Chapter 9

Tämä epäyksilöllisyys, yksilöllisyyden sekä kehittymättömyys että sen merkityksen tajuamattomuus, joka niin hallitsevasti luonnehtii julkista yhteiselämäämme, esiytyy tietysti vielä selkeämpänä ja vallitsevampana varsinaisessa yksilöllisessä elämänsuhtautumisessa ja mieskohtaisessa hengenviljelyksessä.

Ken ankaralla ja lahjomattomalla silmällä tarkkailee henkisen elämän ja henkisen harrastuksen ilmiöitä suomenkielisissä sivistyspiireissä, hänelle selkeneekin nopeasti, kuinka hataraa yksilöllinen viljely meillä vielä toistaiseksi on. Tämä yksilöllinen viljeltymättömyys ilmenee niin yksilöiden omissa elämän harrastuksissa kuin henkisten joukkovirtausten laadussakin. Niin hyvin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisesti on henkinen suhtautuminen yht'aikaa sekä hidasta että herkkäuskoista.

On vaikeata virittää suomalaisessa ilmakehässä puhtaasti henkisen harrastuksen liekkiä. Yksilöt, yksilöllinen tahto ja äly uinuvat vielä jonkinmoisessa horroksen verhossa. Pelkästään omalla asiallisella totuudellaan tehoava sana ja henkinen määrittely raukeaa älylliselle tajunnalle voimattomana; sellainen ikäänkuin tukahtuu yleiseen ajatuksen herpouteen, erillisen, itsenäisen, mieskohtaisen ajatus- ja suhtaumiskyvyn untuneisuuteen. Älyllisen selkeyden tarve, intellektualinen vilpittömyys on vielä kehkenemätön. On vielä tuntematon ja kokematon se älyn ilmava liekki ja leikki, joka löytää viileän tyydytyksensä elämän ilmiöiden puhtaassa, lahjomattomassa huomioitsemisessa ja määrittelemisessä, elämän vapaassa, omista mieliteoista irtautuneessa tajuamisessa ja älyllisessä omistamisessa.

Hengen ilmiöt tajutaan vielä aivan naivisti, niin sanoakseni käytännöllisesti: niiden tilapäinen, elämällinen hyödykkyys eikä niiden teoreettinen, ihmiseduista ja mielihaluista riippumaton totuuspitoisuus ratkaisee niiden kiinnearvon. Tyydytään aatteelliseen tarkoitusperään silloin kun olisi tunkeuduttava aatteelliseen sisältöön. Aatteellinen ja älyllinen elämänselvittely ei sinään ole riittävä kiihotin hengen herättämiseksi toimintaan, vaan on aatteellisen harrastuksen valjastauduttava jonkin käytännöllisen tarkoitusperän palvelukseen tullakseen tajutuksi.

Yleensä on suomenkieliselle sivistykselle ja sivistyneistölle tunnusmerkillistä puhtaan henkisen harrastuksen sijasta aatteellinen harrastelu. Kun hengenviljely vielä on niin alkuasteellaan, ettei ihmisellä ole ainesta yksilöllisempään eetillisten ja taiteellisten elämänarvojen itsenäiseen, alkuperäiseen ja puhtaaseen tajuamiseen, yleensä yksilölliseen elämän selvittelyyn, niin sivuutetaan yksinkertaisesti tämä työläs ahdinkoinen viljely, ja purjehditaan lavein purjein yhteiskunnallisen parannustyön väljille vesille. Kun ei ole hengen kiintonaisuutta ja tarmoa ainoaan satoisaan hengentyöhön, itsekasvatukseen, oman yksilöllisen elämäntuntemuksen ja -kokemuksen syvemmäksi ja tietoisammaksi viljelyyn, niin livahdetaan kevyesti tämän raskaan ja ainoan ihmisarvoisen elämäntehtävän ohitse, ja aletaan kasvattaa itsensä sijasta muita ihmisiä, harjoittaa helppohintaisinta ja hyödyttömintä hyväntekeväisyyttä, siveellispedagoogista.

