Chapter 13

Tämän lohkoutumisen vammat ja vauriot ovat kummallekin niin suuret, että kannattaisi todellakin sen itsekieltäytymisen uhrin, jota harhakäsityksistä valveutuminen ja luopuminen aina kysyy niin yksityiseltä ihmiseltä kuin vielä enemmän kokonaisilta, toinen toisensa harhakäsityksiä tukevilta ihmisryhmiltä. Kunpa voisi vielä ruotsinkielinen sivistyneistömme virvota suomalaiskansalliseen tajuntaan ja tuntea itsensä elimeksi Suomen kansan sivistyselimistössä! ja kunpa Suomen suomalainen kansa vielä saisi tuntea sivistyneistönsä välittömästi omakseen, oman elimistönsä elimeksi! Jos katkaistut suonet vielä voisivat liittyä toisiinsa ja alkeellinen muodostumisen voima ja viljelyksen herkkyys voisivat yhteisinä virrata ja sykkiä yhteisessä elimistössä, niin silloin olisi Suomen kansalle pelastettu sen yhteinen historiallinen menneisyys ja kevennetty sen tulevaisuus: ruotsia puhuva sivistyneistömme olisi pelastettu henkisestä hivutuskuolemastaan ja Suomen suomalainen kansa vapautettu toistamiseen suoritettavasta, vuosisataisesta raskaasta vaivannäöstä!

Niin välittömästi ja kiinteästi kuin muoto ja sisältö kuuluvat Suomen kansan toisistaan erilleen taistelevat osat toisiinsa. Vasta toistensa kanssa yhdessä muodostavat ne luonnollisen kokonaisuuden. Yhtä kipeästi kaipaa ruotsinkielinen sivistyneistömme elinedellytyksenään suomalaisen kansapohjan verestävää, elävöittävää maaperää allaan pysyäkseen terveessä elämäntajussa ja todellisuuden verekkäällä, rikkaalla, hedelmällisellä pohjalla kuin suomalainen kansapohjakin kaipaa ruotsinkielisen viljelyksemme elokasta aistia, valpasta arvostelua ja täsmällistä muodon kuria pysyäkseen sivistyksen ryhdissä ja hengen joustavassa, karaistussa, eteenpäinleikkaavassa terässä.

Suomalaisen kansapohjan aines on ruotsinkieliselle sivistyneistöllemme yhtä välttämätön kuin suomalaiselle kansapohjalle tämän sivistyneistön älyllinen terävyys ja valmius: minkä toinen puuttuu vehmaassa, antoisassa, muodostumisalttiissa sisällössä, sen puuttuu toinen tämän elämänsisällön seulovassa, valikoivassa, kuonasta ja muodottomuudesta puhdistavassa käsittelemisessä; missä toinen on rikkaudessaan avuton, siellä on toinen niukkuudessaan neuvorikas. Ruotsinkielisen sivistyneistömme älyn ja arvostelun suola kitkisi ja juurittaisi alkavalta suomalaiselta sivistykseltä monta mauttomuuden ja muodottomuuden hempeätä, levitteleivää rikkaruohoa ja monta älynvelttouden suvaitsemaa rumaa kasvettumaa, ja suomalaisen kansapohjan versova elinaines taas täyttäisi ruotsalaisen sivistyneistömme ohenneen elämäntajun vaakavalla ja painoisalla elämän sisällöllä.

--Mutta harhakäsitykset istuvat ihmisten mielissä yhtä kiinteästi kuin oikeatkin ja sekä kansojen että yksityisten historia polkee itseharhojen mutkittelevia polkuja pyrkien kiertoteitse sinne, minne suoraankin olisi ollut saavuttavissa.

