Part 2

Ennen kokouksen alkua, saliin astuessansa, Hertta oli tuntenut ahdistusta, jonkunlaista pettymystä. Hänen katseensa oli kiintynyt etumaisiin tuoliriveihin, joihin kaupungin hienosto oli asettunut. Hän näki vain kiiltäviä silkki- ja samettikappoja ja liehuvia höyheniä, hän kuuli hillittyä naurua ja katkonaista puhelua. Ja hänet valtasi sanaton epätoivo. Mitä nuo silkkipukuiset naiset tiesivät kansan hädästä, mitä he kansan hyväksi saattoivat uhrata? Hän oli nähnyt heidät usein ennenkin hyväntekeväisyyttä harjoittamassa, hän tunsi heidän ompeluseuransa ja arpajaishommansa. Niillä oli niin kaunis kiiltävä kuori, mutta niiden sisus tuntui niin ontolta. Niiltä puuttui todellinen harrastus, ja ne kätkivät vain kauniin tarkoituksen alle liiallisen huvituksenhalun ja työnpuutteen. Mutta Hertan katse siirtyi heistä muutamiin vanhempiin herroihin. He näyttivät vakavilta ja huolestuneilta. Kenraali Löfbergin pieni, laiha vartalo katosi tuolin selän peittoon, mutta Hertta saattoi nähdä hänen harmaat, ohuet hiuksensa, jotka olivat pyyhkäistyt ylöspäin korkealta otsalta. Ja hänen kääntyessään naapurinsa, erään lihavan herran puoleen, Hertta näki vilahdukselta hänen silmänsä; ne olivat terävät ja vilkkaat.

Ahdistus katosi vähitellen Hertan rinnasta. Hänen mielensä tyyntyi ja turvallisuuden tunne tuli entisen rauhattomuuden sijalle. Vähitellen äänet asettuivat salissa, kenraali Löfbergin ääni yksin kantoi yli laajan huoneen. Ja mitä lämpimämmäksi se sävyltään muuttui, sitä syvemmäksi kävi hiljaisuus ihmisjoukossa. Ikäänkuin yksi ainoa sydän olisi sykkinyt, yksi ainoa henkäys kohonnut.

Hertta pyyhki silmiänsä. Olisiko hän sittenkin erehtynyt noiden ihmisten suhteen? He tunsivat varmaan yhtä lämpimästi kuin hänkin, heidän tarkoituksensa epäilemättä oli yhtä hyvä ja vakava. Miksikä he eivät voisi kansan hyväksi työskennellä samoin kuin hänkin?

Ja äkkiä hänelle kaikki kuvastui uudessa valossa. Hän näki siunausta tuottavan työn leviävän kauaksi sydänmaihin, ja avun ja lohdutuksen saapuvan moneen hädän ahdistamaan mökkiin. Hän näki tulen jälleen syttyvän kylmenneellä liedellä, tuvan pöydälle ilmaantuvan ravintoa ja kalpeille kasvoille nousevan ilon punan.

Hän oli niin kuvittelujensa vallassa, että hän sätkähti ikäänkuin äkisti unesta herätessä, kun ihmisjoukko alkoi ovea kohti liikkua. Tuolla kenraali Löfberg astui lihavan naapurinsa rinnalla, tämä oli senaattori Taube, hallituksen mahtavimpia jäseniä. Heidän jäljessään astui rouva Löfberg, keski-ikäinen, komea nainen ja hänen rinnallaan aivan nuori tyttö, joka nojautui kookkaan miehen käsivarteen. Tyttö katsoi lapsellisen kysyvä ilme kasvoissaan mieheen, tämä kumartui hänen puoleensa — Hertta saattoi nähdä miten hänen silmänsä loistivat — ja siveli tytön hansikoittua kättä. Hertta seurasi tuota paria silmillään ovelle saakka, se herätti hänessä niin omituisen tunteen, puoleksi sääliä, puoleksi katkeruutta. Se oli Antti Hammar, ja hänen morsiamensa, kenraali Löfbergin tytär.

