Chapter 2

Yksilöllisessä nerossa on kuitenkin aina säkene itsevoimaista aurinkoa. Se on valonlähde, joka kyllä on sidottu ympäristöönsä, riippuu tästä ympäristöstään, mutta joka myöskin valaisee tätä ympäristöään. Se kirpoaa ja vaikuttaa kansallisen sivistyksen pohjalta, on tämän pohjan liikkeiden läike, on kansan elinponnen kärki. Mutta yksilön omaa, hänen omasta verestään, hänen perityn henkisen ja aineellisen laatunsa kudoksista noudettua on kuitenkin se kiihkeys ja tarmo, jolla hän suorittaa ympäristön ja olosuhteitten hänelle antaman teon. Kansa antaa hänelle tehtävän, määrää hänen elintehtävänsä sisällön, mutta yksilönä, hänen vereensä ja tuntemisen mahtiinsa kätketyillä voimilla hän tekonsa suorittaa.

* * * * *

Sivistyneistö yhtenäisenä kokonaisuutena katsottuna on sensijaan kaikessa sitä kansaympäristöä, jonka pintakerrosta se on. Se on kansan luuta ja lihaa, on kansan tietoisa osa, se elin, jossa kansan henkinen kypsyys kirpoaa toimivaksi.

Kulloinenkin sivistystaso, aineellisen ja henkisen kultuurin summa on ikäänkuin yhteenveto kansan historiallisen työn, vuosisatoja kestäneen, sukupolvi sukupolvelta perityn luomisen tuloksista. Siinä on kerrostuma kerrostumalta läsnä kaikki se pysyvä aineellinen ja henkinen saavutus, minkä kansa on elämästä voinut irroittaa pysyvään, jäävään muotoon. Tämän sivistyspääoman näkyvänä kannattajana, hoitajana on kansallisen kehityksen ylin kerros, se pintakerros, jonka historian virtaukset, tapahtumien sattuma, useasti oma kuntokin ovat vyöryttäneet kansallisen kehityksen huipulle ja huipuksi; mutta se on vain tämän sivistysperinnön kannattaja, hoitaja, edustaja, ei sen luoja, omistaja. Kuten veden pintakalvo ei itsessään ole sen vesimäärän kokonaisuus, jonka näkyvänä rajaviivana se päilyilee--on vain tämän vesimäärän ulottuvaisuuden ulkonainen raja, joka on alinomaisessa hengittävässä, nousevassa tai laskevassa liikunnossa, sikäli kuin sen kätkössä oleva, sitä kannattava vesimäärä paisuu tai laskee--samaten ei kansan ylin kerroskaan, se, jossa kansan sivistyspatouma ilmestyy toimivana, näkyvänä, ole itsessään muuta kuin kansan sivistystason näkyvä rajaviiva, pinta, joka hengittää, nousee ja laskee kansan hetkellisen voimarikkauden noustessa tai laskiessa.

Kansan ylin kerros, se kerros, jossa kerätty henkinen rikkaus herää toimivaksi, jossa unhotukseen vaipuneiden sukupolvien ja nykyisen näkymättömissä työskentelevän kansapohjan yhteinen henkinen ja aineellinen voimasäästö kuin polttopisteessään sykähtelee ja kukoistaa puhjeten voiman kukkurassaan itsenäisiksi hengen teoiksikin, kuuluu yhtä kiinteästi ja välittömästi kansaan kuin mikä salaisin, pohjaisin solu hyvänsä kansaelimistössä; on voimassaan kansansa voimaa, teoissaan kansansa tekoja, loistossaan kansansa loistoa, kukoistuksessaan kansansa kukoistusta. Älköön ylpeilkö kukan terä heloittavuudestaan, ikäänkuin olisi sen värien herkeä loisto sen omaa luomaa: tuhansin tiehykkein on se liitetty lehvien ja rungon salaiseen elämään, juurien uupumattomaan työhön maan ikuisessa hedelmällisessä viileydessä, niitä tiehykkeitä myöten ovat ilmojen siniriemu ja maan sykkivä väkevyyden punerrus imeytyneet sen kupuun: vamma juureen tai haava runkoon ja kukkasen poskelle leviää kuoleman valjuus ja hedelmä surkastuu ennenkuin se on muodostunutkaan.

