Chapter 5

Älyllisen kehityksen ylimahti vaistoisampien, välittömämpien elämänvoimien kustannuksella johtaa henkisesti niukemmissa yksilöissä suorastaan kuivakiskoiseen, mielikuvituksettomaan kielteisyyteen.

Jos jättääkin ruotsinkielisessä sivistyneistössämme sen älyllisesti ja henkisesti viljellymmät yksilöt ja piirit, ja siirtyy tarkastamaan tavallista porvarillista tasapintaa, tapaa siinä aivan tukahuttavan näköpiirin ahtauden ja ilmattomuuden. Jos missä, tapaa siinä aivan puhtaaksi viljeltyä filistealaisuutta ja paljainta aineellisuuden palvontaa. Niin töykeä, sulkeva, ahdasnäköisyyden silmälapuilla suojattu, itsehyväisyyden vallituksella turvattu kuin tällainen keskipintainen ruotsinkielisen intelligensimme jäsen, voi tuskin olla insulaarisesti itseriittävin englantilainenkaan. Mikä vaatimattomimmassakin määrässä kohoo lähimmän, itsekkään tähystys- ja tavoituspiirin piukkojen ja niukkojen rajojen ulko- ja yläpuolelle, on näille aitofilistealaisille olematonta. He suoriutuvat elämästä yksinkertaisimmalla ja lyhyimmällä keinolla: kieltävät sen, mitä eivät tajua.

Näiden piirien kritiikki on niin säälimätön, että yhteiskunnallisen elämän tekijöistä sen edessä saattaa korkeintaan löytää armon raha, taiteellisen elämän ilmiöistä operetti, elävät kuvat ja viimeinen muotilehti, ihmisten keskinäisistä elämänsuhteista skruuvikumppanuus ja punssi-istunto.--Heille on Othello vanhanaikuista, koomillisesti paisutettua sanatohinaa, yhteiskunnalliset ja kansalliset velvollisuudet korkeintaan naisyhdistyksille kuuluvia asioita, siveelliset, eetilliset elämänarvot vanhojen Runebergin-aikuisten setien pakinaa. Vasta »Iloinen leski» voi virittää heissä taiteellisen tuntemisen kielet, vasta tuoreimman kurssinoteerauksen lukeminen voi avata heille näköaloja elämän jännittävään kudelmaan, vasta virkaylennysten ja -syrjäyttämisten aiheuttama juonien punonta voi lietsoa ja kirvottaa heissä hereille yhteiskunnallisen toimekkuuden tai siveellisen suuttumuksen yli-itsekkäät vaistot. Jos tällaisella kultuuri-ilmestyksellä on kontinentaalisia mielitekoja ja kokemuksia, kirpoaa hänestä täysverinen elämänihantelijakin: Parisin asfaltti kasvaa hänelle elämän symboliksi, Nizzan hotellit luonnonhurmion »tiptopiksi», tuoreimmalta nähty varieteediiva elämänveikeyden haltioittavaksi hengettäreksi. Ainoana yliaistillisena, kiihdyttävänä elämänongelmana saattaa tällaiselle--tavallisesti supisuomalaisesta ympäristöstä lähteneen, vaurastuneen kauppiasisän tai -isänisän aitoruotsalaiselle pojalle--olla, kutsuako itseään »finsk-svenskiksi», »svensk-finneksi», »svensk-finländariksi», »östsvenkiksi» vaiko yksinkertaisesti vain »finländariksi» tai »finlänningiksi». Mutta tähän nähtävästi i'änikuisesti ratkaisemattomaksi jäävään ajatuspulmaan tuhlautuukin sitte kokonaisten nuorukaispolvien henkinen pohdintatarmo ja -tarve.

Nämä tällaiset kuivakiskoisuuden fanatismissaan kaikelle henkisyydelle tartuntavapaat henget tuntevat korkeintaan yhden ainoan siveellisen johtotähden: millä hinnalla hyvänsä on vältettävä näyttämästä nolatulta. Siitä syystä on yliolkaisesti oltava uskomatta mitään, visusti vältettävä antamasta minkään seikan viehättää itseään innostumiseen, kunnioitukseen, arvonantoon; aina on kaikissa tilanteissa ja asianhaaroissa ennen kaikkea säilytettävä irooninen, kylmäkiskoisesti halpeleva ylemmyyden ilme. _Ja_ onnistuvatkin he tässä pyrinnössään toisinaan niin hyvästi, saavat niin ilmanpitävästi suljetuksi itsensä kaikilta elämän virikkeiltä, että he lopullisesti korkeintaan yhdessä ainoassa seikassa joutuvat elämän puijaamiksi: omassa alastomassa, rapautuneessa elämässään, omassa autiossa, tyhjässä elämäntunnossaan.

