Chapter 3

Jos alkaisi päätellä sivistyneistömme yleistä kansallisperäisyyttä sukutieteellisen kirjallisuutemme antamien tietojen perustuksella, johtaisi sekin menetelmä osaksi vääriin päätelmiin. Tässä kirjallisuudessa joutuu nimittäin sivistyneistömme vieras alkuperä esiytymään tuntuvasti korostetumpana, kuin minä se esiintyisi, jos olisi käytettävissä laajempi aineisto. Eri sukukirjoissamme käsitellään ainoastaan aatelistoamme ja ilmekkäimpiä sivistyssukujamme, kun taas sivistyneistön määräävän kokonaisuuden meillä kuten muuallakin muodostaa sankka, keskipinnan tasoon ja nimettömyyteen verhoutuva sukumetsä. Nyt ovat tulokkaat irrallisen, elokkaan alotetarmonsa, seikkailevan ennakkoluulottomuutensa--sekä henkisen että aineellisen varallisuutensa niin sanoakseni käteisyyden ja käytettävyyden vuoksi--kaikkialla ja kaikissakin olosuhteissa etupäässä liittyneet kulloisenkin uuden ympäristönsä toimivaan intelligensiin, sen elokkaimpaan ja esiintyvimpään kerrokseen. Siten etenkin meillä, jossa tulokkaat säännöllisesti ovat tulleet paljoa kehittyneemmistä oloista vielä verrattain alkuperäiseen, viljelemättömään ympäristöön ja siten jo sinään taitoineen ja tietoineen joutuneet sivistystekijöiksi uudessa ympäristössään saavuttaen täten aineellisen vaurauden ja yhteiskunnallisen aseman, joka on helpoittanut heidän jälkeläisilleenkin tällä saavutetulla, näkyvällä yhteiskuntatasolla säilymisen.--Sivistyneistö kokonaisuudessaan--myöskin vähemmän ilmekkäät ja etualalle päässeet, keskipinnan varjoon painautuneet suvut lukuunotettuina--on kaiken todennäköisyyden perustuksella ollut vielä tuntuvasti suomalaisempi kuin mitä näkyvimmistä sivistyssuvuista tehdyt johtopäätökset oikeuttavat päättelemään. Ja tämä hallitsevasti suomalainen yläluokka-kokonaisuus on kuitenkin kautta kaiken historiallisen kehityksemme ollut sinä ainesmerenä, jolla alkuperäisesti puhtaasti vieraatkin suvut ovat pitkäaikaisessa, useampipolvisessa oleskelussaan tässä maassa joutuneet verestämään itsensä ja vähitellen monessa polvessa tapahtuneiden avioliittojen jälkeen kansallisesti ja verellisestikin liittymään ja sulamaan uuteen elämänympäristöönsä.

Nämä kaikki asianhaarat lukuunotettuina, voinee suurin piirtein katsoen väittää, että sivistynyt yläluokkamme 1800-luvun keskivaiheilla täydellisestä ruotsinkielisyydestään huolimatta kansallisesti oli hallitsevassa määrässä suomalaista, ja että se verellisesti kuten sivistyksellisestikin oli Suomen kansaa.

* * * * *

SIVISTYKSELLINEN ERISTÄYTYMINEN--ERIKOISTUMINEN--RAPPEUTUMINEN.

Terve henkinen ja aineellinen elämä tarvitsee kansallisen kokonaisuuden taustan, eikä keinotekoista, sepitettyä kansallista taustaa, väkivalloin sellaiseksi järkeiltyä, vaan luonnollisen välittömän kansallisen maaperän, pohjan, johon se upottaa juurensa, josta se imee mehunsa ja verensä, joka hetkellisen elämänuudistumisensa. Se tarvitsee elääkseen ja kukoistaakseen kansallisuuden kätkevän, kostuttavan, hedelmällisen mullan juurilleen, tarvitsee huokuvan ja henkivän, auringon ja kosteuden hedelmällisyydellä kyllästetyn kansallisen ilmakehän lehvistölleen.

