Chapter 6

Suomalaisen kokonaisuuden tarpeiden mukaisesti on kaikkien keskusvirastojen, keskeisten sivistyslaitosten, yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen kehitystyöskentelyn sovitettava työnsä ja toimintansa, jotta ne täyttäisivät tehtävänsä. Suomalaisen kansan keskuudessa, suomalaisissa viroissa suorittavat enimmät virkamiehet elämäntehtävänsä. Ruotsinkielisellä tiedemiehellä--mikäli hänen työllänsä on kansallista pohjaa ja yhteiskunnallista taustaa--on tämä pohja ja tausta suomalainen; ruotsinkielisellä estetiikolla--mikäli hänellä elävän elämän tajua on-- --tämä taju virrannut häneen kosketuksesta on miten etäisestä ja itsetiedottomasta hyvänsä-- suomalaiseen elämään; ruotsinkielinen politiikko--mikäli hänellä on yhteiskunnallista laajakatseisuutta, yhteiskunnallisen kehityksen tervettä, kypsää näkemystä--on varttunut tähän laajakatseisuuteen, tähän näkemykseen suomalaisen yhteiskunnan kasvattamana, suomalaisen yhteiskunnan sekä saavutuksien että vajanaisuuksien opastamana ja kannustamana. Suomalainen kansa ja suomalaiset olosuhteet ovat se pohja, johon jokaisen suurisuuntaisemman teollisuusyrityksen on tutustuttava ja perustauduttava, jotta tuloslaskelmat voivat rakentua tosiasiallisten olosuhteitten perustalle ja jotta yrityksillä olisi riittävä toiminta-ala laajetakseen ja vaurastuakseen. Suomalainen ahertava työ, Suomen kansan tuhansia tiehykkeitä myöten keräämä ja luoma aineellinen vauraus muodostaa sen varallisuuden pohjaveden, jonka hetteille ruotsinkielisen liikemiehenkin on tunteutuminen loihtiakseen itselleen ne omaisuudet, joiden varassa etupäässä ruotsinkielinen sivistyneistömme on pysynyt ja pysyy valta-asemassaan; niistä lähteistä ovat etupäässä heruneet nekin pääomat, jotka lahjoituksina virtailevat »ruotsalaiseen kultuurirahastoon»--tuohon Kiinan-muuriin, jonka tehtävä on ikuisiksi ajoiksi edes keinotekoisesti ylläpitää Suomen sivistyneistön nykyistä kielellistä kahtiajakoa ja vakiinnuttaa ruotsinkielisen sivistyneistömme täydellinen ja lopullinen eristäytyminen Suomen kansasta.

Mitä hyvänsä työtä tässä maassa yleensä tehdäänkin, henkistä tai aineellista, tapahtuu tämä työ suomalaisessa aineksessa, suoritetaan se suomalaisessa ympäristössä ja näkyvät sen jäljet ja hedelmät suomalaisessa yhteishengessä. Tahtoen tai tahtomattaan on ruotsinkielinen sivistyneistömme määräävältä enemmistöltään asemansa ja työalojensa vuoksi suomalaisen yhteiskunnan osa ja elin, ja minkä se työtä tekee, sen se tekee suomalaisessa yhteiskunnassa ja suomalaisen yhteishengen palveluksessa, minkä sillä elämän kosketusta ja kokemusta on, sen se on saavuttanut ja siihen se on kasvanut suomalaisessa yhteiselämässä, ja minkä se on valmis ja terävä hengen teon ase, sen se on taottu, karaistu ja hiottu suomalaisessa ja suomalaisella elämän kamppauksella. Suomalaiseen yhteiskuntaan sitoo sitä ainoa kestävä yhteiskunnallisen elämän side: suoritettu ja suoritettava yhteinen työ. Erikoisesti ja rajoitetusti ruotsinkieliseen rannikkoasutukseen ei sillä ole mitään elävää työn liitettä, ja jos se yhteiskunnallisesti ja kansallisesti todella rajoittuisi ainoastaan tähän asutukseen, typistäisi se samalla ehdoin tahdoin koko henkisen ja aineellisen toimialansa: virkamiehiltä katoaisivat virat, politiikoilta yhteiskunnallinen rakennustehtävä, tiedemiehiltä ja luovalta taiteelta yhteiskunnallisen kokonaisuuden ravitseva, elinaineksia henkivä ilmakehä, liike- ja käytännön-miehiltä koko toiminta-ala. Yleensä merkitsisi se kireään johdonmukaisuuteen vietynä nykyisen ruotsinkielisen sivistyneistömme kieltäytymistä koko sen tähänastisesta elämänasemasta ja elämäntehtävästä. Sitäpaitsi on ruotsalainen kansa-asutus maassamme ehdottomasti liika niukka ja heikko mitenkään edellyttääkseen, kannattaakseen ja antaakseen olemassa-olon oikeuden niin runsaalle ja vaikutusvaltaiselle yläluokalle kuin nykyinen ruotsiapuhuva sivistyneistömme on. Jos siis tämä yläluokka pyrkii perustamaan olemassa-olon oikeutensa ja vaikutusvaltansa tässä maassa tähän kansa-asutukseen, on sen siinä tapauksessa kaiken järjen ja kohtuuden nimessä vapaaehtoisesti supistettava asemansa varsin vaatimattomaksi Suomen kansan yhteiselämässä.

Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö _on_ suomalaista ja suomalaisena se on pysyväkin, ellei kansallissiveellisistä velvoitussyistä, niin jo pelkästään yksilöllis-itsekkäistä etusyistäkin. Ennemmin tai myöhemmin on tälle luokalle selkenevä, mihin uskomattomaan sekä elämäntehtävän että elämänaseman itsekieltoon se on ollut suistumassa katkoessaan elinjuuriaan siihen kansaan ja yhteiskuntaan, jonka varassa ainoastaan se kuitenkin on, mitä se on. Tältä luonnolliselta maaperältään se ei voi irroitella elinjuuriaan samalla itse jäytämättä ja kalvamatta elämän pohjaa itsensä alta.

Oman erikoisen selvittelynsä kaipaa »ruotsalainen maa», joka viime aikoina on virittänyt niin paljon kiihkoilua ja niin monta silmitöntä ajojahtia nimiltämainittuja yksityishenkilöitä vastaan. Kukapa ei tunnustaisi oikeaksi sitä tunnetta, joka on tämän ärtymyksen pohjana. On katkerata elää olojen murroskaudessa, jolloin vanha totuttu elämänympäristö särkyy liitteistään ja vaihtuu uudeksi. Mutta on huomattava, että tämä murroskausi ei ole mikään paikallisesti ruotsalaiseen rannikkoasutukseen rajoittuva yhteiskunnallinen ilmiö. Myöskin suomenkielisissä rannikkoseuduissa on käymässä aivan sama murrosvaihe: alkuperäinen pohja-asutus on kummassakin huuhtoutumassa uudeksi.

Yleensä tapahtuu maassamme väestövirtailua sisämaasta rannikkoa kohden. Varttuneempi nuoripolvi joutuu rantaseuduilla melkein kauttaaltaan siirtolaisuuden tai meriliikkeen lumoihin, ja heidän tilalleen imeytyy välttämätön työvoima sisempää maasta. Niinpä on palkkatyöväki tällaisilla seuduilla aivan säännöllisesti muualta siirtyneitä tulokkaita, ja mikäli maatkin siirtyvät uusiin käsiin, ovat ostajat niinikään tavallisesti syvempää sisämaasta tulleita.

Tällainen uusi, liikkeelle joutunut, totutusta ympäristöstään irtautunut aines on säännöllisesti jotenkin häikäilemättömämpää, siveellisesti karkeampaa ja välinpitämättömämpää kuin omassa ympäristössään pysynyt alkuperäinen asutus. Sitä eivät sido mitkään traditsionit, tottumukset ja perinnäiskunnioitus entiseen, paikkakunnaaseen olotilaan; sillä ei ole mitään inhimillistävää ja hillitsevää tunneliitekohtaa uuteen ympäristöönsä. Maanomistajina ovat heidän joukossaan näkyisimpänä vaikkei suinkaan yksinomaisena tyyppinä häikäilemättömät keinottelijat, jotka tulokkaan välinpitämättömyydellä ja kylmäverisyydellä muuttavat haltuunsa saamat maa-alueet suorinta tietä rahaksi: raiskaavat metsät ja silpovat maat, ja tuovat kintereillään vieraan palstanostaja-lauman; työmiehinä taas on näiden tulokkaiden joukossa kelvollisen työväen ohella paljon löysää väkeä: kulkurielämän kasvattamaa kuritonta, siteetöntä, välinpitämätöntä ainesta.

