Chapter 7

Itse ruotsalaisuudellekin olisi ruotsinkielisen sivistyneistömme lämmin ja myötämielinen yhteys suomalaiskansallisen sivistyksen kanssa, välitön eläminen ja vaikuttaminen sen piirissä suuri voitto.

Mitä jyrkemmästi ruotsinkielisemme vetävät rajaviivat itsensä ja kansallisen elämämme välille, mitä vierovampaan eristäytymiseen he etäytyvät, mitä kylmemmäksi ja ynseämmäksi he ennättävät suggeroida mielialansa suomalaista yhteiselämää kohtaan, sitä heikommaksi tulee heidän vaikutuksensa suomalaiseen sivistykseen, sitä sulkeutuvammin varjelee suomalainen yhteiselämä itseänsä heiltä ja sitä etäisemmäksi ja vierotummaksi tulee kaikkikin ruotsalaisuus suomalaiselle sivistyselämälle.

Viime aikoina yhä itsetietoisemmin päätänsä kohottava, uhitteleva ja pokkuroiva ruotsalainen kiihkonationalismi tekee tässä maassa mahdollisimman huonon palveluksen itse ruotsalaisuudelle! Ja ken meidän maassa todellisesti rakastaa ruotsalaisuutta, skandinaavista sivistystä, ken soisi Suomen suomenkielisenkin sivistyksen säilyvän läheisimmässä, myötämielisessä ja hedelmällisessä vuorovaikutuksessa ja kosketuksessa tämän sivistyksen kanssa, saavan muun europalaisen sivistyskosketuksen ohella siitäkin herätteitä ja edelleen kehittelevän itsessään sieltä saatuja vaikutuksia, hänen on vaikeata tasaisin mielin katsoa ja sietää sitä lyhytnäköistä, vain omaa sokaistua ja itsekästä turhamaisuutta hyvittävää kiihkoilua, jolla esimerkiksi nykyinen ruotsinmielinen ylioppilasnuoriso koppavoi luulotellulla ruotsalaisverisyydellään ja uhittelevalla, tyhjänpäiväisellä junkkariylimielisyydellään ärsyttää suomalaisen Suomen mielialoja ei yksin itseään--se nyt olisikin vähäpätöinen seikka--vaan myöskin kaikkea arvokastakin ruotsalaisuutta vastaan. Jokainen varomaton, joutava ja aiheeton ruotsalaisuudella kopeilu ja korskailu--varsinkin jos se sitäpaitsi esitetään solvaisun sivutarkoituksella suomalaisuutta vastaan--tunnetaan veriin menevänä loukkauksena suomalaisella taholla, ja palvelee se vain niiden pyrintöjä ja tarkotuksia, jotka suomalaisellakin taholla yhtä silmittömässä lyhytmielisyydessä ja tyhjässä kansalliskiihkoilussa työskentelevät kaikkien ruotsalaisuuden muistojenkin sammuttamiseksi suomalaisesta sivistyksestä ja joille Viena, Kalevala ja suomalais-ugrilaisuuden hämy ovat ainoat ainekset, joille suomalais-suomalaisen »sivistyksen» olisi perustuttava ja jotka tahtovat noutaa elämänsanat jo vuosituhannet kumpujen yössä lahonneen Vipusen suusta.

Ruotsinkielinen sivistyneistömme tekisi siis ruotsalaisuudellekin satoisimman palveluksen, jos se eristäytymisen sijasta pyrkisi elävimpään, kiinteimpään ja myötätuntoisimpaan yhteyteen suomalaisen kansallisen sivistyksen kanssa, jos se elämäntehtäväkseen käsittäisi Suomen suomenkielisen sivistyksen elävöittämisen sillä hengellä, jota se itse pitää elinhenkenään. »Taistelevan ruotsalaisuudenkin» tunnussanana ja pyrintöpäämääränä pitäisi siis olla suomenkielisenkin sivistyksen läpitunkeminen ja hedelmöittäminen sillä sivistyksellä ja hengellä, jonka esitaistelijoiksi nämä »taistelevat ruotsalaiset» itsensä katsovat tässä maassa.