Samassa hänen mieleensä muistui Väisäsen pilkallinen ihmettely, mitenkä Antti Hammar oli voinut kelvata kenraalin perheesen. Hän oli vain kansan mies synnyltänsä, yksinäisen naisen lapsi. Väisänen oli joskus puhunut hänestä, sillä he olivat samoilta seuduilta kotoisin. Hän oli saanut käydä kovan koulun, kärsiä puutetta ja vilua ja pilkkaakin kovasta kohtalostaan, joka oli heittänyt hänet ilman isää keskelle elämää. Mutta se oli vain karaissut hänen luonnettansa ja opettanut häntä turvautumaan omaan voimaansa ja työhönsä.

Hän oli vasta ylioppilaaksi tullut tutustuessaan Herttaan. Hänen olennossaan oli silloin jotain ujoa ja arkaa, hän oli tottumaton naisseurassa liikkumaan, sillä koko hänen nuoruutensa oli kulunut kirjan ääressä. Mutta Hertan seurassa hän oli vähitellen irtaantunut tuosta arkuudestaan, ja heidän välilleen oli muodostunut toverillinen suhde.

Hertan kautta hän oli tutustunut kenraali Löfbergin perheesen. Kenraali oli aineellisesti häntä kannattanutkin kuultuaan, kuinka ahtaissa oloissa hän eli. Hän oli mielistynyt tuohon vaatimattomaan ja ahkeraan poikaan, jonka koko elämä näytti rajoittuvan hänen lukujensa piirin sisäpuolelle.

Joku aika sitten hän oli mennyt kihloihin Elli Löfbergin kanssa. Hän oli nyt melkein valmis lääkäri, lähimmässä tulevaisuudessa hän saattoi saada viran ja perustaa oman kodin. Hertta ei ollut nähnyt häntä hänen kihloihin mentyään. Elli Löfberg oli Hertan koulutovereita, joskin Herttaa useaa vuotta nuorempi. Hän oli vielä täydellinen lapsi, pintapuolinen ja turhamainen, ilman mitään vakavampia harrastuksia. Hammarin kihlaus oli sentähden suuresti kummastuttanut Herttaa. Hammar, joka itse oli niin vakava, melkein raskasmielinen, mitenkä hän oli voinut kiintyä tuohon pieneen hupakkoon?

Hertta oli heidän jäljissään astunut ulos kadulle. Mutta ihmisjoukossa hän oli pian kadottanut heidät näkyvistään ja hän kiiruhti nyt vain kotiansa kohti.

Eräässä kadunkulmassa hän oli törmätä vastaantulijaan. Hän pysähtyi ja katsoi ylös. Lyhdyn valossa hän tunsi Antti Hammarin. Tämäkin pysähtyi, katsoi Herttaan ja hymyili. Siitä oli todellakin pitkä aika kulunut, kun he viimeksi olivat tavanneet toisensa.

Hammar astui Hertan rinnalla. Vaistomaisesti he hiljensivät kulkuansa. Olihan ilta kaunis ja virkistävä. He keskustelivat iltaisesta kokouksesta, Antti ei ollut siellä lainkaan Herttaa huomannut, osanotto oli ollut tavattoman suuri ja innostus yleinen. He innostuivat itsekin puhuessaan, lämpenivät yhteisestä asiasta. Ja tultuaan Hertan asunnolle, he puristivat lämpimästi toistensa kättä.

— Teidän täytyy ottaa osaa hätäaputyöhön, neiti Ek, sanoi Antti Hammar, pidellen Hertan kättä omassansa. — Minä puhun kenraali Löfbergille, hän tarvitsee innokkaita auttajia.

Hertta seisoi kauan aikaa vielä ikkunassaan ja katsoi ulos.

— Hän on muuttunut, sanoi hän puoliääneen itseksensä, — siitä kuin viimeksi hänet tapasin ja kuitenkin hän on entinen ja sama.