Kaikkiallakin katsoo siis lämmin kotiseudun jäsen tapojen, olojen ja elämänsävynystävä mielihaikeudella entisen olotilan murtumista, silminnähtävää turmeltumista ja raaistumista. Ruotsinkielisellä asuntoseudulla tietysti tehostaa tätä katkeroitumista se lisä-ärsytin, että tulokkaat, jotka aiheuttavat tämän muutoksen, sattuvat lisäksi olemaan vieraskielisiä, ja että erikielisyyden vastakohta siis vielä joutuu kärjistämään eroa tulokkaiden ja alkuperäisen, vakinaisen asutuksen välillä.

Kysymys ei siis ole kansallinen, vaan yhteiskunnallis-taloudellinen, eikä se ole autettavissa kansallisvihaa virittävin kiihoituskeinoin, vaan perinjuurisella yhteiskunnallisella muokkaustyöllä. Niinkauan kuin ruotsinkielinen pohja-asutus on siirtolaisuuden--Amerikkaan tai kaupunkeihin ja tehdasalueille siirtymisen--lumoissa, niin kauan korvaa »ruotsalainen maa» siten siltä menetyksiin menevät työnsuorittajat ainoalla mahdollisella, tarjolla olevalla työvoimalla, suomenkielisellä. Ja niin kauan kuin ruotsinkielinen herrassäätyinen tai talonpoikainen maanomistajaluokka ei ole elämäntottumuksissaan ja työtavoissaan sovittautunut nykyisten maahintojen ja työpalkkojen aiheuttamaan ja pakoittamaan häikäilemättömästi voimaperäiseen ja yksinomaan korkeinta taloudellista tuottavaisuutta katsovaan maanviljelykseen, niin kauan on ruotsalaisten ostajain työlästä kilpailla maatilahintojen korkeudessa suomenkielisten ostajain kanssa ja niin kauan on vaikeata keinotekoisesti estää maatilojen siirtymistä niihin käsiin, jotka niistä voivat puristaa enimmät rahat tai muuttaa ne taloudellisesti tuottoisimmiksi. Ken kiihoistustyön ja siveellisen painon pakottamana sittenkin alistuu myymään maansa ruotsinkieliselle ostajalle, vaikka hän vapaassa kaupassa olisi suomenkieliseltä ostajalta saanut siitä tuntuvastikin enemmän, häntä jää tämä hänen taloudellinen tappionsa kaivelemaan mieskohtaisesti kärsittynä vääryytenä, ja ovat tällaiset yleisen mielipiteen terrorismilla saavutetut »ruotsalaiskansalliset» voitot myöhemmin osoittautuvat Pyrrhusvoitoiksi. Sitäpaitsi tekee juuri se yleisöpiiri, joka kiihkoisimmasti kuohuilee jokaista »ruotsalaisen maan kavallusta» vastaan itse itsensä syypääksi aivan samaiseen »maankavallukseen». Jokainen vakuutetusti ruotsalainen kaupunkilainen talonomistaja, liikemies, tehtaanisäntä, perheenemäntä, joka kahdesta valittavissaan olevasta työnhakijasta valitsee palvelukseensa ennen suomenkielistä myötäpyrkijää ruotsinkielisen talonmiehen, vahtimestarin, raitiotiekonduktöörin, kauppa-apulaisen, päällysmiehen, palvelijattaren, riistää tällä vaalillaan yhdet terveet käsivarsiparit ruotsalaisen auran kurjelta ja lähettää niiden sijalle »ruotsalaiselle pellolle» »suomalaisen myyrän»--kukaties juuri saman miehen, jonka hän hylkäsi, ja toimii siis tällä teollaan aktiivisena ruotsalaisseutujen suomalaistuttajana.