Mutta jo tällainen pelkän ruotsalaisuuden edustajaksi rajoittuminen on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme ehdoin tahtoista itsensä ja elämänmerkityksensä typistämistä. Ruotsinkielinen sivistynyt luokkamme ei ole mikään ruotsalaisuuden edustaja sivistyksessämme, vaan Suomen kansan europalaiseen yleissivistykseen kohonnut osa ja sen tehtävänä on olla, ei ruotsalaisuuden kansalliskiihkoisesti rajoitettuna vaalijana Suomessa, vaan europalaisten hengenvirtausten herkimpänä välittäjänä suomalaiseen sivistyselämään. Ja tämän tärkeän ja elimellisen elämäntehtävänsä voi se suorittaa vain, mikäli se pysyy elävässä, myötätuntoisessa elämänyhteydessä suomalaisen sivistyksen ja yhteiselämän kanssa. Ainoastaan siten voi se saavuttaa vaikutusta suomalaisen sivistyksen muodostamisessa. Eristäytyessään kadottaa se tämän vaikutuksen ja menettää samalla kaiken luovan kansallisen ja sivistyksellisen merkityksen ja siis myöskin olemassaolon oikeuden tässä maassa. Se muuttuu silloin vain provinsielliksi, emämaahan pälyileväksi siirtokunnaksi, jolla ei ole mitään elämän ja työnteon yhteyttä ympäristönsä kanssa ja jonka ainoana elämäntehtävänä on negatiivinen, hedelmätön ja kiivaileva itsepuolustus, itsepuolustuksen pokkuroiva asenne semmoisessa asemassa, jossa se itse koko olemisessaan kuitenkin on kokonaisen kansallisuuden elimellisten kehitysedellytysten tiellä ja jossa sen koko oleminen ja valta-asemassa säilyminen on tämän kansan henkistä tukahduttamista. Tällainen surkastunut elämäntehtävä on arvoton luokalle, jonka kansan historia ja oma yhteiskunnallinen asema oli varustanut paljon hedelmällisempään, rikkaampaan ja suurempaan tehtävään.

Ruotsalaistemme omalta kannalta olisi hartaimmin toivottava, että sen keskuudessa taaskin tapahtuisi suomalaiskansallinen heräämys, että sille taaskin voisi koittaa sellaisen selkeän näkemyksen ja kansallisen itselöytämisen päivä, päivä sellainen, jonka suuressa sarastuksessa Runeberg, Snellman, Cygnaeus, Topelius, ruotsinkielisen sivistyksemme jaloimmat henget kerta yhtäläisen pimennon väistyessä rakkautensa terästämällä ja avartamalla katseella näkivät Suomen kansan kansallisen ja sivistyksellisen yhtenäisyyden ja loihtivat koko sukupolvensa luovaan ja rikkaaseen kansalliseen heräämiseen.

* * * * *

III

SUOMENKIELINEN SIVISTYS JA SIVISTYNEISTÖ

* * * * *

Tämä kansallinen kaksilohkoistuminen, joka on viimeisien vuosikymmenien kansallisen historiamme yhä selvemmin esiytyvä päävirtaus, on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme--joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen--niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun ja kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden.

Kun yhteisen historiallisen työn luoma sivistyneistö, kansan siihen astisen kaiken henkisen aikaansaannoksen sekä tulos että kannattaja korvaamattomana kansallisena menetyksenä ynseästi ja vierasmielisesti kääntyy omasta kansastansa, unohtaa ja kieltää oman alkuperänsä ja pohjansa ja sokaistussa, silmittömässä itseraasimistyössä katkoo kaikki elävät myötäymmärtämisen, myötätyöskentelemisen ja myötäkamppailemisen suonet itsensä ja kansansa väliltä, niin silloin ei elävällä kansalla ole muuta edessä kuin heittää menetetty menetetyksi, alkaa työnsä alusta, luoda uudessa, kestävässä, kärsivällisessä työssä itselleen kuoleutuneen elimen sijalle uusi. Kun se kärki, joka oli tahkottu valmiiksi, jotta kansan henkinen sähkö siinä puhtaimpana ja tulisimpana ilmiliekkinä palaisi, eristäytyy kosketuksesta kansan piilevän, elävän sähkövoiman kanssa ja elimistön elimestä muuttuu elimistön herkimmällä, jaloimmalla kohdalla istuvaksi vieraaksi paaluksi, joka on särjettävä pois, jotta elimistö taas voisi terveesti toimia, niin on kansan kestettävä tämä särkemisen tuska ja palo ja uudessa vuosisataisessa voimain ponnistuksessa kerättävä ja kehitettävä itsestään ainekset uuden elävän sivistyselimen luomiseksi.

