Part 4

Päivä on kirkas ja kylmähkö, toinen pääsiäispäivä. Kirkkoväestä on suuri osa ajanut koululle, ollakseen läsnä kokouksessa. Tuuli nuolee peltoja, jotka siellä täällä ovat paljaina, ja kohisee hautausmaan puissa, vastapäätä kansakoulua. Kellastunut heinä kiviaidalla nuokkuu, hiljaa kahisten.

Koulusalissa on koolla paljon kansaa. Herrasväet istuvat ensimmäisissä penkeissä. Ystävällisesti tulevat he tervehtimään Iidaa ja kyselemään, miten äiti jaksaa ja mitä Helsinkiin kuuluu. Itse Kullan patroonakin on saapunut kunnioittamaan kokousta läsnäolollaan. He eivät näe, miten hänen sydämensä vapisee, mikä tuska täyttää hänen rintansa. Hänestä tuntuu siltä kuin hänet olisi raastettu oikeuden eteen tekemään tiliä omista ja kaikkien näiden ihmisten pahoista teoista.

Hän kuulee virttä veisattavan, kuulee kirkkoherran alkavan pitää hengellistä puhettaan. Hän tahtoisi seurata sitä, mutta hän ei saa selvää sisällöstä, sillä hän erottaa vain yksityisiä sanoja. Kirkkoherra lukee puheensa paperista, tuon tuostakin luoden kuulijoihinsa katseen. Hän puhuu selvällä, yksitoikkoisella äänellä ja lauseen lopussa on omituinen, unettava nuotti.

Hänen lopetettuaan astuu puhujalavalle Iida. Hän vapisee, jalat tuskin häntä kannattavat. Mutta ensi sanojen kanssa katoaa pelko, hän saa takaisin mielenmalttinsa ja ensimmäinen esitelmä menee vallan levollisesti.

Sittemmin kiihtyy hänessä tarve saada puhua ja tuntuu helpotukselta sanoa kaikki, mikä viime aikoina on kalvanut mieltä.

Hän puhuu entisistä ajoista, miten oli ja miten olisi voinut olla. Ihminen huomaa usein vasta onnen menetettyään, että hän sen omisti. Vasta sittenkö, kun suomalaisilta vapaus on viety, he käsittävät, että heillä se oli, sittenkö vasta, kun on myöhäistä?

Ihmiset ovat käyneet vakaviksi, salissa ei kuulu hiiskahdustakaan. Puhuja on riistänyt kuulijat mukaansa ja tuntee, että he uskollisesti häntä seuraavat. Hetki tuo sanat hänen suuhunsa, hän innostuu, hän leimahtaa liekiksi, hän nöyrtyy, tunnustaa, paljastaa itsensä ja kaikki nuo muut. Hän manaa esiin vainajat, isät ja äidit, jotka nukkuvat ikiuntaan tuolla tien toisella puolella, hautausmaassa. He jättivät lapsilleen vapaan maan ja vapaana täytyy nykypolven tämä maa jättää lapsilleen. Missä tähän asti on nukuttu, siellä on nyt noustava, missä tähän asti on laiminlyöty, siellä on nyt kaksinkertaisin innoin käytävä työhön. Kouluja kyliin, valoa pimeimpäänkin pirttiin! Pois raja-aidat erottamasta veljiä — ovathan kaikki suomalaisia ja tarvitsevat toisiaan. Anteeksi mitä on rikottu — sillä paljon on rikottu ja paljon laiminlyöty molemmin puolin. Ja pyyhkiköön taivaan pyhä Herra pois Suomen kansan pahat teot niinkuin hän pyyhkii pilven pimittämästä taivaan lakea, siunatkoon hän Suomea ja varjelkoon sitä...