Kansan toimiva kerros, aineellinen ja henkinen ylimystö, luova ja nauttiva, aineellisen vaurauden ja henkisen tietoisuuden päivänvaloon noussut ja siinä elävä pintakerros on kansan kaiken aineellisen saavutuksen ja henkisen sivistysperinnön sekä ilmestys että vaalija. Siinä on läsnä se henkinen tarmo, jonka väistyneet sukupolvet ovat jaksaneet herättää, viljellä toimivaksi itsetiedottomasta kansasielusta; siinä on läsnä se elämäntapojen, elämäntunnon, elämänkaipuun hioutuminen, herkistyminen ja hienostuminen, joka polvi polvelta on virittynyt kansassa ja viljelty eläväksi yhteisomaisuudeksi jäyhän, karun elämän kamarasta; sillä on käytettävinään kaikki se aineellinen vauraus, joka kansan kaikkien menneitten ja nykyisten sukupolvien uuraan yhteistyön ylijäämänä on muodostunut vapaaksi, irralliseksi kansallisvarallisuudeksi. Kaikestaan on tämä kerros velassa kansalle, kansan kaikelle menneisyydelle ja sen koko nykyisyydelle: on velassa aineellisesta vauraudestaan, on velassa henkisestä luomistarmostaan ja -vapaudestaan, on velassa elämäntuntojensa ja -vaatimustensa hienoudesta ja herkistymisestä, siitä henkisen näköpiirin avaruudestakin ja vapaudesta, joka sillä kansansa henkisen perinnön huipulla seisten on koko ihmiskunnan henkiseen viljelykseen.

* * * * *

SUOMEN SIVISTYNEISTÖ JA KANSALLINEN KOKONAISUUS.

Niin kiinteästi ja välittömästi kuin missään muuallakin, on Suomessakin sivistyneistö kansan henkisen tason näkyvä muoto. Suomenkin sivistyneistö on kunakin historiamme hetkenä edustanut sitä saavutusta, johon Suomen henkinen viljelys kulloinkin on kypsynyt ja kohonnut. Suomen suomalaisesta kansapohjasta on se määräävältä, värittävältä, sävyttävältä enemmistöltään noussut; mikäli siinä on vierastakin verta, on tämä veri kunakin ajankohtana sulautunut kansallisen sivistyneistön vallitsevaan suomalaiseen kanta-aineistoon vain rikastuttaen, monipuolistuttaen, henkisesti ja verellisesti elävöittäen sitä, mutta sen kansallista laatua ratkaisevasti muuttamatta. Suomenkin aineellinen ja henkinen ylin kerros on vain Suomen kansan päiväpuolikerrosta, se kansallinen kerrostuma, johon viljelyksen elähyttävät säteet ovat sattuneet ja joka sen alla ja kätkössä elävien ja tykkivien voimien ja mehujen väkevöittämänä on saavuttamassaan auringonvalossa puhjennut kukkaan ja hedelmänkantoon.

Suomenkin sivistyneistö on kansansa historiallisen kehityksen, suomalaisen kansallisen viljelyksen sekä tulos että ase; se on sekä kansansa saavutetun aineellisen ja henkisen viljelyksen näkyvä ilmestys että myöskin se elin, jonka avulla kansa taistelee itsensä yhä elävämpään itsetietoon, yhä syvempään, herkempään viljelykseen.