Liiaksi syvälle on puolella ja toisella ehkä jo leikkautunut mieliin se usko, että suomalaisen kansan ja ruotsinkielisen sivistyneistömme välillä olisi kansallisuuden eroittava juopa, jotta tätä näköhairahdukseen perustuvaa mielialavirtausta enää voisi pysäyttää mikään mielipiteitten selkeytyminen ja totuuteen palaaminen? Liiaksi perinjuurin on ehkä jo ehditty repiä rikki Suomen tähänastinen kansallinen historia, tehdä tyhjäksi vuosisataisen työn kallis tulos, jotta enää mikään paluutie olisi mahdollinen?

Sokaistuneessa itsepetoksessa on ruotsinkielinen sivistyneistömme ehkä lopullisesti hyljännyt oman kansansa, sen kansan, jolta se on perinyt kaiken, mitä sillä on, kääntynyt vieroksuen ja hyljeksien pois siitä kansasta, jonka työn ja vaivannäön, henkisen ja aineellisen saavutuksen kaikkea koottua aarteistoa se alkuperänsä ja kehityksensä vuoksi oli asetettu valvomaan ja vaalimaan ja edelleen kehittämään, jonka elimenä ja elimeksi se oli muodostunut ja jonka palveleminen oli sille sekä elämänvelvollisuus että elämänsisällön antava elinoikeus. Oman veren silmittömällä, julkealla itsehäväisyllä ilkkuvat matalimmat näistä lyhytnäköisistä riemullisella vahingonilolla, missä luulevat vainuavansa kansallisten heikkouksiemme ja vajanaisuuksiemme jälkiä, ilkkuvat ilokseen ja itsehyväisyytensä tyydytykseksi, eivät kurittaakseen heikkouksia pois rakkauden vihastuksessa. Ja ruotsalaistomme parhaat, arvokkaat aineksetkin etäytyvät välinpitämättömyydellä ja kylmyydellä Suomen suomalaisen kansan polttavista elinharrastuksista, riistävät tältä kansalta itsensä, tämän kansan väellä ja vaivalla kehitetyt työnsuorittajat ja riistävät itseltään elämäntyön, sen painokkaan elämänsisällön ja pätevän elämänkypsyyden, joka kehittyy ihmisessä vain edesvastuullisessa, itsensä unohtavassa työssä yhteisen kokonaisuuden hyväksi.

Ruotsalaistemme omalta kannalta on tämä heidän vierautumispyrkimyksensä henkistä itsemurhaa: elämänpohjan murentamista omien jalkojen alta, elämänlähteiden tukkimista itseltään, vapaaehtoista elämäntehtävästä ja sen ohella elämän arvosta ja elämänsisällöstä luopumista; yhteiseltä suomalaiskansalliselta kannalta se taas on yhteisen lipun pettämistä, kevytmielistä tehtävän hylkäämistä, korvaamatonta kansallisen perintösaavutuksen menetystä ja tyhjiin heittämistä.