Puhuja on joutunut mielialan valtaan, jommoisessa ei hän ikinä ennen ole ollut. Hän ei ole maan päällä eikä ihmisenä, joka erehdyksissä vaeltaa elämän tietä. Hän on ulkopuolella itseään, toinen puhuu hänen suunsa kautta, toinen häntä aseenaan heiluttaa. Tuntuu siltä kuin häntä nostettaisiin pilven laidan päällä, kuin ei hänellä olisi ruumista. Sinä hetkenä on hänestä väistynyt paha, hänessä on päässyt vallalle hyvä, henki Jumalan hengestä. Se häntä johtaa, sitä hänen täytyy totella. Hänellä ei ole omaa tahtoa.

Mieliala katosi samassa hetkessä, jolloin hän astui alas puhujalavalta. Tuntui siltä kuin hän olisi siirtynyt toisesta maailmasta toiseen.

Hän tunsi itsekin, että hänen armoitettu hetkensä oli ollut, ettei se enää palaja.

Miten saattaa ihminen, intohimojen, mielitekojen ja muiden tuulten ajama lapsi sellaisen pyhyyden hetken saavuttaa? Miten saattaa hänen sydämessään asuva perkele niin kokonaan väistyä enkelin tieltä, vaikkapa vain hetkeksi? Hän mietti sitä monesti jälkeenpäinkin, voimatta sitä selittää.

Tunne hävisi häneltä äkkiä, niinkuin päivä peittyy pilveen. Mutta se oli kuulijoihin ehtinyt vaikuttaa. Ihmiset olivat vesissä silmin.

He, varsinkin herrasnaiset, tulivat painamaan hänen käsiään ja kiittämään häntä. Iidasta tuntui pahalta. He kiittävät häntä, he luulevat, että hän puhui, eihän hän sitä tehnyt. Toinen, toinen...

Kansakoulunopettajatar, joka oli syntyisin pitäjän hienoston tunnustamasta perheestä ja joka sentähden aina oli saanut vapaasti seurustella herrasväkien kanssa, oli pyytänyt muutamia tuttavia luokseen kahvia juomaan. Suuresta salista oli siirrytty hänen kamariinsa, istuttiin siellä höyryävien kuppien ääressä ja puheltiin päivän tapahtumista.

Rouva Hellman oli harvinaisen levottoman näköinen. Hänen poskensa paloivat ja liikkeet olivat hermostuneet. Vihdoin puhkesi hän selittämään syytä mielialaansa.

— Tiedättekö, kun Kullan patroona oikein suuttui. Hän tuli minun luokseni tulipunaisena kasvoiltaan, teki kumarruksen ja sanoi: "Minulla on kunnia kiittää puheesta. Mitään niin hävytöntä en iässäni ole kuullut." — "Pitäkää hyvänänne! Se koira vinkaisee johon kalikka sattuu!" vastasin minä. Ja puhkuen kuin vihainen kalkkuna läksi patroona luotani.

Seura purskahti nauruun.

— Tietäähän sen, ettei se Kullan patroonasta hauskalta tuntunut, kun sanottiin, että hengen-aateliuteen kuuluu muutakin kuin peritty nimi!

— Ja että piikoja ja renkejä tai torppareita tulee kohdella vertaisinaan! Ja toimittaa kaikille kouluja.

— Ja että juomatapa olisi hyljättävä.

— Mutta, lausui Iida vihdoin, — sellaistahan elämä täällä oli — ainakin muutamia vuosia sitten.

— Oli ja on vieläkin, virkkoi kansakoulunopettajatar. — Mutta sitä ei heidän mielestään saisi lausua julkisesti.

— Herrasväet eivät edes osanneet eivätkä tahtoneet oppia kansan kieltä, me emme tehneet mitään kansan hyväksi, jatkoi Iida. — Me näytimme sille vain huonoa esimerkkiä.

— Niin, se on totta.

— Mutta nyt tehdään pyhä päätös, että tapain tulee muuttua. Päätetään ryhtyä oppimaan suomea ja seurustelemaan kansan kanssa. Aletaan käydä talonpoikaiskodeissa, pannaan toimeen iltakouluja...