Suomenkielisen sivistyneistön henkinen harrastuspiiri kohdistuu ja rajoittuukin arveluttavassa määrässä juuri tällaiseen yleishyödylliseen suuntaan. Eräät sinään terveelliset ja yhteiskunnallisesti tärkeät ja hyödylliset erikoisharrastukset ovat suomenkielisen yleisön suurelle osalle muodostuneet kaiken henkisen harrastuksen surrogaateiksi, joiden palveluksessa pauhaaminen vapauttaa kaikesta julistajaan itseensä kohdistuvasta mieskohtaisesta hengen viljelyksestä. Minkä tahansa ahtaan ja ulkopuolisen, vaikka itsessään hyödyllisen ja tarpeellisen erikoisaatteen harrastaminen ja levittäminen kasvaa henkisesti tottumattomissa aivoissa suhteettomaan aatteelliseen ja eetilliseen arvoon, muodostuu laajoille, henkisiin elämänarvoihin tottumattomille yleisöpiireille ikäänkuin kaiken aatteellisen harrastuksen, kaiken siveellisen itsekurin tunnusmerkiksi ja pimittää näiltä näköalat muille vapaammille, laajemmille henkisen elämän ulapoille. Tyydytään ja tyrehdytään kaikenmoisiin puoliaatteisiin, ohjataan satamaan jo ennen ulapalle saapumistakin, laskeudutaan hengen työläästä, jos ihanastakin avaruus- ja korkeuslennosta lähimmän kotikatajan oksalle levähtämään. Missä on lähdetty lentoon noustaksi ja kohotaksi hengen siintäviin avaruuksiin, tupsahdetaankin lähimpään, viritettyyn käytännöllisen ja typpeän erikoisaatteilun verkkoon ja sirkutellaan ja raksutellaan siinä, ikäänkuin jo olisivat kaikki taivasten salit saavutetut.

Jos missä, niin meillä on otollinen maaperä kaikenlaatuisille seikkaileville aatesuunnille. Älyllinen arvostelu on niin haparoiva ja kehittymätön vielä, ettei se voi omavaraisesti eroittaa kultaa kuonasta. Vasta kun ajatus viskautuu todesta seikkailevaksi, määrittelystä harhailevaksi haaveiluksi, johtopäätelmällisestä ankaruudesta utopistiseksi suuntailuksi, vasta kun filosofia vaihtuu teosofiaksi, yhteiskunnallinen rakennustyö sosialistiseksi tai puolueuskonnoksi, yksilöllinen taisteleva, problemaattinen vakaumus muodin ja joukkohuumauksen mukaan vannovaksi kategooriseksi yleisvarmuudeksi, vasta silloin voi sillä olla maaperää suomalaisessa yleishengessä--jopa ylen otollinenkin maaperä.

Herkkäuskoisessa hurmiossa suistutaan jokaisen ylimalkaisen, parannusta lupailevan tunnuslauseen mukaan, haltioidutaan sitä ehdottomammin, mitä ahtaammin tai julkeammin noiden »aatteiden» julistajat vain osaavat esittää keppihevosensa kaiken maallisen ja taivaallisen siunauksen vuoretkin aukaisevana, viheriöivänä Moses-sauvana. Meidän julistajamme--olkoot sitte teosofeja tai tolstoilaisia, Prometheus-ihmisiä tai siviiliavioliittomarttyyrejä, Kalevala-kalervoisia tai piilopirtti- ja tuohikulturisteja, esperantisteja tai puhdaskielisyyspyöveleitä, kolmisointusinisukkia tai eläinsuojelusharrastajia, naisasianaisia tai siveyssaarnaajia, pappis- tai kasvissyöjiä, perustuslaillisia tai kansallismielisiä, kristillismielisiä tai nuorisoseura-aatteilijoita, sosialisteja tai raittiusprofeettoja, kansanvalistajia tai aatteellisia henkivakuuttajia, osuustoimintaväkeä tai maahenkikiivailijoita, kotiseutulahkolaisia tai maatiaiskarjaintoilijoita, urheiluhoukkoja tai kinttuapostoleja, luontaisparantajia tai rokotuskauhuilijoita, kuhnijoita tai myllertäjiä y.m., y.m. henkisiä tai ruumiillisia puoskareita--mitä henkistä kulkutautia, hienompaa tai karkeampaa sairastanevatkin--kaikki ovat he löytäneet ainoan ja lopullisen, autuaaksi tekevän uskonsa. Kukin niistä on siepannut alkuperäisesti ehkä eheästäkin elämänkatsomus-yhteydestä irrallisen, liioitellun ajatuksen sirusensa, jolla sitte huitoo itään jos länteen, hyvän jos huonon sään aikana kuin mikäkin kääpiö-Simson aasinleukaluullaan, niin että siinä silmät alkavat kirjavoitua jo muiltakin kuin filistealaisilta.