Samallaisessa sokaistussa itseraasimiskiihkossa kamppailee suomalainenkin kansanaines itseään irti kaikesta elämänyhteydestä ruotsia puhuvan sivistyneistömme kanssa. Jos toisaalta matalat ja henkisesti tajuttomat, siveellisesti edesvastuuttomat sanomalehtimiesaivot vaahtosuin iskeytyvät jokaiseen »ruotsalaisen maan» »kavallukseen» tai hirnuvalla vahingonilolla rekisteröivät jokaisen »edeltäkävijäkansan» kompastuksen, esittävät yleisölleen jokaisen puukotusjutun viimeisimpänä suomalais-suomalaisena kultuurinäytteenä, niin täydentävät heidän suomenkieliset vastineensa tätä järjetöntä silpomistyötä aivan yhtä hengettömästi pikkumaisilla ja matalasti katkeroilla partioretkillä, »Luukin jupakoilla» ruotsalaistemme heikkouksien alueille. Jos toisaalta järjestelmällisesti vetäydytään kaikesta yhteistyöstä suomalaisen aineiston kanssa, jos toimialat jaetaan, rahastot hajoitetaan kielen karsinoiden mukaan, jos vedetään--mikäli mahdollista--miehet ja varat pois yhteisistä yrityksistä, jos kaivetaan vierauden vaot niin syviksi kuin mahdollista eri kieliryhmiemme yhteiskunnallisen työskentelyn väliltä, niin pyrkii yltiöiden yhä lisäytyvä parvi toisellakin puolella tekemään yhtä perusteellista pesäeroa kielellisten ryhmiemme ja sivistystemme välillä. Jos toisaalla ollaan kansallisessa eristäytymisessä niin pitkällä, että kansalliseksi otsikoksi omistetaan nimitys »öst-svensk», niin hakevat toisaalla yhtälaiset hurma- ja yltiöpäät kaiken kansallisen, rodullisen ja runollisen innoittumisensa lähteitä jostain Vienantakaisista maailmoista. Jos toisaalla vietetään mahtipontisia »ruotsalaisuuden» päiviä, jotka omistetaan tympäisevällä, samealle ja sakealle rodulliselle itsesuitsutukselle, niin hommaillaan toisaallakin yhtä keinotekoisesti eristäytyviä ja ärsyttäviä erikoiskansallisia »Kalevala-päiviä». Katsomatta mitä kansallisen elämämme perustavia, rakentavia arvoja he heittävät menetyksiin, ovat nämä suomalaiskansalliset intoilijamme valmiit kielellisen puhdasuskoisuuden alttarilla uhraamaan Runebergin ja hänen aikakautensa korkean ja väkevälentoisen isänmaallis-kansallisen heräämisen, ollenkaan huomaamatta, että heidän silloin myöskin--jos heidän kiihkoilussaan nimittäin yleensä jotain järkeä ja johdonmukaisuutta on--olisi uhrattava Snellmaninkin ruotsinkielellä (huomaa _ruotsin_kielellä!) tapahtunut valtaisa herätystyö. »Kansallismielisessä» haltioitumisessaan ovat he valmiit leikkaamaan Suomen kansan historiasta viimeiset kuusi-seitsemän kohtalokasta vuosisataa, joiden työ kuitenkin on sivistyksellisesti ja yhteiskunnallisesti rakentanut sen Suomen, jossa me nyt elämme liittääkseen senjälkeen keinotekoisten löyhien haaveittensa silloilla nykyisyyden johonkin epämääräiseen, kuviteltuun Kalevala-alkuaikaan, ovat valmiit rotulahkolaisuuden puhdasoppisuuden vuoksi hylkäämään kansallisesti hyödyttömänä sen tiedon, kokemuksen ja henkisen viljelyksen pääoman, jota ruotsinkielinen sivistyneistömme eittämättömästi edustaa ja joka on yhtä kiinteästi, välittömästi ja läheisesti Suomen kansan omaa, henkeä sen hengestä, verta sen verestä kuin nämä kiihkoilijat konsanaan itsekin.

Molemmin puolisena sokaistuna, itsetuhoavana uurastuksena on siis yhteenkuuluvan eroittaminen, toistaan tukevan riistäminen toiseltaan, vasta yhteistyössä täydellisen kansallisen sivistyskokonaisuuden muodostavan elimistön lohkouttaminen kahdeksi epätäydelliseksi ryhmäksi, joista toisella ei enää ole edessään elävää tulevaisuutta, toisella taas pitkä, uudestaan suoritettava vaivan- ja ponnistuksen alainen työrupeama, uudistetussa työssä ja toistetussa vaivannäössä astuttava kiertotaival sitä päämäärää kohden, joka jo näytti saavutetulta.