Hänen kasvoissaan kuvastui haaveileva ilme. Mutta äkkiä ilme vaihtui ja jotain kovaa tuli entisen sijalle. Hän muisti Ellin, joka riippui Antin käsipuolessa ja Antin loistavat silmät hänen kumartuessaan hyväilemään pientä hansikoittua kättä.

Ja sama, puoleksi säälivä, puoleksi katkera tunne kohosi taaskin Hertan rintaan.

III.

Antti Hammar soitti kenraali Löfbergin ovikelloa.

— Tuleeko tänne vieraita, kysyi hän ihmeissään palvelustytöltä katsoessaan salin ovelta sisään. Kaikki huonekalut olivat siirretyt paikoiltaan ja pitkät tuolirivit asetetut pitkin seinämiä.

— Tänne tulee rouvien kokous, sanoi tyttö naureskellen. — Kyllä Elli neiti on kotona, tohtori on hyvä vaan ja astuu sisään.

Antti astui salin yli Ellin huoneen ovelle. Hän kolkutti pari kertaa, mutta kun vastausta ei kuulunut, astui hän sisään.

Sohvalla selin oveen istui Elli. Hänen vaalea, kihara tukkansa riippui epäjärjestyksessä kasvoilla ja hänen poskensa ja silmänsä punoittivat. Hän ei ollut kuulevinaan Antin tuloa ja käänsi itsepäisesti päänsä poispäin.

Antti taivutti puoleksi väkisin Ellin pään puoleensa ja suuteli häntä.

— No pikku hiiri, mistä vihat?

— Anna minun olla.

Antti istahti Ellin viereen sohvalle, hyväili häntä, laski leikkiä hänen kanssansa ja koetti saada hänet iloiselle mielelle. Vihdoin Ellinkin suu vetäytyi vasten tahtoaan nauruun. Hän kietoi kätensä Antin kaulaan ja painoi päänsä hänen kainaloonsa kuin jäniksenpoika pensaan juureen.

— Sanoppa nyt, pikku pupuseni, mikä sinua vaivaa.

Elli nyrpisti suutaan ja sanoi pitkään:

— Ei mikään, mutta isä — — ja sinä pidät aina hänen puoliansa. Äiti lupasi kuitenkin vielä puhua puolestani, sillä minä tarvitsen välttämättä uuden puvun tanssiaisia varten Taubella. Isällä on välistä niin kummallisia päähänpistoja, minun pitäisi muka olla ilman tanssiaispukua, sentähden että jossakin Pohjanmaalla on ollut katovuosi.

Antti kumartui Ellin puoleen ja katsoi häntä hellästi silmiin.

— Elli, jos minä pyytäisin että sinä minun tähteni luopuisit tuosta mielihalustasi, niin tuntuisiko se kovin katkeralta?

Elli tunsi silmänsä kostuvan ja sydämeen hiipi niin omituisen lämmin ja sulattava tunne.

— Kun puhut noin, Antti, niin voisin tehdä vaikka mitä sinun tähtesi. Mutta kun en näe sinua, niin kaikki pahat ajatukset heräävät minussa.

Elli nyyhkytti. Antti antoi hänen itkeä. Hän siveli hänen vaaleita kiharoitansa ja hänen valkoista otsaansa. Kuinka hieno hänen hipiänsä oli ja kuinka punakat hänen huulensa. Antti tunsi sydämensä värähtelevän. Mitenkä hän olikaan voinut voittaa Ellin rakkauden, Ellin, joka oli niin hieno ja hento, joka oli kasvanut niin aivan toisessa maaperässä kuin hän itse?

Ja hänen mieleensä johtui ensi kerta, jolloin hän Elliä oli sylissään pidellyt. Mikä onnen huumaus oli silloin hänen olentonsa läpi käynyt. Hän oli tullut niin arkana ja pelokkaana Ellin luo, niin kömpelösti hän oli tunteensa sanoiksi pukenut, mutta sitten oli kaikki arkuus kadonnut, ja hän oli nähnyt edessään vain Ellin loistavat silmät.