Tässä, että sivistyneistö välittömästi on sekä kansansa sivistystyön saavutus että kansansa tulevaisen sivistystyön ase, ei merkitse mitään se, jos erikoisten historiallisten olosuhteitten vuoksi tämä sivistyneistö on joutunut kielellisesti irroittautumaan varsinaisesta kansasta, omasta kansastaan. Silti on tämä sivistyneistö kaikessaan kansansa vuosisataisen viljelystyön saavutus ja kannattaja, ja silti lepää tällä sivistyneistöllä olemisen velkana velvollisuus olla tämän oman kansansa sivistyselimenä.--Jos Suomessa erikoiset historialliset olosuhteet ovat vuosisatojen kuluessa kehittäneet yläluokkamme ruotsinkieliseksi, ei tämä vielä merkitse sitä, että yläluokkamme silti olisi vaihtunut kansallisuudeltaan toiseksi kuin mitä se itsessään on: yhä se silti pysyy vereltään pääasiassa suomalaisena ja--mikä ratkaisee--yhä se silti on Suomen kansan historiallisen kehityksen tulos. Ruotsinkielisenäkään se ei syki Ruotsin kansan verta, eikä se viljelys, jonka povelta se on puhjennut, josta se on imenyt ja edelleen imee mehunsa ja aineksensa, josta se on saanut sekä olemisensa sisällön että muodon, ole Ruotsin kansan vuosisataisen työn ponnistuksesta ilmoille puserrettu. Suomalainen on yläluokkamme vereltään ja--mikäli se edustaa ja sisältää aineellista ja henkistä viljelystä--on se viljelys suomalaisen vaivannäön, suomalaisen ponnistuksen elämän kovasta kamarasta esille taistelemaa. Yläluokallamme on olemisen ja esiytymisen ehtona ja edellytyksenä kaikki se uuras, näkymättömissä tapahtunut viljelystyö, jonka Suomen kansan menneet ja nykyiset sukupolvet ovat vuosisatojen vaiheissa suorittaneet ja nykyhetkellä suorittavat: se on suomalaisen työn näkyvä tulos, suomalaisessa veressä, suomalaisessa maaperässä, suomalaisessa historiassa ovat sen kaikki juuret.

Mikäli alkuperä velvoittaa, mikäli kukaston elinvelvollisuutena, olemisentehtävänä on kantaa sen elimistön hedelmää, jonka povella se on puhjennut, jonka juurien, solujen tietä se imee elämänsä mehun ja jossa yksin sillä on olemisensa, elämänsä ja kukoistuksensa, sikäli on Suomenkin sivistyneistöllä olemisenvelvollisuutena--tai paremmin vielä olemisen oikeutena ja olemisen toteuttamisena--velvollisuus olla kansansa sivistyksen, ei ainoastaan ilmestys ja tulos, vaan myöskin tekijä.

Suomalaisen kansallisen sivistyksen suurin vamma onkin siinä, että kielen juopa on joutunut eroittamaan toisistaan varsinaisen kansan ja sen sivistyneistön, jonka vuosisatainen viljelystyö on tästä kansasta kamppaillut ja kehittänyt esille. Tämä kielen juopa on puolella ja toisella aiheuttanut sen harhatunnon kuin olisi tämän kielieron takana olemassa todellinen kansallinenkin ero, kuin edustaisi ruotsinkielinen sivistyneistömme vierashenkistä sivistystä, jonka siteistä suomalaisen kansasielun on vapauduttava löytääkseen oman todellisen itsensä, ja kuin olisi suomalainen kansapohja toista vierasta rotua, jonka vereen ja vaistoihin ei voi istua se viljelys, jonka edustajaksi ruotsinkielinen yläluokkamme itsensä katsoo. Tämä harhatunto on aikojen kuluessa ja olojen vaikutuksesta päässyt syöpymään yhä syvemmälle yleiseen tietoisuuteen, ja uhkaa se kestävänä mielialavirtauksena lopullisesti todella lohkoa kansamme sivistyksellisesti eri ryhmiksi. Varsinkin viime aikoina ovat nämä eri tolille joutumisen oireet aivan ahdistavassa määrässä kasvaneet ja muuttuneet itsetietoisiksi ja päämäärästään selviksi.

* * * * *

Tätä vierauden tuntoa on tehostamassa ja kiihdyttämässä se ilmeinen erilaisuus, joka todella kyllä on vallitsemassa vanhan ruotsinkielisen sivistyneistömme ja muodostumassa olevan nuoren suomenkielisen sivistyneistön yksilöllisten laatupiirteiden välillä.