Erittäin innokas oli pikku postineiti. Hän on haaveksiva tyttönen, ilman omaisia ja likempiä ystäviä. Häntä huolestuttaa pitäjän herrasväkien riitainen suhde. Kaikkihan täällä riitelevät ja rettelöivät, kaikki panettelevat toisiaan eikä harrastuksia löydy ensinkään. Hän tahtoisi niin sanomattoman mielellään tehdä jotakin synnyinmaansa ja kansansa hyväksi...

Iida sulkee hänet syliinsä, kuultuaan hänen sanansa, sillä hänen käy häntä niin sääli. Kuinka yksin hän on täällä, tyttö raukka! Hän on niin hentoinen ja niin avuton, vaikka kasvoista kyllä näkee, ettei hän enää ole lapsi, että hän likenee kolmattakymmentä ikävuottaan... Iidasta tulee hänelle äkkiä neuvonantajatar, ja vanhempi sisar, jolle hän kirjoittaa kirjeitä, täynnä ihailua ja myötätuntoisuutta.

Myöskin Kullan patroonan rouva ottaa lämpimästi osaa neuvotteluihin, miten kansansivistystyö olisi järjestettävä. Häneen ei siis ole vaikuttanut hänen miehensä loukkaantuminen, ehkä päinvastoin hän on sovinnollisesti vaikuttanut patroonaan.

Kirkonkylän opettajatar ottaa levittääkseen laulukirjaa, joka hänen mielestään on erittäin hyvä. Jokainen on innoissaan, kaikki myöntävät, että tähän asti on nukuttu, ja päättävät että nyt on herättävä.

Samaa mieltä Kullan patroonan kanssa on ainoastaan herra Hellman. Hän on viime kokouksesta asti ollut kuin ukkospilvi. Hän näyttäytyy ainoastaan ruoka-aikoina, tuijottaa silloin äreänä eteensä, vaikenee itsepintaisesti ja jos hän suunsa avaa, paitsi syödäkseen tai juodakseen, niin päästää hän ilmoille pistosanoja tai kiukkuisia vastauksia.

Iida tuntee, että syynä hänen suuttumukseensa oli se viime puhe siellä koululla. Hän soisi mielellään, että herra Hellman suoraan hänelle purkaisi ajatuksensa. Mutta sitä ei hän tee. Ehkä sensijaan rouva saa vastaanottaa koko tulvan...

Herra Hellman nukkuu kauan, syö paljon, juo vielä enemmän, lukee sanomalehdet, hoitaa ampumavehkeitään, silittelee koiriaan — siinä koko hänen työnsä. Iidan ei ole vaikea saada siitä selvää, sillä sen tietää koko pitäjä, vieläpä naapuripitäjätkin. Hänellä on komea ulkomuoto, sangen paljon älyä, hän saattaa olla käytöksessään miellyttävä ja kaikin puolin rakastettava. Hänellä on paljon velkoja, hän elää rouvansa kustannuksella, juo hänen varoillaan, kohtelee häntä häijysti eikä koskaan tee mitään, jota ihmiskielellä työksi kutsutaan.

Muhkeaan ulkomuotoon nuori leski tietysti rakastui. Mutta kuinka kamalaa elää terveen, rotevan miehen kanssa, joka ei tee muuta kuin syö, juo, nukkuu!

Kuinka hän on saattanut sellaiseksi tulla? Onko häneen vaikuttanut perinnöllisyys vaiko kasvatus kodissa, toveritko...? Ja eikö hän vielä voisi muuttua, mies parhaimmassa iässään? Varmaankin on hänen elämässään hetkiä, jolloin hän tuntee asemansa koko häpeällisyyden, jolloin hän kärsii, katuu, on epätoivoissaan. Maailma, joka tuomitsee ja pilkkaa, näkee hänet tyynenä ja näennäisesti elämään tyytyväisenä, se ei tiedä, ei aavista miten kamalat voivat olla hänen sieluntuskansa! Jos tuollaisena pimeänä hetkenä joku voisi puhaltaa häneen parannuksen toivon, jos vaimo, toverit, ystävät yhtyisivät liittoon häntä tukeakseen, niin eiköhän hän voisi nousta! Jollei hän juominkeihin saisi seuraa, jos yleinen mielipide tuomitsisi hänen työttömyytensä ja pakottaisi hänet työhön, jos kanssaihmiset hienotunteisesti auttaisivat häntä joka askeleella, niin täytyisihän hänen muuttua!