Mutta jos tämä lohkoutuminen on lopullinen, jos nämä toisiinsa kuuluvat ja toisiaan tarvitsevat osat lopullisesti ovat eksyneet toisistaan, eivätkä enää voi liittyä välittömään yhteiselämiseen, niin on Suomen kansallisen tulevaisuuden vuoksi ainoastaan toivottava, että Suomen kansan kehitysmahdollisen osan, Suomen suomalaisen kansapohjan suoritettava kiertotaival on osoittautuva oikeaksi, todelliseksi kiertotieksi, eikä vain harhapoluksi, että se onkin välttämätön, kehityksen nousun vaatima, ylemmäksi johtava kiertoporras, joka kehänsä kierrettyään ja näennäisesti entiselle kohdalleen palattuaan, onkin johtanut hyvän saavutuksen entistä tähystystasoa ylemmäksi? Ehkä se ruotsinkielisen sivistyneistömme kansallinen irroittautuminen ja oman kansansa hylkääminen, joka meistä nykypolven suomalaisista tuntuu niin katkeralta ja korvaamattomalta sivistykselliseltä ja kansalliselta tappiolta, ehkä se onkin historiallinen kova välttämättömyys? Ehkä Suomen kansan tulevaisuus vaatii tämän suuren uhrin päästäkseen laajemmalle, syvemmin muokatulle ja vakavammin perustetulle pohjalle kuin nykyään, poimiakseen tulevaisuudessa rikkaammatkin ja täyteläämmät hedelmät kuin ne, jotka jo heloittivat sen saavutettavissa? Ehkä koko nykyinen kansallinen kysymyksemme onkin Suomen kansan historian tiedotonta itsekorjausta! Ehkä historiallisten olosuhteitten vuoksi ruotsinkieliseksi vierautuneen sivistyneistömme irtautuminen suomalaisesta kansallisesta elimistöstä on tämän kansallisuuden terveelle kehitykselle välttämätön puhdistusprosessi, joka särkee pois tästä elimistöstä sen, minkä olosuhteet ovat tehneet vieraaksi tälle elimistölle, ja joka särky on kestettävä ja kestettävä loppuun, jotta elimistö taas voisi toimia häiriöttä ja terveenä?

Mutta miten käyneekin, minkä uran kehitys itselleen murtaneekin, nykyinen murroskausi on varmasti oleva ohitsehaihtuvaa ylimenoaikaa. Joko on ruotsinkielinen sivistyneistömme vielä kallistava korvansa niille veren, velvollisuuden ja elämäntehtävän äänille, joiden sen omassa rinnassa täytyy tehdä hiljaista työtään ja sisäisen syventymisen ja itseensä kerääntymisen hetkinä kutsua sitä yhteiseen suomalaiseen kansalliseen työhön. Silloin ovat katkenneet juuret versoavat uudelleen, ehtyneet suonet elpyvät uuteen eloon ja Suomen kansalla on taas oleva oma, kansallisesti läheinen ja lämmin, sivistyksellisesti herkkä ja kypsä, elämänuskoinen ja uhrautuvaan työhön altis sivistyneistönsä, jolla on juuret ja elämän lähde kansassansa ja joka heloittaa kansansa jaloimpain pyrkimysten, sisimpäin harrastusten kukkana, kansansa kypsien tekojen julkisena suorittajana.--Tai on nykyinen alkanut kehitys johtava loppuunsa: ruotsinkielinen sivistyneistömme on elimistöstään irtautuneena kuihtuva, korkeintaan rajoittuva vaatimattomaksi provinsielliksi sivuryhmäksi, joka on vetäytynyt kansallisen sivistys-elämän valtavuolta pienen paikallisen elämän piirin harrastajaksi, ja Suomen kansan sisäinen muodostamisvoima on kehittävä itsestään menetetyn sijalle uuden, lähemmän, välittömämmän sivistyksen elimen.

