Part 13

Antauduttuaan näin hetkeksi tilanteen hentoon, maalaukselliseen puoleen hän palasi sitten Barnaveen ja tilanteen poliittiseen puoleen.

»Mutta», sanoi hän, »mikäli olen kuullut, me olemme saaneet voiton kansalliskokouksessa».

»Niin, madame, me olemme voittaneet kansalliskokouksessa, mutta olemme kärsineet tappion jakobiini-kerhossa.»

»Mutta, hyvä jumala, nyt minä en ymmärrä enää mitään

Luulin jakobiinien olevan teidän, herra Lamethin ja herra Duportin kannalla ja että te hallitsette heitä, että te teette heille, mitä haluatte?»

Barnave ravisti alakuloisesti päätänsä.

»Niin oli ennen», sanoi hän, »mutta uusi henki on puhaltanut jakobiineihin».

»Orleansista, eikö niin?»

»Niin, madame, sieltäpäin uhkaa nyt vaara.»

»Vaara! Mutta vielä kerran, emmekö ole välttäneet sitä tämänpäiväisellä äänestyksellä?»

»Ymmärtäkää oikein, madame — sillä jos mieli pysyä tilanteen tasalla, täytyy se tuntea — tämän päivän äänestys. Päätettiin seuraavaa: 'Jos kuningas pettää valansa, jos hän hyökkää kansansa kimppuun eikä puolusta sitä, luopuu hän vallastaan, muuttuu tavalliseksi kansalaiseksi ja on vastuussa kaikista luopumisensa jälkeisistä rikoksista.'»

»Hyvä on», sanoi kuningatar, »kuningas ei petä valaansa, kuningas ei hyökkää kansansa kimppuun ja jos hänen kansansa kimppuun hyökätään, puolustaa hän sitä».

»Niinpä kyllä, madame, mutta tämä päätös jätti oven auki vallankumouksellisille ja orleanisteille. Kansalliskokous ei ole tuominnut kuningasta. Se on vain päättänyt suojelevista toimenpiteitä toisen karkaamisen varalta, mutta on sivuuttanut ensimmäisen, ja tiedättekö, mitä Laclos, Orleansin herttuan kätyri, on ehdottanut tänä iltana jakobiinien kokouksessa?»

»Oh, jotakin kauheaa tietysti! Mitä terveellistä voi ehdottaa _Vaarallisten suhteitten_ kirjoittaja?»

»Hän on ehdottanut, että Pariisissa ja koko Ranskassa pantaisiin toimeen kansanäänestys kuninkuuden lakkauttamiseksi. Hän on luvannut hankkia kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta.»

»Kymmenen miljoonaa nimikirjoitusta!» huudahti kuningatar. »Hyvä jumala, vihataanko meitä niin syvästi, että kymmenen miljoonaa ranskalaista haluaa päästä meistä eroon?»

»Oh, madame, enemmistöjä on helppo hankkia!»

»Ja onko Laclosin ehdotus läpäissyt?»

»Se synnytti keskustelun... Danton kannatti sitä.»

»Danton! Mutta minä luulin Dantonin olevan meidän puolellamme... Olen kuullut herra de Montmorinin puhuvan jostakin kuninkaan neuvoston asianajo-toimesta, sen myynnistä tai ostosta, en tiedä, kummastako, mutta sen kaupan piti tehdä Dantonista miehemme.»

»Herra de Montmorin on erehtynyt, madame. Jos Danton olisi jonkun auttaja, niin juuri Orleansin herttuan.»

»Entä onko herra de Robespierre puhunut?... Hänen vaikutusvaltansa kuuluu kasvavan päivä päivältä.»

»Robespierre on puhunut. Hän ei kannattanut ehdotusta. Hän kannatti yksinkertaisesti adressia, joka lähetettäisiin maaseudun jakobiini-kerhoille.»

»Mutta herra de Robespierre on saatava puolellemme, koska hänellä on sellainen vaikutusvalta.»