Kun nyt ruotsinkielinen sivistyneistömme, huolimatta kansallisesta ja sivistyksellisestä pohjautumisestaan Suomen kansaan, antaa vallan hetkellisille mielialakiihkoiluilleen ja tilapäisen nurjamielisyyden sokaisemana johdonmukaisesti alkaa vieroittaa ja repiä itseänsä irti kansallisesta yhteydestä Suomen kansaan ja suomalaiseen yhteiselämään, niin kääntyvät tämän työskentelyn tuhoisat seuraukset ensi sijassa sitä itseään vastaan. Kun se vähitellen on vieroittanut mielestään, sammuttanut itsessään kansallisen myötätunnon Suomen suomalaista kansaa kohtaan, kun se vähitellen yhä jatkuvassa itseraasimistyössä on repinyt irti, katkonut ja kuolettanut ne hennot sisäiset suonet, joiden välityksellä se on tykkinyt yhtä elämää suomalaisen kansapohjansa kanssa, niin on se samalla eristäytynyt elinlähteistään, itse tukkinut ne tiehykkeet, joita myöten elämän lämmittävä elähyttävä mehu on virrannut sille.

* * * * *

Tämä eristäytyminen tapahtuu kahdella taholla, se on eristäytymistä Suomen kansasta uuden veren lähteenä ja se on eristäytymistä Suomen kansan sisäisistä elämyksistä uuden henkisen aineksen lähteenä.

Kun säännöllinen, välttämätön veren uusiutuminen nuorilla, kansapohjasta kohoavilla, vereksillä voimilla ehtyy sivistyneeltä luokalta, kun se välitön, vaistottu, veriin eletty, niin sanoakseni elämän animaalisen todellisuuden taju, jonka tämä nuori veri tuo mukanaan kansameren tiedottomilta pohjilta, ei enää verestä ja hedelmöitä tämän luokan elämänvaistoja, niin vapautuu tämä pintaluokka kyllä siitä raskaasta sulatustyöstä, jolla tämä yhtämittainen, ehtymätön uuden aineksen virta on omistettava ja valloitettava jo olevan sivistyspiirin kehään ja omaksi, mutta samalla ikäänkuin erillistyy ja irtautuu tämä luokka elämän elävältä pohjalta.

Sivistyksen ilmakehä on keinotekoista. Syntyperäinen sivistysihminen on sen kehässä tavallaan eroitettu todellisen elämän ulottuvilta ja saavutettavilta, turvissa sen välittömyydeltä, eristetty elävästä luonnosta: hän ei ole suoraan elämän kylmän välinpitämättömyyden varoissa ja valloissa, hän ei välittömästi riipu sen vaarallisesta odottamattomuudesta ja epäluotettavuudesta, sen pakanallisesta epäinhimillisyydestä.

Sivistysihminen kasvaa ja muodostuu kotien suojaavien ja sulkevien seinien sisäpuolella, kehittyy ja muovautuu kasvatuksen hoivaavan ja valikoivan, yht'aikaa hillitsevän ja kannustavan, karsivan ja kiihoittavan vaikutuksen alaisena. Palvelijoiden ja vahtimestarien avuliaat kädet vapauttavat hänet kaikista ruumiillisen itsepalveluksen ja itseavun kasvattavista vähäpätöisyyksistä; elämäntottumuksissaan eläytyy hän katujen asfaltin ihanteellisesti luotettavaan säntillisyyteen ja sen--kesken kaikkea sen kirjavaa sähköisää vilinääkin--yksiviivaiseen yllättämättömyyteen, eläytyy ravintola-, kylpylä-, matkailuelämän rahanpyörillä liukuvaan siloiseen elämänmenoon--yleensä kaikkeen sivistyselämän mekaanisesti helpotettuun, keinotekoisesti turvattuun, ikäänkuin elämisen ulkopuolelle siirrettyyn ja projisioituun, käsitteiksi ohennettuun ilmapiiriin. Koulu ja konttoori, opinnot ja työ kehittävät ja kiihoittavat hänessä täsmällistä ja selkeätä käsitejohtelua, abstrahoivaa elämäntarkastelua ja erittelyä; kirjojensa, tilisarekkeittensa, paperiomaisuuksiensa mekaanisesti monimutkaisissa ja kirjavissa, elimellisesti yksinkertaisissa, selkeissä ja yllättämättömissä, ihmisälyn hallittavissa käsitemaailmoissa tottuu hän näkemään elämänkin vain käsitteinä, katselemaan ja tajuamaan: ei luontoa, vaan luonnon luokiteltuja ilmiöitä; ravitsemaan mielikuvituksensa: ei elämänilmiöillä, vaan elämänilmiöiden typistävillä, väkivalloin selvyyden niukkaan pakkopaitaan kiristetyillä määritelmillä; tavoittelemaan työllään: ei maan mullasta ihmisponnistuksin ja -vaivoin kamppailtavaa ja luotavaa leipää, vaan jo suoritetun ihmistyön valmista kivettymää, rahaa; nauttimaan ja aistimaan: ei elämää, vaan taidetta, ei välitöntä luontoa, vaan ihmisälyn siivilöimää luonnon kuvausta. Sivistysihminen on sivistysilmakehän sovinnaisuuksien sekä kannattama että sitoma, hän on sen piirissä suistettu ikäänkuin valmiille, teräksisille raiteille, joita myöten on soljuvaa, kevyttä liukua, mutta jotka myöskin jäykästi sitovat hänet puitteisiinsa. Sen piirissä joutuu hän kaikissa elämänsuhteissaan välittömän paljaan elämänkosketuksen ylä- ja ulkopuolelle, koko elämänkokemuksessaan kauttaaltaan keinotekoisuuden varaan.