Toisaalla vanha perinnäiskultuuri: sen joustavampi muotovalmius, hiotumpi älyllisyys ja herkempi yksilöllinen viljely, joka varustaa jokaisen jäsenensä sekä valmiimmalla hengen notkeudella että keskitetyllä, tiiviillä, iskevällä asiallisuudella; toisaalla nuori, vielä alullaan ja muodostumassa oleva kultuuri: sen muodollinen epävalmius, hapuileva ylimalkaisuus, löyhä, vähän pintapuolinen, ja epäasiallinen aatteellisuus, jonka kehässä yksilö ei vielä voi valmiina perintönä saada sitä hengen viljelystä, terästystä ja tiivistystä, minkä vasta perinnäissivistys, vanhalla kultuurilla ladattu ilmakehä voi antaa--nämä molemmat ovat toisiinsa verrattuina käsitetyt, ei eri kultuuritason, jota ne ovat, vaan eri kansallisuuspohjan, eri rodun tuntomerkkeinä.

Täten aiheutunutta henkisen vierautumisen tuntoa on vielä lisäksi ollut tehostamassa eräs toinenkin historiallisten olosuhteittemme luoma laatupiirre ruotsinkielisessä sivistyneistössämme. Ruotsinkielinen sivistyksemme ja ruotsinkielinen sivistyneistömme on historiallisista syistä etupäässä muodostunut länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa edelleen vahvasti tämän alkuperäisen pohjansa laatuominaisuuksia.

On nimittäin olemassa varsin tuntuva laatuero itäsuomalaisen ja länsisuomalaisen kansanluonteen välillä. Tämä laatuero johtunee useastakin samaan suuntaan vaikuttavasta asianhaarasta. Länsisuomalais-hämäläisen asutuksen raja, joka yleispiirteisesti määritellen kulkee Kyminjoen laaksoa ja Päijännettä pitkin taipuen Päijänteen pohjoispäästä Pohjanlahtea kohden, on samalla myöskin maamme vanhemman ja vankemman maanviljelysalueen raja, ja värjännee jo tämä vakiintuneemman maanviljelyskultuurin tanakka vauraampi asettuneisuus kansanluonnetta tällä alueella. Länsisuomalais-hämäläinen ja savolais-karjalainen kansanluonne ovat voineet saada eroavat vivahduksensa osaksi juuri tästä aineellisen kultuurin vanhemmuudesta tai nuoremmuudesta--toisaalta vanhemmasta, juurtuneemmasta yhteiskunnallisesta viljeltymisestä, yhteiselämän juuriin pureutuneemmasta elämäntottumusten muokkautumisesta, toisaalta nuoremmasta, vielä hataraksi ja sulautumattomaksi jääneestä, epävalmiimmasta sivistys- ja muokkaustyöstä.

Mutta mahdollisuuksien ulkopuolella ei myöskään ole varsin huomattavakin veren ja rodun erivivahteisuus näiden kansamme kahden pääryhmän välillä. Edellytettynä kuten eräät kieli- ja esihistorialliset seikat antanevat aihetta olettamaan, että länsisuomalais-hämäläiset ovat saapuneet maahamme Virosta, savolais-karjalaiset taas idästä ja kaakosta, niin ovat länsisuomalaiset sekä aikaisemmilla että nykyisillä asuinsijoillaan joutuneet monipuolisiin, elokkaisiin ja kestäviin kosketuksiin germaanisten kansanheimojen kanssa, kun taas savolais-karjalaiset ovat olleet yhtä eloisan ja kestävän vaikutuksen alaisina slaavilaiselta taholta. Länsisuomalaisen kansa-aineksemme sekä verellistä että sivistyksellistä germaanistumista jo historiantakaisina aikoina tehostaa vielä se seikka, että uudemman esihistoriallisen tutkimuksen mukaan nykyisen länsisuomalaisten asuma-alueen pohja-asutus on ollut germaaninen, joka nähtävästi rauhallista tietä vähitellen on sulautunut tulokkaisiin. Kun vielä ottaa huomioon varsinaisen historiallisen ajan tapahtumat, jolloin länsisuomalainen asutus jatkuvasti on sulattanut itseensä runsaasti ruotsalaista rannikkoasutusta, samalla kuin itäiset kansaheimomme alinomaisten sotien ja niiden seurauksien vuoksi tuontuostakin ovat saaneet vahvoja venäläisiä veriannoksia sulatettavikseen, niin lienee oikeutettu väittämään, että länsisuomalaishämäläinen heimo on vahvasti germaanisesti väritetty, kun taas itäsuomalaisessa laatusävyssä kuvastelee melkoisesti slaavilaisia luonnepiirteitä.

