Part 3

Kirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja väkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja huutavat: tappaa! tappaa!... vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu. Aikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat saaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille ole tullut tuon kummempaa.

Toisessa kohti rauhallisesti virttä vedetään.

Mutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven suuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.

Rikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui jotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota, kunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.

Silloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan... vai puollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani... Ja suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan pois.

Ei se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin terveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat vain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan -- se on niin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano, niin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden siinäkin kiusaa toisilleen.

Mutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan... Henki oli hupsun suun kautta puhunut papille.

Kirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan myymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.

Mutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian tähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.

-- Vaan saihan tästä paikasta ennen pyhänäkin, arveli ukko.

-- Niin, mutta nyt ei saa, nyt on tullut kielto.

-- Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi... että tuota... eihän tämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.

-- No, uskokaa hyvällä ettei anneta, tulkaa arkena.

Eikä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan kaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.

-- Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan, sanoi ukko.

-- Siin' on valmista vettä... kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota kaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.

Ja tulijat rupesivat juomaan kaivon kapan laidalta tuon miehen nostamaa vettä.

-- Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin yh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli juoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän tuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.

-- Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä varoissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?

-- Tuolta vain Joutenmäestä... Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset, kun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.

-- Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän matkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet mei'än kautta.

-- No sepä nyt vasta hyvä ois! Missä sitä asutte?

-- Venäjän järvellä... joku virsta maantieltä... vasempaan käteen... uusi talo.

-- Vai niin! no me kuletaan tei'än kautta.

-- Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo, juotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.

Pappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin ikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat kulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.

Tuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli jokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin ottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan... jossa oli siinä nyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin saivat tyytyä hapanleipään.

Rikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet, mutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole...

Lapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat... Ryyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin puuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät tahtoneet joutaa juomisen antiin.

Saatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin pullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin yhteen kohti istumaan... ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana kotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.

* * * * *

Paluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi. Oli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven lois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.

-- Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi mökin vaimo.

-- Näkyypä vain jaksavan, myönsi Mari.

-- Hätäpä jaksaissa! huokasi mies ja kohenti selässä olevaa tyttöään.

-- Se minua se hupsu mietityttää... mitähän lie ollut, arveli Mari, joka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta oikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa riippuminen ei o'o oikein.

-- Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin jumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös tei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.

-- Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta herraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella. Kyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä sanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.

-- Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan, kun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.

-- Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös istumaan... Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.

-- No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten tulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.

Kohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi ja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran kuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä ajatelleet mitä varten kaikki tämä... tiesivät vain että näinhän se on.

ALKU-OPETUSTA.

Tiikerin mökissä elettiin tavallista elämätä. Siellä oli ukko ja akka, niillä joku puoli tusinaa lapsia. Sen verran muutoksia voi heidän elämässään vieras silmä huomata, että jonkun ajan kuluttua tulee entinen nuorin lapsi nuorimman edellimäisen kokoiseksi ja nuorinta edustamaan on tullut taas uusi tulokas. Mutta vanhimman sijaa ei kukaan ollut saanut vallatuksi. Paavo pysyi vanhinna ja Kaisa vanhimman jälkimäisenä. Ja kun Kaisa oli perinyt äitinsä riitelevän luonteen, niin oli Paavosta tullut isäänsä, jäykkä karilas, vaikka toimensa teki äitin uupumaton vitsa.

-- Jos vain sinä Paavo et pysy kotona, vaan menet ilman luvatta kylään, niin kyllä minä näytän!... vai sinä, vai sinä... tämä tässä ei opi... on jo kolmas kerta, kun on luvatta käynyt, vaikka minä aina olen kieltänyt... Sepä lie kumma, ettei tuommoista nulikkaa pi'ä saaha tottelemaan! -- Ja totta siinä eukko sanoikin, sillä totensa teki vitsa, suuri varsiluudan varpu. Veri tihkui oikein eikä poika ottanut sittenkään asettuakseen: huusi vain kovasti.

-- O'otko tuossa huutamata!... tämä tässä... Lupaatko ettet mene toista kertaa?... vai tämä tässä semmoiseks' karjuks' syöntyy, ettei tätä hyväkästä saa tottelemaan! Lupaatko?... sano, sano, sano! Häh, lupaatko?

-- Ku-hun mi-hinä en si-hiellä mi-hitään pahaa o-hoo te-hehnyt...

-- Vaikka kuinka!... elä siinä nyt änkytä! sano paikalla, tai peittoon sinut säpäleiks'... Lupaatko?

-- Lu-hupaan.

-- Noh, siinä se nyt oli! oisit heti luvannut, niin pääsit vähemmällä... O'otko änkyttämätä! mitä se tuommoinen? noh, paikalla, tahi otanko uu'estaan...