Minkä sivistysihminen täten on turvattu, sen hän myöskin on ohennettu elämäntajussaan; minkä hän käsitteellisesti elämästä selkeytyy, sen hän vaistoissa ja elämäntunnon välittömyydessä niukentuu ja köyhtyy. Elämän vaikeuden, hankaluuden ja vaarallisuuden ohella on häneltä mennyt menetyksiin elämän kasvattava mahtikin. Ken ei joudu käsittelemään elämää ikäänkuin omin paljain kourin, hän ei myöskään koskaan saa omiin tarttuviin käsiinsä elävää tuntoa elämän todellisuudesta, sen yli-inhimillisestä väkevyydestä, sen murtavasta voimakkuudesta ja alttiisti taipuvaisuudesta: sen vastahakoisesta elävästä muodostuvaisuudesta ihmiskäden ja ihmistahdon alla. Vasta se ihminen, ken omin käsin on kamppailevassa taistelussa käsitellyt, muovannut maan hengetöntä, hedelmällistä multaa; vasta se ihminen, jolle elämä vielä on omin välittömin tajuin ja aistein koettua ja elettyä, joka on ollut käsityksin ja silmityksin elävän luonnon kanssa ja omien aistimustensa opettamana kokenut, että elämä ei ole käsitteitä, vaan todellisuutta, että elämän kannattavana mahtina ei ole pankista nostettava raha, vaan mullasta taisteltava ja odotettava leipä, että ihmiselämä ei ole nauttimista ja käsite-fantomien kekseliästä, ketterää sommittelemista, johtelemista ja yhdistelemistä, vaan työtä ja luomista; vasta sille ihmiselle, kenen mielikuvitus lapsuuden herkistä päivistä miehuuden paisuvaan työponteen asti on ravittu läsnäolevalla, elävällä elämällä, vasta hänelle avautuvat elämän todellisuuden aarniot kaikessa versovassa hedelmällisyydessään ja kaikessa hyytävässä pimennossaan, vasta hänellä on elämä elävänä tajussaan ja veressään.

Melkein säännöllisesti ovatkin luovat henget kansan koskemattomista, kuluttamattomista pohjahetteistä kohonneita yksilöitä, jotka sieltä ovat tuoneet mukanaan koko tuoreen raikkaan elämänväkensä ja -näkemyksensä, tuoneet sivistyksen paloon oman rikkaan koskemattoman aineksensa. Ainakin ovat nämä luovat henget tavallisesti peräisin sellaisista kansankerrostumista, joiden elämänkosketus vielä on ollut välitön, joiden elämäntaju siihen asti vielä on levännyt älyllisen itsetiedottomuuden horroksessa ja harsoissa, ja joiden henkisen heräämisen ensimmäisiä esikoisia he ovat: väkeviä, käyviä, täydestä, hurmahtelevasta, paisuvasta elämänkosketuksesta ammentavia ja tuhlailevia. Nämä tällaiset, elämän kuluttamatonta tarmoa ja luovaa hedelmällisyyttä uhkuvat voimat elvyttävät sivistyksen: niiden nuori voima omistaa tämän sivistyksen omakseen, tämä sivistys virkoo uuteen elävään liekkiin heidän vereksessä aineksessaan, ja itse sivistyksen sytyttäminä sytyttävät ja hedelmöittävät he vuorostaan koko sen sivistyneistön ajatus- ja tuntemispiiriin, jonka kehään he ovat kohonneet. Ja on huomattava, että tällaisia sivistyksen verestäjiä eivät ole ainoastaan valtaisessa, suuressa merkityksessä herättävät ja luovat henget, vaan kaikilla ihmistyöskentelyn aloilla, vaatimattomissa, rajoitetuissa tehtävissäkin ahertavat voimat, joilla vain on mahti kouraista elämän sovinnaisuuskehän ulkopuolelle, elävään todellisuuteen, jotka voivat käsitellä työtään hedelmällisesti, joille elämänilmiöt ja -tehtävät ovat olevaa, kouraistavaa, väkivoimin muodostettavaa todellisuutta, joiden vakava työnsuhtautuminen hedelmöittää ja pätevistää koko heidän ympäristönsä työnsuhtautumista, jotka kautta koko kansallisen työskentelyn rintaman verestävät työn todelliseksi.