»Herra de Robespierreä ei valloiteta, madame. Herra de Robespierre on oma itsensä — hän tavoittelee aatetta, utopiaa, haavekuvaa, kunnianhimoista päämäärää kukaties.»

»Mutta me voimme tyydyttää hänen kunnianhimonsa, minkälainen se onkin... Olettakaamme, että hän haluaa tulla rikkaaksi?»

»Hän ei halua olla rikas.»

»Ministeriksi siis?»

»Hän ei halunne päästä ministeriksikään.»

Kuningatar silmäili Barnavea kauhistunein ilmein.

»Mutta minä olen luullut», sanoi hän, »että ministeriö on korkein päämäärä, mihin joku alamaisistamme voi pyrkiä?»

»Jos herra de Robespierre katsoo kuninkaan pannuksi viralta, ei hän pidä itseään kuninkaan alamaisena.»

»Mihin hän siis tähtää kunnianhimollaan?» kysyi kuningatar kauhistuneena.

»Eräinä hetkinä, madame, on miehiä, jotka uneksivat uusista poliittisista arvonimistä vanhojen, hävinneitten arvonimien korvaajina.»

»Niin, minä ymmärrän, että Orleansin herttua uneksii päästä sijaishallitsijaksi. Hänen syntyperänsä oikeuttaa hänet siihen korkeaan asemaan. Mutta herra de Robespierre, vähäpätöinen maaseutu-asianajaja...!»

Kuningatar unohti, että Barnave oli myöskin sellainen vähäpätöinen maaseutu-asianajaja.

Barnave ei hievahtanutkaan. Isku ei ollut kenties sattunut häneen tai hänellä oli rohkeutta se kestää ja salata sen aiheuttama kipu.

»Marius ja Cromwell olivat rahvaan lapsia», sanoi hän.

»Marius! Cromwell! Ah, kun lapsena kuulin ne nimet, en silloin osannut arvata, että ne kaikuisivat korvissani jonakin päivänä näin kohtalokkaina!... Mutta katsokaamme — sillä me siirrymme alati tosiseikoista arvailujen alalle — te sanoitte, että herra de Robespierre vastusti herra Laclosin esittämää ja herra Dantonin kannattamaa ehdotusta.»

»Niin, mutta silloin astui kokoussaliin joukko kansaa, Palais-Royalin tavallisia räyhääjiä, naisia, koneisto, joka oli pestattu kannattamaan Laclosia. Eikä sillä hyvä, että ehdotus läpäisi, sen lisäksi päätettiin, että huomenna kello yhdeltätoista jakobiinit kokoontuisivat kuuntelemaan lukemista, se siirrettäisiin sitten Mars-kentälle, allekirjoitettaisiin isänmaan alttarilla ja lähetettäisiin senjälkeen maaseudun kerhoille, jotka vuorostaan allekirjoittaisivat sen.»

»Kuka sepittää sen anomuksen?»

»Danton, Laclos ja Brissot.»

»Kolme vihamiestä?»

»Niin, madame.»

»Mutta, hyvä jumala, mitä tekevät siis perustuslailliset ystävämme?»

»Ah, siinäpä se, madame! He ovat päättäneet panna huomenna peliin kaikki kaiken hyväksi.»

»Mutta he eivät voi enää jäädä jakobiini-kerhoon?»

»Teidän ihmeellinen kykynne osata arvostella ihmisiä ja asioita, madame, saa teidät näkemään tilanteen sellaisena kuin se todella on... Niin, Duportin ja Lamethin johdolla teidän ystävänne eroavat vihollisistanne. He panevat feuillantit jakobiineja vastaan.»

»Feuillantit? Mitä ne ovat? Suokaa anteeksi, minä en tiedä. Valtiolliseen kieleemme tulee uusia nimiä ja uusia sanoja niin nopeasti, että jokainen lauseeni on kysymys.»