Ken ruotsalaisen talonpoikaisen maalaisasutuksen vaarumattomuutta harrastaa, hän älköön tuhlatko sanaakaan suomalaisia tulokkaita vastaan: _niiden_ vika ei ole, että he tavoittavat leivän sieltä, mistä saavat.--Juurrutettakoon sensijaan rannikkoseudun kansanluonteesta pois tämän rannikkoväestön luontainen taipumus keveämpään, niin sanoakseni merkantiiliseen työskentelyyn. Muunnettakoon siinä nykyään vallitseva pyrkimys paeta karkeasta, raskaasta ruumiillisesta maatyöstä kevyempiin, herrasmaisempiin elämänehtoihin, muunnettakoon se maahengen elähyttämäksi kotiturpeen ja kotukonnun rakkaudeksi. Kohdistakoot ruotsalaisen kotiseudun ja »ruotsalaisen maan» esitaistelijat toimintansa siihen, että ruotsalainen työntekijä pysyy auransa kurjessa, että ruotsinkielinen maamies, joka nykyään ammattitaidossaan ja ammattiharrastuksessaan ehdottomasti on takapajulla suomenkielisen ammattiveljensä rinnalla, että hän pystyy muokkaamaan maansa sillä taidolla, tarmolla ja voimaperäisyydellä, jota uudet, muuttuneet taloudelliset olosuhteet vaativat, niin silloin ei suomenkielisellä työnhakijalla ole asiaa ruotsinkieliselle asuma-alueelle, eikä ruotsalaisen talonpojan kannata myydä hänen omissa käsissään hyötyisää maata vieraalle, olkoon tämä vieras suomenkielinen tai herrassäätyinen ruotsinkielinen--yhtä turmiollisia tulokkaita kumpikin ruotsalaisen talonpoikaisasutuksen yhtenäisyydelle. Jos he tämän voivat vaikuttaa, silloin on ruotsinkielinen kansa-asutus maassamme vaarumaton, eikä mikään suomalaiskansallinen hyökylaine johdu suuntautumaankaan heidän asuma-alueelleen: sillä ei silloin ole siellä mitään tilaa ja tehtävää.

Mutta tätä taloudellisista ja yhteiskunnallisista syistä aiheutunutta kehitysilmiötä älköön yritettäkö muuttaa toiseksi tuloksettomalla ja turmiollisella yltiökansallisella kiihoitustyöllä. Miten katkeraksi, ärtyneeksi ja rotuylpeyden samentamaksi »itäruotsalaiset» nuoret kaupunkilaisherramme voivatkin kiihoittaa ruotsalaisen talonpoikaisväestön mielialan suomalaisia tulokkaita vastaan, se kiihoitustyö on vain mielten myrkyttämistä, eikä se voi muuttaa hiventäkään niissä taloudellisissa oloissa, jotka ovat pakoittaneet esiin nykyisen olotilan. Vasta kun kiihkoilematon, rakentava yhteiskunnallinen työ ennättää poistaa syyt, joista nykyiset ilmiöt johtuvat, häviävät seuraukset itsestäänkin.

Niissä olosuhteissa, jotka ruotsalaisella rannikko-asutuksella vallitsevat, on taistelevan kansallisvihan ja kansallisen vieroksumisen lietsominen erikielisten kansalaisryhmien välille lyhytnäköistä ja edesvastuutonta työtä. Se on kuin mätäsiemenien kylvämistä avoimeen haavaan. Se virittää ruotsinkielisessä asutuksessa kansallisvihan helposti sytytettävät tunteet suomenkielisiä tulokkaita vastaan, mutta ei vapauta tätä asutusta taloudellisesti tarvitsemasta näiden tulokkaiden apua. Se ärsyttää toisistaan riippuvaisten kansalaisten keskinäisen suhtautumisen ruttoisan katkeraksi ja aiheuttaa siten kansallisessa yhteiselämässämme pysyväisen ja aivan tuloksettoman ärtymis- ja kiihtymistilan: alati märkivän vihan lähteen.

--Pohjaltaan ei ole mitään vastakohtaisuuden ja vieroksumisen tunnetta suomalaisen ja ruotsalaisen kansa-asutuksen välillä. Olen itse kasvanut ja saanut ratkaisevat elämänvaikutukseni aivan kielialueiden yhtymäkohdalla ja tiedän senvuoksi juurilta käsin, että erikielisten kansa-asutustemme välillä ei ole minkäänlaista vierovaa tai vihamielistä suhdetta toisiinsa. Erikieliset väestöryhmät elelevät näissä vaatimattomasti vauraissa pikkupitäjissä--tarkoitan Turun pohjoista saaristoa--luonnollisessa ja välittömässä naapuruus- ja useasti sukulaisuussuhteissakin toistensa kanssa. Kummallakaan taholla ei satu olemaan herras-säätyistä tilanomistaja- tai virkamiesluokkaa, joka eriävine elämäntapoineen ja vieraine käsityksineen olisi hämmentämässä tätä tervettä ja tasa-arvoista suhtautumista eri kielisten välillä. Mitään kansallisuuskysymystä, joka kohdistuisi näiden erikielisten asukasryhmien keskinäisiin suhteisiin, ei siellä ole ollut, ell'ei aivan viime vuosien seminaristi- ja kansanopistolais-sivistys ja puoluekiihoitus semmoista ole keinotekoisesti viritellyt.