* * * * *

Ruotsinkielisessä sivistyneistössämme on kuitenkin siellä täällä kyllä yksilöitä, joiden henkisen näköpiirin avaruus ja ylemmyys, luonteen puhtaus ja ryhti, luova työtarmo ja työrakkaus sekä yksilöllisen uhrautuvaisuuden voima kohottaa heidät heidän ympäristönsä puitteista ja ennakkoluuloista.

Mutta nämä tällaiset valoisan, viileän, humaanisesti avaran järjen miehet, lämpimän, hartaan sydämen, vilpittömän, uskollisen tunnollisuuden miehet--työskennelkööt he taiteen tai tieteen, yhteiskunnallisen tai yksityisen elämän piireissä, näkyvillä julkiasemilla tai vaatimattomissa elämäntehtävissä--he ovatkin elämäntehtäviensä suorittajina puhkaisseet itsensä kielisympatiojensa asettamien rajojen ulkopuolelle, ovat särkeneet sen hedelmättömyyden lasikehän, johon heidän ruotsinkielisyytensä tässä maassa heidät on sulkenut ja kasvaneet työnsä suuruisiksi. He ovat, vaikk'eivät he hakeudukaan suomenkieliseen sivistyspiiriin, elämäntyönsä suorittajina ja toteuttajina joutuneet suomalaisen sivistyselämän tekijöiksi: rakkaudella, harrastuksella ja myötätuntoisella antaumuksella suhtautuessaan omaan työhönsä joutuvat he rakkaudella, harrastuksella ja myötätunnolla työskentelemään suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisen sivistyselämän kehittämiseksi.

Nämä tällaiset, inhimillisesti lämpimät ja hedelmälliset henget ovat, ei todistuksia siitä, että ruotsinkielisessä sivistyneistössämme olisi vaikuttamassa elävä yhteisymmärryksen henkikin suomalaisen yhteiskunnan elintarpeita kohtaan--sitä todistaakseen ovat he liian poikkeuksellisia ja harvalukuisia--vaan todistuksia siitä, että ruotsinkielinen sivistyneistömme kokonaisuudessaankin, jos sillä olisi henkistä laajapiirteisyyttä ja avaruutta, voisi uhraamatta hiventäkään enempää ruotsinkielisyydestään kuin henkisen kultuurin ylemmyydestäänkään elähyttävästi ja itse elähtyvästi lähetä välittömään, luottavaan ja luottamusta virittävään yhteistyöhön yhteisen suomalaiskansallisen sivistyksemme kehittämiseksi.

* * * * *

Läheisen ja valaisevan vertauskohdan ruotsinkieliselle yläluokallemme tarjoavat sivistyksellisessä suhteessa nykyajan juutalaiset. Kummankin keskuudessa on sama kansallinen juurettomuus, irrallisuus siitä ympäristöstä, jossa he kuitenkin elävät ja vaikuttavat, aiheuttanut samansuuntaisen henkisen tilanteen. Kummallekin ovat tunnusmerkillisiä henkisen valmiuden ohella henkinen köykäisyys, nopean ja ripeän sopeutumiskyvyn ohella hyvin ulkonainen liittyminen elämän ilmiöihin, esteettisen ja älyllisen muotokultuurin ohella ominainen elämännäkemyksen ohuus ja aineettomuus, terävän, käytännöllisen, ulkonaisen järjestämiskyvyn ohella omituinen pintapuolinen kaavamaisuus elämän sisäisessä omistamisessa ja tajuamisessa.