Mutta yleinen mielipide ei häntä tuomitse, kanssaihmiset eivät häntä auta, ystävät ja toverit pitävät hänestä juuri sellaisena kuin hän on. Selän takana nauretaan, ei kukaan lausu hänelle itselleen totuutta. Hän on juomingeissa hauska toveri ja jos häntä huvittaa elää työttömänä, niin eihän se keneenkään kuulu.

Siinä se on. Jos hän yrittäisi nousta, niin olisivat kaikki kädet pitelemässä häntä entisessä loassa. Hän ei yritäkään.

Jäljellä oli nyt kaksi kokousta vastaisessa päässä pitäjää. Toisessa — klo 11 aamupäivällä — astui kansakoulunopettaja Iidaa vastaan aivan humalassa, silmä korkealle turvonneena. Hänen vapisevat kätensä eivät kykene soittamaan virttä loppuun. Yleisön joukossa istuvat koululaiset, hänen omat oppilaansa.

Hän on lahjakas mies ja ensimmäisenä vuonna täällä asuessaan eli hän säännöllisesti, johti paikkakunnan henkisiä harrastuksia, jopa raittiusseuraakin. Mutta sittemmin on hän juonut ja kylä hänen kanssaan. Monta monituista kertaa on hän juopuneena astunut luokkansa eteen. Lieneehän hänelle siitä muistutettu, mutta seurauksitta.

Samana iltana on kirkonkylän herrasnaisia koolla Hellmanilla. Kuinka he ovat ystävälliset ja rakastettavat Iidan kohtaan.

— Minä niin sinua odotin päivälliselle, sanoo ruustinna, — lapset niin olisivat tahtoneet sinua nähdä.

— Te ette ollenkaan säästä itseänne, livertää postineiti, — mahdatte olla hyvin väsyksissä.

— Ikävä, ettei se kansakoulunopettaja nyt edes kokouksen ajaksi voinut pysyä selvänä, huomauttaa kirkonkylän opettajatar.

— Kyllä minä aioin sinulle jo edeltäkäsin sanoa, virkkaa taas ruustinna, — ettet pahasti pelästyisi, jos hän olisi vähän noin... Sillä hän on niin harvoin selvänä. Mieheni on kyllä häntä nuhdellut, mutta...

— Hän on niin osannut päästä piiritarkastajan suosioon, että tämä häntä suojelee, eikä hän pelkää mitään...

— Olisi se vain hyvä, jos sinä Helsingissä voisit käydä tarkastajalle siitä valittamassa...

Iida ottaa esiin paperin, jonka toinen sivu on täyteen kirjoitettu, ja merkitsee siihen: "mennä valittamaan juoposta opettajasta". Hän on siihen kirjoittanut kaikki mitä pitäjäläiset ovat uskoneet hänen tehtäväkseen, kun hän Helsinkiin tulee: hankkia pitäjän uusille yhdistyksille sääntöjä, sanomalehtiä lukutupiin, laulukirjoja, opetusryhmänpitäjiä ym.

— Kun sinä kesäksi voisit asettua tänne! huudahtaa Alma tuontuostakin.

— Minä olen aikonut lähteä ulkomaille!

— Ulkomaille! Älähän nyt. Onhan siihen aikaa tulevaisuudessakin. Asettukaa te koko perhe kesäksi tänne! Onko nyt aikaa ajatella ulkomaanmatkoja!

— Niin auttaisitte meitä suuren kansanjuhlamme toimeenpanossa...