Ja sen työn se voi suorittaa, niinkuin se jo kerta ennen on saman työn suorittanut. Tarvitaan vain itsensä unohtamisen malttia ja uhrautuvaisuutta meiltä nykypolven eläjiltä sitä odottaessa. Jos nykyinen suomenkielinen sivistysvainio vielä näyttääkin epätasaiselta, jos se monessa suhteessa vielä kantaakin nuoren viljelyksensä epävalmista leimaa, niin se on vain luonnollista, eivätkä olomme ole tuomitut jäämään sellaisiksi! Suomalainenkin sivistyspohja on vielä vakiintuva, monet nykyiset, hätäisesti joutuneet, varhaiskypsyyden liioittelevaa, näköhyötyisää leimaa kantavat taimet ovat lakastuvat ja sijaan kasvava hitaammin kehittyvä, vaatimattomammalta näyttävä, mutta todellinen, vankka, jyväraskas ja satoisa laiho!

Missä nyt vielä rehoittaa tavoittelu, missä toimekkuuden kermana häärii hommaileva, hyörivä puolikuntoisuus, missä näkösällä kannettu aatteileminen, lauseparseileminen ja löyhä suuntaileminen vielä voi pimittää yleisen arvostelun ja anastaa sen sijan, jolla pitäisi istua hengen kypsyyden, teon ja toimen karusanaisen mutta tartuntaväkevän mahdin, missä sanojen runsaudella vielä voi peittää teon puuttuvaisuuden, missä löyhä ja perusteeton sivuuttaa pätevän ja painokkaan, missä näytelty, levitteleiksevä, näkökoruissa kimaltava valhekauneus vielä voi häikäistä silmän havaitsemasta todellisen kauneuden yksivakaisempaa, mutta kiintoista, kestävää loistoa; siellä on tämän nykyisen sivistyksemme julkisivun alla ja varjossa valmistumassa toinen, todellinen, pätevä, perustettu sivistysrakennus, joka ei ole kyhätty vain näön vuoksi, tilapäiseksi, hätäisesti valmiin näköiseksi joudutetuksi sivistyksen näyttelyhuoneustoksi, vaan pysyväksi sivistyksen työpajaksi, asunnoksi ja temppeliksikin; siellä on kohoamassa uusi ja todellinen, itse kansan omaan vähittäiseen viljeltymiseen perustuva sivistys, joka ei vain näyttele sivistyneisyyttä, vaan on sivistystä, itsesivistymisen työtä; siellä on muodostumassa todellinen kansallinen sivistys, joka kansallisuutta näyttelemättä ja kansallisuudella kiivailematta, mutta silti koko olemukseltaan kansallisena on kansan omana henkisenä kypsymisenä kantava itsessään kaikkea kansansa pätevyyden voimaa, näkemyksen laajuutta, tuntemuksen todellisuutta ja syvyyttä; oleva välittömästi kansansa sivistyksen elävä elin ja toimekas työase.

* * * * *

SUOMALAIS-KANSALLISEN SIVISTYKSEN HUOMENKOITTO.

Ja todellakin näkee jo koittavan kansallisen sivistyskevään ensi enteitä: Suomessakin ovat mielet sulamassa, itsetiedottomuuden jähmettynyt talvi on väistymässä. Jo loiskahtaa tuolla täällä jään kahleista vapaana aalto, jo vilkahtelee mielien roudan keskeltäkin yksilöllisen elämännäkemyksen kirkas, herännyt, itsenäisesti tähyävä ja tutkiva katse. Kuin kiurun lupaavana liverryksenä kohoo tuolta täältä paljastuvien nurmipälvien yltä yksilöllisen elämänkatsomuksen sula, kirkas äänensoitto. Ja yhä kuoroisammaksi käy tämä soitto, yhä uusilta ilman pieliltä tavoittaa tarkkaava korva tämän heräävän, hopeanheleän laulun. Jopa viillettää tuolla täällä ilmojen sinistyvää, kesäistyvää kantta armas pääskykin, jo pilkistää kukkasen kirkas silmä viheriöityvien nurmien kaiteilta.