Kummallakin on henkisen näkökulman, henkisen painopisteen määrääjänä muotojen vanhoillisuus sisällön vapaamielisyyden rinnalla: sitkeä, kireä, vaikkapa kiivailuun yltyvä taipumattomuus entisten, totuttujen ja koettujen muotojen ja kaavojen noudattamisessa ja säilyttämisessä samalla kuin siihen nähden, mitä nämä muodot mahdollisesti kätkevät itsessään sisällöllisesti olennaista, on vallalla aivan siveelliseen mielivaltaan ja henkiseen välinpitämättömyyteen asti ulottuva ja venyvä suvaitsevaisuus; kummallakin on hyvinkin näköisän, näennäisen vapaamielisyyden rinnalla kirein, jäykin kaavaintoilu: älyn ja logiikan, ei sydämen ja uskon suvaitsemattomuus. Kumpaakin luonnehtii melkein hermostuneen herkäksi kiihdytetyn yksilöllisyyden rinnalla tyrmistyttävä siveellisen itsenäisyyden ja ryhdin puute: juriidisesti muodollisen ja kiivailevan sana- ja periaateratsastuksen rinnalla aivan luonteeton yksilöllisen vakaumuksen taipuvaisuus, kun se joutuu johonkin ajanhengen tai ympäristön ennakkoluulojen ja puoluepyyteiden virta-uomaan, aivan siveelliseen tunnottomuuteen asti itsenäisestä arvostelusta kieltäytyvä lauman ennakkoluulojen ja lauman itsekkyyden kahleissa kulkeminen. Kummallekin on yhtä luonteenomaista loogillisen, koulitun, melkein rikkiviisauteen asti valppaan kriitillisyyden rinnalla aivan lapsekas ryöpsähtäminen hetkellisten ohimeneväin ajanhengen muotipuuskausten ja pyörähdysten mukaan, herkistyneen valitun esteettisen herkuttelun rinnalla mitä vilpittömin ja karkein aineellisuuden palvonta.

Kumpikin on kehityksessään kohonnut niin ohutilmaisiin korkeuksiin, etäytynyt niin kauas maan mehujen ylettyviltä, että yksilölliseltä elämäntajulta on kadonnut kansallisen kokonaisuuden ja elämänympäristön tasoittava, vakiinnuttava pohja: sen jos sitova ja pidättäväkin niin myöskin teon ja ajatuksen kiinteyteen ja johdonmukaisuuteen ajava ja pakottava sisällön ja aineksen mahti.

Elämänkosketuksensa ja sitä seuraavan elämäntajunsa rajoituksen vuoksi ovat he kumpikin synnynnäisiä luokittelijoita elämänilmiöiden muodollisia järjestäjiä. He suhtautuvat elämään enemmän muodollisesti kuin asiallisesti, enemmän älyllään kuin olennollaan, he huomioitsevat enemmän elämää kuin elävät sitä. Elämä irtautuu heille vaistojen liitteistä ja erillistyy yksinäisiksi tuokioiksi, erikseen, yhteydettä haratuiksi yksityisilmiöiksi. He näkevät elämän pinnallisesti selkeämpänä, mutkattomampana, suoraviivaisempana kuin mitä se on; he typistävät sen elävät, vain oman yksilöllisen olemuksensa arvaamattomista laeista aavistettavat ilmestykset muodollisen logiikan ja matemaattisen joukkojärjestyksen pakkokaavoihin ja joukkosarjoihin. He eivät käsittele elävää elämää: eivät vaikeassa, kärsivällisessä työssä kehitä esiin, kasvata elämän uinuvista iduista uusia, kehkeneviä elämänilmestyksiä, vaan käsittelevät he valmiita asioita: mittaavat, punnitsevat, luokittelevat lopullisen muotonsa saaneita esineitä. Älynvoittoisuutensa harhassa johtuvat he näkemään elämän elävät ilmiötkin juurettomina, valmiina, lopullisina esineinä: ei elävinä, muodostuvina yksilöinä, vaan kategoorisina matemaattisina yksikköinä, joita on yhtä kevyttä, luontevaa ja luotettavaa käsitellä, sommitella ja summitella, läjitellä ja lajitella kuin mitä kuolleita, pyöriviä metallikappaleita hyvänsä. Heille ei elämän ikuisena tunnuskuvana häämötä pelto: maan vaivattava hedelmällinen povi, jonka hetteistä uuraan ihmistyön on alati uusiutuvassa vaivannäössä luotava alati yhtä uutta, odottamatonta, alkuperäistä elämää; vaan on heille elämän elokkaimpana tunnustähtenä raha: irrallinen, vierivä metalli, jonka helisevä, kiirivä, kirkas liukkaus, mekaaninen, rajaton monistumismahdollisuus, epäelimellinen, koneellinen, hengetön samanmukaisuus edellyttävät vain muodollista, ei luovaa käsittelyä, vain matemaattista, summittaista joukkoryhmittelyä, -luokittelua ja karsinoimista, ei yksilöllisen olemuksen sisäistä, altista, noudattavaa näkemystä ja tajuamista ja jonka hallitsemiseen ja vallitsemiseen ei tarvita työtä, vaan taitavuutta. Kumpikin on etäytynyt liika etäälle maan mullasta, josta ei mikään elävä kostamatta saa juuriansa irroittaa: aines on ehtynyt sydämeltä ja ajatukselta, veren vaistot haalenneet, elokas, ketterä äly enää vain työskentelee liukkaana, liikkuvana, nopeana kuten aina järjestellen, arvostellen, päätellen, mutta järjestellen, arvostellen, päätellen ei eläviin muotoihin herätettävää, vangittavaa, muodotonta elämää, vaan valmiita ilmiöitä, valmiita esineitä, valmiita arvoja, käsitellen, sijoitellen, korkoja kasvatellen, keinotellen sivistyksen ja aineellisen varallisuuden valmiilla, keräyneillä pääomilla.