--Jos nyt sivistyneeltä luokalta melkein tyyten ehtyvät tällaiset, elämän todellisuuden ravitsemat ja kasvattamat, elämäntodellisuuden kamaralta esiinponnistautuvat yksilöt, jos siltä tyrehtyy se elämäntajun uusiutuminen, elpyminen, se mielikuvituksen aineksellinen verestyminen ja rikastuminen, jonka alinomainen uusien aineksien kohoaminen kansan pohjalta pinnalle tuo tähän pintaan, niin kuihtuvat tämän sivistyneistön henkisen elämän juuret. Missä sivistyneistö keinotekoisesti tulee eristetyksi luonnollisista elähyttäjistään, siellä sen sivistys on tuomittu vähittäiseen ohenemiseen ja tyhjenemiseen, siellä liukastuu henkisesti vireinkin sivistyneistö näkemään ja käsittelemään elämänä vain elämän pintaa, kuollutta kuorta, seisahtunutta muotoa, jonka alta elämä toisinaan jo saattaa olla väistynyt sykkimästäkin.

* * * * *

Samaan suuntaan kuin eristäytyminen kansallisesta pohjasta uuden veren lähteenä, samaan suuntaan vaikuttaa eristäytyminen kansallisesta elämästäkin uusien elämyksien lähteenä. Sekin eristäytyminen vaikuttaa sisällöllisesti ohentavasti, muodollisesti kiihdyttävästi. Kun kansallinen yhteenkuuluvaisuus ei ole tajuttu sellaisena elävänä, vaikuttavana voimana, että se kansallisen myötäelämisen välittömiä teitä ja tiehykkeitä myöten väkevästi ja vastustamattomasti ajaisi ihmishengen pohjaiset elämänvoimat toimintaan, että se suuren, itsensä unohtavan ja uhraavan rakkauden järkytyksellä kirvottaisi ja sulattaisi liikkeelle ja hereille ihmisessä jähmettyneen sisäisyyden meren ja sen arvaamattomat, kätketyt voimat, niin jäävät yksilöt tätäkin elämällistä herätystä, tätäkin yksilöllisen elämänsisältönsä laajenemista ja kasvamista vaille, jäävät tietämättömyyteen heidän omiin olentoihinsa kätketyistä, heidän tietoisaa itseänsä suuremmista rakkauden ja itseuhrauksen alkuvoimista, eivät saa kokea sitä elämäntunnon laajentumista, kohottumista ja kirkastumista, johon ihminen kypsyy uhratessaan itsensä sille kokonaisuudelle, jossa hänen henkensä ja verensä juuret ovat.