Silloin piti pojan porstuan oven taakse paeta, mut ei rauhassa sielläkään saanut olla.

Kaisa löysi sieltä ja alkoi kutitella... Ähäh! saitpa selkääs', kutti, kutti!... mitäs menet niille tupakkiretkilles'... oisit polttamata. Eikä Kaisa voinut ollenkaan käsittää että tupakki oli Paavosta parempaa kuin vehnänen... kyllä Kaisa ei vain rupeisi polttamaan, ei vaikka mikä.

-- Vaikka äit' ja isä kieltää, niin sinä menet kuitenkin...

-- Entäs it'e! kun äit' laittoi jestiä hakemaan, niin sinä siellä missä lienet toisten tyttöin kanssa suprattanut... Saitpas silloin, saitpas! Ja kyynel katosi pojan toisesta silmästä hetsillään, toisesta se jäi pitkin poskea juoksemaan samaa uraa, joka ennestään oli märkänä.

Mutta Kaisa ei viitsinyt tuommoisen pahan pojan kanssa enempää olla, meni tupaan toisten siivoin lasten luokse.

Paavo kun jäi itsekseen, meni ladon nurkan taakse ja sinne jäi seisomaan kauvaksi aikaa, vaikka oli kova pakkanen... ja iltapäivällähän se vielä kovemmaksi kiihtyi auringon laskettua, kun itäinen taivas yhä tummeni ja joku tähti sinne ilmestyi... lännessä vielä näkyy valoisana se kohta, johon päivän ruhtinas painui ja yhä syvempään painuu, antaakseen sijaa ehtootähdelle pilkuttamaan ja sanomaan välkkeellään että pakkanen kiihtyy.

Kuinka kauvan olisi mahtanut poika seistakaan ja vielä olisi palelluttanut itsensä, jos ei isä sattunut vahingossa johtamaan askeleensa juuri sen nurkan taakse, jossa poika seisoi, ja vienyt sitä käsipuolesta pirttiin toisten luo lämpimään.

Kankeana oli lasten väli kauvan aikaa, eikä kukaan uskaltanut nauraa Paavolle, kun äiti on tuvassa. Penkillä poika istua karjottaa eikä virka mitään. Lauhtuneelta ei kova sydän ainakaan näytä, eikä poika olisi huolinut tupakastakaan, jos vaikka isä olisi antanut oman miehevän piippunsa.

Kaisa oli äitinsä kanssa nykkimässä villoja, joita äiti oli hakenut aitasta, yhtä paljo mustia ja valkeita. Penkille oli äiti ne käsivartensa alle koonnut ja siitä ne nyt niitä lattialle nykkivät. Lois Reeta, joka oli asettunut Tiikerin tuvan pöksään asumaan, meni pihalta keppiä hakemaan, joilla sitte villoja piiskattaisiin sekaisin lattialla.

Lapsista se oli aina niin hauskaa katsoa, kun villoja piiskattiin ja höntyvät lenteli ylös ja kepit vuoroon lupsahtivat villakokoon, vuoroon ohuempaan kohtaan ja silloin kolahtivat lattiaan.

-- Kellekäs tuo yksi keppi?... Paavo, ota sinä se ja rupee villoja piiskaamaan, sinähän hyvästi muistat, minkälaista se on.

-- Elä nyt, Kaisu, tee toiselle kiusaa, suhahti Reeta, mutta Kaisa vei vain kepin Paavon käteen. Mutta maahan antoi poika sen suilua.

-- Elkää tulla, kakarat, lähelle, saattaa käy'ä keppi. Ja äiti kokosi kepillään lattialle levinneitä villoja ja alkoi niitä taas peitota, ikäänkuin olisi ollut elämä tai kuolema kysymyksessä.

Peläten väistyvät lapset ulomma, ehkä muistaen että niin se äiti heitäkin... Vaan sitä ne ei ymmärtäneet mintähden villoja piiskattiin, ei enemmän kuin useimmiten omaansakaan kuritusta.

Kun villat arveltiin jo olevan sekaisin, keräiltiin ne vasuun ja Reeta rupesi kalttaamalla sekoittelemaan, osasihan Kaisakin selvitellä, vaikkei vielä oikein juoksevia lepereitä saanut syntymään. Tuijuun pani äiti tulen ja asetti sen pöydän nurkalle, josta kaikki näkisivät. Itse rupesi toki likimmä ja olihan sillä tarkkaa työtäkin, kun ompeli nuorimmalle mekkoa vanhasta hameestaan.

-- Eikös se Paavo tee mitään, mitä sinä siellä jörötät? virkahti isä, joka pöydän taakse nurkkaan oli pitkälleen heittäytynyt.