* * * * *

KANSALLISEN POHJAN ETSISKELYÄ.

Ruotsinkielinen yläluokkamme on itse herännyt tämän kansallisen juurettomuuden ja sen aiheuttamain henkisten ja siveellisten vaarojen tajuun ja alkanut etsiä kansallista maaperää jalkojensa alle. Mutta se on lähtenyt hakemaan tätä maaperää, ei altansa, suomalaiselta pohjalta, josta se todella löytyisikin, vaikka sankan ja sakean ennakkoluulokerroksen eristämänä ja kätkemänä, vaan jostain sivummalta, etäämpää.

Eräät luulevat ilmajuurilla voivansa liittyä Ruotsin jaloon ja ylvääseen kansaan, luulevat voivansa ruotsalaisen kansayhdyskunnan elonilmauksista, kansallisesta verestymisestä ja nuortumisesta, yhteiskunnallisesta elpymisestä ja henkisestä elokkuudesta johtaa eloa Suomen ruotsinkieliseen yläluokkaankin.

Tämä on kuitenkin kaikkien älyihmisten ainaista, yhtä nokkelaa kuin naiviakin elämän tosiasiallisuuden tajuamattomuutta. Elämää ei voi lainata, sen on palettava niissä aineksissa, jotka kullakin ovat itsessään. Kansojen kuten ihmistenkin on luotava elämänvoimansa omassa elimistössään. Kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole sanoja, ei edes kauniita sanoja, vaan jokapäiväistä, yhteistä henkistä tai aineellista, tietoisaa tai tiedotonta työtä yhteiskunta-elimistön hyväksi: elämistä yhteiskunnassa. Kansallista vireytymistä ei voi sinään siirtää sen yhteiskunnallisen elimistön ulkopuolelle, jossa se vaikuttaa. Se voi korkeintaan esimerkillään ja hengellään herättää ja tartuttaa, mutta teon ja toimen voimana jää ja sulkeutuu se jäljettömästi siihen elimistöön, jonka elintoiminnan tulos se on, kiertää ja elostaa vain sitä elimistöä, joka sen on pusertanut elämänaineksistaan ja jonka suonissa se virtaa.