— Kyllähän se kovin hauskaa olisi. Joka tapauksessa koetan hankkia esitelmänpitäjät...

He ovat kaikki hänelle niin kiitolliset ja jäähyväiset heidän välillään ovat mitä sydämellisimmät.

Iidaa väsyttää. Hän on viikon aikana lakkaamatta antanut hengestään, pusertanut aivoistaan, langennut mielialasta toiseen, mielenliikutuksesta mielenliikutukseen. Tuntuu siltä kuin ajatuskyky olisi kulunut loppuun, kuin ei hänen henkensä enää pystyisi mihinkään. Päätä pistelee, aivoissa polttaa, jäsenissä kiertelee äkäinen särky, siirtyen milloin käsivarsista jalkoihin, milloin päinvastoin. Ääni on vallan lopussa, kurkku on kuin kiinni turvonnut.

Häntä alkaa pelottaa, ettei hän pääse kotiin, vaan että hän sairastuu matkalla. Hän pyörtyy ehkä eikä enää jaksa nousta, hän jää ehkä tänne vieraitten ihmisten joukkoon sairastamaan pitkäksi aikaa.

Ei! Hänen täytyy päästä kotiin.

Hän jännittää tahtonsa äärimmilleen, hän keskittää kaikki halunsa siihen, että pysyisi pystyssä Helsinkiin asti.

Onnellisesti hän saapuukin kotiin.

Siellä on sillaikaa tapahtunut yhtä ja toista: sanomalehtilakkautuksia, kotitarkastuksia, vangitsemisia.

Vasta parin päivän perästä saattaa hän alkaa muistella, mitä hän matkallansa sai kokea, ja alkaa täyttää lupauksiaan. Hän joutuu nyt mitä vilkkaimpaan kirjeenvaihtoon pitäjäläisten kanssa, hän viettää tuntikausia telefonin ääressä, kulkee kirjakaupasta kirjakauppaan ja miettii yöt ja päivät, miten hän parhaiten saattaisi tulla sen luottamustoimen arvoiseksi, jonka kotiseutu hänelle on uskonut.

Se tuottaa hänelle suurta iloa, hän on siitä niin ylpeä!

Sinne menee kirjoja suuret määrät, laulukirjojakin satoja kappaleita, ja aina vain tilataan lisää. Ruotsinkieliset lehdet tietävät kertoa, että Kullan herra on Ahokankaan uudelle koululle lahjoittanut 300 mk. On siis leppynyt hänkin!

Eräänä päivänä tapaa Iida kadulla maisteri Airasen.

— No neiti, alkaa hän heidän tervehdittyään, — koska te lähdette?

Iidan silmät lentävät selälleen ja hymyillen vastaa hän:

— Olen jo palannut kotiin!

— Ulkomailtako?

— Ei, mutta kotipitäjästäni.

— Vai olette te käynyt siellä. Mikä tuulenpuuska teidät sinne vei?

Iida alkoi kertoa hänelle matkastaan ja miksi hän läksi...

— Miksi te nauratte? keskeyttää hän äkkiä puheensa ja veri nousee hänen kasvoilleen.

— Etteköhän te nyt liioittele...? Mahtaako se sivistyneen säädyn "juominen", kuten te suvaitsette sitä nimittää, ja sivistymättömyys nyt todellakin olla niin vaarallista?

— Mutta minähän olen viettänyt koko nuoruuteni ajan paikkakunnalla! kiihoittuu Iida puhumaan. — Luuletteko, että minä ilokseni puhun pahaa syntymäseutuni herrasväistä, joihin aikoinaan itse kuuluin...

— Te puhutte kuin vähintään olisitte seitsemänkymmenen vuoden vanha eukko...

— Olkaa huoleti, en enää sano mitään.

— Te loukkaannutte, neiti. Älkää sitä tehkö, vaan puhukaa nyt kärsivällisesti eteenpäin. Näettehän tässäkin edessänne pakanan, jota ehkä sentään kannattaisi kääntää... Kuulkaa nyt, neiti, te raittiusväet, te ette käsitä, että juomatapa kyllä lakkaa itsestään, kunhan kansa enemmän sivistyy...