Siitä oli nyt puoli vuotta kulunut. Hän oli tänä aikana oppinut Elliä tuntemaan, hän oli useasti saanut kokea, että hän oli hemmoteltu ja oikullinen lapsi, mutta se ei ollut hänen rakkauttansa vähentänyt. Se oli vain herättänyt hänessä halun suunnata hänen kehityksensä oikeaan ja jaloon ja tukahduttaa lapsen heikkoudet, ennenkuin ne olivat todellisiksi taipumuksiksi muuttuneet.

Hän luotti niin varmasti omaan voimaansa ja vaikutukseensa, mutta kun hän kerta toisensa jälkeen sai kokea, että toinenkin voima, ehkä hänen voimaansa paljoa vahvempi, oli Elliin vaikuttamassa, voima, jota myöskin rakkaus ohjasi, niin hänen itseluottamuksensa vähitellen heikkeni. Oliko hänellä, vieraalla, sitä paitsi oikeus tunkeutua äidin ja tyttären väliin?

Siksipä hän usein tulevaisuutta huolella ajatteli. Hän lääkärinä olisi tarvinnut vaimon, joka täydellisesti olisi häntä ymmärtänyt ja ottanut osaa hänen työhönsä. Hän antoi itsensä niin kokonaan Ellille, hänellä tuskin oli ajatusta, johon Elli ei olisi kietoutunut. Hän olisi tahtonut vastaanottaakin saman täydellisen rakkauden, kuin hän itsekkin antoi. Mutta Ellin tunne oli niin usein tuntunut puolinaiselta.

Jos hän edes hiukankin olisi osoittanut harrastusta Antin työhön! Edes jonkun kerran kysellyt päivän töistä sairashuoneella! Hän oli koettanut herättää hänessä harrastusta, oli antanut hänelle kirjoja luettavaksi, kertonut leikkauksista, joissa hän oli ollut mukana tai selittänyt hänelle ihmisruumiin rakennusta. Elli oli kuunnellut häntä hajamielisesti tai peittänyt kasvonsa käsiinsä vähimmästäkin syystä. Hän ei kärsinyt kuulla mainittavankaan verta, puhumattakaan siitä, että hän olisi uskaltanut sitä nähdä. Ja jos hän selitti hänelle naisen ruumiin rakennusta, puhui siitä tarkoituksesta, johon luonto sen on määrännyt, tai sanoi, että nuoren, avioliittoon aikovan tytönkin oli tulevien äidinvelvollisuuksiensa tähden hoidettava järkevästi ruumistansa, niin hän oli moittinut häntä epähienoksi ja rivoksi. Kaiken tuon takana hän näki äidin, joka tytön päähän pani kieroja mielipiteitä. Ja hänen katkeruutensa äitiä kohtaan lisääntyi sitä myöten, kuin hän huomasi omien ponnistustensa kiveen kirpoavan.

Elli nosti päätään ja pyyhki silmiään. Hän näytti jo aivan tyyneltä. Hän kävi Antin polvelle istumaan, veti häntä viiksistä, pörrötti hänen tukkaansa, suuteli häntä ja nauroi heleää nauruaan. Hän oli kuin vallaton, herttainen lapsi, joka ei lopulta tiedä, miten hyväilyään osoittaa. Ja Antti, hän hurmaantui niinkuin niin useasti ennenkin hänen hyväilyistään ja pienistä kepposistaan, häneen tarttui sama vallattomuuden ja suutelemisen halu.

— Kuinka onnellinen minä olen, sanoi Elli nauraen — ja kuinka minä sinua rakastan!

— Minulla on hauska uutinen sinulle, Elli, sanoi Antti hetken kuluttua. — Olen puhutellut sairashuoneen ylilääkäriä, ja hän ottaa sinut ylimääräiseksi oppilaaksi. Sinun ei tarvitse puuttua mihinkään raskaampiin toimiin, saat vain oppia haavojen sitomista ja sairaitten hoitoa.