Yhtä hauraan, haaveksivan itsepetoksen uhriksi kuin jos poteva alkaisi odottaa, että vieraassa elimistössä sykkivä väkeväkin elonveri voisi mekaanisesti häneen siirrettynä elvyttää hänen kuihtuvan elimistönsä laimenevat voimat, yhtä hauraan itsepetoksen uhriksi joutuisi se yhteiskunta tai yhteiskunnallisen elimistön osa, joka odottaisi yhteiskunnallisen elämänsä elpyvän vieraassa elimistössä--vaikka kuinka elokkaina--sykkivistä voimista. Ruotsalaiskansallinen elinvoima--mikäli sitä on--Ruotsin kansan luova yhteiskunnallinen tarmo, aineellisen työn toimekkuus, kekseliäs monipuolisuus, asianmukaisuus ja sitkeys, henkisen harrastuksen virkeys toteutuu ja voi toteutua ainoastaan ruotsalaisessa aineistossa, luo Ruotsin kansan yhteiskunnallista järjestymistä ja kehkenemistä, Ruotsin kansan aineellista vaurastumista ja toiminnallista tehostumista, Ruotsin kansan syvempää ja eloisampaa henkistä viljeltymistä ja itsetietoon heräämistä. Suomen ruotsinkielisellä sivistyneistöllä ja Ruotsin kansalla ei ole keskenään mitään yhteistä, yhteiskunnallista luotavaa ja rakennettavaa, ei mitään yhteisen työskentelyn liitettä, eikä senvuoksi hyvää tarkoittavinkaan harrastelu voi loihtia tyhjästä niiden välille mitään kestävämpää, vakuutetumpaa, syvemmälle vaikuttavaa ja teoissa itsensä todistavaa ja toteutuvaa kansallista yhteiselämistä.

Eräiden haaveellisten ruotsalaispiiriemme unelmoima jonkinmoinen ruotsalaiskansallinen renessanssi, joka aiheutuisi ruotsinkielisen sivistyneistömme myötätuntoisesta eläytymisestä ja lähestymisestä Ruotsin kansan kansallisiin liikuntoihin ja virtauksiin, onkin avuttomassa lapsellisessa utopistisuudessaan ja herkkätoivoisuudessaan lähimmin liikuttava. Kun kuulee tällaisen lähestymisen ilahuttavina merkkeinä ja todistuksina uskollisesti luetelluksi ja aikakirjoihin viedyksi jok'ainoan huvi- ja virkistysmatkan, jonka nuoriso puolelta ja toiselta on suorittanut yli Pohjanlahden, ja jok'ainoan illanvieton, mikä heillä on yhdessä ollut ja näitten--ja vain näitten!--viattomien tilaisuuksien nojalla näkee vedetyksi mitä kauaskantoisimpia ja siintävimpiä johtopäätöksiä kansallisesta veljeytymisestä ja tulevasta hedelmällisestä kansallisesta yhteistyöstä näiden juhlijain välillä, niin ei voi olla hymyilemättä sille lapsellisen hartaalle herkkäuskoisuudelle ja tosielämän tajuamattomuudelle, joka näissä niin löyhästi pohjatuissa ja pohjattavissa odotuksissa kuvastaikse.--Sitä tietä ja siitä touhuilusta ei voi syntyä kuin kauniita maljapuheita ja asianomaisille kauniita, vilkkaita nuoruudenmuistoja vanhuuden päivien varalle. Kansallista, elimellistä yhteistuntoa ei voida saavuttaa intoisimmallakaan ja kuohuvasanaisimmallakaan kansallispuku- ja punssiromantiikalla, se on rakennettavissa vain koko yksilöllisen ihmiselämän kestävässä ja isältä pojalle perityssä ja perinnöksi jätettävässä koruttomassa, uuraassa työssä yhteisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden kehittämiseksi.

Ponnettomassa kaihomielessä tähyilee osa nykyistä ruotsinkielistä nuorisoamme ruotsalaisen yhteiskunnan elinilmiöihin, elää mielikuvituksessaan ruotsalaista yhteiskuntaelämää, tuijottaa itsensä sokeaksi nuoren ruotsalaisen kirjallisuuden tukholmalaisiin tapainkuvauksiin, tuntee itsensä kotiutuneemmaksi Tukholmassa kuin Helsingissä, istuu Kappelissa, mutta haaveilee itsensä Hasselbackenille.--Tällainen mielikuvituselämä voi kuitenkin kääntyä tuhoisaksi tälle nuorisolle. Heiltä katoaa ote elävään suomalaiseen yhteiselämään, mutta he eivät kuitenkaan pääse todelliseen luovaan ja työtätekevään elämänsuhteeseen ruotsalaiseen yhteiskuntaan: he hylkäävät elämäntehtävän täällä, mutta eivät saa elämäntehtävää sieltä. Hoippuessaan kahden yhteiskunnan välillä, joista toisessa elävät heidän mielihaaveensa, mielikuvituksensa, toisessa tapahtuu heidän työnsä, joutuvat he kummankin näiden yhteiskunnan todellisen elämän ulkopuolelle, jäävät mielikuvitustensa pilaamiksi tyhjänpäiväisyyksiksi, jotka kummallakin taholla ovat yhtä hyödyttömiä ja joiden ainoana elämänsisältönä on hipuva tyytymättömyys ja tuhattulimmaisuutta näyttelevä vetelehtiminen (dagdrifveri).