Ja tämän uuden työn, uudistetun vaivannäön, on Suomen kansa alkanut, alkanut alusta siinä, missä entisyys petti, missä omat lapset, oman rinnan nesteillä kasvatetut ja vartutetut ovat lyhytmielisessä nousukaskopeudessa, alkuperänsä sekä samalla oman itsensä halveksunnassa unohtaneet ja kieltäneet sen pohjan, jolta ovat nousseet ja jolta ovat kaikkensa saaneet, alkanut kuten Saarijärven Paavo uudestaan ja upottaen viljelyksensä syvemmälle siinä, missä entisen vaivannäön hedelmät korjasi vierauden halla.

Mutta kokonaista kansallista sivistystä ei luoda hetkessä, ei vuosissa, eikä vuosikymmenissäkään, se tarvitsee vuosisatojen ja ihmispolvien uupumattoman, perityn ja perinnöksi jätetyn työn versoakseen täyteläisyyteen ja kypsyyteen. Niinpä onkin orastava suomenkielinen sivistys ja sivistyneistö vielä kokonaisuutena katsottuna sivistyksellistä uutisviljelystä ja kantaa se ja tulee vielä ihmispolvet kantamaan tätä samaa uutisviljelyksen, uuden raiviomaan epätasaista leimaa. Vielä pilkistää tuolla täällä silkka korpi sarkojen keskeltä ja maa kokonaisuudessaan on vielä matalalti viljeltyä, multa karkeata ja murenematonta. Kaikkialla karahtaa vielä työase kiveen, kaikkialla paatuu maa uppiniskaiseksi työntekijälle, jokaisella lapion iskemällä, jokaisella auran kääntämällä tuntee maaperän muokkaamattomuuden.

* * * * *

Suomen suomenkielinen sivistys on sekä muodollisesti että sisäisesti vielä kauttaaltaan kehkenemätöntä. Ken sitä tarkastaa muodon valmiuden kannalta, saa rajoittaa vaatimuksensa varsin alkeellisiksi ja yhtä vaatimaton ja vähään tyytyvä saa olla, jos tunkeutuu tutkimaan tämän nuoren sivistyksen henkistä pätevyyttä ja sisäistä kypsyyttä. Niin julkisen yhteiselämän kuin yksityiselämänkin muodon kurissa; niin liike- ja toiminnanelämän sekä siveellisessä että muodollisessa ryhdissä, asiallisessa kohdistuvassa täsmällisyydessä kuin yksilöllisessä itsekurissakin, viljellyssä ja vireässä henkisessä kiinteydessä ja vaistovarmuudessa; niin jokapäiväisen elämän aistikkaassa järjestämisessä, arkielämän vähäpätöisissä turhuuksissa kuin siveellisen tietoisuuden ja hengen tekojen totisella työ- ja taistotanterella, herkässä sisäisten arvojen tajuamisessa, kaikessa siinä huomaa sivistysperinnön nuoruuden ja viljelyksen ohuuden. Tässä, sivistysperinnön lyhytikäisyydessä, muotojen ja viljelyksen vakiintumattomuudessa onkin se vaurio, jonka suomalainen kansallinen sivistys on kärsinyt sen ruotsinkielisen sivistyneistön siitä irtiriistäydyttyä.

Kipeimmästi ja elävimmästi tuntee tämän vaurion se, joka palavasti suomalaista sivistystä rakastaa ja soisi sen kukoistavan eheässä voimassa ja kukassa. Muutamat, herkät ja hienot, mutta lyhytnäköiset henget se hairahduttaa ansaitsemattomaan halpeluunkin: mikä vain on olosuhteitten aiheuttama ja ajalla ja työllä korjattava vamma, sen he pikkumaisuudessaan ja pikaisuudessaan käsittävät laatuvajanaisuudeksi ja kääntyvät hyljeksien ja kylmenevinä siinä pois, missä päinvastoin juuri tajuttujen puutteellisuuksien velvoittavimmin pitäisi kutsua heitä ja heidän hengenlahjojaan palavaan työhön. Oikea isänmaanrakkaus on samanlaista kuin terve itsekunnioitus: omien virheiden ja puuttuvaisuuksien selkeätä, lahjomatonta näkemistä, mutta niiden näkemistä ei itseään halveksiakseen, vaan taistellakseen itsensä vapaaksi niiden vallasta, teon ja tahdon siveellisellä teräksellä juurittaakseen ne itsestään pois.