Ero itä- ja länsisuomalaisen kansanluonteen laatusävyssä onkin jotenkin sama kuin on ero slaavilaisten ja germaanisten yleispiirteisten luonnesävyjen välillä: toisaalla verrattain avoin herttainen elokkuus ja välittömyys, toisaalla jäyhempi, karumpi sulkeutuneisuus. Itäsuomalaisissa henkisesti liukuvampaa, antoisampaa, mutta höllempää valmiutta, syttyvää, mutta ylimalkaista innostelua ja harrastelua, juoksevaa sanavalmiutta ja -vuolautta, kun on kysymyksessä yleinen suuntailu ja ylimalkainen periaatteilu, mutta laimea, mieto, herpoutuva tartunta silloin, kun on kysymyksessä kouraisu asialliseen, henkiseen tai aineelliseen todellisuuteen ja tämän arkisen todellisuuden kärsivällinen muodostaminen tahtovan mielikuvituksen mukaan. Länsisuomalais-hämäläisissä taas henkisesti niukempi ja karumpi, näköään vaatimattomampi, mutta todellisempi, koottu, kohdistuva ja tarmokas hengenlaatu, sisäänpäinkääntynyt, niin sanoakseni asialliseen täsmällisyyteen sitoutuva mielikuvitus, juro, tiukka, sanojen ja liikkeiden liioittelua välttävä, melkein askeettisesti kuivakiskoinen ja koruton asiallisuus.--Kirjallisuudessammekin näkee tämän laatueron kuvastelua, ja edustaa siinä laulavaa, liukuvaa, väljää karjalaisuutta elävimmästi ja loistoisimman Kalevala, kun taas miehisesti järeämmän, yksilöllisesti hehkutetumman länsisuomalais-hämäläisen laatusävyn suurimpina muistomerkkeinä kirjallisuudessamme ovat Raamatun käännös [ja Aleksis Kiven runous.]

Tämä luonnesävyjen ero on jokaiselle kansallista elämäämme myötäelävälle kiistämätön. Onpa tämä vastakohtaisuus niin tuntuva, että melkein yksilöä myöten voi päätellä, kummanko heimon katsomustavat ja tunnesävy asianomaista henkilöä vallitsevat, ja että koko julkisessa yhteiselämässämme voisi vainuta ja seurata itä- ja länsisuomalaisten mielialasuuntien ja -virtailujen vuorottelevaa voitollepääsyä.

Nyt on--kuten jo huomautin--vanha ruotsinkielinen sivistyksemme ratkaisevassa määrässä muodostunut länsisuomalais-hämäläisellä maaperällä ja pohjalla ja kantaa edelleen vahvasti tämän alkuperänsä väriä, samalla kuin uusi nouseva suomenkielinen sivistys melkein liika hallitsevasti on perinyt määrääviä laatupiirteitä ja väriä savolais-karjalaiselta henkipohjalta. Sitenpä joutuu näiden kansamme kahden pohjalaadun eroavaisuus ja sen aiheuttama vieroksuva suhtautuminen vielä tehostamaan jo erikielisyyden synnyttämää juopaa kummankin sivistyneistömme välillä ja yhä vahvistamaan sitä harhakäsitystä, että ruotsinkielisen sivistyneistömme muka kansallisesti vieraana on vieroksuttava Suomen kansaakin.

Sivistystasojen kehitysero ja eri heimoilta peritty luonnesävyn ero ovat yhtyneinä tilapäisten historiallisten olosuhteiden aiheuttamaan kielieroon virittäneet ja juurruttaneet kummallakin puolella mieliin sen, näissä olosuhteissa läheisen ja luonnollisen vaistoharhan, että erikieliset sivistyksemme muka edustaisivat myöskin eri kansallisia ja rodullisia hengenlaatuja, että ruotsinkielinen sivistyksemme olisi laadultaankin meille aivan vieras muodostuma, josta eroittautuminen on kansallisen suomalaisen sivistyksen elinehto, ja että ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme eristäytyminen suomalaisesta yhteiselämästä merkitsisi tämän sivistyneistön heräämistä ja selkeytymistä omaan kansallisrodulliseen itsetajuntaan.