Sen kyllä tajuan, että kansallisvihan voi minne hyvänsä istuttaa. On ylen helppoa kiihoittaa ihmiset toisiaan vastaan ja toisiaan väheksymään. Ihmisessä elää luonnollinen taipumus laumoittumiseen ja samalla hän on ylen altis yliolkaisesti halpelemaan sitä, joka sattuu kuulumaan vieraaseen laumaan. Räätäli halveksuu vilpittömästi suutaria ja suutari yhtä vilpittömästi räätäliä; uskollinen pitäjäpatriootti ilkkuu naapuripitäjäläisten erikoisuuksia siinä, missä näiden kieli ja tavat hieman sattuvat poikkeamaan hänen oman pitäjänsä mallikielestä ja mallitavoista.--Niinpä uskonkin, että on varsin helppoa virittää ja lietsoa hereille vihan, vieroksumisen ja halpelun laumatunteet niin silmiinpistävän erilaisuuden kuin erikielisyyden perustuksella. Missä siis toisista olosuhteista lähteneet ja omien kieroutuneiden ennakkoluulojensa näkökulmasta asioita arvioitsevat, lyhytajatuksiset kiihoittajat ryhtyvät keinotekoisesti ja johdonmukaisesti kylvämään tällaisia vierauden ja vihan siemeniä niille niin alttiisiin ihmismieliin, siellä uskon, että tämä kylvö voi kantaa sadon, jopa yltäkylläisen sadon.--Mutta kenen aittaa tällainen ohdake-sato on rikastuttava, sitä en käsitä!

* * * * *

Ruotsinkielisen sivistyneistömme on tehtävä vaalinsa! Heidän on joko käsitettävä itsensä suomalaisiksi: Suomen kansan historiallisena kehityskautenaan itselleen luomaksi sivistyneistöksi, sen sivistystyön tulokseksi, kannattajaksi ja tekijäksi; tai on heidän käsitettävä itsensä ruotsalaisiksi: ruotsalaisen rannikkoasutuksemme edustajiksi ja hoivaajiksi yhteiskunnassamme.

Jos he ratkaisevat suhtautumisensa oman historiallisen yhteenkuuluvaisuutensa ja luonnollisen asemansa mukaan ja käsittävät itsensä suomalaisiksi, on heidän täytettävä myöskin suomalaisen velvollisuudet: on välittömässä, rakastavassa työssä elettävä tämän suomalaisen yhteiskunnan elämää, vaistottava sen tarpeet ja pyrkimykset ja pyhittäydyttävä niiden toteuttajaksi, myötätunnon välittömyydellä eläydyttävä Suomen kansan elämyksiin, omistettava henkensä hienous, tahtonsa terä, sydämensä rakkaus tämän kansan elämänpyrkimysten kehittämiseksi ja toteuttamiseksi.

Ihminen ei rakasta kansaansa siksi, että tämä kansa olisi jossain suhteessa erinomainen, erinomaisempi kuin muut kansat, vaan siksi, että se on hänen kansansa, siksi että hän itse elämässään toteutuu siinä kansassa, siksi että hänenkin olemisensa on tätä kansaa. Jokaisen kansan kohdalla on hyve yhtä korkealla, häpeä yhtä matalalla. Jokaisessa kansassa on kuntoa niin paljon, että se ansaitsee kunnioituksen ja heikkouksia niin paljon, ettei sillä ole aihetta mihinkään itsejumaloimiseen; jokaisessa kansassa on puuttuvaisuutta niin paljon, että se kaipaa jokaisen kansalaisensa täyden työnteon rakkauden. Jokaisella kansalla ovat omat erikoiset hyveensä ja vahvat puolensa, ylpeilynsä ja itsetuntonsa aiheet, jotka ovat kehittyneet juuri sen elämisen ehdoissa ja sen elintaistelun tuloksina ja jotka siitä syystä saattavat läheltäkatsojasta tuntua verrattomilta. Jokaisella kansalla on sitäpaitsi liiaksi ihailtavaa itsessään, ennättääkseen siinä ohella kiinnittää erikoisempaa huomiota toisten kansojen mahdollisiin ansioihin--ja saa kansallinen itseihailu kuten muukin itserakkauden itsesuitsuttelu senvuoksi kaikkialla jäädä yksinomaisesti asianomisten omaksi huoleksi.