»Madame, feuillantit on se iso rakennus, joka on lähellä maneesia ja nojaa siis kansalliskokouksen istuntosaliin ja josta Feuillant-penger on saanut nimensä.»

»Ja keitä muita liittyy siihen kerhoon?»

»Lafayette, toisin sanoin kansalliskaarti, ja Bailly, toisin sanoin valtuusto.»

»Lafayette, Lafayette... luuletteko Lafayetteen voitavan luottaa?»

»Uskon, että hän on kuninkaan harras ystävä.»

»Kuninkaan harras ystävä, niinkuin puunhakkaaja tammen, jonka hän kaataa juuria myöten! Bailly, hän kelpaa vielä, minulla ei ole mitään valittamista hänestä. Sanon enemmänkin, hän on antanut minulle sen naisen laatiman ilmiannon, joka oli arvannut lähtömme. Mutta Lafayette...»

»Teidän majesteettinne joutuu arvostelemaan häntä tilaisuuden tullen.»

»Niin, se on totta», sanoi kuningatar muistellen alakuloisena menneisyyttä, »niin Versailles... No niin, palatkaamme siihen uuteen kerhoon. Mitä siellä tehdään? Mitä siellä ehdotetaan? Minkälainen valta sille tulee?»

»Suunnaton valta, koska sen käytettävänä on, kuten jo sanoin teidän majesteetillenne, sekä kansalliskaarti että Pariisin valtuusto ynnä kansalliskokouksen enemmistö, joka äänestää kanssamme. Keitä jää jakobiini-kerhoon? Viisi tai kuusi kansanedustajaa ehkä: Robespierre, Pétion, Laclos, Orleansin herttua, kaikki eripuraisia aineksia, jotka joutuvat liikuttelemaan vain uusien jäsenten, tunkeilijoitten, joukkoa, räyhääjälaumaa, joka osaa kyllä meluta, mutta jolla ei tule olemaan minkäänlaista vaikutusvaltaa.»

»Jumala siitä meitä varjelkoon, hyvä herra! Mutta mitä kansalliskokous aikoo tehdä?»

»Kansalliskokous aikoo huomenna antaa ankarat nuhteet Pariisin herra pormestarille hänen tänään osoittamansa häälyväisyyden ja heikkouden johdosta. Tulos on, että kelpo Bailly, joka on heilurien sukua ja joka käydäkseen tarvitsee vain oikealla hetkellä tapahtuvan vedon, vedetään ja hän käy.»

Tällöin kello löi neljänneksen vailla yksitoista ja käytävästä kuului vahtimiehen yskäisy.

»Niin, niin», mutisi Barnave, »tiedän, minun on aika lähteä. Ja kuitenkin minulla olisi vielä paljon sanottavaa teidän majesteetillenne.»

»Ja minä, herra Barnave, minä vastaan teille, että minä olen teille kiitollinen, teille ja ystävillenne, sillä te joudutte vaaraan minun takiani.»

»Madame», sanoi Barnave, »vaara on peli, jossa minä voitan kaikki, häviän tai voitan, jos kuningatar maksaa sen minulle yhdellä hymyllä».

»Ah, herra», sanoi kuningatar, »tuskin enää tiedän, mitä hymy onkaan! Mutta te teette hyväksemme niin paljon, että koetan muistella aikaa, jolloin olin onnellinen, ja minä lupaan, että ensimmäinen hymyni on teidän.»

Barnave kumarsi, käsi sydämellä, ja lähti takaperin ovelle päin.

»Milloin tapaan teidät jälleen?» kysyi kuningatar.

Barnave näytti laskevan.

»Huomenna anomus ja toinen äänestys kansalliskokouksessa, ylihuomenna räjähdys ja tilapäinen tukahduttaminen... sunnuntaina, illalla, madame, koetan tulla kertomaan teille, mitä Mars-kentällä on tapahtunut.»

Ja hän poistui.

Kuningatar lähti mietteissään kuninkaan luokse. Tämä oli yhtä miettiväinen kuin kuningatarkin. Tohtori Gilbert oli vastikään poistunut kerrottuaan hänelle jotenkin samat asiat kuin Barnave kuningattarelle.