Mutta miten luonnollinen ja selitettävä tämä vaistoharha onkin, niin vaarallinen ja tuhoisa se silti on kansallisen sivistyksemme kokonaisuudelle: tuhoisa kansalliselle sivistyksellemme kokonaisuudessaan, vielä tuhoisampi kummallekin niistä ryhmistä erikseen, jotka nyt näiden kiistämättömien, mutta kuitenkin ainoastaan näennäisten luulosyiden sokaisemina pyrkivät erilleen toisistaan. Niin totta kuin kukka kuoleutuu, jos se irroitetaan varrestaan, ja niin totta kuin juuren on vaikea uudestaan versota, jos siltä sen varsi katkotaan, niin totta vuotaa kuiville jalointa Suomen verta, jos se, minkä vuosisatainen yhteinen kasvaminen on luonut, viilletään toisestaan irti. Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö ei surkastumatta voi tätä eroittumista, tätä kansallisesti juurettomaksi joutumista kestää, ja kipeän, vaikean, vaikk'ei aivan yhtä korvaamattoman vamman saa Suomen suomalainen kansapohjakin kestää, jos siltä menee kansallisesti menetyksiin se korkeamman henkisen viljelyksen ase, jonka sukupolvien ja vuosisatojen työ sille oli valmiiksi hionut.

* * * * *

II

RUOTSINKIELINEN SIVISTYKSEMME JA RUOTSINKIELINEN SIVISTYNEISTÖ

* * * * *

KANSALLINEN POLVEUTUMINEN.

Kielipoliittisessa taistelussamme nykyään esiytyvä pyrkimys käsittää erikieliset kansalaisryhmämme vereltään eri rotuisiksi perustuu siis eräänlaatuiseen näköharhaan. Historiallisten olosuhteiden luoma kieliero, sivistyksen vanhemmuuden aiheuttama kehitystasoero, verrannollisesti runsaampi verellinen ja traditionellinen pohjautuminen länsisuomalais-hämäläiseen kansapohjaan ja -laatuun yhtyneenä jonkinvertaiseen--vaikka luultua paljoa vähäisempään--veren vierauteen vain ovat ne rajaviivat, jotka eroittavat ruotsinkielisen sivistyneistömme nuoremmasta suomenkielisestä sivistyneistöstä ja jotka väärintajuttuina ja väärintulkittuina tunnevaikuttimina ovat tehostaneet näiden erikielisten kansalaisryhmiemme vierautumista toisistaan siinä määrin, että harhautunut ja harkitsematon yleistajunta on johtunut antamaan näille tilapäisille ja pinnallisille laatueroille jopa ratkaisevan rotueron sisällön ja merkityksen.

* * * * *

Jos olisi mahdollista laatia seikkaperäinen sukutilasto sivistyneistömme polveutumisesta, kävisi siitä epäilemättä varsin selvästi ja vakuuttavasti ilmi tämän sivistyneistön vallitseva suomalaisuus. Tietysti on tämä sivistyneistö sulattanut itseensä tuntuvat määrät ruotsalaista ja muutakin kansainvälistä ainesta, mutta kanta-ainekseltaan on se kuitenkin aina ollut ja pysynyt suomalaisena.

Läheinen valtiollinen yhteytemme Ruotsin kanssa on aiheuttanut kummankinpuolisen vilkkaan virkamies- ja sotilassukujen vaihdon. Keskiaikainen vilkas hansakauppa ajoiksi puolittain saksalaistutti kaupunkimme. Lukuisten sotain aiheuttama kestävä palkkasoturijärjestelmä ja muut olosuhteet ovat kuten Ruotsiinkin vetäneet tänne meillekin aikojen kuluessa runsaitakin tulokasmääriä, joista useat valta- ja sivistyssukumme polveutuvat. Varsinkin saksalaista ainesta on Saksasta ja Itämerenmaakunnista saapunut tänne niin runsaasti, että meillä polveutuu jopa useampikin valtasuku saksalaisesta kuin alkuperäisesti ruotsalaisesta kantaisästä.