Tällaiset löyhäpäiset ja vielä löyhäsuisemmat aateritarit, joita ei suinkaan näkemyksen totuus, ajatuksen syvyys, tunteen tuli ole julistajan tehtävään kutsunut, vaan ainoastaan pelkkä hyvä suu ja liukas kieli, joutilas pää ja epäkaino sydän katsovat meillä itsensä maan suolaksi ja--mikä pahempi!--käyvät meillä sellaisesta.

* * * * *

Sivistyksellisiä ja henkisiä erikoisilmiöitä ovatkin meillä juuri tällaiset kaiken jalon, kaiken ylevän, kaiken ihanteellisen, yleensä kaiken kauniilta ja taivaiselta vilahtelevan ja valehtelevan aatteellisuuden papit ja papittaret, nuo, jotka suu ja rinta ilmaa täynnä vaeltavat puhujalavalta puhujalavalle ja selittämättömässä sanahaltioitumisessa puhuvat sinisiin ilmoihin milloin isänmaasta ja kotiseudusta, milloin raittiudesta ja maahengestä, milloin sosiaalisesta yhteishengestä, milloin mistäkin kauniista, jalosta, ylevästä, joka vain antaa tilaa ja tuulta sanojen purjeille, ja jotka humaltuneessa hurmiossa vain tahtovat kasvattaa, kasvattaa! yhden tekevää mihin, kunhan vain kasvatetaan, kunhan vain »nuoriso herää, kansa virkoaa, mielet valveutuvat».

Tämä kasvattaminen kasvattamisen vuoksi, tämä herättäminen, valveuttaminen pelkän herättämisen, valveuttamisen vuoksi--olkoon herääminen ja valveutuminen miten ainekseton, aiheeton ja päämäärätön hyvänsä ja jääköön näiden herätettyjen elämänsisältö miten ontoksi, ohueksi ja epämääräiseksi tahansa--saattaa henkisen elämänaineksen ja elämäntehtävän puuttuessa käydä tuhoisaksikin näille herätyksen uhreille, saattaa suistaa heidät totutuista elämänkäsityksistä ja totutuilta elämänradoilta antamatta mitään elettyä, mitään varmaa elämänpohjaa tilalle muuta kuin heliseviä sanoja, puoliksi tai väärin tajuttuina nekin.

Niinpä tapaakin meillä taajaan näitä intomielisyyden uhreja, joiden henkinen sisältö rajoittuu muutamaan sulattamattomana hänelle annettuun ja hänen vielä sulattamattomampana omistamaansa aateparteen, joille tämän aatteen murusen omistaminen on ollut ikäänkuin henkisesti ylivoimainen teko, niin että kaikki henkinen vastaanottokyky ja itsekasvatuksen mahti senjälkeen on tyrehtynyt heissä. Kivettyneesti valmiina rientävät hekin taas vuorostaan kuumaltaan julistelemaan uutta aatettaan, levittelemään sitä yhä laajemmille piireille yhä väljempänä, ohuempana, epämääräisempänä ja tyhjempänä kuta useamman aivon lävitse ja puhujalavan kautta se on kulkenut. Itse kasvattajillekin ovat tämän »kasvatuksen» seuraukset yhtä turmiollisia. Sensijaan että työläässä ja uurtavassa tai runsaassa ja riemukkaassa työssä kamppailisivat oman henkisen sisältönsä itselleen selkeäksi ja elämänomaksi, rientävät »kansaa valistelevat» nuorukaisemme ja neitosemme opinsirusen siepattuaan tai aatteen älyttyään heti kuumaltaan saarnailemaan sitä toisten ihmisten, »kansan» kasvatukseksi. Jonkun kauniin lauseparren huikaisemina viskautuvat he, keskenkasvaneet toisia kasvattamaan, sokeat sokeiden taluttajiksi--tyrkyttäytyvätpä välistä näkevienkin taluttajiksi: pauhaavat aikuisille, työssä harmaantuneille ihmisille elämänopetuksiaan, niin että syrjäinenkin saa vuoroin hymyillä vuoroin häpeästä punastua puhujan viheriälle viattomuudelle.