Suomen nykyisessä nousevassa nuorisossa on taaskin virkoamassa Suomen sivistyksen uusi kevät. Suomen Suomenkielinenkin sivistys on kypsymässä siihen tilaan, että senkin piirissä jo alkaa kirvota yksilöllinen viljeltyneisyys: Senkin kehässä tapaa jo tuolloin tällöin ihmisen, joka oman tuntemuksensa valaisemana arvostelee, oman näkemyksensä kirkastamana innostuu, oman elämyksensä johtamana ajattelee, ihmisen, jolla ovat hengen näköalat omien silmien edessä, hengen aseet omissa käsissä. Jo tapaa niitäkin, joiden kanssa ei tarvitse tyytyä vaihtamaan vain sanoja, vaan ajatuksiakin: joiden kanssa voi, ei vain jutella, vaan keskustellakin, yhteisessä, toinen toista tukevassa ja kannustavassa ajatuksen ponnistuksessa syventyä elämän sisäisten suhteiden yksilölliseen, oman havainnon varaiseen selvittelyyn--tarvitsematta pelätä, että heti ensimmäisessä tai toisessa vuorosanassa saa törmätä kuin kiveen johonkin yhteiskunnallisen parannusintoilijan ja periaatteilijan tai keikailevan kaunosielun sulattamattomaan iskusanaan.

Enää ei ole kaikkien hengen tulkkiemme julistus vain vakaisaa, opettavaa »kansan valistelemista», joutavaa jaarittelua, joutilasta väljien sanojen hyörittämistä, vaan on jo niitäkin, joiden puhe on itseensä syventymisen ja itsetutkimisen kamppailevaa, mieskohtaiseen selkeyteen pyrkimistä, kuumeista taistelemista julistettavan vaikeuden kanssa, itsenäisen elämänkatsomuksen poltetta, niitä, joiden julistus on elämännäkemyksen elävän, kerkeän ja vaarallisen tulen ripeätä ja jännittynyttä käsittelemistä, tietämiseen sytyttämistä eikä vain tietojen levittelemistä. Jo kuulee äänten humusta tuolta täältä itsenäisyyden vilpittömän rintaäänen, tapaa harhailevien, haparoivien katseiden keskellä nuoren ja rohkean silmäparin, joka on jaksanut kohdistaa katseensa tiukasti ja teräksisesti asioiden kärkeen. Näkee tuolla täällä aseen heiluvan tietoisassa kädessä ja iskun tähdätyksi siihen paikkaan, mihin on iskettäväkin.--Kunpa vain ei herpautuisi tämä heräävä nuoriso, kunpa ei lohkeaisi kesken arvostelun tutkain! Kunpa ei väsähtäisi katse etsivästä, tutkivasta ankaruudesta, kunpa ei uupuisi itsenäisyyden tarmo kesken leikkaavan lentonsa! Kunpa ei kuivuisi itsensä löytäneiden mielien herkistynyt hedelmällisyys ja asettuisi hengen herännyt, käyvä levottomuus malttavan keskinkertaisuuden tyrehtyneeksi tyytymykseksi!

Virvonneet yksilöt ovat kansan herännyttä henkeä: niissä kuohuvat kansan uinuneet voimat näkyväisiksi, puhkeavat itsetiedottomuuden yöstä ajatusten, luomien kirkkaudeksi. Yksilö on käymisen liike yhteiskunnassa, yksilössä potee kansa itsensä hengeksi! Yksilö on kansan voimien hedelmä, kansan mullasta hengen päivään ja kirkkauteen taiminut, kasvanut, jyviin täytelöitynyt tähkäpää.