Ruotsalaisen yhteiskunnan täysveroiseksi jäseneksi eivät ruotsinkielisemme ikinä voi tuntea itseänsä niin kauan kuin he eivät välittömästi elä ja työskentele tässä yhteiskunnassa. Parhaimmassakin tapauksessa katsotaan ja kohdellaan heitä siellä kuin siedettyjä, huonoihin olosuhteisiin joutuneita, armopaloilla eleleviä, epämukavia sukulaisia, joiden kovaa kohtaloa hyväntahtoisesti säälitellään ja surkutellaan, mutta joilta evätään luonnollinen, itseoikeutettu ja tasa-arvoinen kansaperheen jäsenyys. Niinpä voi ruotsinkielisen yläluokkamme suhde Ruotsin yhteiskuntaan ilmetä vain liehivänä, nöyrtyvänä ihasteluna, ei luovana yhteiskuntatyönä.

Siinä määrin on tämä pelkkä vastaanottava, mukautuva, hedelmätön suhtautuminen ruotsalaiseen yhteiskuntaan tenhonnut ruotsinkielisen yläluokkamme, etteivät sen jäsenet tohdi luonnollisesti ja välittömästi käyttää edes omaa perittyä ja oman elämäntuntonsa muovaamaa kieltänsäkään henkensä ilmaisijana, vaan kyhäilevät he ajatuksensa ja tuntemuksensa sanoiksi ja lauseiksi kourassa sanalista ja sydämessä joka hetki vavahtava, herpaseva säikähdys: olleeko tämäkin tuntemus karsittava kielestä epäruotsalaisena? pitänevätkö hienot puoliserkkumme Ruotsissa tätäkin fennisisminä?

* * * * *

Vakavampi, todellisempi ja myötätuntoon virittävämpi on eräs toinen, edellisen kanssa rinnan käyvä mielialavirtailu ruotsinkielisessä sivistyneistössämme: kääntyminen ruotsalaiseen kansa-asutukseen maassamme, pyrkimys pohjautumaan kansallisesti siihen.

Missä tämä pyrkimys on välitöntä, luonnollista yhteenkuuluvaisuutta, sellaisten henkilöiden lämmintä paikkakunta- ja kotiseutuharrastusta, joita alkuperä, toimiala tai joku muu välitön elämänsuhde liittää läheisesti tähän ruotsinkieliseen asutukseen, siellä on se pelkästään ilahuttava ilmiö. Sellaisille tämä liityntä on välitön sydämen teko, ei nokkelasti harkittu poliittinen laskelma ja sellaisille se myöskin muodostuu eläväksi, rakastavaksi työksi, ei kuolleeksi ohjelmapykälän kirjaimeen vannomiseksi. Tällaiset henkilöt tulevatkin tämän rakkautensa tietä todelliseen elämänkosketukseen kansan kanssa, ja saavat he tästä välittömästä, ravitsevasta kosketuksesta henkeensä sitä, mitä ruotsinkieliseltä sivistyneistöltämme yleensä puuttuu: yksinkertaisen, koruttoman ja luonnollisen elämäntajun. Nämä kansallisesti virittyneet ja värittyneet henkilöt ovatkin yleensä ruotsinkielisen sivistyneistömme luonnollisimpia ja positiivisimpia yksilöitä, eikä heiltä voi evätä oikeutettua myötätuntoa sekään huomio, että paikkakunnalleen ja kielellinen erikoisrakkaus usein tuntuu hämmentävän heiltä kyvyn tajuta yhteiskunnallisen kokonaisuutemme elintarpeita ja -vaatimuksia.[2]