Heidän tarvitsi vain vaihtaa silmäys huomatakseen, että kummallakin taholla oli kuultu synkkiä uutisia.

Kuningas oli juuri saanut valmiiksi kirjeen.

Sanaa lausumatta hän ojensi kuningattarelle tämän kirjeen.

Siinä valtuutettiin Monsieur Ranskan kuninkaan nimessä koettamaan saada Itävallan keisari ja Preussin kuningas sekaantumaan Ranskan asioihin.

»Monsieur on tehnyt minulle paljon pahaa», sanoi kuningatar, »Monsieur vihaa minua ja tekee minulle vielä niin paljon pahaa kuin suinkin voi. Mutta koska kuningas luottaa häneen, niin minäkin.»

Hän otti kynän ja piirsi urheasti nimensä kuninkaan nimen viereen.

XVII

Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen

Toivottavasti kuningattaren ja Barnaven keskustelu on antanut lukijoille tarkan kuvan tilanteesta, missä kaikki puolueet olivat heinäkuun 15 päivänä 1791.

Uudet jakobiinit anastamassa vanhojen paikan.

Vanhat jakobiinit perustamassa feurllantti-kerhoa.

Kordelierit liittymässä uusiin jakobiineihin Dantonin, Camille Desmoulinsin ja Legendren hahmossa.

Kansalliskokous, joka on muuttunut perustuslaillisrojalistiseksi, päättänyt säilyttää kuninkaan hinnalla millä tahansa.

Kansa päättänyt lakkauttaa kuninkuuden kaikin mahdollisin keinoin, mutta samalla päättänyt ensin turvautua vastalauseeseen ja anomukseen.

Ja nyt, mitä oli tapahtunut sinä yönä ja päivänä, jotka olivat kuluneet kuningattaren ja Barnaven välisestä, näyttelijä Saint-Prixin suojelemasta keskustelusta hetkeen, jolloin astumme rouva Rolandin luokse?

Selostamme, sen muutamin sanoin.

Mainitun keskustelun aikana ja juuri kun se teki loppuaan kolme miestä istui pöydän ääressä, jolla oli paperia, kyniä ja mustetolppo. He olivat saaneet jakobiineilta tehtäväkseen sepittää anomuksen.

Nämä kolme miestä olivat Danton, Laclos ja Brissot.

Danton ei ollut laisinkaan tällaisten istuntojen harrastajia. Nautintoja ja liikuntoa rakastavana miehenä hän odotti kärsimättömästi! jokaisen valiokuntaistunnon loppua, missä hän oli mukana.

Hetken kuluttua hän nousi ja jätti Brissotin ja Laclosin sepittämään anomusta, niinkuin halusivat.

Laclos näki hänen poistuvan, tarkkasi hänen lähtöään, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja kuunteli, kunnes kuuli oven sulkeutuvan.

Tämä kaksinkertainen aistimien toiminta näytti herättävän hänet hetkeksi siitä teennäisestä uneliaisuudesta, jolla hän peitti väsymättömän toimeliaisuutensa. Hän heittäytyi nojatuoliinsa, laski kynän kädestään ja sanoi:

»Ah, totisesti, hyvä herra Brissot, sepittäkää te anomus, kuten parhaaksi näette. Minä luovun yrittämästä. Jos olisi tarpeen huono kirja, kuten hovissa sanotaan, _Vaarallisten suhteitten_ jatko, olisi se minun alaani. Mutta anomus, anomus», lisäsi hän haukotellen, niin että kitalaki näkyi, »se ikävystyttää minua hirveästi!»