Ellin iloisuus oli kuin poispuhallettu. Antin ehdoitus ei ollut hänelle laisinkaan mieleen. Hänen hetkellinen mielentilansa vaikutti kuitenkin sen, ettei hän jyrkällä kiellolla tahtonut pahoittaa Anttia, mutta hänen kasvonilmeensä puhui kyllin selvää kieltä.

— Niin jos sinä tahdot, niin täytyyhän minun.

— Enhän minä pakoita. Mutta sinä tiedät kuinka mielelläni minä sen soisin. Antin ääni kuulosti niin vakavalta. — Jos minä saan viran maaseudulla, joka on hyvinkin luultavaa, niin minä välttämättä tarvitsen apulaista. Onhan silloin meille kumpaisellekin paljoa hauskempi, jos sinä voit auttaa minua.

Elli ei koskaan ollut ajatellut heidän oloansa maalla siltä kannalta. Hän oli vain iloinnut omasta hevosesta, jolla saisi huviksensa ajella ja ratsastaa, ja polkupyörästä, jonka selässä hän kulkisi. Elämän vakavaa puolta hän ei ollut ensinkään ajatellut, sillä sehän oli ikävää. Hän tahtoi olla kuin perhonen, joka auringonpaisteessa liitää kukasta kukkaan ja nauttii elämän suloutta.

— Äitikin arveli... aloitti hän ikäänkuin puolustaakseen itseänsä.

Antti nousi sohvasta, hänen mielensä kuohui. Siinä se oli taaskin, äidin voima, joka kukisti kaikki hänen tuumansa ja lopulta se hänet itsensäkin masentaisi. Elli oli lapsi, häntä hän ei voinut soimata. Hän oli taipuvainen kuin vaha, jos hän yksin saisi häntä vallita.

Elli hypähti ylös sohvasta ja järjesti hiuksensa peilin edessä. Hän oli kokonaan unohtanut vieraat, useita nuoria tyttöjäkin oli kokoukseen kutsuttu. Hän kuuli salista liikettä ja ääntä ja hän kiiruhti sisään katsettakaan Anttiin luomatta.

Sali oli jo täynnä naisia. He istuivat juhlallisina pitkissä riveissä seinävierustalla. Rouva Löfberg astui edestakaisin salin ja eteisen väliä. Ellin ympärille keräytyi nuoria tyttöjä ja he vetäytyivät Ellin huoneen ovelle.

— Emmekö mekin perusta ompeluseuraa, sanoi vaaleaverinen, kaunis tyttö toisille.

— On niin hirveän ikävä ommella vaatteita, arveli Elli.

— Hui hai, sanoi Elsa Taube, joka oli ehdoituksen tehnyt, — me otamme herroja mukaan. Sitä paitsi voimmehan me ommella korutöitä ja pitää sitten arpajaiset.

— Ja tanssit arpajaisten yhteydessä.

— Mene sinä tansseinesi. Me keksimme jotain sukkelampaa, joka ei ole niin tavallista.

Antti astui tyttöjen luo ja kumarsi heille kohteliaasti. Hänen suupielessään väreili ivallinen hymy.

— Eivätkö neitoset haluaisi panna toimeen muiskukaupat, ne varmaan tuottaisivat sievät summat hätääkärsiville.

Elsa Taube loi suuttuneen katseen Anttiin ja käänsi hänelle selkänsä.

Hertta Ek istui ääneti ovensuussa ja kuunteli keskustelua salissa. Kenraali Löfbergiä oli monen kursailun jälkeen naisten puolelta pyydetty puhetta johtamaan, mutta hän sai puhua melkein yksin, keskustelu ei ottanut sujuakseen. Hän oli kehoittanut naisia ryhtymään rahankeräykseen hädänalaisten hyväksi ja ehdoittanut ompeluseurojen perustamista. Toimikunta oli saanut lahjaksi työtarpeita, työntekijöitä vain tarvittiin.