Tässä touhuamisessaan saarnaavat nämä vireät nuorukaisemme hengen asiat itselleen kuolleiksi kirjaimiksi. Kun he lopulta astuvat todelliseen elämäntyöhönsä, ovat he jääneet henkisesti ja yksilöllisesti kehittymättömiksi. Aatteet ja ihanteet ovat heille kuluneet tyrtymiseen asti tyhjennetyiksi, hengettömiksi lauseparsiksi, joita kyllä vielä välistä käytetään suussa, mutta jotka eivät ole elämäntyön pohjana, henkisenä, siveellisenä kannattajana ja sisältönä.--Kun todellisen henkisen harrastuksen ainoa elävä lähde ja pohja, oma yksilöllisyys on jäänyt heissä viljelyksen ja aineksen puutteesta surkastumaan, saattavat nämä aatteellisesti ja ihanteellisesti »heränneet» nuorukaiset myöhemmässä varsinaisessa elämäntyössään jäykistyä mitä autioimpaan henkiseen puisevuuteen ja turtuneisuuteen.

On unohdettu, että yksilön tehtävä ei ole toisten ihmisten kehityksestä, vaan omasta kehittymisestään huolehtiminen, ja että yhteiskunnankin palveluksessa vain se yksilö voi suorittaa jotakin todellista, pätevää ja rakentavaa, jolla on annettavana työaseeksi tähän yhteiskunnalliseen työhön valmiiksi viljelty yksilöllisyys, tietoisuuden tehoon kehitetty yksilöllinen ja henkinen kypsyys.

EPÄYKSILÖLLISYYS ELÄMÄNTYÖSSÄ.

Tämä valeaatteellinen hengensuunta löyhentää meillä aivan käytännöllistä elämäntartuntaakin. Toiminnallisesti tähdellisilläkin elämänaloilla saa usein ratkaisu- ja määräämisvallan aatteellinen yleishyvällinen tarkoitusperä eikä käytännöllinen toteuttamisarvo ja asiallinen tärkeys.

Jo elämänurien valinnassa saavat ylimalkaiset ja pintapuoliset aatteelliset sivuvaikuttimet yksilöä harhauttavan arvon ja merkityksen. Kun luonnollinen lähtökohta hedelmälliselle ihmistyölle on se, että ihminen tuntee itsessään voiman ja kutsumuksen jonkin tehtävän suorittamiseen ja tämän toteuttamiseksi omistautuu koko luonteensa painolla työlleen, niin on työskentelyn lähtökohta meillä usein toinen, epäpersoonallisempi, »aatteellisempi». Elämäntehtävään ei kutsu vääjäämätön vaisto, luonteen taipumus, vaan ainoastaan yleinen, periaatteellinen, epäyksilöllinen harkinta, löyhä ja ulkopuolinen laskeminen, joko pelkästään itsekäs etujen ja nousemisen tavoittelu tai väärinkäsitetty luulovelvollisuus.

Tällaisia henkisiä järkiavioliittoja tehtävän ja tekijän välillä sitä seuraavine ilmiöineen elämäntehtävän suorittamisessa tapahtuu suomalaisella sivistysvainiolla paljon. Niin tieteen kuin taiteen, niin yhteiskunnallisen ja valtiollisen toiminnan kuin käytännöllisen ja liike-elämänkin aloilla tapaa meillä runsaasti puolikykyjä, joilla on taidollisesti saavutettavissa oleva työn rutiini, muodollinen menettelytaito, mutta joiden sisäinen suhde valitsemaansa työalaan on täydellisesti hedelmätön ja kylmä ja joilta siitä syystä puuttuu kaikki yksilöllinen luova voima työssänsä.