Lattialla leikki kaksi poikaa rukin kuontalolaudan kanssa, johon olivat nuoran kiini sitoneet, ja toinen sillä sitten mukamas istui, kun toinen veti. Vaan pianhan semmoisesta reestä putoaa ja hevonen alkaa tyhjänä mennä kiidätellä ympäri lattiaa, vaikkei alat suuret ole: välistä kolahtaa reki rahin jalkaan, siitä kohta kätkyeen, Reetan rukkiin, josta Reeta jo äsähtää, pankon nurkkaan ja oven suussa olevan vuoteen jalkaan. Paavon jalka siellä oli myös ovensuunurkassa ja siihen tarttui lauta kiini. Vaan Paavo potkasi sen pois jaloistaan, mutta se kimmahtikin lautaa hamuilevan ja naurattelevan pojan otsaan. Ja silloinpa äänet muuttuikin!

-- Mitä se Paavo taas pienelle?... annatko olla huu'attamata... varsin tahallaan siinä... sitähän on kelvoton! torui äiti.

-- Eihän se kuin kimposi, selitti äitilleen toinen poika.

-- Niin, vahingossahan se oli, puolusti Reeta, vaan Kaisa sanoi että se oli tahallaan.

-- No, elä itke laps', äit' painaa esliinallaan ja puhuu, niin kyllä se paranee. Elä itke... Panetko pois poika sen rukin lavan... Ja sinä Paavo, tokko otat kirjan käteen ja alat kat'ella. Sinä siellä vain jouten istua törötät, iso poika, ja rippikouluunkin pitäis' kohta... tai jou'ut laiskain kouluun. Soh! alatko kat'ella?

Totella täytyi, vaikkei se mieleistä olla mahtanut eikä suurilla askelilla eteenpäin mennyt. Läksyä oli aina joka kinkerissä vähän lisätty, vaan ei sitä tullut luetuksi, aina se oli toisesta sunnuntaista toiseen jäänyt... ja toruttu oli joka kinkerissä eikä sekään auttanut. Välistä kun äitinsä rupesi kovaksi, piti pojan totella. Niinpä nytkin. Ja kirja oli Svebeliuksen katekismus.

-- "Toinen Pääkappale. Uskon Tunnustuksesta ja Evankeliumista. Mikä uskonoppi on? -- Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen hyvistä töistänsä, jonka kristityn ihmisen tulee tietää ja uskoa, jos hän autuaaksi tulla tahtoo."

Johan Paavo oli toisen pääkappaleen alkuun ennättänyt, mutta siitä se ei tahtonut etemmä lähteä. Vaan äitin mielestä se oli liijan vähän: rippikouluun pitäisi katekismus olla puhki luettu ja nyt vasta tuo tollo on toisessa pääkappaleessa.

Kyllä isäkin oli yhtä mieltä, vaan ei huolinut näistä tämmöisistä niin suurta ääntä pitää: tottapahan poika itsensä hoitaa.

-- Annas, kun minä luetan... osaatko sinä nyt tuon? Ja äiti kysyi: "Mikä uskonoppi on?"

-- "Se on oppi pyhästä --", mutta etemmä ei se lähtenyt.

-- Lue uu'estaan, että osaat... ja osaakin, muista se!

Poika rupesi hiljaa lukemaan.

-- No etkö sinä luekaan?

-- Luenhan minä hiljaa.

-- Vieläpä sinä supatat! eipään huuleskaan liiku. Lue kovasti.

-- "Se on oppi Jumalasta, Pyhästä Kolminaisuudesta ja Hänen pyhistä töistänsä --"

-- Hyvistähän siinä on eikä pyhistä.

Poika alkoi alusta: "Se on oppi Jumalasta, hyvästä Kolminaisuudesta --"

-- Joko se nyt on hyvästä!... mikä hyvä se on, pyhähän se on, opetti äiti.

Mutta tästä lähtien vaihteli tuo hyvä ja pyhä pojan luvussa eikä se erehdys erota tahtonut. Niin kauvan siinä piti jankkailla, kun poika viimein kyllästyi ja rupesi ähmissään itkeä tuhraamaan. Silloin ei ottanut luku ollenkaan päähän pystyäkseen, vaan kivistämään sitä rupesi.

Isä käski pihalle jäähdyttelemään. Mutta oppiahan ensin piti läksynsä, ennen ei äiti laskenut. Siitä ei kuitenkaan tullut sen valmiimpaa, koko illan sai jankata tätä yhtä lukua eikä siitä kuvan jälkeä sittenkään tullut. Muuten se olisi jo melkein mennytkin kolminaisuuksineen päivineen, mutta tuo hyvä ja pyhä ei tahtonut vain päästä oikealle paikalleen -- ja niin ala aina uudestaan!

Pikku pojat olivat siinä vielä nahunneet ja härskäneet, mikä neljän kontan, mikä mahallaan, ja myrisseet ja mörisseet kuin koirat ja röhkineet kuin siat. Kaisakin oli kartatessaan nauraa kurskanut, vaikka Reeta kielti, ettei sitä saa nauraa, kun toinen lukee... ja vielä katekismusta.