— Sivistyksen puutteestako useimmat niistä nuorista juristeista, jotka istuvat käräjiä siellä maaseudulla, viettävät yönsä pelipöydän ja lasin ääressä, sieltä suoraan astuakseen käräjätupaan? Sivistyksen puutteestako kaupungin piirilääkäri eräänä iltana saapui sinne maalle vieraisiin niin humalassa, että kaatui pitkäkseen keskelle salin lattiaa kaataen mennessään kukkaruukun? Sivistyksen puutteestako...?

— Epäilemättä sivistyksen puutteesta.

— Niin, ehkä sivistyksen, sydämensivistyksen, mutta ei tietojen...

— Koska tuo kaikki nyt tapahtui, neiti?

— Ei siitä valitettavasti ole kauan.

Molemmat vaikenevat hetkisen ja astuvat kiireesti alas katua.

— No niin, saarnatkaa te vain, koska te noin saatte koko pitäjiä nousemaan, sanoo maisteri vihdoin.

Iida katsoo häneen pitkään, saadakseen selville, mitä hän ajattelee.

— Luuletteko, että minä huvikseni sen matkan tein?

— Teillä naisilla on niin omituiset huvit... Teille on itsekidutuskin huvia.

— No niin. Onhan siitä jonkinlainen tyydytys, jos sillä on saanut aikaan jotakin hyvää.

— Mutta minun tarkoituksenihan ei laisinkaan ollut keskustella tästä. Tahdoin kysyä, lähdettekö ulkomaille?

— En kai lähde. Kotipitäjässäni on kesällä suuret kansanjuhlat ja minä luultavasti asetun sinne valmistamaan niitä.

— Vai niin.

He eroavat. Iida tuntee, että he ovat joutuneet kauaksi toisistaan. Hän tahtoisi huutaa, pidättääkseen häntä vielä menemästä... Samassa kääntyy maisteri, ikäänkuin hänen ajatuksensa arvaten, ja katsoo taakseen. Iida näkee hänen hymyilevän tavalla, joka häneen koskee, avaa kiireesti oven, astuu sisään ja paiskaa sen kiinni jälkeensä.

Mitä hän siitä välittää, mitä tuo maisteri sanoo! Tietäähän hän itsekin, että se mihin hän näin vakavissaan yrittää, on peräti lapsellista. Mutta kun ei nyt vielä käsitä, mihin kelpaisi. Onhan hänellä sentään puhdas omatunto.

VII

Mutta kotipitäjässä on mieli äkkiä tehnyt kokokäännöksen. Kirkonkylän herrasväet ovat alkaneet tarkemmin miettiä asiaa ja huomanneet, että heidän arvolleen on alentavaa antaa tuollaisen tytönletukan tulla neuvomaan itseään. Ikäänkuin eivät he tietäisi oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan...

Varmaankin se on se rouva Hellman, joka on usuttanut tuon neidin tulemaan tänne Helsingistä asti. Häntä pitää pistellä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa...!

He päättävät lakata seurustelemasta Alman kanssa, he tervehtivät häntä kylmästi ja kankeasti, he ilmoittavat, etteivät he tahdo olla osallisina missään yrityksissä, joissa hän on mukana.

Alma taas puolestaan käy kovaksi ja katkeraksi. Olkoot vain poissa hänen yrityksistään, tulee hän toimeen ilman heitäkin. Hän liittyy kansakoulunopettajiin — niihin tietysti, jotka eivät kuulu hienoston seurustelupiiriin, kansanopistolaisiin, lukkariin ym. Heidän seuransa itse asiassa antaa paljon enemmän tyydytystä...

Ennen pitkää on pitäjä kahtena leirinä, jotka eivät suvaitse toisiaan.

Kun Iida saa siitä tiedon, niin koskee se häneen kipeästi.

Olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei hänestä ole menemään kotiseudulle lähetyssaarnaajaksi. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Nuo herrasväet ovat nähneet hänen kasvavan joukossaan, hän ei missään suhteessa ole ollut heitä etevämpi ja äkkiä nousee hän mestaroimaan tekoja, joihin hän itse otti osaa!

Mutta mikseivät he heti, hänen siellä ollessaan, ilmoittaneet närkästystään? Miksi kohtelivat he häntä niin kaikin puolin ystävällisesti? He tapasivat toisensa useina päivinä, heillä olisi ollut aikaa punnita hänen puheitaan ja miettiä, ansaitsiko hän heidän ystävällisyyttään. Täytyihän heidän huomata, missä hengessä hän toimi. Ja jos heidän mielestään olisi ollut muistuttamisen varaa, niin mikseivät sanoneet suoraan, mikseivät oikaisseet? Hän olisi ollut heille niin kiitollinen...

He eivät vieläkään käsitä, ettei nyt ole aika veljesten riidellä, vaan että yksimielisyydessä on ainoa pelastus. Tuntuu siltä kuin tehdyt synnit sittenkin olisivat tahallisia...

Tai hänkö teki väärin, kun kotipitäjään läksi? Sinne olisi ehkä pitänyt lähettää toinen. Mutta kuka olisi lähtenyt? Ei ehkä olisi pitänyt kaivaa päivänvaloon vanhoja syntejä — mutta kun ne yhä kestävät. Ja kuinka taitaa joku tehdä parannusta, jollei hän ensin näe ja tunnusta rikkoneensa?

Ajatukset kalvavat Iidaa yöt ja päivät ja kirjeet, jotka kotipitäjästä tulevat, ikäänkuin valavat öljyä tuleen. Kuinka he mahtavat häntä panetella, nuo samat rouvat ja neidit, jotka vasta olivat hänelle niin rakastettavia? Ja joka heidän hampaisiinsa joutuu, kyllä se on kuin piikkitynnörissä!

Valoisampina hetkinä sanoo hän itselleen, että kaikki on mielikuvitusta ja että Alma Hellmankin liioittelee. Se nyt on ihmisten tapa, että heidän pitää saada haukahtaa, eivät he sillä pahaa tarkoita ja kyllä he pian leppyvät. Ihmiset tarvitsevat keskustelunaihetta — niinkuin ei sitä tähän aikaan olisi ollut! — Ei tuollaisista pikkuasioista pidä välittää, ei olla niitä huomaavinaankaan.

Hän päätti toimia ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kirjoittaa pikku postineidille, kertoo hankkineensa hyvät esitelmänpitäjät kesäiseen kansanjuhlaan, tekee kaikenlaisia ehdotuksia ohjelmaan ja kansansivistystyöhön nähden, hän valikoi parhaimmat seuranäytelmät, mitä käsiinsä saa, ja lähettää ne pitäjään. Mutta hänen kirjeisiinsä ei tule mitään vastausta. Postineiti, joka pari viikkoa sitten vielä kirjoitti mitä alttiimpia kirjeitä, ei nyt hiiskahda sanaakaan.

Eikä vastaa ruustinnakaan, jolta hän pyytämällä pyytää selitystä.

Iidan täytyy jo alkaa uskoa, ettei rouva Hellman ole liioitellut, vaan että kaikki on totta: herrasväet eivät tahdo olla missään tekemisissä aiotun kansanjuhlan kanssa, koska siellä tulee esiintymään sama "hävytön puhuja, joka pitäjässä hiljan kävi". Eivät muut puhujat myöskään ole heidän mieleensä, näytelmäkappaleen ovat he jo itse valinneet eivätkä kaipaa "helsinkiläisiä arvostelijoita". Ruustinna ehdottelee, että tästä lähin tarkastettaisiin kaikki puheet ja esitelmät, ennenkuin ne saadaan kansan kuullen esittää... Laulukirjat, joihin mitä tarkimmalla valinnalla on otettu ainoastaan virsiä, raittius- ja isänmaallisia lauluja, on äkkiä huomattu vahingolliseksi, sillä kansa käyttää niitä sellaisella innostuksella, että ne — voivat ruveta kilpailemaan virsikirjan kanssa!