Ei kukaan ollut ehdoituksiin vastannut mitään. Vihdoin eräs joukosta pyysi puheenvuoroa ja arveli että näin lähellä joulua tuskin kukaan ehti ompeluseuroja ajatellakaan. Kullakin oli kylläksi työtä joululahjoistansa.

Mutta siitäkös syntyi liikettä salissa. Senaattorin rouva Taube nousi rivakasti ylös paikaltansa. Hänen silmissään oli omituinen välke ja hän heilahutti päätään sivulle.

Häntä hämmästytti suuresti, niin hän sanoi, että joku yleensä saattoi panna kysymykseenkään ettei heti työhön ryhdyttäisi. Sitähän varten sitä oltiin kokoon tultu, ja olihan jokaisen velvollisuus auttaa lähimäistänsä. Hän puolestansa perustaisi ompeluseuran ja tekisi kaikki mitä hänen voimassaan olisi.

Hän sai kaikki muut puolellensa ja rouva Illman, joka ehdoitusta oli vastustanut, koetti selittää, että hän oli aivan samaa mieltä kuin rouva Taubekin, hän oli vain arvellut, että ehkä kaikki eivät joulukiireiden vuoksi ehtisi ottaa niihin osaa. Hän puolestansa olisi valmis työhön milloin hyvänsä.

— Minä toivon, sanoi kenraali Löfberg vakavalla äänellä, — että me kaikki olemme yhtä mieltä siinä, että tahdomme tehdä työtä kansan hyväksi. Kukin voimiensa ja kykynsä mukaan.

Rouva Löfberg istui ääneti paikallansa ja näytti välinpitämättömältä, melkein kiusaantuneelta. Hän piti miehensä intoa aivan liiallisena ja aikaa kerrassaan sopimattomana. Mutta hän ei uskaltanut asettua vastustavalle kannalle. Hän oli mielestään keksinyt hyvän ratkaisunkin miten saada varoja kokoon hädänalaisille, ja hän odotti vain sopivaa hetkeä tuodakseen sen ilmi.

Hänen ehdoituksensa iltaman toimeenpanemisesta hätääkärsivien hyväksi, voitti kaikkien suosion. Keskustelu vilkastui. Toinen ehdoitus seurasi toistansa ohjelman aikaansaamiseksi, kaikki näytti suoriutuvan aivan kuin itsestänsä.

— Ja lopuksi me annamme nuorten tanssia. Rouva Löfbergin äänessä oli tyytyväinen sävy.

Seurasi hetken hiljaisuus. Ei kellään näyttänyt olevan sen enempää sanomista. Kenraali Löfberg antoi katseensa kulkea yli salin. Se pysähtyi Ellin huoneen ovelle. Tytöt olivat poistuneet sieltä. Antti Hammar seisoi yksinään pihtipuoleen nojautuneena ja hänen vieressään istui Hertta Ek. Antti näytti sanovan hänelle jotain, ikäänkuin kehoittavan johonkin. Hertan kasvoille kohosi puna, hän silmäsi kenraaliin ja nousi sitten ylös. Hänen äänensä vapisi hiukan ja käsillään hän hypisteli tuolin selkää.

— Minun mielestäni aika ei ole sopiva iltamien pitoon. Hertta katsahti arasti ympärilleen, — ei ainakaan tanssi-iltamien. Eikä meillä nuorilla ole halua tanssia, kun kansa näkee nälkää.

Rouvat katsoivat toisiinsa.

Tytöt ilmaantuivat uudelleen ovelle ja nykivät toisiansa.

— Neiti Ek on ehkä oikeassa, sanoi rouva Taube. — Kyllä me ilman tanssiaisiakin saamme kylliksi rahaa kokoon.

— Mutta onhan täällä muitakin nuoria kuin neiti Ek, arveli joku. — Voimmehan kysyä heiltäkin.

— Me tahdomme tanssia!

Tytöt purskahtivat nauruun ja hävisivät taas ovelta.