Brissot sitävastoin oli tälläisten sepittelyjen miehiä. Varmana siitä, että osasi sommitella anomuksen paremmin kuin kukaan muu, hän hyväksyi valtuuden, jonka Dantonin poissaolo ja Laclosin kieltäytyminen hänelle antoivat. Laclos sulki silmänsä, sijoittautui nojatuoliinsa mukavimpaan asentoon, ikäänkuin aikoisi nukkua, ja valmistui punnitsemaan jokaista lausetta, jokaista kirjainta, voidakseen tilaisuuden tullen sujauttaa niiden väliin prinssinsä sijaishallitusta koskevan mietteen.

Brissot luki lauseet sitä mukaa kuin hän ne sepitti, ja Laclos hyväksyi ne nyökäyttämällä päätänsä ja ääntämällä jotakin.

Brissot selvitti tilanteen seuraavin sanoin:

1. Kansalliskokouksen teeskennelty tai arkaileva vaitiolo, kun se ei halunnut tai ei uskaltanut tuomita kuningasta;

2. Ludvig XVI:n luopuminen vallasta, koska hän oli paennut ja koska kansalliskokous oli hänet erottanut, ajattanut häntä takaa ja pidättänyt hänet. Kuningasta ei ajeta takaa, ei pidätetä eikä eroteta tai jos häntä ajetaan takaa, jos hänet erotetaan tai pidätetään, ei hän ole silloin kuningas;

3. On siis huolehdittava hänen paikkansa täyttämisestä.

»Hyvä, hyvä!» sanoi Laclos nämä sanat kuultuaan.

Ja kun Brissot aikoi jatkaa, ehätti Orleansin herttuan sihteeri lisäämään:

»Malttakaa, malttakaa, minusta tuntuu, että sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä’ jälkeen olisi lisättävä jotakin... jotakin, mikä liittäisi meihin arat luonteet. Kaikki eivät ole vielä meidän laillamme polttaneet siltoja takanaan.»

»Niinpä kai», sanoi Brissot. »Mitä lisäämme?»

»Oh, teidän asianne on keksiä sopivat sanat eikä minun, rakas Brissot. Minä lisäisin... tuumikaamme...»

Laclos oli tapailevinaan lausetta, joka oli jo pitkät ajat ollut valmiiksi muovailtuna hänen aivoissaan ja odotti vain sopivaa hetkeä tulla esille.

»No niin», virkkoi hän lopulta, »sanojen: 'hänen paikkansa täyttämisestä' jälkeen minä lisäisin sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin'.»

Tutkikaa ja ihailkaa, te valtiomiehet, te anomusten, vastalauseitten, lakiehdotusten menneet, nykyiset ja vastaiset sepittäjät!

Nämä vaarattomat sanat olivat vähäpätöinen lisäys, eikö niin?

Hyvä, te saatte nähdä — ne lukijoista, joilla on onni kaikkea muuta kuin valtiomiehiä, saavat nähdä, minne nämä sanat: 'kaikin perustuslaillisin keinoin' meidät vievät.

Täyttää kuninkaan paikka kaikin perustuslaillisin keinot merkitsi vain yhtä keinoa.

Se ainoa keino oli sijaishallitus.

Provencen kreivin ja Artoisin kreivin, Ludvig XVI:n veljien ja kruununprinssin setien poissaollessa — paollaan he olivat muutenkin jo menettäneet kansansuosion — ketä saattoi ajatella sijaishallitsijaksi?

Orleansin herttuaa.

Tämä pieni, viaton lause, joka pujahti kansan nimessä laadittavaan anomukseen, tekisi siis Orleansin herttuasta kansan silmissä sijaishallitsijan!

Eikös vain olekin politiikka kaunista? Kuluu vielä monet ajat, ennenkuin kansa tajuaa sen selvästi, jos se joutuu asioihin Laclosin kaltaisten kykyjen kanssa!

