettella oli heilläkin golgatansa! Lunastaisivatko he tällä kauhealla kärsimysuhrillaan kuninkuuden synnit, kuten Jeesus Kristus oli lunastanut maailman synnit? Sitä ongelmaa ei menneisyys ole vielä ratkaissut, mutta tulevaisuus sen meille selvittänee.

Matka edistyi hitaasti, sillä hevosten oli astuttava saattojoukon tahtiin ja tämä saattue — johon suurimmalta osalta kuului heinähangoin, pyssyin, viikattein, sapelein, varstoin aseistautuneita miehiä — lisääntyi ehtimiseen naisten ja lasten lukemattomalla laumalla. Naiset nostivat lapsensa korkealle päänsä päälle näyttääkseen heille kuninkaan, jota väkivalloin vietiin pääkaupunkiin ja jota he eivät olisi milloinkaan nähneetkään näittä olosuhteitta.

Ja keskellä tätä tungosta, joka tulvaveden lailla vyöryi tietä pitkin, kuninkaan isot ajoneuvot, rouva Brunierin ja rouva de Neuvillen rattaitten saattamina, näyttivät laivalta, joka hinaa pikkuvenettä perässään ja joka on hetkellä millä tahansa hukkumaisillaan aaltojen raivopyörteeseen.

Ajoittain jokin odottamaton seikka — mikäli meidän sallitaan jatkaa äskeistä vertausta — sai tämän myrskyn riehahtamaan entistä rajumpaan vauhtiin. Huudot, sadattelut, uhkailut yltyivät, ihmisaallot kohoilivat, nousivat ja laskivat, kasaantuivat kuin vuoksilaineet ja hukuttivat toisinaan syvyyksiinsä koko sen aluksen, joka vaivaloisesti halkoi keulallaan tätä ihmismerta, haaksirikkoiset, jotka siinä purjehtivat, ja pikkuveneen, jota se hinasi perässään.

Näin saavuttiin Clermontiin eikä tällä puolentoista penikulman pituisella taipaleella tuo hirveä saattue vähentynyt ollenkaan, sillä niiden tilalle, joiden täytyi palata kotiaskareilleen, tuli ympäristöltä aina uutta väkeä, joka puolestaan halusi nauttia näytelmästä, johon toiset jo olivat kyllästyneet.

Niiden vankien joukossa, joita tämä pyörivä vankila kuljetti, joutui etenkin kaksi kansan vihan ja uhkausten maalitauluiksi: ne poloiset vartijat näet, jotka istuivat vaunujen leveillä etuistuimilla. Joka hetki — ja siten haluttiin jotenkuten iskeä kuninkaalliseen perheeseen, jonka kansalliskokouksen määräys teki loukkaamattomaksi — joka hetki olivat pistimet suunnattuina heidän rintaansa vasten, viikatteet, oikeat kuoleman viikatteet, heilahtelivat heidän päänsä päällä, ja piikit sujuivat kuin salakavalat käärmeet puremaan terävällä kärjellään heidän elävää lihaansa ja nopean liikkeen jälkeen näyttivät isännilleen, jotka tyytyväisinä huomasivat iskun osuneen, kosteaa, punaista päätänsä.

Äkkiä kaikki näkivät kummakseen, kuinka muuan lakiton, aseeton, yltyleensä lokainen mies tunkeutui joukon halki. Tervehdittyään kunnioittavasti kuningasta ja kuningatarta hän hypähti vaunujen etuistuimelle ja istuutui molempien henkivartijoitten väliin.

Kuningattarelta pääsi pelon, ilon ja tuskan huudahdus.

Hän oli tuntenut Charnyn.

Pelon huudahdus, sillä mitä Charny teki kaikkien nähden, oli niin uhkarohkeaa, että oli sula ihme, kuinka hän oli päässyt tuolle vaaralliselle paikalle haavoittumatta.

Ilon huudahdus, sillä hän oli onnellinen nähdessään Charnyn välttäneen ne tuntemattomat vaarat, joihin hän tietenkin oli pakomatkallaan joutunut, vaarat sitäkin suuremmat kun todellisuus, esittämättä erikoisesti ainoatakaan, salli mielikuvituksen loihtia esille kaikki.

Tuskan huudahdus, sillä hän käsitti, että huomatessaan Charnyn tulevan yksin ja sellaisessa kunnossa hänen oli luovuttava toivomasta markiisi de Bouillén apua.