Jotta ihminen olisi hedelmällinen yhteiskunnan jäsen, satoisa elävä elin yhteiskunnassa vaaditaan häneltä, ei käsitteellistä, ohjelmallisesti selvää ja tietoisaa isänmaanrakkautta, vaan elämällistä yhteenkuuluvaisuutta kansalliseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, välitöntä elämisen yhteyttä sen ympäristön kanssa, jossa hänen elämäntyönsä tapahtuu. Välitön, ei ajateltu, vaan vaistoinen rakkaus omaan kansaan, työ ja kärsiminen sen kanssa ja puolesta, sen häpeän ja kunnian eläminen omassa rinnassa omana nöyryyttävänä, syvempään itsetuntemukseen leikkaavana häpeänä ja omana kannustavana, velvoittavana kunniana, antautuminen sen elämänhengityksen läpitunkemaksi, sen toivojen kohottamaksi, sen kamppausten terästämäksi, sen pyrkimysten jännittämäksi, sen ihanuushurmioiden kirkastamaksi tulvahuttaa yksilöön elämän elävän virran, joka täyttää hänen henkensä sekä aineksen runsaudella että innon palolla, terästää ja tiivistää hänen siveellisen tahtonsa, hedelmöittää ja lämmittää hänen luovan mielikuvituksensa: antaa hersyvän runsauden ja syvyyden, inhimillisyyden hänen elämäntunnolleen ja elämännäkemykselleen. Kuten aalto vain meren povelta, meren täyttämänä voi paisua ilmoja kohti, siten voi yksilökin vain kansansa povelta, kansansa elonhengen kohottamana ja täyttämänä, sen paisunnan hetkellisenä huippuna, kärkenä ja voimanvyörähdyksenä singahtua täyteen ja terveeseen elämäntietoisuuteen.

Kansallisesti eristäytyneet yksilöt ja kansallisesti eristäytynyt sivistyneistö jäävät vaille sitä itsesyventymistä ja itsekypsymistä, sitä rikkaampaan ja pätevämpään itsekokemukseen kehkenemistä, jonka kansallinen myötäeläminen ihmisessä virvoittaa. Yksilö, väkevinkään, enempää kuin erikoinen luokkakaan, henkisesti virein ja viritetyinkään eivät kostamatta irroittaudu pohjaltaan. Ken ei koko olemisellaan elä siinä ympäristössä, jossa hän suorittaa elämäntehtäväänsä, ketä eivät tajunnantakaiset, yksilön tietoisaa valintaa väkevämmät ja sitä ehdottomasti hallitsevat yhteiselämisen tuntoliitteet ole kiinnittämässä siihen elämänympäristöön, jonka piirissä hän elämänsä kuitenkin elää ja työnsä joutuu suorittamaan, hän erillistyy tahtoen tai tahtomattaan tästä ympäristöstä, elävän rakastavan myötätunnon ohella ehtyy häneltä tämän rakkauden antama hedelmöittävä, yhä suurempaan ponnistukseen ja antautuvampaan työhön elähyttävä ja kiihoittava aineskin, ja hänen työnsä surkastuu kuolleeksi työskentelyksi, ulkonaiseksi työn suorimiseksi. Virkamies ja muu elämäntehtävänsä suorittaja, joka toimii tehtävänsä vain virallisena toimen suorituksena, eläen itse myötätuntoineen, harrastuksineen, elämänvaikutteineen täydellisesti ympäristönsä elämänpiirin ulkopuolella, jopa tälle ympäristölle ynseänä, ohjelmallisesti vihamielisenä ja vierovanakin, ei voi saada oikeata sisäistä otetta tehtävästään. Hän on yksilöllisesti työnsä ulkopuolella, ja suorittaa hän työnsä kuolleella, muodollisella, mielikuvituksettomalla ulkopuolisuudella. Hän ei elä ympäristöstään välittömästi itseensä niitä elämyksiä, jotka hedelmöittäisivät hänen työnsä, joiden varassa hänen elämäntyönsä kasvaisi elimelliseksi, liittyisi elävästi ympäristön elämän- ja kehityksentarpeisiin, mukautuisi, kasvaisi, elämällisesti rikastuisi ja kehkenisi näiden tarpeiden mukana, kiihoittamana ja nostamana. Hänen ja hänen tehtävänsä väliltä ovat ummessa rakkauden suonet. Hänen sulkeva, vierova suhteensa elämänympäristöön sulkee häneltä oman kasvamisenkin ainekset: työ, joka on ihmisen tehoisin kasvattaja, jonka ponnistuksessa ihminen kasvaa itsensä yläpuolelle, jonka kiihtyvässä jännityksessä ihminen kuin kierrevihuri kerää ja imee itseensä ympäristönsäkin elämänvaistot, -ainekset ja -voimat, tältä työn intohimolta on kadonnut tarkoitus, elinedellytys ja aines, ja elämänympäristöstään sulkeutunut ihminen jää yksilöllisessä elämässäänkin vaille tätä työn siunausta, sen antamia elähyttäviä herätteitä ja vaikutuksia, sen hedelmöittämää elämänkokemuksen rikkautta, pätevyyttä ja syvyyttä.