* * * * *

Yleensä on nuoren vakiintumattoman sivistyksen tuntomerkkinä jonkinlainen yksilöllisyyden ylimalkaisuus ja keskeneräisyys. Juuri tämä yksilöllisyyden kehkenemättömyys on hallitsevana piirteenä nuoressa suomenkielisessä sivistyksessämme. Se luonnehtii niin yksityis- kuin julkisenkin elämän muotoja, niin yksilöllistä elämänsuhtautumista kuin valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän ilmiöitäkin.

Yksityiselämä on irtautunut vanhan ja vankan talonpoikaiskultuurin luomista--tosin jäykistä ja umpinaisista, mutta kiinteistä ja vakiintuneista--muodoista ennättämättä kuitenkaan vielä saavuttaa riittävää elämänainesta ja veriin mennyttä tottumusta uusiin elämänsuhteisiinsa. Niinpä on entinen tapojen ja menojen talttunut tasasuhta ja elämäntottumusten hallittu tyylikkyys vaihtunut monenmoiseksi kirjavaksi ja epäkypsäksi tavoitteluksi ja puolivillaiseksi kokeiluksi: vanhat vuosisataisen elämäntottumuksen luomat ja kypsyttämät muodot ovat joutuneet väistymään uusien, muuttuneiden olosuhteiden aiheuttamien elämänmuotojen tieltä. Mutta nämä uudet elämisen muodot ovat kauttaaltaan vielä omistetut vain ulkopuolisesti, ulkoaopitusti: ne eivät ole oman elämisen, omien elämäntarpeiden muodostamia ja kehittämiä, vaan ovat ne matkitut, sulattamattomasti--toisinaan väärin käsitettyinäkin--siirretyt vieraista elämänsuhteista meidän vakiintumattomiin oloihimme. Ihmiset eivät ole ikäänkuin kotiutuneet uusiin oloihinsa ja tapoihinsa ja niinpä kantavat niin asumukset kuin asuminen, niin pukeuminen kuin käyttäytyminen, niin kodit kuin seurustelu, niin elämänkäsityksen ryhti kuin sen sisältö ominaista epävalmiuden, yht'aikaa tavoittelun ja saamattomuuden epäaistikasta ja ikävää leimaa.

* * * * *

JULKINEN YHTEISKUNNALLINEN ELÄMÄ.

Julkinen yhteiskunnallinen elämämme todistaa kauttaaltaan yksilöllistä kehittymättömyyttä, yksilöllisyyden, yksilöllisten vaikutinten ja tekijäin tajuamattomuutta, yksilöllisten voimalähteiden laiminlyömistä. Meillä unohdetaan yhteiskunnallisessa työskentelyssä helposti yksilöllisyyden voimapanos.

Mitään pysyvää, arvoa ansaitsevaa työtä ei suoriteta ilman että ihminen omistaa itsensä tälle työlle; mitä vakavampi, painokkaampi ja hedelmällisempi hän on, sitä yksinomaisemmin, ehdottomammin ja kokonaisemmin. Työ tullakseen todellisesti ja tulevaisuuden hedelmää kantavasti suoritetuksi--ei vain näennäisesti, tilapäisesti käsistä suorituksi--vaatii tekijänsä kokonaisesti, vaatii paitsi käsien askareen hengen kehittelevän, keskitetyn, muovaelevan luomistyön, vaatii paitsi työhetken ponnistuksen myöskin lepohetken itsekeräymisen, voimiinpatoutumisen, vaatii, että työhön on antauduttava koko olennolla, hengen ja ruumiin väellä, ei yksin tilapäisen istumisen sorminäppäränä askarteluna, vaatii koko hedelmällisen ihmisen. Vain yksilöllinen työantaumus ja voimanponnistus voi luoda elämästä esiin jotain alkuperäistä, vain yksilöllinen alotetarmo, yksilöllinen, itse työn vaikeuksien ohella kasvava, tästä vaikeudesta hedelmöittyvä neuvokkuus voi suorittaa vaikeimman, sisäisesti kokonaisen, niin sanoakseni elimellisen työn.