-- Äit', mittee te Paavo on, tun ei tule työmään? kysyi nuorin poika istuissaan penkillä äitinsä vieressä ja suuresta kakusta purra jätisti itselleen ruumiillista ravintoa ja paksulaitaisesta tuopista muka ryyppäsi hänkin palan painoksi sinukkata... eipä sitä maidon viljaa näin talvisaikana ollut lapsellekaan, ei isokarjaisissakaan taloissa, mitäpä sitte pienessä mökissä, jossa ei ollut kuin kaksi kytkyessä ja toinen niistäkin hyvin myöhänen, vasta Vapunpäivän aikaan poikiva ja toinen tuossa Marjanpäivän seudussa; eikä mitään runsasmaitosia olleet kumpikaan.

-- Mitä se lapsi sanoo? --- ettäkö mintäh'en Paavo ei tule syömään, sanoi äiti samassa työssä ollessaan kuin lapsikin. Paavo on paha, ei opi lukemaan... ja on jo niin iso poika eikä häpiä yhtään.

-- Tule nyt syömään, Paavo, eläkä siellä turjota, käski isä pöydän päästä. Lue sitte!... ennätäthän tuon sittekin... pääsi ihan pilaat.

-- Mitäs hän on niin it'epäinen, ettei opi... joutaa opetella tottelemaan, väitti äiti.

-- Opinpahan minä, kun luen... eipään tarvit'e pakoittaa, sanoi Kaisa.

-- Mitä sinä tyttö lörpötät!... Se on toista tytöillä, joutaahan ne lukemaan ja ovatkin siihen omiaan, kun kotosalla enite ovat, vaan me miehiset miehet Paavon kanssa, meillä on monellaisia hommia, ettei sitä jou'a alati katkismus kourassa olemaan. -- Isäkin oli huonolukuinen.

-- No tulehan nyt sitte ja lue huomen aamulla noustuasi... Sillä äitinkin sydän alkoi jo heltyä,

-- Eikä se tarvitseis' syy'ä... mitäs se ei opi, sanoi viattomana Kaisa.

-- Mitä sinä nyt Kaisu taas? Luuletko että toinen syömätä elää? tosahti Reeta.

Ja Paavo tuli seinään päin katsoen isänsä viereen istumaan ja alkoi purra kakkuaan... joku kyyneleen jäännös vierähti suuhun kuivan leivän särpimeksi. Tuopista ei ilennyt ryypätä, kun olisi pitänyt näyttää itkeneet kasvonsa.

Vaan nälkäiselle ruoka hyvän tekee ja sydänalan lauhduttaa, siitäpä mielikin kevenee.

-- Russakoitako se Paavo seinään päin katselee, sanoi Reeta leikitelläkseen.

Silloinpa pojan sydän vähä hytkähti ja vetäsi henkeä sieramissa.

-- Hiiri juoksee leuvalla, sanoi Kaisa.

-- Hiir' juoktee Paavon leuvalla, matki pikku poika kesken kiireen.

-- Sitähän se katsoo, onko pihalla pimeä, sanoi taas Reeta, koettaen saada poikaa nauruun.

-- Usko pois! pimeä siellä on, sanoa voksautti äitikin piimää ryypättyään.

-- Kyllähän Paavo uskoo, jatkoi Reeta.

Ja nauramaan piti Paavon ruveta, vaikka se harmitti, eikä siinä edes mitään naurun asiata ollutkaan.

-- Paavo tässä vain ilman iloittelee, yhtyi puheesen isäkin, mielissään siitä, ettei poika enää itkenyt.

Vielä enemmän se nauratti, vaikka koetteli pidätellä... yhtäkkiä nauru aina tulla hyrähti lauhtuneesta sydänalasta.

Vähitellen siinä sitte rohkeni mieli ja uskalsipa ottaa isän kädestä tuopin ja ryypätä ilman silmiään peittämättä. Sitte lakkasi naurattamastakin... ja kaikki oli sillä kertaa entisellään.

Vaan pianhan se sitte tuuli taas muuttui. Ja itkun kanssa kasvoi poika, posket olivat enimmät ajat märkänä ja silmät turposivat, niin että isonakin näkyi vielä silmän alla semmoinen paksumpi lihas. Vaan ei sitä enää kukaan muistanut eikä tiennyt mistä se oli tullut.

Ja nyt kyntää Paavo yhtä suoran vaon kuin muutkin mökkiläiset.

Kaisakin on emäntänä toisessa mökissä ja opettaa lapsiaan juuri samalla lailla kuin häntä ennen äitinsä opetti.

Siitähän se on sitte jatkumassa samalla lailla yhä eteenkin päin.