--Kansalaisen isänmaanrakkaus on välitöntä yhteiselämistä siinä yhteiskunnassa, jonka piirissä hän elää, ken tästä yhteiselämästä itsensä irroittaa, hän tuomitsee itsensä sekä itsekohtaiseen että yhteiskuntakohtaiseen hedelmättömyyteen, hän kuihtuu ja kuolee sekä yksilöllisessä elämänsisällössään että yhteiskunnan työelimenä.

Tällainen, joko omasta taipumuksestaan tai historiallisten olosuhteiden painosta kansallisesta pohjastaan eristetty ja vierautunut sivistyneistö vapautuu, kyllä välittömästi sille virtailevan alinomaisen uuden ja alati uudistuvan elinaineksen raskaasta omistamisesta ja sulattamisesta. Sen ei tarvitse työläässä ja vaikeassa omistamistaistelussa oman valmiin elämännäkemyksensä ja elämäntuntemuksensa kokonaisuuteen jäljettömästi liittää niitä aina uusia, usein ristiriitaisia ja vastahakoisia, aina rikkaita ja rikastuttavia elämänaineksia, jotka kansallisen yhteiselämisen pohjalta virtailevat sille, sen ei tarvitse niiden varassa kasvaa yhä kypsempään, syvempään, pätevämpään ihmisyyteen. Se hengen ponnistus, minkä tämä yhä uusien elämysten sulattaminen entiseen sivistyskokemukseen kysyisi, säästyy täten puhtaasti muodollisen viljelyksen hyväksi. Henkinen huomio ja muodostamistarmo kääntyy ja kohdistuu yksinomaisemmin, vapaammin ja viileämmän jo saavutetun ja sulatetun elämänaineksen henkistyneeseen, herkkään viljelyyn ja muodolliseen hallitsemiseen.

Mutta tällainen muotokultuurin hetkellinen nopea jouduttuminen on ainoastaan näennäistä elintoiminnan kiihtymistä, aineetonta, hedelmättömästi nopeaan lakastumiseen rientävää kuten juurestaan leikatun kukkasen, joka veteen pistettynä kyllä nopeammin kehittää teränsä auki kuin omalla varrellaan, mutta jonka kukoistaminen on vain heloittavaa kuolemista, ei hedelmän kehäilemistä.

* * * * *

Niin aineellinen kuin henkinenkin elämä on joka hetkistä uudistumista; itse elämän sisältö, koko elintoiminta on uudistumista: uuden aineksen alinomaista omistamista, sulattamista, sen varassa uudeksi, yhä uudistuvaksi elämäksi palamista. Elämän sisältö on taistelussa, omaksi omistamisessa, vieraan aineksen väkevässä sulattamisessa oman elämän paloksi. Keneltä tämä taistelu liiaksi helpottuu, kenen ei tarvitse syttyä pakottaakseen vieraan, vastahakoisen aineksen sulautumaan hänen oman olentonsa vaatimuksiin ja lakeihin, kenen ei tarvitse jännittää henkensä tarmoa hallitakseen, elämäntuntonsa yksilölliseksi eheydeksi muokatakseen häneen tulvivaa uuden elämän-aineksen virtaa, häneltä menee taistelun ohella taistelemisen ainoa hedelmäkin menetyksiin: eletty elämä.

Kuten väkevimmän, elävimmän elämänkäsityksen omistaa se ihminen, totisimpaan, palavimpaan hengen tekoon voi kypsyä se yksilö, joka on lähimmältä kuullut luonnon hengityksen, elänyt luonnon, maan, elämän povella, tuntenut sen suonien sykinnän ja solinan, omalla elimistöllään liittynyt tähän sykintään ja solinaan ja tästä versovin sisäisin voimin luo tuntemuksensa muodon kirkkaudeksi, samaten omistaa rikkaimman ja painokkaimman, jokaista jäsentänsä sekä sitovimman ja velvoittavimman että hedelmöittävimmän elämänsisällön se kansa, jossa sisäisyyden suonet välittöminä ja runsaina sykkivät mehua pohjalta pinnalle ja jossa pinnan muotoloisto on sisäisyyden veren lämmintä, hengittävää kukintaa.