Vain uskaltava voittaa jotakin elämässä, ja vain yksilöllä on tämä uskaltamisen rohkeus. Vain yksilöllinen, vaistoonsa luottava ja uskova näkemys uskaltaa kuolinhyppäyksen tuntemattomaan noutaakseen sieltä voiton ja tappion uhallakin totuuden tai kauneuden kangastelevan aarteen. Vain yksilöllä on uskalluksen mahti viskata ja pingoittaa näkemyksen kaaret yli elämän kuiluisten syvänteiden ja vaeltaa huipulta huipulle; joukon on vaellettava tasaista taivalta, polettava taattua, koettua tietä, painauduttava laakson umpeen uudelle huipulle kohotakseen; ja jos siltä jää moni suistuminen kokematta, niin jäävät siltä myöskin syrjään ne huiput, joilta avartuvat siintävät näköalat yli hengen maailmojen, ja jos se voi laskelmillaan päästä tasaiseen etenemiseen, niin elämän uusia aarnioita se ei ikinä aukaise; taatun vanhan se voi kokemuksen perustuksella päätellä arvoisaksi, mutta väkevän uuden se aavistuksettomana sivuuttaa.

On hengen tuhlausta jos kansa laskee luottamuksensa ryhmille eikä yksilöille. Ryhmä on vain yhteydetön ja hengetön kasauma toisiinsa herpoutuneita, toistensa varaan pysähtyneitä yksilöitä; yksilö taas on elävä, elimellinen kokonaisuus, johon on patoutunut teon ja tulevaisuuden, alkuperäisen alotteen itsenäisyys ja mahti. Missä teon alote, suunnittelun rohkeus ja valppaus, toteuttamisen tarmo ja johdonmukaisuus on siirretty yksilöltä ryhmälle, siellä on katkaistu kärki eteenpäin viiltävältä teolta, painettu maahan suunnittelun hurmattu, itsenäinen lento, laimennettu ja hämmennetty toteuttamisen kestävä, huumatussa itsensä unohduksessa tuloksiin suistuva ponnistus; siellä viihtyy vain keskinkertaisuus, keskinkertaisuus niin teossa kuin suunnittelussa, niin alotteessa kuin toteuttamisessa; siellä on yhteisö eksynyt jokaisen pyrkimyksensä ainoasta toteuttajasta, yksilöstä; siellä on miekalta kadonnut terä, silmältä näkö, työn suoritukselta suorittaja.

KOMITEATYÖ.

Meillä Suomessa, eritoten suomenkielisissä sivistyspiireissä ja suomenkielisessä julkisessa toiminnassa esiytyy tämä yksilöllisyyden tajuamattomuus, yksilöllisen voimatehon laiminlyöminen ja syrjäyttäminen aivan hallitsevana ja sävyttävänä yleispiirteenä. Erittäin kuvaavasti ja ilmekkäästi osoittautuu se jo yhteiskunnallisen työskentelymme tavallisimmissa muodoissakin.

Yhteiskunnallisessa järjestelyssä ja rakennustyössä on meillä erikoistaipumuksena uskoa sekä alote, työ että edesvastuu joukkotoiminnalle: komiteoille, johtokunnille, valiokunnille, lautakunnille, hallintoneuvostoille--millä nimityksellä kulkenevatkin. Arvellaan, että missä ei itsestään ole keksintö kirvonnut, siellä kirpoaa se jonkinmoisena aivojen yhteistoiminnan tuloksena, että missä tuntuu yksilöllistä alotetta, yksilöllistä näkemystä, yksilöllistä järjestelykykyä puuttuvan, siellä asetetaan joukko kokeneita miehiä kiskomaan toisistaan esiin tätä alotetta, tätä näkemystä, tätä järjestämisen tarmoa. Jos milloin ja missä huomataan jonkin seikan olevan takapajulla tai muuten vinossa, asetetaan komitea pohtimaan, missä se takapajuisuus oikein piilee ja mitä pajunköyttä sen korjaamiseksi on punottava. Jos mitä uutta tuntuu tarpeelliselta muovata, turvaudutaan taaskin samaan patenttikeinoon: asetetaan taaskin komitea tasapäisiä miehiä pohtimaan ja jauhamaan, mikä tämä uusi oikeastaan olisi ja miten sen toteuttamiseen olisi ryhdyttävä.--Tässä menetellään yhtä nerokkaasti kuin teki entinen puumies, jolla oli kolme tylsää kirvestä ja joka saadakseen muka veistävämmän työaseen sitoi kirveensä yhteen.