* * * * *

Tapaa suomalaisia liikemiehiä, jotka ovat liikemiehiä periaatteen vuoksi--»suomalaistenkin on vallattava liikemaailma»--ei siksi että heidän luonteessaan asuisi harrastus ja pakko toteuttamaan itsensä liike-elämän rautaisessa ja taidokkaassa järjestämisessä. Tämän mukaista onkin sitte usein heidän liiketoimintansa. He eivät elämänikäänsä kotiudu, pätevisty tehtäviinsä, saa elämäntehtäväänsä ikäänkuin omiin kouriinsa. Heidän silmällään ei ole luonnon antamaa terävyyttä, heidän kädellään luontaista taitoa, kätevyyttä ja jäntevyyttä tarkkaamaan ja tahdon mukaan ohjaamaan taloudellisten ilmiöiden oikukasta, vuolahtelevaa virtaa, ei sitä asiallisuuden tarmoa ja intohimon uskallusta, joka tanakasti, paljain käsin tarttuisi elämän oleellisuutta sarviin ja taivuttaisi, pakoittaisi sen tottelemaan palavaa ihmistahtoa. Ja niinpä jäävätkin he vain näköliikemiehiksi, pelkiksi liikemiestä näytteleviksi touhuilijoiksi, joiden hatara käsi ja harhaileva silmä vain päällisin puolin ja umpimähkään haparoi niillä ilmiöillä ja voimilla, joita heidän olisi hallittava.

Suomalaisissa liikemiespiireissä onkin runsaasti sellaista löyhää ainesta, joka häärää hommissaan »onnen kaupalla», jonka liiketoiminta ei perustu kovan, kylmän järjen laskelmiin ja laskelmien johdonmukaiseen, terävään toteuttamiseen, vaan ylimalkaiseen, summittaiseen toivorikkauteen. Tällaiset »summamutikka» liikemiehet livastuvatkin etupäässä varsin näennäiseen ja epäproduktiiviseen liiketoimintaan: valmiilla, luoduilla omaisuuksilla keinottelemiseen. Sensijaan että he mielikuvituksellaan vaistoaisivat ja työllään loisivat mahdollisuudet ja edellytykset uusille antoisille liikeyrityksille, että he huomioittensa asiallisuuden ja syvällisyyden perustuksella tunkeutuisivat ja pääsisivät uusille liike-elämän urille ja lähteille ja johtaisivat näidenkin elvyttävät vedet yleisen taloudellisen elämän julkivirtaan, että he luovassa, todellisessa liiketoiminnassa noutaisivat ja kohottaisivat päivän ja toiminnan valoon yhteiskuntakokonaisuuden salauumenissa piilleet pääoma-aiheet, sensijaan tyytyvät he leikkimään vain kuollutta, hedelmätöntä, umpimähkäistä noppapeliä jo luoduilla ja muodostuneilla pääoma-arvoilla: ostavat ja myyvät maatiloja ja hevosia, kaupunkikiinteistöjä ja tehdas- ja pankki-osakkeita, henkivakuutuskirjoja ja paperiomaisuuksia.

Sitenpä muuntaa tosiasioiden paino ja oma löyhä ja pinnallinen suhtautuminen omaan elämäntehtävään tällaisen alkuaan ehkä vilpittömänkin aatteenpalvoja-liikemiehen silkaksi keinottelijaksi, liikemiestoiminnan aatteellisesti tarkoituksettomimman ja kyynillisesti itsekkäimmän ihmistyypin edustajaksi, tuoksi taloudelliseksi rosvoritariksi, joka itse mitään luomatta kärkkyelee taloudellisen elämän elävän virran varrella siepatakseen sen paperivaahdosta valmiin satasen sieltä, tuhantisen tuolta, mutta aina itse myöskin altisna tämän samaisen oikullisen virran hahmaiseville pyörteille, yhtä läsnä miljoonien mahtia kuin vararikon kuiluakin, yhtä kypsänä yhteiskunnallisen valtamiehen luottamusasemaan kuin nimenväärentäjän vankikoppiinkin.

Tapaa tiedemiehiä, joihin odottamatta onkin kätketty liike- ja käytännönmies, ja joille saavutettu tohtoruus tai professorinistuin merkitsee yht'-äkkistä selkeytymistä omasta varsinaisesta elämäntehtävästä. Syrjäisen tutkijakammionsa viileästä, eristetystä hiljaisuudesta pöllähtävätkin nämä luulotellut minervalinnut yht'äkkiä maailman kirjavalle markkinaturulle täysisiipisinä Merkuriuksina. Ylen tuttujahan ovat keskuudessamme liike--ei! vaan tiede--ei! vaan liike-tiedemiehet, jotka juoksevat--ei kirjastoissa ja arkistoissa, vaan pankeissa ja pörsseissä; jotka urkkivat--ei tieteellisiä aikakauskirjoja, vaan kurssilistoja; jotka pohtivat--ei tieteensä ongelmia, vaan tontti- ja kiinteistöarvojen nousua ja laskua; jotka kantavat paksuissa salkuissaan--ei tieteellisiä muistiinpanoja, vaan vekselilomakkeita ja osakekirjoja; jotka harrastelevat--ei kansantalouttaan, vaan yksityistalouttaan--ja alinomaisella liikekannalla ollen siinä lomassa pistäytyvät nostamassa professorin-palkkansa tai dosentuuri-apurahansa.