— Onhan aivan luonnollista, sanoi rouva Löfberg, — että nuoret tahtovat huvitella. Onneksi eivät kaikki ole ennen aikojaan kadottaneet nuoruudeniloansa.

Hertta puri huultaan ja nousi ylös. Kenraali Löfberg lopetti äkisti kokouksen.

Kun kenraali oli poistunut, niin kaikki kielet pääsivät valloilleen. Yksityistä ääntä oli mahdoton eroittaa, koko sali oli kuin kuohuva koski, jossa kimakat äänet kohosivat kuin valkoinen vaahto ylös ilmaan. Rouva Taube puolusti Hertta Ekiä, hän tuli oikein kiihkoihinsa ja sai useat muut puolellensa. Toiset asettuivat rouva Löfbergin puolelle, ja luopuivat vihdoin kiistasta ylenkatseellisella hymähdyksellä.

Hertta Ek seurasi Antti Hammaria kenraalin huoneesen. Kenraali istui syvässä nojatuolissaan tupakoiden. Hän kertoi Hertalle työstä hätäaputoimikunnassa, jonka puheenjohtajaksi hän oli valittu ja tiedoista, joita hätämailta oli saapunut. Kenraali olisi tarvinnut kirjeenvaihtoa ja kirjanpitoa varten jonkun nuoren naisen avuksensa, ja tiedusteli, tokko Hertta olisi siihen halukas.

Hertta tunsi rajua iloa rinnassansa. Hän olisi tahtonut tarttua kenraalia kaulaan kiinni ja kiittää häntä. Ja kuitenkaan hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän loi häneen vain katseensa, silmissä kimalteli jotain kosteaa ja suupielet värähtelivät.

— Milloin minä saan aloittaa, kysyi hän väräjävällä äänellä.

Kenraali hymyili hänelle ystävällisesti.

— Huomispäivänä, ja sitten säännöllisesti joka iltapuoli.

Antti ei voinut irroittaa katsettaan Hertasta. Hänen olennossaan oli jotain, jota hän ei ollut ennen huomannut hänessä, jotain rohkeaa ja tarmokasta ja samalla pehmeää. Hänen silmissään oli omituisen haikea ilme, ikäänkuin hän olisi kokenut suuria suruja eläissänsä, jotain niin erilaista kuin muissa nuorissa. Ja kun hän nousi mennäksensä, näytti hän Antin mielestä entistä pitemmältä ja solakammalta. Hänen tumma yksinkertainen pukunsa solui myös kuin valettu hänen vartalonsa mukaan.

Antti saattoi hänet eteiseen. Hän tunsi äkkiä iloa ajatellessaan että hän pian taas olisi tilaisuudessa tavata Herttaa. He voisivat uudistaa entisen tuttavuutensa ja jatkaa yhdessäoloa aivan kuin ennenkin. Hänellä oli mielestään niin paljon puhuttavaa Hertalle, niin paljon kysyttävää ja hän tiesi niin varmaan saavuttavansa ymmärrystä.

IV.

Oli kolmas joulupäivä. Senaattori Taubeh komea, laaja asunto oli kirkkaasti valaistu. Sali, jonka lattia kiilsi kuin jäänpinta, oli varta vasten tanssiin järjestetty. Sohvat ja tuolit seisoivat jäykissä riveissä pitkin seiniä, flyygeli oli oven suuhun työnnetty ja kasvit nostetut toisiin huoneihin.

Senaattori Taube asteli kädet selän takana vitkalleen huoneesta huoneesen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Häntä huvittivat pienet kemut näin joulun aikana, hän piti nuorisosta, heidän iloisista kasvoistaan ja sulavista liikkeistään. Jo usean vuoden kuluessa oli hänen tyttärensä syntymäpäivää vietetty tanssiaisilla. Ensi alku oli ollut hyvin vaatimaton — tanssihaluiset nuoret olivat vain koulutyttöjä ja lyseolaisia ja senaattori itse ei ollut vielä kohonnut nykyiseen korkeaan asemaansa. Mutta vuosi vuodelta vaatimukset olivat kasvaneet yhdessä nuorten kanssa.