Joukkoa hämmästytti tuon miehen rohkeus ja se tuntui kunnioittavan häntä nimenomaan hänen rohkeutensa takia. Kuullessaan melua vaunujen taholta Billot, joka ratsasti saattueen etunenässä, kääntyi taakseen ja tunsi Charnyn.

— Ah! — jupisi hän. — Olen mielissäni, ettei hänelle ole mitään tapahtunut. Mutta tuho perii sen mielettömän, joka nyt yrittää samaa, sillä ihan varmaan hän saa sen hengellään maksaa.

Sainte-Menehouldiin saavuttiin kehon lähetessä kahta iltapäivällä.

Lähtöyön unettomuus, seuraavan yön väsymys ja mielenliikutus rasittivat kaikkia ja etenkin kruununprinssiä. Sainte-Menehouldiin tultaessa lapsirukka oli kauheassa kuumeessa.

Kuningas määräsi pysähdyttäväksi.

Valitettavasti kaikista matkan varrella sivuutetuista kaupungeista Sainte-Menehould oli pahimmin kiihtynyt tätä kovaonnista perhettä kohtaan, jota nyt raahattiin vankina.

Kuninkaan määräyksestä ei siis piitattu nimeksikään ja Billot antoi vastamääräyksen: vaunujen hevoset oli vaihdettava.

Häntä toteltiin.

Kruununprinssi itki ja kysyi nyyhkytystensä lomasta:

»Miksei minua riisuta ja panna nukkumaan hyvään vuoteeseeni, koska kerran olen sairas?»

Kuningatar ei voinut pidättää voihkaisua ja hänen ylpeytensä murtui hetkeksi.

Hän nosti käsivarsilleen kyynelehtivän nuoren prinssin, näytti häntä, koko ruumis väristen, kansalle ja sanoi:

»Ah, herrat, säälikää tätä lasta ja pysähdyttäkää!»

Mutta hevoset olivat jo valjaissa.

»Matkaan!» komensi Billot.

»Matkaan!» kertasi väkijoukko.

Ja kun tilanhoitaja sivuutti vaununikkunan mennäkseen jälleen joukon etupäähän, huudahti kuningatar hänelle:

»Ah, hyvä herra, sanon teille toistamiseen, ettei teillä varmaankaan ole lasta!»

»Ja minä, madame, minä puolestani toistan», vastasi Billot, katse ja ääni synkkänä, »että minulla on ollut, muttei ole enää!»

»Tehkää siis mitä haluatte», sanoi kuningatar, »te olette nyt väkevämmällä puolella. Mutta varokaa, ei ole toista ääntä, joka huutaa onnettomuutta korkeammalle kuin lasten heikko ääni!»

Matkue lähti liikkeelle.

Kulku kaupungin halki oli julmaa. Innostus, joka valtasi mielet, kun nähtiin Drouet, jonka ansioksi kuninkaallisten vangitseminen luettiin, olisi ollut heille hirveä opetus, mikäli kuninkaita mikään voi opettaa. Mutta näissä huudoissa Ludvig XVI ja Marie-Antoinette näkivät vain sokeaa raivoa, näissä isänmaanystävissä, jotka olivat vakuutettuja siitä, että he pelastivat Ranskan, kuningas ja kuningatar näkivät vain yltiöpäisiä kapinoitsijoita.

Kuningas oli mykistynyt liikkumattomaksi, häpeän ja vihan hiki helmeili kuningattaren otsalla, madame Elisabeth, maan pinnalle eksynyt taivaan enkeli, rukoili hiljaa, ei itsensä puolesta, vaan veljensä, kälynsä, veljen poikansa ja koko tuon väkijoukon puolesta. Tämä hurskas nainen ei erottanut niitä, joita hän piti uhreina, niistä, joita hän piti pyöveleinä, ja samassa rukouksessa hän laski niin toiset kuin toisetkin Herran jalkojen juureen.

Sainte-Menehouldiin tultaessa kansanjoukko, joka tulvan lailla peitti koko tasangon, ei mahtunut kaupungin ahtaalle kadulle.

Se vyöryi kaupungin molemmille laidoille ja sitä tietä ulkopuolelle. Mutta kun Sainte-Menehouldiin pysähdyttiin vain vaihtamaan hevoset, syöksyi se kaupungin toisessa päässä entistä kiihkeämpänä vaunuja vastaan.