Mikäli kansallinen olemus ja laatu joitakin arvioivia, eetillisiä atribuutteja ansaitsevat, eivät nämä ole elävälle ja työtätekevälle kansan jäsenelle mitään peilailevan ylpeilyn, vaan yhä jännittyvämmän työnponnistuksen aiheita; ne eivät oikeuta pysähtyvään itseihailuun, vaan velvoittavat ne yhä syvempään itsekeräymiseen ja voimien kokoomiseen.--Isänmaan rakkaus ei ole sanoilla palvomista ja ylistelemistä eikä myöskään oman mieskohtaisen turhamaisuuden mairittelemista ja tympäisevää ihastelemista oman kansan ja oman rodun kuvitelluissa erinomaisuuksissa, vaan on se työntekoa omassa yhteiskunnassa ja välitöntä yhteenkuuluvaisuutta omaan kansaan.

Ja sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on taas jokainen kansalainen velkaa kansalleen. Sellaisen työnteon ja yhteenkuuluvaisuuden on jokainen ruotsinkielisen sivistyneistömme jäsenkin velkaa suomalaiselle yhteiskunnalle, mikäli hän tämän yhteiskunnan jäseneksi itsensä tunnustaa ja mikäli hän sellaisena toimii ja toimia tahtoo.

--Jos taas ruotsalaisemme valitsevat ruotsalaisuuden, keinotekoisesti typistävät asemansa vain ruotsalaiseen rannikkoasutukseen pohjautuvaksi ja kohdistuvaksi, niin on tämäkin valinta tehtävä kaikkine seurauksineen. Vapaaehtoisesti ja välittömästi on heidän silloin itse typistettävä tehtäviensä kehä tässä maassa. Suomen kansaa vieroville ja suomalaisista pyrinnöistä sulkeutuville ihmisille ei suomalainen yhteiskunta voi uskoa ainoatakaan elimellisesti tärkeätä tehtävää yhteiskunnallisessa kehitystyössään. Suomen yliopiston opettajana, suomalaisen tieteen julistajana, suomalaisen nuorison ohjaajana tiedon lähteille ei voi hedelmöittävästi toimia henkilö, jolta on sammunut kaikki elävä myötätunto ja harrastus suomalaista yhteiskuntaa kohtaan, joka vieroksuu ja kylmii sitä nuorisoa, minkä tiedon tarvetta hänen olisi holhottava, joka kuvitellun rotu- ja kansallisuus-eron eristämänä elää ulkopuolella sekä sitä yhteiskuntaa että sitä nuorisoa, joita ohjaamaan ja herättämään hänen asemansa hänet velvoittaa. Samaten ei suomalaisen yhteiskunnan palveluksessa voi hedelmällisesti työskennellä henkilö, joka on sulkeutunut vieraaksi tämän yhteiskunnan sisäisille tarpeille ja toivomuksille, jonka mielikuvitusta ei hedelmöitä ja työtarmoa kannusta näiden tarpeiden ja pyrkimysten myötäelävä tajuaminen.

Sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa tällainen elämän ympäristöstään erillistynyt ihminen on, on hän yhteiskunnallisesti kuollut ja hyödytön elin. Hän ei läiky tämän yhteiskunnan elintahtoa ja -tarpeita, hänen elämänsä ei ole tämän yhteiskunnan elämäntahdon ja -tarpeen paloa, eikä tämän yhteiskunnan muodollinen, toiminnallinen ja älyllinen kehittymisen, järjestäytymisen ja selkeytymisen tarve toteudu hänen yksilöllisessä elämäntyössään. Mitä tärkeämmällä, elimellisesti tähdellisemmällä sijalla hän tässä yhteiskunnassa on, sitä enemmän on jo hänen pelkkä olemassaolonsa tämän yhteiskunnan elintarpeiden ja elinedellytysten tiellä, sen elintehon tukahuttajana. Elävän elimen sijasta muodostaa hän kuolleen sulun elävien, esiintulvivien elämäntarpeiden edessä ja ne hersyvät, kertyvät voimat, joiden toteuttajana hän vasta olisi toteuttanut omankin elämänsä, ne paisuvat ja patoutuvat luonnonvoimaisella välttämättömyydellä hänen suistamisekseen, huuhtoakseen hänet, tämän hengettömän esteen tieltään. Ken irroittaa itsensä kansallisesta yhteiselämästä, hän tuomitsee itsensä sekä itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään että yhteiskunnan työelimenä.--Ja terveydestään huolehtiva yhteiskunta hautaa aina kuolleensa.