--Tämän komiteataikauskon rinnalla ja sen edellytyksenä on meillä vallitsemassa eräs toinenkin taikausko: »hyväpäisyyden» taikausko. Sen lumoissa ovat yhteistoiminnalliset käsityksemme. Sekin johtaa osaltaan meillä vallitsevaan yksilöllisesti höllään ja harhailevaan työalan valintaan, hataraan ja pintapuoliseen tehtävälle omistaumiseen, näennäiseen työnsuoritukseen ja mieskohtaisen työtarmon pirstoamiseen.

Jos ken osoittautuu sujuvaksi, näppäräksi työntekijäksi, niin sanotuksi »hyväpäisiksi» mieheksi, niin luullaan sillä meillä kaiken autuuden täytetyksi. Tällaiselle, lahjakasilmeiselle henkilölle ovat meillä kaikki portit myötäsukaan avoimina. Hänen kaltaiselleen tyrkytetään--varsinkin jos hän lisäksi on »mukava» ja mukautuva mies tai kuuluu »piireihin»--jos mitä virkatoimia ja luottamustehtäviä, muovataan väkivoimin hänestä sellainen komiteajuoksija, joka meillä juuri on ominainen yhteiskunnallinen toimi- ja luottamushenkilö. Tällaisen, enemmän lahjakkaan eleen kuin todellisen lahjakkuuden lumoissa unohdetaan omistaa huomiota ja antaa niille tuleva arvo muille oleellisemmille ja elämäntyössä painavammille ja ratkaisevammille luonteen ominaisuuksille.

Tällainen »hyväpäinen» lahjakkuus on nimittäin usein sangen näennäistä ja pintapuolista. Se on tavallisimmasti vain kevyttä, ulkopuolista sopeutumista kulloiseenkin työhön, ei tunkeutumista tehtävän sisäiseen laatuun ja ytimeen; se on vain tilapäistä hetken vaatimusten käsistä suorimista, ei pysyvän teon vaivanalaista mutta hedelmällistä esille kehittämistä; se on usein vain pinnallisen ihmisen suulasta touhuilemista ja sanavalmista tiedon ja taidon näyttelemistä, joka hämmentää sanatulvaan asiallisen tietämättömyyden ja tartuntaherpouden.

Ihmistyössä on taitavuus vain luonteellisen alkuperäisyyden ja voiman ase ja palvelija. Vasta luonteen itsevoimainen kiinteys ja paino, luonteen antaumiskyky, työuskollisuus ja sisäisen omistautumisen mahti voi taidon vipusimella järkyttää vastahakoiset ja ihmiskäsittelyltä livahtavat elämänilmiöt ihmistahdon ja -tarpeiden mukaiseen järjestykseen. Pelkkä taitavuus ilman luonteen painoa liuskahtaa muodostettavan elämän ohitse yhtä hervottomasti, jälkeä jättämättömästi kuin aalto rantakallion ohitse: peittää vain hetkelliseen haihtuvaan hyrskevaippaan hyökynsä tuloksettomuuden ja rientää näennäisestä suorituksesta uuteen yhtä näennäiseen.