Kuningas oli uskonut — ja se usko kenties oli työntänyt hänet tälle väärälle tielle — kuningas oli uskonut, että vain Pariisin mieliala oli johdettu harhaan. Hän oli luottanut kelpo maaseutuunsa. Ja nyt tämä kelpo maaseutu ei ainoastaan hylännyt häntä, vaan kääntyi säälimättömänä häntä vastaan. Sama maaseutu oli pelästyttänyt herttua de Choiseulin Pontde-Sommevellessä, se oli vanginnut herra Dandoinsin Sainte-Menehouldissa, se oli ampunut herra de Damasia Claramuntissa, se oli surmannut Isidorin kuninkaan silmien edessä. Kaikki nousi tätä pakoa vastaan, yksinpä se pappikin, jonka ritari de Bouillé oli saappaansa korolla lingonnut maantielle.

Ja vielä pahemmin olisi ollut laita, jos kuningas olisi voinut nähdä, mitä tapahtui keskuspaikoissa, kaupungeissa ja kylissä, joihin saapui uutinen hänen vangitsemisestaan. Siinä tuokiossa koko asujamisto riehahti kapinaan. Naiset sieppasivat syliinsä kapalolapset, äidit taluttivat kädestä niitä, jotka osasivat jo kävellä, miehet varustautuivat aseilla; kaikki aseet otettiin mukaan, niitä riippui miesten vaatteista tai niitä kannettiin olkapäillä. He riensivät paikalle, eivät muodostaakseen kuninkaan saattuetta, vaan surmatakseen kuninkaan, kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä — vaivainen sato Châlonsin tienoon köyhässä Champagnessa, joka on niin köyhä, että omalla ilmeikkäällä kielellään kansa sanoo sitä _täiseksi Chamgapneksi_ — kuninkaan, joka elonkorjuun hetkellä lähtee noutamaan ryöstönhimoisia pandureja, varastelevia husaareja, jotta nämä tälläisivät sadon ratsujensa kavioihin! Mutta kolme enkeliä oli suojelemassa kuninkaallisia vaunuja: Pikku kruununprinssipoloinen, joka yhä sairaana itki äitinsä sylissä, kuninkaallinen prinsessa, joka kauniina — hän oli häikäisevä, punatukkainen kaunotar — seisoi vaunun oviaukossa ja katseli kaikkea tätä menoa kummastunein, mutta lujin silmin, ja madame Elisabeth, joka oli jo seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, mutta jonka otsan, ruumiin ja sielun puhtaus kruunasi kaikkein nuorekkaimmalla sädekehällä. Nämä aseelliset miehet näkivät kaiken tämän ja vielä enemmänkin: kuningattaren kumartuneena lapsensa yli ja murtuneen kuninkaan. Heidän vihansa lauhtui, se vaati toista kohdetta, johon voisi purkautua. He alkoivat sadatella henkivartijoita, he ilkkuivat heitä, sanoivat heitä — näitä yleviä, uhrautuvia miehiä! — kurjiksi vätyksiksi ja pettureiksi. Ja näille kiihtyneille päille, joista useimmat olivat hatuttomat ja vielä useammat kapakoissa nautitun huonon viinin kuumentamat, valoi kesäkuun aurinko hellettään ja heijasti sateenkaaren liekkejä siihen liidunvalkoiseen tomuun, joka tämän suunnattoman saattueen jaloissa kohosi ilmaan.

Mitä tämä kuningas, jolla ehkä vielä oli joitakin harhakuvitelmia, olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään miehen lähtevän Mézièresistâ, pyssy olalla, taivaltamaan kolmessa vuorokaudessa kuusikolmatta penikulmaa surmatakseen kuninkaan, tapaavan hänet Pariisissa ja Pariisissa, nähtyään hänet niin kurjana, niin onnettomana, niin nöyryytettynä, ravistavan päätänsä ja luopuvan aikeestaan.

Mitä hän olisi sanonut, jos hän olisi nähnyt erään nuoren puusepän — joka ei epäillyt, ettei kuningasta heti pakonsa jälkeen tuomittaisi kuolemaan — lähtevän Bourgognen sydänmailta ja kiitävän maantietä pitkin ehtiäkseen olemaan läsnä tätä tuomiota laadittaessa ja sitä täytäntöön pantaessa? Matkalla muuan puuseppä-mestari sai hänet käsittämään, että tie oli pitempi kuin hän oli luullutkaan, ja neuvoi häntä jäämään veljeilemään hänen kanssaan. — Nuori puuseppä jäi tosiaankin vanhan mestarin luokse ja nai hänen tyttärensä. [Nämä molemmat jutut on kertonut Michelet, maalauksellinen runoilija-historioitsija. Hän mainitsee molempien sankarien nimetkin, hänen kertomuksensa majesteetillisuus sallii hänen sen tehdäkin.]