Mutta on huomattava ensinnäkin, että nämä tulokkaat ovat saapuneet maahamme varsin pitkänä, useamman vuosisadan kestävänä ajanjaksona, että ne eivät koskaan ole saapuneet niin tiheinä ryhminä, että ne hetkellisestikään olisivat saavuttaneet henkisesti vallitsevaa asemaa yhteiskunnassamme, vaan että ne ovat saapuneet siten yksitellen, tilapäisesti ja vähitellen, että kunakin ajankohtana uudet suvut aina täydellisesti ovat ennättäneet sulautua jo olevan kansallisen ympäristön pohjalle, naturaliseerautua historiallisesti ja kansallisesti suomalaiseen sivistyskehään tuoden ainoastaan uusia aineksia, uutta kehitysvirikettä siihen, verestäen sitä, mutta mitenkään ratkaisevammasti sen sisäistä suuntaa ja laatua muuttamatta. Suomalainen kansallisuus on jokaisena ajankohtana tasaisesti ja vaikeudetta jaksanut siinä määrin sulattaa nämä uudet ainekset historialliseen ja sivistykselliseen kokonaisuuteensa, että nämä uudetkin sulatetut ainekset jo vuorostaan ovat myöhäisempiin tulokkaisiin nähden välittömästi ja ehdottomasti kuuluneet siihen sulattavaan kansalliseen pohja-aineistoon, jonka helmaan nämä myöhäisemmät tulokkaatkin taas vuorostaan jäljettömästi haihtuvat.

Vielä on otettava huomioon, että tänne saapuneista tulokkaista todennäköisesti enimmät ovat vasta täällä, suomalaisessa ympäristössä perustaneet perheen ja että sukujen myöhempipolviset jälkeläiset--lukuunottamatta avioliittoja tällaisten tulokassukujen omassa kehässä--runsaasti ovat joutuneet perustamaan avioliittoja puhtaasti suomalaisenkin ympäristön pohjalle, joten vierasperäisten sukujemmekin vierasverisyys täten jatkuvasti ja kestävästi on joutunut ohenemaan ja kulumaan, ja että tällä vierasverisyydellä lopulta on enää vain historiallista, mutta ei sanottavaa kansallisrodullista merkitystä.

Sukujen alkuperää ratkaistaessa on myöskin otettava lukuun sekin seikka, että sukujen alkuperän määritteleminen monessa tapauksessa on suoritettava hyvin epäiltävien sukutarinain perustuksella. Varsin usein saattaa puhtaasti kotimainenkin suku tällaisten sukutarinain valossa esiintyä vieraana. On nimittäin aina ja kaikissa oloissa ollut kiehtova eksoottisuutensa vieraalla alkuperällä, ja mielellään vaippaa arkisinkin sielu viattomalla runollisella itsekultauksella alkuperänsä siihen vaatimattomaankin romantiikan heijastukseen, jonka jossakin suhteessa epätavallinen ja poikkeava polveutuminen voi antaa. Kun norjalainen poroporvari, jolla ei ole muutakaan häikäisevämpää sukupuuta esitettävänään, kuitenkin tahtoo saada jotakin romantiikan heijettä, jotakin taikaisen demoonisuuden vilettä vereensä ja sukuperäänsä, tarinoi hän heikkona hetkenään mielihyväisesti jostakin esi-isästään, jonka suonissa on juossut pisara suomalaista tai lappalaista verta. Ja yhtä herkällä runollisella luomiskyvyllä unelmoi jokin kuopiontakainen Asikainen savolaissuoniinsa puhdasta Asa-verta jostakin epämääräisen muistotarinan haamuttelemasta kanta-isästä--tekee tämän silläkin uhalla, että kerran johtelemiseen johduttua suku tulee juonnetuksi hamaan kantaisään »asinukseen» asti.--Senpä vuoksi lienevät ne suvut, joiden alkuperästä tiedot ovat epämääräiset tai ristiriitaiset, useimmissa tapauksissa oletettavat kotimaisiksi.