* * * * *

Meillä, missä siis niin hartaan naivisti uskotaan johtokuntiin ja komiteoihin--varsinkin jos niihin kuuluu tohtoreita ja neuvoksia--ja missä yhtä naivisti ja sovinnaisesti uskotaan mihinkä hyvänsä liukkaaseen, tuhatnäppärään hyväpääniekkaan, meillä on sääntönä kaiken terveen, keskitetyn ja kohdistetun työtarmon pirstonta. Meillä sälyyttää yleinen luottamus samalle henkilölle--ja sälyyttää jo asianomainen itsekin itselleen--jos mitä työn rihkamaa. Samainen yhteiskunnan pylväs istuu meillä tavallisesti vakinaisena tai v.t:nä yht'aikaa puolessa kymmenessä virassa ja kymmenessä komiteassa: opettaa tunnin parin jossakin koulussa, hoitaa dosentuuriaan yliopistossa, näpertelee siinä ohella tiedeaskareitaan, istuu tuntisirpaleensa jonkin aikakauslehden toimituksessa, jossakin taidelautakunnassa ja teatterijohtokunnassa, rientää sieltä juoksujalkaa jonkin aatteellisen valistustoimikunnan kokoukseen, kuuluu sitäpaitsi vakaisena johtokunnan jäsenenä yhteen tai useampaan liikeyritykseen, suunnittelee jossakin valtion valiokunnassa vuosikausia jonkin yhteiskunnallisen toimialan umpimähkäistä parantamista ja uusimista, pudistaa lisäksi hihansuustaan artikkeleja ja arvosteluja sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin, mistä ainesta kulloinkin vain on kysyntää, tekaisee siinä sivussa vaikkapa pitkän romaaninkin ja sujahuttaa suomennostyön, hosuu yleensä tässä juoksemisessa ja istumisessa niin päällään kuin kynälläänkin, niin käsillään kuin takinliepeilläänkin senkin seitsemälle taholle ja tolalle.--Koko tämmöinen tuoksina on joko todellisen työnteon täydellistä tajuamattomuutta ja kykenemättömyyttä tai sitte todellisenkin mieskohtaisen työtarmon--jos sitä on sattunut pohjalla olemaan--kevytmielistä tuhlaamista ja pirstoamista.

Meidän yhteiset asiamme hoitavat ja järjestävät nyt tällaiset taidon ja tiedon sirpaleet, harrastuksen ja huomion murto osaset, kymmenes-osaiset ihmistahdon siruset, joiden kokemus ja tarmo toisillaan kerrottuinakin antavat--kuten murtoluvut ainakin--vain yhä pienenevän murtoluvun, 1/100 ja 1/1000 osasen tahtoa, alotevoimaa, järjestämisen kiinteyttä ja päämääräselvyyttä.--Tällaiset voimat sepittävät lakimme, tällaiset johtavat puolueemme, ohjaavat liikkeemme ja liike-elämämme, järjestävät yhteiskunnallisen työskentelymme, johtavat sivistyslaitoksemme ja henkiset herätysliikkeemme, värittävät ja vesistävät sanomalehtemme, toimittavat kultuuriaikakauskirjamme, »taiteellistavat» teatterimme.

Nämä yhteiskunnallisen järjestämistyön elintehtävät suoritetaan päällepäätteeksi tilapäisissä, iltaisissa tai sunnuntai-aamupäiväisissä joukkoistunnoissa, joihin tavallisesti saavutaan aivan valmistaumattomina tai ainakin varsin puolinaisesti ja hätimiten kokoonkyhätyillä ennakkotiedoilla varustettuina, pää ja mielikuvitus vielä kuumina tälle istunnolle täysin vieraista asioista. Silloin kysytään kylmäverisyyttä ja »hyväpäistä» näppäryyttä, jotta tällaisissakin olosuhteissa kuitenkin voi yht'äkkiä kyhätä ja improvisoida itselleen mielipiteeltä näyttävän hätävarakäsityksen kulloinkin esille sattuvasta kysymyksestä. Ainekset tällaiseen mielipidekyhäelämän antaa yhtä luontevasti--jopa luontevamminkin--minkä hyvänsä komiteavirkaveljen vuolas ja suulaava sanavalmius--miten asiallisesti hatara ja perustelematon hyvänsä--kuin jonkun toisen sattumalta asiaan perehtyneenkin jäsenen pätevämpi, mutta sanonnallisesta avuttomampi ja kankeampi esitys. Joka tapauksessa tällainen tilapäisesti tekaistu käsitys, vaikka se onnen kaupalla olisi sattunut solahtamaan oikealle tolallekin, on mieskohtaisesti aivan tiivistämätön, pintapuolinen ja vakaantumaton. Tällaisille aineksille rakentuva yhteispäätös taas on aina aivan sattumanvarainen ja voi yhtä helposti luontua löyhäksi kuin päteväksikin.