Brissot joko ei aavistanut miinaa, joka kätkeytyi näihin kolmeen sanaan ja oli valmis räjähtämään kun aika tuli, tai ei nähnyt käärmettä, joka oli pujahtanut tähän lisäykseen ja kohottaisi sähisevän päänsä oikean hetken lyödessä, tai vaikkapa tiesikin, mihin vaaraan hän voisi joutua tämän anomuksen sepittäjänä, ei hän ainakaan yrittänyt valmistaa itselleen takaporttia, ei esittänyt minkäänlaista huomautusta, vaan lisäsi tuon lauseen sanoen:

»Tosiaankin, se liittää meihin muutaman perustuslaillisen. Aatos on hyvä, herra de Laclos!»

Anomuksen loppuosa oli täydellisesti sen tunteen mukainen, joka oli sen sanellut.

Seuraavana päivänä Pétion, Brissot, Danton, Camille Desmoulins ja Laclos menivät jakobiinikerhoon. He veivät sinne anomuksen.

Sali oli tyhjä tai melkein tyhjä.

Kaikki olivat menneet feuillantti-kerhoon.

Barnave ei ollut erehtynyt: karkaaminen oli ollut täydellinen!

Pétion kiiruhti feuillantti-kerhoon.

Keitä hän tapasi siellä? Barnaven, Duportin ja Lamethin, jotka paraikaa sepittivät kiertokirjettä maaseudun jakobiinikerhoille, kiertokirjettä, jossa he ilmoittivat näille, ettei jakobiinikerhoa enää ole, vaan että se oli muuttunut feuillanttikerhoksi, ja saanut nimekseen _Perustuslain ystävien seura_.

Se yhdistys, jonka perustaminen oli maksanut ylen paljon vaivaa ja joka verkon lailla oli levinnyt yli koko Ranskan, oli siis lakannut toimimasta, epäröinnin lamauttamana.

Ketä Ranska nyt uskoisi, ketä tottelisi, entisiä jakobiineja vaiko uusia?

Tällä välin valmistellaan vallankumousvastaista valtiokeikausta, ja kansa, joka ei saisi enää mistään tukea ja on nukkunut vakaasti luottaen vaalijoihinsa, herää voitettuna ja köytettynä.

Oli siis torjuttava uhkaava myrsky.

Itsekukin sepitti oman vastalauseensa, joka lähetettäisiin maaseudulle, missä vielä uskottiin olevan luottoa.

Roland oli Lyonin erikoisedustaja. Hänellä oli suuri vaikutusvalta kuningaskunnan toisen pääkaupungin asujamistoon. Ennenkuin meni Mars-kentälle — missä, kun jakobiineja ei ollut mistään löydetty, kansan piti allekirjoittaa anomus ‒ Danton poikkesi Rolandin luokse, selitti tälle tilanteen, kehoitti häntä heti lähettämään vastalauseensa lyonilaisille ja salli hänen sepittää omin päin tämän tähdellisen asiapaperin Lyonin kansa ojentaisi käden Pariisin kansalle ja panisi vastalauseen samaan aikaan kuin sekin.

Tätä, aviomiehen sommittelemaa vastalausetta rouva Roland paraikaa jäljentää.

Danton puolestaan liittyi ystäviensä pariin Mars-kentällä.

Hänen saapuessaan paikalle siellä oli käynnissä kiihkeä väittely. Tämän suunnattoman areenan keskeltä kohosi isänmaanalttari, joka oli pystytetty heinäkuun 14 päivän juhlaksi ja joka oli jäänyt paikalleen kuin menneisyyden luurangoksi Siinä oli, kuten olemme maininneet vuoden 1790 yhdistysjuhlaa selostaessamme, lava, jolle noustiin neljään päänurkkaan pystytettyjä portaita pitkin.

Isänmaanalttarilla oli taulu, joka esitti Voltairen riemukulkua heinäkuun 12 päivältä. Tähän tauluun oli kiinnitetty kordelierien julistus, johon oli kuvattu Brutuksen valanteko.

Paraikaa keskusteltiin niistä kolmesta sanasta, jotka Laclos oli lisännyt anomukseen.

Niitä sanoja ei olisi kai huomattukaan, ellei muuan ulkoasultaan ja eleiltään rahvaan säätyyn kuulunut mies olisi suorasukaisesti, miltei hyökkäävästi keskeyttänyt anomuksen lukijaa.