Vilpittömässä ja yhteiskunnallisesti oikeutetussa muodossa onkin tämä maamme ruotsinkieliseen asutukseen kääntynyt harrastus vain kotiseututunnetta ja kotiseutuharrastusta vailla historiallisen, sivistyksellisen ja ennen kaikkea yhteiskunnallisen kokonaisuuden taustaa. Ruotsalainen asutus maassamme ei muodosta itsenäistä yhteiskunnallista kokonaisuutta, sen muodostavat alueellisesti, historiallisesti ja sivistyksellisesti toisistaan irtonaiset paikkakunnat, joiden yhteiskunnallinen kokonaisuus on Suomessa, ei toisissaan. Ne eivät voi rakentua toistensa varaan muodostaakseen eheämpää ja täyteläämpää kokonaisuutta kuin ne kukin jo itsessään ovat: ne ovat oksia, jotka yhteiskunta-elimistön osina jokainen erikseen liittyvät välittömästi yhteisrunkoon, Suomeen, sitä ennen liittymättä toisiinsa. Senpävuoksi ei niiden kesken voi yhteisen yhteiskunnallisen työskentelyn varassa kehittyä ja vakiutua luonnollinen välitön yhteishenki, vaan on semmoinen viritettävä keinotekoisesti: juhlien, puheiden ja aatteellisen kiihoitustyön alati uudistettavalla ja tosiasiain tielle sattuessa alati turhaan suoritetulla lietsomisella.

Sitäpaitsi on tämmöinen, olosuhteiden pakosta vain paikkakunnallinen kotiseutuharrastelu ruotsinkielisen sivistyneistömme runsaalle ja hallitsevalle enemmistölle aivan vieras ja keinotekoinen aatesuunta. Lukuunottamatta näitä esittämiäni lämminsydämisiä, mutta henkisesti rajoitettuja kotiseudunystäviä--semmoisia ovat pelkät kotiseutuharrastelijat kuten muutkin vannoutuneet erikoisaatteilijat aina--on tämä niin sanoakseni etnografis-romanttinen kansallinen heräämys ja kokoomus enimmille ruotsinkielisen yläluokkamme jäsenille vain joko kevyt ja ohimenevä, ailahtelevien joukkomielialojen aiheuttama muotioikku tai keinotekoista poliittista laskelmaa, enemmän teoreettisen järkeilemisen perustuksella hyödylliseksi ja tarpeelliseksi pääteltyä toimintamenetelmää kuin välitöntä ja elettyä yhteis- ja kokonaisuustuntoa. Koko yritys loihtia itsenäistä kansallista yhteiskuntatuntoa ruotsinkielisen virka- ja liikemiesluokkamme sekä ruotsalaisen rannikkoasutuksen välillä on vain joko eräiden lämminsydämisten, tosiasioita tajuamattomien haaveksijoiden tai joidenkin oveluuttaan rikkiviisaiden, tosiasioita tahallisesti vääristävien poliittisten laskijoiden kestämätöntä, keinotekoista kudelmaa.

Ruotsinkielisellä sivistyneistöllämme kokonaisuudessaan ei ole mitään olennaista, elimellistä yhteyttä erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa: ei ole alkuperän eikä elämäntyön yhteyttä, ei ole historiallisen yhteis- ja sivistysperinnön eikä yhteiskunnallisen rakennustyön yhteyttä. Ruotsinkielinen sivistyneistömme on--kielestään huolimatta--suomalaisen kokonaisuuden historiallisen kehityksen tulos ja elin, suomalaisen kokonaisuuden, johon ruotsalaisen rannikkoasutuksen sekä osuus että vaikutus on vain pieni murto-osa, ja tämän saman suomalaisen kokonaisuuden sekä keskuudessa että kehkenemiseksi on sen suoritettava ja suorittaa se tahtomattaankin elämäntyönsä. Vai mitä yhteyttä on jollakin kuopiolaisella, viipurilaisella, vaikkapa helsinkiläisellä ja turkulaisella--useinkin suomalaiselta sydänmaalta polveutuvalla--vanhalla virkamies- tai liikemiessuvulla erikoisesti ruotsalaisen rannikkoasutuksen kanssa? Korkeintaan ovat he rakentaneet kesähuvilansa jonnekin saaristosalmen kalteelle ja huvipurtensa kannelta saaneet jonkin näkemyksen meren nuoleksimista rantakallioista ja ulkokivistä--»kobbar och skär» onkin viimeaikaisen ruotsalaisen heräämyksen tunnusmerkillisimpiä isku- ja mielisanoja--mutta mitään elimellisempää liittymistä ruotsalaiseen rannikkokansaan ei tällainen lomapäivien joutilaisuus luo.

* * * * *