Rouva Taube kiiruhti punakkana ja niin nopeasti kuin hänen lihavuutensa salli, miehensä luo.

— Rakas ystävä, hän sanoi läähättäen, — kyökissä on mies apua pyytämässä. En tunne häntä, mutta hän näyttää niin kurjalta. Hän sanoo tulleensa jalan kuinka kaukaa, jostain pohjoisesta pitäjästä.

Senaattori Taube näytti kärsimättömältä.

— Kuka heistä tietää. He osaavat kaikki niin erinomaisesti teeskennellä. Anna hänelle lippu Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Ei minulla nyt ole aikaa, kun vieraat juuri ovat tulossa.

Rouva Taube kiiruhti takaisin kyökkiin. Oven suussa seisoi laiha, kelmeä mies. Vaikka hän olikin vielä nuori, niin hänen poskensa olivat kuopille painuneet ja ihon väri oli aivan harmaa. Takki oli repaleinen ja saappaat niin huonot, että tuskin jalassa pysyivät.

— Ei meillä nyt ole aikaa, mutta tuosta saatte lipun Hyväntekeväisyys-yhdistykseen. Sieltä he antavat työtä ja apua.

— Hyvä rouva, mitä minä siellä. Kävin jo kerran ja sain koko päivän odottaa vuoroani. Ja kun vihdoin pääsin puhumaan asiaani, niin lupasivat ensin ottaa selkoa minusta, sanoivat tulevansa kotiin katsomaan, tarvitsisinko apua. Siitä on jo kaksi viikkoa, eivätkä he vieläkään ole käyneet.

— Avunhakijoita on niin paljon, että yhdistyksen on vaikea ehtiä heti kaikkien luo. Ja sitä paitse he ensi sijassa auttavat omia paikkakuntalaisia. Mutta minä käyn huomenna teitä katsomassa.

Mies kääntyi ovea kohti, mutta loi vielä pitkän katseen rouva Taubeen. Se oli niin rukoileva, ja samalla epäluuloinen. Rouva Taube tunsi pistoksen sydämessään, olisiko hän ollut liian kova tuolle miehelle, hän olisi ehkä todellakin ansainnut apua. Hän aikoi kutsua hänet takaisin, antaa hänelle ruokaa, hän ehkä ei ollut syönyt koko päivään, mutta mies vetäisi jo oven kiinni jälkeensä, ennenkuin rouva Taube oli ennättänyt mitään tehdä.

— Malin, missä ihmeessä sinä viivyt, sali oli jo täynnä vieraita.

Hän kuuli miehensä äänen kyökin ovelta ja hän kiiruhti sisään. Olihan hän luvannut käydä huomenna häntä katsomassa, voisihan hän silloin korvata minkä nyt oli laiminlyönyt.

Mutta hän ei sittenkään saanut rauhaa tuolta mieheltä. Hän koetti hillitä mieltänsä, voidakseen olla kohtelias ja ystävällinen vierailleen, mutta hän ei voinut yhtyä toisten iloiseen puheluun eikä hilpeään nauruun. Valo ja vaaleat puvut kiusasivat häntä, hän oli vaivattu kaikesta komeudesta ja turhuudesta ympärillään, eikä vähimmin tyttärestään, joka puvullaan voitti kaikki toiset.

Luonnostaan rouva Taube oli kaikkea ylellisyyttä vastaan. Hän oli kasvanut yksinkertaisissa oloissa ja saanut varhain tottua työhön. Mutta jouduttuaan naimisiin, hän oli tullut ikäänkuin uuteen ilmakehään, joka uhkasi kumota ne mielipiteet ja sen elämänkäsityksen, jonka hän kasvatuksensa kautta oli saanut. Hänen miehensä oli kasvanut rikkaassa kodissa, hän oli tottunut ylellisyyteen ja turhamaisuuteen ja senaattoriksi tultuaan hän tahtoi myös elää asemansa mukaan.