»Seis!» huudahti hän. »Kansaa petetään!»

»Kuinka niin?» kysyi lukija.

»Sanoilla: 'kaikin perustuslaillisen keinoin' te asetatte ykkösen toisen ykkösen paikalle... te teette toisen kuninkuuden, emmekä me halua enää kuningasta.»

»Emme halua, ei kuninkuutta eikä kuningasta!» huusi kuulijoitten valtava enemmistö.

Omituista! Jakobiinit silloin kannattamassa kuninkuutta!

»Hyvät herrat», huusivat he, »olkaa varuillanne! Ellei ole kuninkuutta eikä kuningasta, merkitsee se tasavallan perustamista, emmekä me ole vielä kypsät tasavaltalaiseen hallitusmuotoon!»

»Emmekö ole kypsät?» sanoi kansanmies. »Kuinka tahansa, mutta yksi tai pari Varennesin kaltaista aurinkoa kypsentävät meidät.»

»Äänestämään! Anomus äänestettäväksi!»

»Äänestämään!» toistivat samat äänet, jotka olivat äsken huutaneet: »Ei enää kuninkuutta, ei enää kuningasta!»

Oli ryhdyttävä äänestämään.

»Ne, jotka haluavat, ettei tunnusteta Ludvig kuudettatoista eikä uuttakaan kuningasta», sanoi tuntematon, »kohottakoot kätensä».

Niin valtava enemmistö kohotti käden, ettei edes tarvinnut vastaehdotuksesta äänestää.

»Hyvä on», sanoi yllyttäjä. »Huomenna, sunnuntaina, heinäkuun seitsemäntenätoista päivänä, koko Pariisi on täällä allekirjoittamassa anomusta. Minä, Billot, ilmoitan sille asiasta.»

Billotin nimen kuullessaan jokainen tunsi hänet siksi hirveäksi tilanhoitajaksi, joka Lafayetten ajutantin seuralaisena oli vanginnut kuninkaan Varennesissa ja kuljettanut hänet Pariisiin.

Näin siis rohkeimmat jakobiinit ja kordelierit oli sivuutettu. Kuka sen teki? Kansanmies, siis joukkojen vaisto. Jopa niin hyvin, että Camille Desmoulins, Danton, Brissot ja Pétion selittivät, ettei heidän mielestään sellainen pariisilaisrahvaan toimenpide voisi onnistua synnyttämättä myrskyä, joten olisi tärkeää, että kaupungintalosta ensin haettaisiin lupa seuraavan päivän kokoontumista varten.

»Olkoon niin», sanoi kansanmies, »hakekaa lupa, ja ellette saa, niin minä hankin sen!»

Camille Desmoulins ja Brissot valittiin hakemaan lupaa.

Bailly oli poissa. Tavattiin vain ensimmäisen asianajaja. Tämä ei ottanut vastuulleen mitään, ei kieltänyt, mutta ei liioin myöntänyt lupaa. Hän suostui hyväksymään anomuksen suusanallisesti. Brissot ja Camille Desmoulins lähtivät kaupungintalosta arvellen saaneensa luvan.

Kun he olivat poistuneet, lähetti ensimmäinen asianajaja kansalliskokoukselle tiedon, mitä häneltä oli käyty anomassa.

Kansalliskokous oli yllätetty virheenteosta.

Se ei ollut säätänyt mitään Ludvig XVI:n asemasta. Hän oli paennut, häneltä oli riistetty kuninkaan arvo, hänet oli pidätetty Varennesissa, tuotu takaisin Tuileries-palatsiin ja häntä oli pidetty vankina kesäkuun 26 päivästä lähtien.

Aikaa ei ollut tuhlattavana.

Desmeuniers, näennäisesti kuninkaallisen perheen vihamiehenä, esitti seuraa van päätösehdotuksen:

»Toimeenpanovallan lakkauttaminen kestää, kunnes perustuslaki on _esitetty kuninkaalle ja tämä on sen hyväksynyt_.»