Tapaa politiikkoja ja sanomalehtimiehiä--heitä on jo laajemmin käsitelty puolue- ja sanomalehti-olojamme kuvattaessa--jotka ovat politiikkoja ja sanomalehtimiehiä vain näytelläkseen julkisen ja yhteiskunnallisen toiminnan mahti- ja hommamiestä ja kohistakseen ylimalkaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa asioissa ilman että heillä sydämellään on ainoatakaan asiaa, jonka toteuttaminen pakottaisi tai ajaisi heidät tähän julkiseen toimintaan. Nämä yhteiskuntaharrastelua keikaroivat esiytyisivät itselleen ja luonteelleen paljoa otollisemmassa valaistuksessa, jos kätkisivät älynsä kynttiläpätkäsen vakinaisen toimialansa vaatimattomaan vakkaseen ja rajoittaisivat julkisuusmies-haaveensa ja -pyyteensä niihin juhlahetkiin, jolloin nuoruudessaan pääsevät johtamaan franseesikarkeloa, vanhuudessaan pitämään paistipuheita.

Tapaa estetiikkoja ja kirjallisia arvostelijoita, tapaa taiteellisten laitosten johtajia, työtarmoisia ja elokkaitakin joiden hengenominaisuuksissa vain ei parhaalla tahdollakaan voi havaita yksilöllisen taide-elämyksen vaistoa, sisäistä, mieskohtaista, elävää tunnesuhdetta taideilmiöihin. Kysyy hämmästellen, mikä ihme on vetänyt juuri heidät--ilmeiset ja luontaiset yhteiskunnallisen työskentelyn miehet, joiden käytännöllinen ja kylmä, mutta tunnelmallisesta tuiki rajoitettu ja niukka selväpäisyys, älyllinen, jäykkä suoraviivaisuus ja toiminnallinen kunnianhimo vasta yhteiskunnallisessa työssä ja vaikutuksessa tai jollakin käytännöllisen toiminnan alalla, laajan maanviljelyksen, monihaaraisen liiketoiminnan järjestämisessä olisi päässyt luonnollisiin oikeuksiinsa--mikä ihme on juuri heidät, taidevaistottomat, vetänyt arkojen, etupäässä ja pääasiassa herkkää, altista, mieskohtaista henkistä vastaanottokykyä vaativain kaunotieteellisten kysymysten käsittelemiseen. Oman luonteensa rajojen vuoksi on heidän näillä aloilla aina liikuttava vieraalla, oudolla ja arveluttavasti epävarmalla pohjalla ja ainaiseksi rajoituttava pelkkään ulkoa älyttävään ja ulkoa opittuun muodolliseen järjestelemiseen ja muodolliseen tajuamiseen, kuolleeseen luokittelemiseen. He eivät voi oman sisäisen välittömän näkemyksensä turvissa ja valtuuttamina käydä itsenäisesti ja alkuperäisyyden luovalla itse- ja omavallalla käsittelemään taiteellisen elämän arkoja ilmiöitä.

Nämä estetiikkomme samaten kuin heidän varsin läheiset hengenheimolaisensa, meidän »metafyysisesti tuijottelevan» kansamme harvalukuiset »filosofit» ja elämäntutkistelijat, ovat henkisessä epämääräisyydessään ja värittömyydessään, näkemyksensä ylimalkaisuudessa, arkuudessa ja innottomuudessa, ilmaisunsa väljähtäneessä unisessa laimeudessa, tuntopiirinsä harmaassa, kuivassa, matalassa arkisuudessa, koko hengensävynsä laimeassa, sovinnaisessa, järkeilevässä kalseudessa ja jäykkyydessä eksyneet alalle, jolla vain terävä ja yksilöllinen tunteen ja älyn intensiteetti voi avata työalat avoimiksi työskentelevälle hengelle.