Missä sisäisen, uuden elon virtailu on ehtynyt tai ehtymässä, siellä muuttuvat elämänilmiöt ikäänkuin irrallisiksi, ilmavan kevyiksi. Kaikki kadottaa sisältönsä, kiinnekohtansa, leijaa sisäisesti keventyneenä, virvailee satunnaisena muotojen leikittelynä ja kimalteluna. Elämä häipyy tarttuvien käsien välistä, elämältä katoo sisällön side, muotoansa etsivän, muotoonsa pyrkivän aineksen sisältä käsin pakoittava, ajava mahti. Elämän velvoituksenalainen raskas työntaistelu helpponee valmiiden muotojen kokeilevaksi, keikailevaksi, leikkiväksi, melkeinpä julkeaksi yhteensommittelemiseksi. Elämä eletään kevyemmin, kuin elämän runsaus, moninaisuus ja syvyys ansaitsee. Itse eläminen, elämisen tunto kadottaa vakavuutensa, ehdottomuutensa, velvoittavan, ankaran ainokaisuusarvonsa.

Elämällä on se pettävä, helposti harhaan vievä ominaisuus, että se näkyy vain sikäli mikäli katsojalla on silmää sitä huomaamaan: ken sen kevyenä, helppona näkee, sille se onkin kevyt, helppo ja mitätön; kenen silmä taas sulkeltaa syvemmälle sen syiden ja salaisuuksien kudelmaan, hänelle se selkenee yhä painokkaampana, vaikeampana, merkitsevämpänä. On riisto oman elämän arvolta elää elämänsä liian helposti.

Tässä elämäntunnon rapistumisessa, höltymisessä, ohenemisessa on selitys kansojen vanhenemiseenkin, kukoistavien sivistyskansojen yht'äkkiseen tyhjenemiseen, kulumiseen ja rappeutumiseen. En usko, että esimerkiksi kreikkalaisilta tai roomalaisilta niiden rappeutumiskauden alkaessa kansalliset uusiutumismahdollisuudet vielä olisivat tyyten ehtyneet; sivistys oli niiden keskuudessa kehittynyt vain jonkinlaiseen umpikujaan: sivistyksen päivänvaloon kamppautunut kansanosa oli erikoistunut tämän sivistyksen sisäisten mahdollisuuksien etäisimpiin, erillisimpiin, hienoimpiin kärkiin ja huippuihin, monisärmäisimmäksi kiteytynyt, hienoimmaksi hiottu, arimmissa ilmiöissäänkin herkästi ja varmasti hallittu muotokultuuri oli muodostunut niin monipuoliseksi ja monivivahteiseksi, etäytynyt niin hiuksenhienoihin, sokkeloisiin erikoisuuksiin, että sen ilmenemismuotojen ulkonainen omistaminenkin riitti sekä kuluttamaan vahvankin henkisen työtarmon, että ylipääsemättömänä juopana eroittamaan ja eristämään sivistyksen muotoihin koulitun pintakerroksen pimeän muodottomuuden syvänteissä uinuvasta kansapohjasta. Täten tapahtunut eristäytyminen kyllä hetkellisesti helpoitti näiden sivistysten yhä herkemmäksi kiihtyvää muodollista erikoistumista, mutta samassa mitassa irkeni elämäntunto pohjaltaan: itse elämä höltyi sisällisistä, pidättävistä siteistään, sisältö hupeni vain muodoksi.

Täten sivistyksen elimistöön hiipinyt höltyminen turmeli vähitellen siveellisesti arvottomiksi ja kestämättömiksi koko nämä sivistyspiirit, ja ainoa pelastus, joka näillä kansoilla sivistyskansoina vielä olisi ollut, joka olisi voinut syöstä näiden kansojen sisäiset, tiedottomuuden onkaloihin tyrehtyneet voimat uuteen, luovasti sivistykselliseen toimintaan, olisi ollut joku näiden kansojen sisältä tapahtuva mullistus, senkaltainen sisäisten, salassa olleiden kansallisten voimien esiinpurkautuminen kuin oli esimerkiksi Ranskan vallankumous, joka vastaavanlaatuisissa sivistysolosuhteissa mursi kansan pohjavoimat huuhtomaan kansan kansallisen sivistyksen uudeksi.

* * * * *

SIVISTYKSELLISIÄ LAATUPIIRTEITÄ.