Päätösehdotus esitettiin kello seitsemän illalla ja kello kahdeksan se hyväksyttiin valtavalla äänten enemmistöllä.

Kansan anomus oli siis turha puuha. Kuningas, joka oli pantu viralta vain siihen päivään saakka, jolloin hän hyväksyisi perustuslain, olisi tämän mutkattoman hyväksymisen jälkeen kuningas kuten ennenkin.

Jokainen ken vaatisi kuninkaan poistamista, kuninkaan, jonka viran kansalliskokous oli perustuslaillisesti pysyttänyt, mikäli kuningas suostuisi täyttämään sen ehdon, olisi siis kapinoitsija.

Ja kun tilanne on vakava, ahdistetaan kapinoitsijoita kaikin keinoin, jotka laki antaa valtion toimitsijoitten käytettäväksi.

Niinpä kaupunginvaltuusto kokoontuikin illalla kaupungintaloon. Pormestari oli mukana.

Kokous alkoi kello puoli kymmenen.

Kello kymmenen päätettiin, että seuraavana päivänä sunnuntaina heinäkuun 17 päivänä kello kahdeksasta aamulla kansalliskokouksen päätös kiinnitettäisiin painettuna julistuksena kaikkiin Parisin seiniin, sen lisäksi kuulutettaisiin kaikissa katukulmauksissa rummun päristessä. Kaupungin arvoporvarit ja valtuuston vahtimestarit toimittaisivat tämän kuulutuksen, asianmukaisten joukko-osastojen saattamina.

Tuntia myöhemmin tämä päätös tiedettiin jakobiini-kerhossa.

Jakobiinit tunsivat itsensä hyvin heikoiksi. Suurimman osan heikäläisistä karattua feuillanttien puolelle he olivat eristettyjä ja voimattomia.

He taipuivat.

Santerre, Saint-Antoinen esikaupungin asukas, Bastiljin kansanomainen oluenpanija, Lafayetten vastainen seuraaja, sai tehtäväkseen mennä kerhon valtuuttamana Mars-kentälle peruuttamaan anomuksen.

Kordelierit osoittautuivat vieläkin varovammiksi.

Danton selitti aikovansa viettää seuraavan päivän Fontenaysous-Boisissa; hänen appiukollaan, vesitehtailijalla, oli siellä pieni maatalo.

Legendre lupaili lähteä mukaan Desmoulinsin ja Fréronin kanssa.

Rolandit saivat pienen kirjelipun, missä heille sanottiin olevan turhaa lähettää vastalausetta Lyoniin.

Kaikki oli lamassa tai siirtynyt tuonnemmaksi.

Oli jo lähes sydänyö ja rouva Roland lopetteli jäljennöstyötään, kun Dantonin kirje saapui. Heidän oli sitä mahdoton ymmärtää.

Täsmälleen samalla hetkellä istui kaksi miestä Gros-Cailloun anniskelun perähuoneessa tyhjentämässä kolmatta viidentoista soun hintaista viinipulloaan ja lausumassa loppusanoja eräästä oudosta suunnitelmasta.

Miehet olivat muuan kähertäjä ja muuan invaliidi.

»Ah, herra Lajariette, teillä on hupsut aatokset!» sanoi invaliidi ja nauroi rivoa, typerää naurua.

»Sepä se, ukko Rémy», vastasi kähertäjä. »Olettehan käsittänyt vai mitä? Ennen päivänkoittoa me menemme Mars-kentälle, nostamme ylös yhden laudan isänmaanalttarista ja pujahdamme aukosta sisään. Sitten panemme laudan paikoilleen ja vintilällä, isolla vintilällä, kaivamme lautaan reikiä... Alttarilla tulee seisomaan paljon nuoria, kauniita kansattaria anomusta allekirjoittaakseen, ja lempo soikoon, rei'istä me...»