Niin esteettisessä kuin siveellisessä elämänselvittelyssä voi vain se ihminen, jolla on ehtymättömänä sisäisenä havainto-aarteistonaan ja työaineistonaan syvä ja laaja, tuntemisen tulessa herkistetty ja kypsytetty, järjen kirkkaudella valaistu, tahdon tarmolla terästetty yksilöllinen elämäntunto puhua jotain sanomisen arvoista ja avata syvemmän elämänkäsityksen vaot. Vain sikäli mikäli ihmisen elämäntuntemus on noudettu palavasta kokemuksesta ja mikäli hänellä on sanan hallitsevaa ja leimaavaa mahtia, voi hän pakoittaa ulkonaisen ja sisäisen elämän vastahakoiset, ihmisjärjen käsiteltävistä niin liukkaasti livahtavat ilmiöt näkemyksen- ja totuudentäysiin, alkuperäisyytensä voimalla itse itsensä todistaviin ja pysyväisiin määritelmiin.

Pelkkä hyvä tahto, tunnollinen harrastelu ja uskollinen uutteruus eivät yksin avaa ihmisen eteen elämän sulkuja, eivät välähytä hänen hurmioituvan katseensa ja tuntonsa eteen kauneuden ja totuuden eläviä, rikkaita, huikaisevia maailmoja, eivät tee hänestä luovaa henkeä. Todellinen kauneuden vaistooja, kuten todellinen totuuden vaistoojakin tarvitsee elämän lähteille murtautuakseen tulisen sydämen, hienon, leikkaavan, kylmän älyn, uljaan rohkenevan tahdon, alku- ja itsevoimaisen luonteen, kypsän, tietoisan, säikkymättömän yksilöllisyyden.

Kaikilla henkisen työskentelyn ja itsetoteuttamisen aloilla tapaa meillä tätä samaa yksilöllistä kehkenemättömyyttä. Suhde elämäntehtävän ja tehtävän suorittajan välillä on ulkopuolinen, epäyksilöllinen ja satunnainen. Useimmat ovat juolahtaneet aloilleen ja elämäntehtäviinsä vain näön vuoksi, ei oman luonteensa ja taipumustensa painosta, vain ulkopuolisten, harkittujen sivuvaikuttimien aiheuttamina, ei sisäisestä kutsumuksesta, vain arvonimien tai palkan vuoksi, ei suorittaakseen oman elämäntyönsä, ja jäävät senvuoksi koko elämäntyössään ulkopuolisiksi, löyhiksi ja puolinaisiksi vailla sitä yksilöllistä antaumusta, joka yksin tekee ihmistyön eläväksi, luovaksi ja todelliseksi.

ÄLYLLINEN JA HENKINEN KULTUURI.

Suomenkielisen sivistyneistön älyllinen ja henkinen harrastus saa kauttaaltaan leimansa toisaalta epäpersoonallisesta ja epäyksilöllisestä elämänsuhtautumisesta, toisaalta elokkaasta ja vireästä aatteellisesta harrastelusta. Hyvää tahtoa ja hyvää harrastusta on paljon, touhutaan ja toimitaan jos millä aatteellisen ja henkisen työskentelyn alalla. Kirjallisuudella, taiteella, teatterilla ovat viljelijänsä, suosijansa ja pakisijansa, soitolla ja laululla touhukkaat hommahenkilönsä, jokaisella aatteellisella yrityksellä kiitolliset harrastajapiirinsä.

Suomalaisissakin sivistyneissä piireissä harrastellaan elämän peruskysymysten käsittelemistä, keskustellaan elämän sisäisistä, siveellisistä arvoista, harkitaan taide-elämän ilmiöitä ja yritetään selvitellä yhteiskunnallis-eetillisiä elämänkysymyksiä. Mutta tämä vireys ei tunnu vakuuttavalta. Kaikessa tässä harrastuksen elokkuudessa on jotakin teennäistä, näyteltyä, yksilöllisesti onttoa. Kaikki tuntuu tapahtuvan vain ulkonaisista vaikuttimista, ei sisällisestä tarpeesta ja ilmaisunpakosta.