Nämä uutiset saavat Iidan vallan ymmälle. Hän ei käsitä mitä uskoa.

Luulevatko he, että hän puuhaa tuota juhlaa vain saadakseen itse loistaa siellä ja niittääkseen kunnian sen onnistumisesta? Sehän on autettu sillä, että hän jää pois sieltä... Tosin hän on siitä juhlasta suuresti iloinnut, tosin hän tekee parastaan, jotta siitä tulisi isänmaallisen innostuksen juhlahetki, joka kauan aikaa säilyisi läsnäolijain muistossa... Onko se väärin? Eikö hän saisi sitä toivoa?

Pitäjäläiset ovat näytelmäkappaleeksi valinneet kohtauksen käräjätuvasta. Se on koko raakuudessaan esitettynä sattuva, samanlaisia tapauksia kokee kansa keskuudessaan usein. Mutta siinä ei ole mitään mieltä ylentävää eikä kaunista. Hän ehdottelee, että sijaan otettaisiin joku toinen kappale, mutta herrasväkien ylpeys ei salli, että niin tapahtuisi.

Muutamia päiviä senjälkeen, kun Iida oli pitäjästä lähtenyt, oli Kullassa vietetty nimipäiviä. Lapset olivat alkaneet tanssia ja vanhemmat olivat yhtyneet tanssiin... Juominkeja oli jo ollut useita...

Isku, joka kohtasi isänmaata, ei siis ole noihin herrasväkiin vaikuttanut. Miten paljon vaaditaan, jotta he heräisivät? Siellä he nyt kuluttavat voimiaan keskinäisessä riidassa, sensijaan että kilvan kiirehtisivät sitä suurta suota viljelemään, joka aina on hallaöiden paras liittolainen. He lahjoittavat koululle satasen ja ovat silloin mielestään tehneet suuren uhrauksen kansan hyväksi. Se mitä kansa kipeinten kaipaisi — että sivistynyt, esimerkillään, persoonallisella seurustelullaan ja olojen parantamisella nostaisi sen täyteen ihmisarvoon — sitä ei herra sille anna. Hän ei ajattele eikä tunnusta, että hän on kansan jäsen ja kansasta riippuvainen. Hän heittää sille rahasumman kuten kerjäläiselle leipäpalasen — se on mukavinta — ja on mielestään tehnyt enemmän kuin velvollisuus olisi vaatinut.

Hän, Iida, on häijy! Minkä tähden hän aina edellyttää pahinta, minkä tähden ei samalla parasta? Minkä tähden ei esimerkiksi Kullan patroonan lahjoitus olisi voinut aiheutua vilpittömästä tarpeesta saada tehdä hyvää ja sovittaa?...

Sehän on mainio asia, että kouluille lahjoitetaan rahaa. Se on itse asiassa paljon hyödyllisempi tapa sovittaa kuin se tapa mitä hän, Iida, käyttää — sovittaessaan tuskillaan.

Sillä hänen kärsimyksistään ei hyödy kukaan ihminen, kun sensijaan Kullan herran rahoilla viedään uutta koulua eteenpäin aika lailla. Mitä jos tästä tekisikin kokokäännöksen — lahjoittaisi vähän rahoja kansansivistykselle ja lähtisi itse huilaamaan ulkomaille! Se ammatti, johon hän viime aikoina on ruvennut, on totisesti ikävä: keksiä kaikkialla puutteita ja vikoja, kärsiä jokaisesta epäkohdasta. Ei maailmaa paranneta paljastamalla pahaa. Pitää selittää asiat parhain päin. Ei pidä vetää esiin varjoja, vaan nostaa valon soihtua korkealle!