Mikäli heräävä nuori suomenkielinen sivistys voi säilyttää itsensä henkisesti käyvänä, mikäli sillä on hengen tarmoa yhä elävämpään ja eletympään yksilölliseen viljeltymiseen, sikäli herkästi ja rikkaasti on se voiva tuoda muodon julkisuuteen ja ajatuksen tietoisuuteen Suomen kansan sisäiset, salatut elämykset. Meillä on jäljellä kansan säästetty hengen aines, meillä on jäljellä koko kansan murtamaton työtarmo, koko kansan harras, uuras työtahto, meillä on jäljellä oman elinpolvemme palava, yrittelevä työinto ja tulevien sukupolvien koskematon työvoima! Meidän on vain herättävä, virvottava tajuamaan nämä uinuvat voimamme, kirvoitettava ne tiedottomuudestaan ja laskettava toimimaan! Ja vielä me muokkaamme vainiomme sulaksi, viljelemme vielä murtamattomankin maaperän möyheäksi ja hedelmän kantavaksi! Suomalainenkin sivistys on vielä kantava sekä rikkaat että jalot hedelmät, hedelmät, joiden kupuun on sidottu sekä muodon ja viljelyksen herkkä, kuulakas hienous että aineksen ja sisällön täyteläs ja runsas paino ja pätevyys.

Kun elämäntunto on purrut niin syvälle kansaan, että siinä virkoaa yksilöllinen hengentietoisuus, niin silloin on koittamassa hetki, jolloin tämä kansa on saavuttamassa henkisen täysikäisyytensä. Heränneissä, virittyneissä yksilöissään on Suomenkin kansan henki ottava sivistyksen soihdun omiin käsiinsä valaistakseen sillä omat hämäränsä, luonteensa ja lahjojensa, toivojensa ja pettymystensä salat, oman elämänpolttonsa tuimuuden ja oman paisuvan elämänriemunsa, oman voimansa tarmon ja oman heikkoutensa häpeän.

Tällaisessa yksilöllisyyttä käyvässä ja kuohuvassa sivistyksessä ja sivistyneistössä, joka samalla pohjautuu elävään ja omana elettyyn kansaan, on Suomen kansa vihdoinkin taas löytävä itsensä kansallisesti ja sivistyksellisesti eheänä ja väkevänä. Siinä sivistyneistössä on se tapaava omanaan ja elävänä elimen, jonka välityksellä yksin se voi elää sivistyskansan elämää, luoda ulkonaiset vaikutuksensa ja sisäisten elämystensä rikkaudet omaksi tajutuksi ja tietoisaksi hengen kokonaisuudekseen.

* * * * *

ALAVIITTEET

[1] Nykyään on kuitenkin vaara tarjolla, että vanha suomalainen raamattumme, tämä länsisuomalais-hämäläisen sivistyskautemme ainoa suuri kirjallinen perintö, jonka ytimekäs iskevä kieli ja harras sanakuvauksen mahti ovat kirjallisuutemme miehisimpiä kaunistuksia, että se hyvää tarkoittavassa uusimisinnossa tässä merkityksessä on tuleva turmelluksi ja laimennetuksi.

[2] Voihan tällainen romanttisesti hurmioitunut kotitanhua-ihannointi toisinaan tosin johtaa hupaisiinkin ajatuksen kuperkeikkoihin kuten esimerkiksi on käynyt sille intoilijalle, joka puhuessaan eteläpohjalaisesta puukko- ja aidanseiväskultuurista, varsin selitettävässä ja inhimillisessä perintämuistojen kultausharrastuksessa haltioituu ruotsinkielisellä alueella näkemään siinä sotaisen urheiluhengen ja seikkailuhurmioisen viikinkimielen karskeja ilmauksia, kun hän taas melkoista ynseämmin määrittelee saman ilmiön, kun se esiytyy suomenkielisellä alueella, kansanluonteen sameaksi viehtymykseksi joukkomurhiin. Mutta asiallisesti eivät tämmöiset rakkauden ylenpalttisuudesta aiheutuneet ajatushoiperrukset merkitse mitään vaaraa yhteiselämälle, jos vaan niiden pohjana on terve yhteiskunnallisen elämän taju ja tarve.

End of Project Gutenberg's Kansallista itsetutkistelua, by Volter Kilpi