Jos siis ruotsalaisemme valitsevat kansallisen eristäytymisen Suomen kansasta, on heidän tehtävä vaalinsa miehisellä selkeydellä ja tinkimättä alistuttava kaikkiin vaalinsa seuraamuksiin. Heidän on silloin vapaaehtoisesti myöskin jätettävä Suomen kansan keskuselimet sellaisten työntekijäin käsiin, jotka niissä työskentelevät suomalaisina, ja itse rajoituttava vain ruotsalaisen rannikkoasutuksemme erikoisharrastajiksi ja paikallisiksi virkailijoiksi.

Ruotsinkielisen yläluokkamme suhtautumisessa kansallisuuskysymykseemme onkin ärsyttävintä se käsitteiden hämmennys, jolla he tahtovat kummastakin menettelytavasta omaksua vain sen tuottamat edut ja heidän itsekkyyttään hyvittävät puolet. He tahtovat säilyttää kaiken mahdollisen vaikutusvallan suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta kieltäytyvät samalla kaikesta yhteiselämästä tämän suomalaisen yhteiskunnan kanssa. He tahtovat vapautua kaikista kansallisista velvollisuuksista, mutta nauttia kaikkia kansalaisen etuja ja oikeuksia. He tahtovat vapaasti halveksia Suomen kansaa, mutta yhtä vapaasti elää sen kustannuksella. Kuin hemmotellut lapset oikuttelevat he eristäytymisharrastuksissaan: pohtivat vakavissaan, miten peseytyä suomalais-nimityksen tahrasta, keräilevät huomiinsa rahastoja, järjestelevät puhtaita yhdistyksiään, rakentelevat esteitä eteenpäin pyrkiville suomalaisille tiede- ja virkamiehille, varaavat toimet ja paikat omilleen, pauhaavat tiluskauppojen yhteydessä »ruotsalaisesta maastaan», pitävät sitä ruotsalaista, joka myy maatilansa suomalaiselle--_suomalaiselle_ Suomessa!--suorastaan maankavaltajana, kansalaiskunniansa menettäneenä, mutta nostavat korvia särkevän hätähuudon, jos suomalaiset tahollaan joutuvat pakoitetuiksi vetämään käytännölliset johtopäätökset tästä puuhailusta.

Ken välttämättä tahtoo katkaista yhteistunnon ja elämänvelvoituksen siteet itsensä ja Suomen kansan väliltä, hän olkoon miehen tavoin myöskin varattu siihen, että elinehdot samalla myöskin sulkeutuvat häneltä tässä maassa! Ellei joku tahdo olla suomalainen, niin ei häntä voi siksi pakoittaa, mutta jättäköön sellainen henkilö silloin myöskin Suomen yliopiston, suomalaisen viran, Suomen kansan varallisuudesta hyötyvän liiketoiminnan, sillä hänen käsissään ne tehtävät ovat vieraissa, kuolleissa käsissä, hänen sydämellään ne ovat vieraalla, kylmällä sydämellä, joka ei voi tajuta, tunnustaa ja kehittää sitä työtä, jonka suorittajaksi hän on joutunut. Ken häpeää nimitystä suomalainen, »finne», hän hävetköön myöskin olla suomalainen virkamies! Kenen »kunnian»-tunto on niin herkkä, ettei hän mielentasaisuudella jaksa sietää sitä ajatusta, että suomalainen talonpoika kerta on tallaava hänen jalorotuisen koiransa tomua, hänen kunniantuntonsa herkistyköön vielä niinkin pitkälle, ettei hän käy kuoppaamaan koiriaan suomalaiseen maakamaraan! Ken pitää suomalaisuutta häpeänään, hän tekee itselleen ja maalle palveluksen, jos hän ikuisiksi ajoiksi pudistaa jaloistaan sen maan tomut, jonka kansalaisena hän aina on altis sille väärinkäsitykselle, että hän on suomalainen. Miehen kunto ja kunnia vaatii, ettei elä sen kustannuksella, jota halveksii!

* * * * *